Pro gradu -tutkielmani käsittelee mielisairaanhoitajien koulutuksen muutosta vuosina 1906–1969. Tutkielmani on perustutkimusta, jonka tavoitteena on luoda yleiskuva mielisairaanhoitajien ammatillisesta peruskoulutuksesta tutkittavana ajanjaksona. Lähestyn aihetta koulutuksen aloittamiseen johtaneiden taustatekijöiden, yleisen kehityksen piirteiden ja yhteiskunnallisten kiinnekohtien näkökulmasta. Historiantutkimuksessa mielisairaanhoitajien koulutus on jäänyt vähälle huomiolle, sillä aihetta ei ole aiemmin tutkittu tässä laajuudessa. Tutkielmani päälähteet ovat mielisairaanhoitajien ammattiliiton julkaisema Mielisairaanhoitaja -aikakauslehden vuosikerrat 1938–1969 ja mielisairaanhoitajien koulutusta käsitelleiden komiteoiden mietinnöt. Lisäksi olen käyttänyt Suomen säädöskokoelmasta mielisairaanhoitajien ammattiin ja koulutukseen liittyneitä lakeja ja asetuksia. Mahdollisuuksien mukaan olen käyttänyt myös yksittäisiä oppikirjoja, joita mielisairaanhoitajien koulutuksessa on käytetty. Tutkielmani on luonteeltaan laadullista tutkimusta. Mielisairaanhoitajien koulutus kietoutui tutkittavana ajanjaksona mielisairaaloiden, mielisairaanhoidon ja psykiatrian, ammatillisen koulutuksen sekä yhteiskunnan kehitykseen. Mielisairaanhoitajien koulutus alkoi vuonna 1906 ja oli alkuvaiheessa suunnattu mielisairaaloiden omalle henkilökunnalle. Vuonna 1914 mielisairaanhoitajien koulutuksen viralliset kurssit alkoivat Lapinlahden ja Pitkäniemen mielisairaaloissa. Vuodesta 1917 lähtien koulutus oli vuoden mittainen. 1930-luvun taitteessa mielisairaanhoitajien koulutuksen asema vahvistettiin lainsäädännössä ja uusi opetusohjelma laajensi harjoittelupainotteisen koulutuksen teoreettisten oppiaineiden osuutta koulutuksessa. 1950-luvun alussa koulutustoiminta oli laajentunut niin, että hoitajia koulutettiin aktiivisesti kuudessa A-mielisairaalassa. Samaan aikaan keskustelu mielisairaanhoitajien koulutusuudistuksista laajeni, sillä sekä asiantuntijat että mielisairaanhoitajat pitivät koulusta vanhanaikaisena mielisairaanhoidon kehityksen vuoksi. Koulutuksen uudistamattomuus johti opetusohjelmien eriytymiseen ja huomattaviin sisällöllisiin eroavaisuuksiin. Osana laajempaa terveydenhuoltoalojen koulutuksen kehitystyötä mielisairaanhoitajien koulutuksessa otettiin uusi ajan vaatimustason mukainen opetusohjelma käyttöön vuonna 1965. Mielisairaanhoitajien koulutuksen uudistamispaineet olivat osa laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, jota koulutuksesta käytiin sotien jälkeisessä Suomessa. 1960-luvun ammatillisen koulutusjärjestelmien ja hallinnon yhtenäistämispolitiikan seurauksena mielisairaanhoitajien koulutus siirtyi mielisairaaloista sairaanhoitokouluihin vuonna 1969.

Opinnäytetyössäni tutkin Neuvostoliitolle toisen maailmansodan jälkeen luovutetun Karjalan palauttamisesta Karjalan Liiton ja ProKarelia-järjestön toimesta käytyä keskustelua. Työni käsittelee myös niitä julkisuudessa esiin tulleita kannanottoja, joita Suomen valtion ulkopoliittinen johto on tuonut esille asian tiimoilta. Tutkimukseni ajoittuu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä ajasta aina 2010-luvulle saakka. Työssäni en käsittele juurikaan keskustelun tapahtumahistoriaa, vaan työni keskiössä on aatehistoria. Tarkoitukseni on selvittää niitä historiallisia perusteita, jotka ovat luovutetun Karjalan alueen palauttamisen perusteena takaisin Suomen yhteyteen. Tuon myös esille sitä, että miksi mahdollista palauttamista vastustetaan edellä mainittujen tahojen toimesta. Lisäksi tarkoitukseni on selvittää myös sitä aatemaailmaa, joka voisi mahdollisesti olla Karjalan kysymyksen esille nostamisen tai päinvastoin siitä vaikenemisen taustalla. Lähdeaineistona olen käyttänyt sekä Karjalan liiton että ProKarelian internet-sivustoja sekä niiden julkaisemia lehtiä ja kirjoja. Suomen ulkopoliittisen johdon kantoja tuon esille toimijoiden kirjoittamien kirjojen, kirjoitusten, puheiden ja haastatteluiden kautta. Lähdemateriaalin valinnassa keskeinen ajatus on se, että materiaali on julkista voiden toimia myös mahdollisena mielipiteenmuokkaajana lukijalleen. Tutkimus on kvalitatiivinen, jossa lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta analysoimalla, pyrin selvittämään edellä mainittuja asioita. ProKarelia järjestö on varsin aggressiivinen ja on kaikilla tavoin palautuksen takana esittäen sille useita niin lähihistoriaan kuin myös varhaiseen historiaan pohjautuvia perusteita. ProKarelian historiaan pohjautuvat perusteet lähtevät puhtaasti suomalaisesta näkökulmasta eivätkä näin sisältäen jossain määrin anakronismia. Prokarelian aatemaailmassa heijastuu myös vahva Venäjä-vastainen henki. Karjalan Liiton toimintaa voi luonnehtia maltilliseksi. Hekin esittävät vastaavanlaisia historiaan pohjautuvia perusteita kuin ProKareliakin. Karjalan Liitto mukautuu kuitenkin ajan maailmaan ja muovautuu yhä enemmän karjalaista kulttuuria vaalivaksi järjestöksi, jolle ei pääasia ole enää se, minkä valtion alueella luovutettu Karjaa sijaitsee. Karjalan Liiton keskeisimmäksi ajatuksesi muodostuu halu toimia yhdessä Suomen ulkopoliittisen johdon määrittelemissä rajoissa. Suomen ulkopoliittinen johto, joka tässä työssä käsittää Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset Suomen presidentit, pääministerit ja ulkoministerit, on erilaisista poliittisista ideologioista huolimatta hyvin yksimielinen. Karjalan kysymys on osa ulkopolitiikka ja sen on oltava pragmaattista johtuen Suomen niin geoekonomisesta kuin geopoliittisestakin asemasta. Yhteistyö ja hyvät suhteet Venäjän kanssa ovat ulkopoliittisen johdon mukaan elintärkeät suomalaisesta näkökulmasta katsoen. Kyseiseen päämäärään päästään välineenä toimivan pragmaattisen ulkopolitiikan avulla.

Pro gradu -tutkielmassani ”MISTÄ ON PIENET PIISKAT TEHTY? Selittävä näkökulma Friedrich Nietzschen naiseuskäsitykseen” selitän filosofi Friedrich Nietzschen käsityksiä naisista ja yleisemmin naiseudesta kartoittamalla hänen naiseuskäsitykseensä vaikuttaneita tekijöitä ja osoittamalla, kuinka näiden tekijöiden vaikutus ilmenee Nietzschen elämässä ja teoksissa. Tutkielmani päälähde on Nietzschen julkaistu filosofinen tuotanto, mutta käytän myös Nietzschestä kirjoitettuja elämäkertoja sekä hänen runouttaan ja julkaistua kirjeenvaihtoaan. Tutkielmani tarkoitus on valaista Nietzschen naiseuskäsityksen muodostumisprosessia selittävän aate- ja oppihistoriallisen lähestymistavan kautta. Nietzschen naiseuskäsitykseen vaikuttivat hänen isänsä varhainen kuolema, hänen naisilta saamansa kristillinen kasvatus, vaikea suhde Elisabeth-sisareen sekä epäonniset rakastumiset Cosima Wagneriin ja Lou Saloméen. Nietzschen ristiriitojen täyttämä persoonallisuus suuntasi Nietzschen teoreettista kiinnostusta selkeitä sukupuolieroja kannattavien ajattelijoiden suuntaan. Nietzschen naiseuskäsitys sai vaikutteita ainakin Immanuel Kantilta, Arthur Schopenhauerilta, Georg Wilhelm Friedrich Hegeliltä, Jean-Jacques Rousseaulta ja Johann Gottlieb Fichteltä. Nietzschen epistemologinen perspektivismi piti mahdottomana objektiivisen totuuden saavuttamista naisista. Nietzsche pitikin aikansa naiskäsityksiä keinotekoisina ja miesten vallantahtoa palvelevina. Nietzsche sekä kaipasi että pelkäsi voimakkaita naisia. Seksuaalisuuden pelostaan huolimatta hän pyrki edistämään seksuaalimyönteisiä arvoja kirjoituksissaan ja hyökkäsi Immanuel Kantin ja John Stuart Millin seksuaalikielteisyyttä vastaan. Ihailemiensa antiikin kreikkalaisten tavoin Nietzsche mielsi naisen miehen omaisuudeksi, jonka tehtävä on palvella miestä, synnyttää ja kasvattaa lapsia sekä arjen rutiineista huolehtimalla vapauttaa mies luomaan kulttuuria. Nietzsche vastusti ajalleen tyypillisesti naisten koulutusta ja sukupuolten tasa-arvoa. Nietzsche vastusti Hegelin lailla romantikkojen esittämiä ajatuksia rakkausavioliitoista. Nietzsche piti kristinuskoa naisellisena ja yhdisti sen usein vanhan naisen hahmoon. Nietzsche käytti teoksissaan uuden ajan luonnonfilosofian tavoin naisiin liittyviä metaforia. Hän hyökkäsi sekä romantikkojen että dekadenttien kannattamia androgynismin ja steriiliyden ihanteita vastaan. Nietzsche kärsi yksinäisyydestä, mutta pelkäsi vaimon rajoittavan hänen ajatuksenvapauttaan. Nietzschen ihanteena olikin henkisesti intohimoinen avioliiton ulkopuolella pysyvä suhde. Katson, että kirjoittajan kautta tekstiä tulkitsemaan ja selittämään pyrkivä aate- ja oppihistoriallinen tutkimus on arvokas lisä Nietzsche-tutkimuksen piirissä muodissa olevaan tekstin autonomiaa korostavaan tutkimussuuntaan. Nietzschen naiseuskäsityksen tätä tutkimusta perinpohjaisempi selittäminen vaatisi Nietzschen jälkeenjääneiden papereiden järjestelmällistä läpikäyntiä. Luonteva jatkotutkimuksen aihe olisi selittävän näkökulman soveltaminen Nietzschen mieheyskäsitykseen.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee suomalaisen kielitieteilijän Lauri Kettusen (1885–1963) heimoaatteen syntyä ja kehittymistä 1900-luvun alkupuolelta noin vuoteen 1924 asti. Tarkastelen Kettusta esimerkkinä erityisesti kulttuuriyhteistyöhön keskittyneestä heimoaatteesta. Heimoaatteen käsitän kansallisuusaatteen laajentuneena ilmenemismuotona, jossa painotettiin suomalaisten kielellistä ja kulttuurista yhteyttä sukulaiskansoihin. Kansallisuusaatteen suhteen puolestaan nojaan Ernest Gellnerin määrittelyyn yhteisestä jaetusta kulttuurista kansallisuusaatteen olennaisimpana edellytyksenä. Työn ajallinen painopiste on vuosissa 1919–1924, jolloin Kettunen toimi itämerensuomalaisten kielten professorina Tarton yliopistossa. Tarkastelen työssäni sitä, kuinka suomalaisuusliikkeen aatteellisen perinnön kotoaan saaneen Kettusen isänmaallisuus laajeni sukulaiskansoja kohtaan osoitetuksi heimoveljeydeksi. Näistä sukulaiskansoista virolaiset nousivat Kettuselle erityisen tärkeiksi, mutta myös Latvian alueella asunut pieni kansa, liiviläiset sekä kaukaisempi sukulaiskansa unkarilaiset saivat hänen huomionsa. Lähdeaineistona olen käyttänyt Äidinkielen Seuran sekä Akateemisen Heimoklubin arkistoja, Kettusen muistelmia sekä pientä määrää hänen kirjoittamiaan kirjeitä ja aikakauslehtikirjoituksia. Olen tarkastellut aatehistoriallista näkökulmaa käyttäen Kettusen heimoaatteelle antamia merkityksiä ja hänen heimoaatteensa saamia ilmenemismuotoja, ja asettanut samalla hänet laajempaan oman aikansa heimoaatteen ja kansallisuusaatteen kontekstiin. Olen vertaillut käyttämäni aineiston perusteella sitä, kuinka virolaiset, liiviläiset ja unkarilaiset asettuivat Kettusen heimoaatteen kokonaisuuteen tarkastelemallani aikavälillä. Keskeisten tutkimustulosteni mukaan Kettunen käytti kulttuuria ja erityisesti kieltä sen osana kansallisuus- ja heimoaatteen puolesta tekemässään työssä. Tutkimukseni tukee väitettä siitä, että Kettunen oli oman aikansa innokkain Viron-ystävä: hän tunsi erityistä heimoveljeyttä virolaisiin, ja Tarton vuosina tämä heimoveljeyden tunne suuntautui vasta itsenäistyneen maan kansallisen kulttuurin kehittämiseen. Tässä työssä kielen symbolinen arvo kansallisen kulttuurin ilmentämisessä nousi vahvasti esiin. Myös liiviläiset nousivat 1920-luvun alussa paitsi hänen kielitieteellisen tutkimuksensa, myös heimoaatteensa keskiöön. Tämä johtui siitä, että Kettunen näki liiviläisissä itsessään edellytyksiä kulttuurin kehittämiseen. Tutkimustulosteni perusteella Kettunen kuitenkin itse innosti vahvasti liiviläisiä oman kielensä ja kansansa pelastamiseen. Tarton vuosinaan Kettunen teki myös ensimmäisen matkansa Unkariin, joka oli ainakin vielä 1920-luvulla Kettusen heimoaatteen kokonaisuuden kannalta vähemmän merkittävä kuin virolaiset ja liiviläiset. Oma tutkielmani on ensimmäinen aatehistoriallisesta näkökulmasta tehty tutkimus Lauri Kettusen heimoaatteesta. Jatkotutkimusmahdollisuuksien kannalta olisi mahdollista selvittää Kettusen aatemaailman kehitystä 1960-luvulle saakka. Erityisen mielenkiintoista olisi tarkastella laajemmin tutkielmassa esillä ollutta ajatusta kielitieteestä kansallisimpana tieteenä 1920–30-luvuilla Suomessa ja Virossa.

Pro gradu-tutkielmani aiheena on suomalaisen sotilaspedagogiikan varhaisvaiheet Suomessa vuosina 1918–1939 ja jatkosodan aikainen Päämajan kaukopartiotoiminta. Tutkielmani selvittää aatehistoriallisin menetelmin kaukopartiomiesten sotiluuden ilmenemistä ja edustavuutta suhteessa sotilaspedagogiikan luomaan ideaalisotiluuteen. Pääkysymykseni on millaista vaikutusta ennen sotia vallinneella sotilaspedagogiikan psyko-fyysis-sosiaalisella sopeuttamisella oli kaukopartiomiehille sekä kuinka edustavana otoksena kaukopartiomiesten toiminnassa ja ajattelussa ollutta sotiluuden ilmenemistä voi pitää. Pääkysymyksen olen jakanut kolmeen tutkimuskysymykseen, joissa tutkin mihin sotilaskasvatus perustui, millaista se oli luonteeltaan ja kuinka se näkyi käytännön toiminnassa ja sitä käsittelevissä ohjesäännöissä ja oppaissa. Lähdeaineistona tutkielmassa on käytetty sotilaspedagogiikkaa käsitteleviä artikkeleita Sotilasaikakaus-lehdestä vuosilta 1920–1939 ja keskeisien kasvatusvaikuttajien- ja teoreetikkojen kirjoituksia aiheesta. Kaukopartiointia koskevana lähdemateriaalina on vuonna 1944 Paul Marttinan laatima Kaukopartio-opas, valikoitu otos kaukopartiokirjallisuutta, haastatteluita ja muistelmia, joista tärkein on Turun yliopiston arkiston Kaukopartiomuistelmat. Aineiston tutkimisessa olen käyttänyt vertailevaa diskurssianalyysiä Diskursseihin liittyvästä rajallisuudesta ja valikoivasta maailmankuvasta huolimatta ovat ne työni kannalta historiallisesti paikantuvia ja todellisuutta muokkaavia ja uudistavia käytäntöjä, jotka vuorovaikutuksessa keskenään jäsentyvät teksteiksi. Olen pyrkinyt ennalta valikoitua aineistoa vertailevasti lukemalla nostamaan esiin keskeistä taustalla vaikuttanutta aatteellisten ajattelutapojen vuoropuhelua, josta olen pyrkinyt kiteyttämään diskurssin, jota sekä sotaan valmistautuvassa Suomessa että jatkosodan aikaisissa kaukopartiojoukoissa käytiin. Aineiston pohjalta saatujen tutkimustulosten perusteella suomalaisen sotilaspedagogiikan laaja-alaisella valmentamisella oli vaikutusta jatkosodan aikaiseen kaukopartiotoimintaan. Sotilaspedagogiikkaa ja koulutusta koskevan diskurssin pohjalta sotiluuden ideaaliksi kiteytyi järkkymättömään ja peräänantamattomaan puolustustahtoon, joka rakentui itsestä lähtevästä kurinalaisuudesta, velvollisuudentunteesta ja lujasta luottamuksesta alaisten ja esimiesten välillä. Samankaltainen ideaali oli havaittavissa myös jatkosodan aikaisten Päämajan kaukopartiomiesten sissihengessä, jonka keskeiset tekijät olivat horjumaton henkilökohtainen itseluottamus sekä kunnioitukseen ja luottamukseen perustava avoimen solidaarinen vuorovaikutus. Erottavana piirteenä kuitenkin olivat kaukopartioiden johtamistapa ja tavanomaisesta poikkeava sotilaskurikäsitys, jotka asettivat henkilökohtaiset ominaisuudet ja auktoriteetin ensisijaiseksi verrattuna sotilashierarkiaan perustuvaan muodolliseen arvovaltaan. Jatkotutkimusten kannalta olisi tärkeää saada laajempi vertailupohja yleensäkin suomalaisen sotilaspedagogiikan varhaisvaiheen luoman sotiluusideaalin vaikuttavuudesta ja ilmenemisestä toisessa maailmansodassa. Aatehistoriallinen tutkimus puuttuu kaukopartiointia koskevasta sotahistoriallisesta tutkimuksesta, mihin liittyen työni on vain pieni pintaraapaisu tässä edelleenkin myyttisessä ja sankaritarinoita täynnä olevassa tämän päivän kansanperinteessä. Ensimmäinen varteenotettava tutkimuskohde voisikin olla selvittää, miksi kaukopartioinnista muodostui jo sota-aikana niin tarunhohtoisena pidetty legenda. Tähän liittyen oli hedelmällistä tutkia myös lähihistorian sotilaskoulutuksessa vahvasti hyödynnettyä perinnetoimintaa ja sen korostamaa kansakunnan menneisyyden uhrautuvien esitaistelijoiden esimerkin velvoittavuutta.

Tarkastelen tässä työssä Turun kuninkaallisen akatemian kaunopuheisuuden professori Henrik Hasselin presidioimissa väitöskirjoissa esitettyjä ajatuksia luonnonoikeudesta. Lisäksi esitän ensimmäisen suomenkielisen yleisesityksen luonnonoikeuden historiasta antiikista 1800-luvulle. Kyseessä ei ole elämäkerrallinen tutkimus, vaan käsittelen väitöskirjoja esimerkkeinä Turun Kuninkaallisessa Akatemiassa vallinneesta yleisestä suhtautumisesta luonnonoikeuteen aate- ja oppihistoriallisessa kontekstissa. Päälähteinäni käytän seitsemää, aikavälillä 1735–1754 ilmestynyttä, latinankielistä väitöskirjaa: De interpretatione juris naturalis (Luonnonoikeuden tulkinnasta 1735), De attributis legis naturalis (Luonnonlain attribuuteista, kaksiosainen: ensimmäinen osa 1740, toinen 1741), De vero juris naturalis fundamento (Luonnonoikeuden todellisesta perustasta, 1745), An testamenta sint juris naturalis? (Ovatko testamentit luonnonoikeutta?, 1750) sekä De natura et constitutione philosophiæ practicæ (Käytännöllisen filosofian luonteesta ja määrittelemisestä, kaksiosainen: ensimmäinen osa 1753, toinen 1754). Luonnonoikeus ei ole puiden, lintujen ja purojen oikeutta, vaan käsitys, jonka mukaan on olemassa ihmisen mielipiteistä ja toiminnasta riippumattomia luonnollisia oikeuksia, jotka koskevat kaikkia ihmisiä. Käsittelemässäni aineistossa luonnonoikeudesta puhuttaessa tarkoitetaan pitkän historian omaavaa ajatussuuntausta, joka perustuu Jumalan maailmaan sisällyttämään sisäiseen logiikkaan. Sen tarkoituksena on antaa ihmisille käyttäytymisen perussäännöt, ja ohjata meidät kohti sitä ihannetta, jollaiseksi Jumala on meidät tarkoittanut. Väitöskirjoissa käytetyt ajatukset ovat peräisin pääosin Samuel Pufendorfilta sekä Marcus Tullius Cicerolta. Heidän lisäkseen käytetään muun muassa laaja-alaisesti saksalaisen yliopistojärjestelmän tuottamaa luonnonoikeuskirjallisuutta. Luonnonoikeuskeskustelua suhteutetaan toisaalta roomalaisen oikeuden perinteeseen, toisaalta 1600- ja 1700-lukujen uusiin virtauksiin. Keskustelua käydään luterilaisessa viitekehyksessä, mitä korostetaan kalvinistien ja katolisten kritisoinnilla. Ennen kaikkea keskustelufoorumina on Turun akatemia. Väitöskirjoissa esitettyjen väitteiden piti ensin läpäistä ennakkosensuuri ja sitten vielä kestää väittelytilaisuuden opponentin vastaväitteet. Niinpä suuria irtiottoja yleisesti hyväksytyistä näkemyksistä ei esiinny. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että Hasselin presidioimien väitöskirjojen määritelmä luonnonoikeudesta on pohjimmiltaan järkeen perustuva eli rationalistinen. Luonnonlait on mahdollista löytää tästä maailmasta omaa järkeään käyttämällä. Mutta sillä varauksella, että ilman tietoa Jumalan tahdosta ja suunnitelmasta ihmiskunnan ja maailmankaikkeuden suhteen käsityksemme luonnonoikeudesta jää vaillinaiseksi. Aikaisempi tutkimus on pitänyt Turun akatemiaa luonnonoikeuden periferiana, mutta tämä on liioitteleva näkemys. Luonnonoikeus Turun akatemiassa on vähän käsitelty aihe, joka kaipaa yhä jatkotutkimusta.

Tein Pro Graduni Oulun Sosialistisista Opiskelijoista (OSO) ja siitä kymmeneksi vuodeksi eronneesta Oulun Marxilaisista Opiskelijoista (OuMO). Nämä kaksi poliittista järjestöä edustivat ylioppilassosialismia Oulussa vuosina 1964–1990. OSO perustettiin kansandemokraattisen liikkeen osaksi. Se myös mielsi itsensä osaksi pitkää työväenliikkeen traditiota. Tämä tarkoitti, että tutkimukseni kohteella oli selkeät poliittisen järjestön elementit kasassa jo perustettaessa, mikä tarkoitti lähestymistapaa yhteiskuntaan, tulevaisuuden tavoitteita ja keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi. Päälähteinä käytin OSO:n ja OuMO:n arkistomateriaalia, joista informatiivisimmat olivat jäsenkirjeet, kokousten pöytäkirjat sekä toimintasuunnitelmat ja -kertomukset. Lisäksi olennaisia lähteitä olivat erilaiset julkaisut, kannanotot ja oppimateriaalit. Kirjallisen materiaalin lisäksi haastattelin järjestöjen viittä eri entistä jäsentä. Näiden tarkoitus oli tukea kirjallisista lähteistä tehtyjä havaintoja, ja paikata tiettyjä aukkokohtia tapahtumahistoriassa. Yhtään varsinaista tutkimustulosta en perusta pelkkiin haastatteluihin, joten niiden rooli lähteinä oli sekundaarinen. Tutkimukseni tarkoitus oli tuottaa aatehistoriallinen tekstianalyysi OSO:n ja OuMO:n maailmankuvasta, ja selittää mitä ne järjestöinä olivat. Lisäksi pidän tärkeänä heidän tulkintaansa ympäröivästä maailmasta, vaikka se ei varsinainen kohde olekaan. Yritän myös löytää syitä heidän katsantokannalleen, ja selvittää heidän keinonsa maailman muuttamiseen kohti tavoitteitaan. Ilmiöinä sosialismi ja kommunismi liittyvät oleellisesti tutkimukseeni, mutta käsittelen näitä nimenomaan kyseisten järjestöjen kertomana. OSO kasvoi lukumääräisesti isoksi järjestöksi lyhyessä ajassa 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Alkuvuosien varsin löyhä SKDL-vetoinen järjestö liitti itsensä tiukasti osaksi kommunistista nuorisoliikettä ja SKP:tä. Siellä velloneiden osapuoliriitojen seurauksena OuMO erosi OSO:sta vuonna 1973 ja seurasi orjallisesti SKP:n sinisalolaista vähemmistöfraktiota, kun OSO pysyi selvästi saarislaisen enemmistön puolella. Ylioppilassosialismin aktiivisinta aikaa sävyttää tiukat osapuoliriidat, joissa suurin vihollinen ei ollutkaan porvari, vaan se löytyi oman liikkeen sisältä. Ideologisesti molempien marxismi-leninismi oli yllättävän samankaltainen. Riidan aiheet löytyivätkin pienistä käsite-eroista sekä suhtautumisesta Neuvostoliittoon. SKP:n tavoin OSO ja OuMO mielsivät itsensä 1970-luvulla edelleen vallankumouksellisiksi liikkeiksi, ja varsinkin vähemmistön puolella kiistanalaisesta ”proletariaatin diktatuuri” -käsitteestä ei haluttu luopua. Tästä huolimatta tutkimukseni osoittaa selvästi kuinka voimakkaasti kommunistinen liike oli integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan ja omaksunut vahvat parlamentaariset keinot omien tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Tutkielmassa perehdytään suomalaisen historioitsijan Pentti Renvallin tuntemattomaksi jääneeseen arkistoteoriaan, funktionaalisen yhteenkuuluvuuden periaatteeseen. Tutkimustehtävänä on perehtyä Renvallin arkistoteoriaan: mikä tämä teoria on? Mitä kansainvälisiä ja kotimaisia vaikutteita Renvallin arkistoajattelun taustalta on löydettävissä? Kuinka Renvallin oppi-isältään Eino Kailalta omaksumat filosofiset ja psykologiset näkemykset vaikuttivat Renvallin ideaan asiakirjojen funktionaalisesta yhteenkuuluvuudesta? Pentti Renvallin historiafilosofisia ja metodisia näkemyksiä on tutkittu, mutta hänen arkistoteoreettiset pohdintansa ovat aiemmassa tutkimuksessa jääneet huomiotta. Osasyynä tähän lienee se, ettei Renvall koskaan julkaissut arkistoteoreettisia näkemyksiään, vaikka sivuaakin aihetta historiantutkimuksen metodioppaissaan Historiantutkimuksen työmenetelmät (1947) ja Nykyajan historiantutkimus (1965). Tutkielmassa pureudutaan aiemmassa tutkimuksessa huomiotta jääneeseen osa-alueeseen yhden Suomen merkittävimmän historioitsijan ajattelussa. Tutkimusmetodina käytetään vaikuteanalyysia. Työssä erotetaan kahdenlaista vaikutteiden siirtymistä: tarkoituksellista vaikutteiden etsimistä sekä tiedostamatonta omaksumista, esimerkiksi opittuja ajatusrakenteita. Tukeudun työssäni aatehistorioitsija Quentin Skinnerin teeseihin vaikutesuhteen todentamisesta kahden ajattelijan välillä. Tutkimuslähteinä käytettiin edellä mainittujen metodioppaiden lisäksi Renvallin henkilökohtaista arkistoa, Turun maakunta-arkiston ja Kansallisarkiston virka-arkistoja sekä valtakunnallisten arkistokokousten pöytäkirjoja. Tutkimuksessa selvisi, että Renvallin teoreettisen ajattelun, puhutaan sitten historiasta tai arkistotieteestä, perustan muodostivat Eino Kailalta omaksutut loogisen empirismin ja saksalaisperäisen hahmoteorian opit. Aiempi tutkimus on jättänyt vähälle huomiolle Renvallin arkistouran vaikutuksen hänen ajatteluunsa. Tutkimustulokset kuitenkin osoittavat, että sekä Renvallin arkistoteorian että hänen historianfilosofiansa perusta, oivallus asiakirjan funktion merkityksestä sen sisällölle ja muodolle, on syntynyt juuri arkistotyön kautta. Renvallin arkistoteoreettiset ajatukset eivät juurtuneet suomalaiseen arkistotoimeen hänen aikanaan. Vasta vuonna 1980 ensimmäistä kertaa esitelty Turun maakunta-arkiston uusi kirjaamis- ja arkistointisuunnitelma, jossa on selvästi nähtävissä ”renvallilaisen funktio-opin” vaikutus, toi Renvallin ajatukset päivänvaloon. Arkistointisuunnitelma, nykyään arkistonmuodostussuunnitelma, päätyi vuoden 1981 arkistolakiin ja muokkasi näin merkittävästi suomalaista arkistotointa. Mielenkiintoinen aihe jatkotutkimukselle olisi, kuinka paljon Renvallin julkaisemattomat ajatukset vaikuttivat arkistointisuunnitelman syntyyn 1980-luvun alussa.

Tutkielmani aiheena oli unitaudin eli encephalitis lethargican historia Suomessa 1920-luvulla. Käsittelin tutkimuksessani unitaudin eri osa-alueita, kuten sairauden levinneisyyttä, oireita, hoitokeinoja sekä sairastuneiden potilaiden määriä. Tutkimuksessani olennaista oli myös unitaudin krooninen vaihe sekä unitaudin diagnosointi ja sen ongelmat. Tarkastelin aihettani lääkäreiden näkökulmasta käsin. Aineistona käytin pääasiassa lähdekirjallisuutta 1920-luvulta. Lähdekirjallisuutta tutkimuksessani ovat lääkäreiden kirjoittamat artikkelit unitaudista, jotka ilmestyivät tuon ajan lääketieteen julkaisuissa. Lisäksi käytin aineistona myös Suomen virallisia tilastoja sekä aihettani käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Tutkimukseni on luonteeltaan historiallista perustutkimusta, jonka tarkoituksena on kuvata unitaudin historiaa Suomessa. Käytin työssäni vertailevaa analyyttishistoriallista menetelmää. Vertailin työssäni suomalaisten lääkäreiden näkemyksiä unitaudista yhdysvaltalaisten ja englantilaisten lääkäreiden vastaaviin näkemyksiin. Tärkeimpiä lähdeteoksia työssäni ovat suomalaiset lääketieteen julkaisut Finlands Läkaresällskapets Handlingar, Aikauskirja Duodecim sekä Terveydenhoitolehti. Edellä mainittujen lehtien lisäksi käytin myös ulkomaisia lääketieteen julkaisuita, joita ovat Journal of the American Medical Association, Journal of Mental Science, American Journal of Psychiatry sekä Archives of Neurology and Psychiatry. Keskeiset työni tutkimustulokset koskevat unitaudin diagnosoinnin ongelmia. Unitaudin diagnosointi tuotti aluksi vaikeuksia lääkäreille, koska aikaisemmin ei ollut ilmennyt samanlaista sairautta, joka aiheutti niin neurologisia kuin psykiatrisia oireita potilaissa. Diagnosoinnin vaikeus korostui erityisesti unitaudin kroonisessa vaiheessa, koska siihen liitettiin osaksi oireita, jotka muistuttivat psykiatrisia sairauksia. Tästä johtuen unitautia diagnosoitiin aluksi väärin. Unitauti ei ole uusiutunut enää uutena pandemiana 1920-luvun jälkeen, jonka johdosta sairaus on unohtunut ja monille tuntematon. Keskityin tutkimuksessani käsittelemään unitaudin historiaa Suomessa 1920-luvulla. Tutkimukseni ulkopuolelle jäivät 1920-luvun jälkeiset vuosikymmenet ja unitaudin kehitys silloin. Unitaudin historian tutkimusta olisi mahdollista laajentaa 1920-luvun jälkeiseen aikaan. Asiasanoja työssäni ovat encephalitis lethargica, tyvitymakkeet, postenkefaliitti parkinsonismi, okulogyyriset kriisit, katatonia, dementia praecox ja skitsofrenia.

Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaisia kasvatus- ja lastenhoito-ohjeita 1920- ja 1930-luvuilla annettiin, ja miten niitä perusteltiin. Tutkin miten kasvatus- ja lastenhoito-ohjeita tuotettiin ja miten asiantuntijavalta ilmeni niissä. Keskeiset tutkimuskysymykseni olivat: Millaisia ohjeita ja neuvoja vanhemmille annettiin heille suunnatussa lastenhoito- ja kasvatuskirjallisuudessa? Millaiseen tietoon nuo ohjeet perustettiin? Kuinka asiantuntijavalta näkyy erityisesti äiteihin kohdistettuna, ja millaisia keinoja tähän vallankäyttöön liittyy? Lähdemateriaalini koostui kahdestatoista lastenhoito- ja kasvatusoppaasta, jotka olivat joko painettu tai julkaistu 1920- ja 1930-luvuilla. Nämä oppaat olivat suunnattu erityisesti äideille kodin kasvatustyön avuksi. Lähdemateriaalin kirjoittajina toimi enimmäkseen opettajia ja lääkäreitä. Ne sisälsivät ohjeita niin fyysiseen terveyteen kuin henkiseen kasvatukseen liittyvissä asioissa. Oppaat olivat sisällöiltään ja esitystavoiltaan hyvin erilaisia. Käytin tutkimusmenetelmänä diskurssianalyyttistä menetelmää. Diskurssianalyysi soveltuu hyvin erilaisten tekstien tarkempaan analyysiin, kun halutaan tutkia miten jokin asia ilmaistaan ja mitä tällä tavalla halutaan saavuttaa. Diskurssianalyysi on enemmän viitekehys kuin tarkka metodi. Tässä tutkielmassa käytin diskurssianalyysia määrittääkseni lähdemateriaalista hegemoniset, eli vallalla olleet, diskurssit 1920- ja 1930-luvuilla liittyen ajan kasvatuskäsityksiin ja -ihanteisiin. Nämä diskurssit kuvaavat oppaiden kirjoittajien näkemystä kasvatuksen tehtävästä sekä asiantuntijoiden ja vanhempien roolia lastenhoidossa ja -kasvatuksessa. Tämän lisäksi tarkastelin teksteissä erilaisia retorisia keinoja, kuinka asiantuntijavaltaa käytettiin vanhempia kohtaan heitä ohjeistettaessa lastenhoidossa ja -kasvatuksessa. Määritin kolme keskeistä diskurssia lähdemateriaalista. Kunnon kansalaisuuden -diskurssi sisälsi ajatuksen että kasvatuksen tulee johtaa isänmaallisuuteen, nöyryyteen ja ahkeruuteen. Terveyden, puhtauden ja turvallisuuden -diskurssi liittyi erityisesti lääkäreiden asiantuntijuuden korostamiseen, ja siinä tähdättiin lasten terveyden kohottamiseen ja lapsikuolleisuuden vähentämiseen. Kolmas havaitsemani diskurssi oli lapsen sielunelämään ja henkiseen kehitykseen keskittyvä diskurssi. Tässä diskurssissa lapsen sielunelämään liittyvät tekijät ja kasvatusopillinen tieto määrittivät lastenhoito- ja kasvatusohjeita. Lastenhoito- ja kasvatusohjeissa ilmeni erilaisia tapoja vakuuttaa vanhemmat asiantuntijan pätevyydestä lastenhoitoon ja -kasvatukseen liittyen verrattuna vanhempiin. Tällaisia keinoja olivat muun muassa äitien esittäminen tietämättöminä, asiantuntijatietoon ja tilastoihin vetoaminen, uhkakuvien esittäminen, esimerkkitarinoiden käyttäminen neuvojen vahvistamisena, ja tieteelliseen tietoon vetoaminen. Tulevaisuutta ajatellen mielenkiintoiseksi kysymykseksi jäi erityisesti sielutieteelliseen ja kasvatustieteelliseen tietoon vetoaminen lastenhoito- ja kasvatusohjeissa: kuinka paljon tätä tietoa käytettiin perusteltaessa erityisesti varhaislapsuuteen liittyvää kasvatusta?