Abstract The functional usage of historical buildings is essential for their preservation. However, it appears to be very difficult to find satisfactory solutions especially when deciding new uses for them. This research focuses on the problem of the re-use of historical buildings from the point of view of the tasks of architecture and restoration. The aim of this research is, firstly, to examine the history of the re-use of historical buildings and, secondly, to identify the premises for their functional integrity and authenticity, both of which are considered crucial in restorations. Since antiquity the Latin concept utilitas has been referred to as the primary task of architecture: to be useful and functional. In this research the theme of utilitas has been observed through architectural and restoration theories and examples of re-use from different periods. Even if the re-use of old buildings has been common throughout history, it is only since the modern restoration approach of the 19th century that the functionality of historical buildings has been considered important in their preservation. Among restoration debates during the 20th century the functionality and the re-use of historical buildings have been considered only occasionally. However, among theoretical discussions on architecture functionality has been one of the most central themes of the century. Can a historical building be authentic even if its original function has changed? The main issue in the re-use of historical buildings is not to find technical solutions or methodologies, but to understand the more profound intentions for the building. Historical buildings cannot be distinguished from the reality and the requirements of human beings of today. In the restorations there must be an equilibrium between the historical legacy and the requirements of the present. Analyzing historical buildings from the point of view of functional integrity offers not only a new method but also new possibilities to discover planning solutions in the re-use of the historical buildings — respecting both the past and the present. / Tiivistelmä Historiallisen rakennuksen säilymisen ehto on sen järkevä hyödyntäminen alkuperäisen käyttötarkoituksen loputtuakin. Silti käytön kannalta välttämättömiin muutoksiin suhtaudutaan usein kielteisesti. Tämä tutkimus käsittelee historiallisten rakennusten käyttötarkoituksen muutoksia arkkitehtuurin ja restauroinnin tehtävien näkökulmasta. Siinä pohditaan käyttötarkoituksen muutosten oikeutusta ja restauroinneissa keskeisenä pidettyä autenttisuuden ongelmaa. Samalla pyritään hahmottamaan, mitä tarkoittaa autenttisuuteen liittyvä funktionaalinen integriteetti käyttötarkoituksen muuttuessa. Utilitas-käsitteellä on aina antiikista lähtien viitattu arkkitehtuurin yhteydessä rakennusten funktionaalisuuteen ja käyttökelpoisuuteen. Aihetta on tässä tutkimuksessa käsitelty eri aikojen arkkitehtuuriteorioiden ja historiallisiin rakennuksiin kohdistuneiden käyttötarkoituksen muutosten avulla. Vaikka historiallisia rakennuksia on aina muutettu uusiin tarkoituksiin vasta 1800-luvulla alettiin korostaa käyttötarkoituksen merkitystä historiallisten rakennusten säilymiselle. Historiallisten rakennusten käyttötarkoituksen muutoksiin liittyviin ongelmiin on 1900-luvun restaurointikeskustelussa viitattu kuitenkin vain harvoin. Sen sijaan arkkitehtuurista puhuttaessa rakennuksen funktionaalisuus on ollut yksi keskeisistä aiheista. Suurin ongelma historiallisten rakennusten käyttötarkoituksen muutoksissa on rakennuksen syvempien merkitysten ymmärtäminen, ei teknisten menetelmien ja ratkaisujen puuttuminen. Historiallisia rakennuksia ei voida täysin erottaa todellisuudesta ja ihmisen tarpeista tässä ja nyt. Kysymys on tasapainosta historian ja nykyhetken välillä. Funktionaalisen integriteetin tarkastelu tarjoaa paitsi menetelmän restaurointien arvioimiseen, myös mahdollisuuden löytää uusia ratkaisuja historiallisten rakennusten hyödyntämiseksi samalla sekä historiaa että nykyajan tarpeita kunnioittaen.

Abstract This study examines how meanings are constructed in newspaper texts. The focus is on the meanings of particular words which are being used when referring to people's ability to work. Besides the lexical choices, this study demonstrates the discourses which are activated when writing about the topic. The approach taken is linguistically oriented and based on both critical discourse analysis and systemic-functional grammar. In this framework, language is seen as a resource for making meaning. Furthermore, a particular interest is taken in the relation between language, power and sociocultural practices. The data consists of 126 texts published in 1999–2000 in Helsingin Sanomat, the largest broadsheet newspaper in Finland. The analysis deals with discourse on working ability in general with special focus on five case studies. The most common discourses are classified as follows: 1) In discourse on expertise, many texts are related to power and knowledge which is needed when evaluating someone's ability to work. The sources who have special knowledge have regular access to the discourse. 2) In discourse on cases where working ability diminishes, the process is usually caused by health problems, aging or problems related to work. 3) In discourse on improving and maintaining one's working ability, the most common means and methods seem to be rehabilitation and workplace health promotion as well as development of work. 4) Attitudes towards working are discussed in discourse on work. It includes various negative aspects, such as unemployment, marginalisation, burn out and rapid changes at work. 5) In discourse on pension benefit, many controversial issues arise about who has the right to have a pension, if our system should be reformed, and about how to keep people working longer. Central participants in this data are experts: research workers, consultants, doctors and other professionals working in health care and rehabilitation as well as politicians. Participant relations are usually based on institutional roles and an expert-client relationship, such as doctors and patients, employers and workers, officials and applicants. The clients are often represented in a passive role as targets of institutional action or sometimes even victims of action with difficulties in getting work or pension. The discourse related to working ability can be seen as a battlefield of contradictory views, for instance, on traditional ways of dealing with problems (e.g. medication, physical rehabilitation, physical training) and other ideas on promoting well-being (e.g. innovations at workplace, educational courses). Power struggles can also be seen in arguments about the most reliable judge to decide if someone is able to work or not. On the one hand, working ability is connected to health and other personal qualities, and on the other hand to rapid change in the nature of work. In sum, working ability is seen as an entity which changes. It belongs to expert knowledge. It is a target of institutional actions and a domain of development. Working ability is portrayed as a matter of attitude towards working and also as a political and economic issue. This study contributes to ways in which a significant social phenomenon can be approached from a linguistic aspect, and it gives an idea how media texts may affect the ways of speaking about contemporary issues. The meaning, derived from this data, is constructed in a cultural and social context which is particularly Finnish. The discourse shows continuity with the texts produced in earlier centuries, and it is still changing. Thus, working ability can be replaced with work-related well-being. / Tiivistelmä Tutkimus käsittelee merkitysten rakentumista lehtiteksteissä. Tutkimus kohdistuu erityisesti sellaisten sanojen merkityksiin, joilla viitataan työkykyyn. Leksikaaliset valintojen lisäksi valotetaan diskursseja, jotka aktivoituvat aiheesta kirjoitettaessa. Kielitieteellinen lähestymistapa perustuu kriittiseen diskurssianalyysiin ja systeemis-funktionaaliseen kieliteoriaan. Tässä kehyksessä kieli nähdään resurssina, jolla tuotetaan merkityksiä. Lisäksi kiinnostus kohdistuu kielen, vallan ja sosiokulttuuristen käytänteiden suhteeseen. Tutkimusaineisto koostuu 126 tekstistä, jotka on julkaistu vuosina 1999 ja 2000 Helsingin Sanomissa, Suomen laajalevikkisimmässä sanomalehdessä. Analyysi käsittelee yleisesti työkykydiskursseja ja keskittyy lisäksi viiteen tapaustutkimukseen. Yleisimmin teksteissä aktivoituvat seuraavat diskurssit: 1) Asiantuntijuusdiskurssissa monet tekstit kytkevät työkyvyn valtaan ja tietoon, jota tarvitaan työkyvyn arvioinnissa. Lähteet, joilla on erikoistietoa, pääsevät säännöllisesti osallistumaan diskurssiin. 2) Työkyvyn alenemisdiskurssissa tavallisimpina aiheuttajina näyttäytyvät sairaus, ikä ja työhön liittyvät ongelmat. 3) Työkyvyn edistämisdiskurssissa keinoina mainitaan yleisimmin kuntoutus ja työkykyä ylläpitävä toiminta ja myös työnteon kehittäminen. 4) Työn diskurssissa aktivoituu puhe työasenteista. Työkyvyn maailmaan liitetään monia kielteisiä aspekteja, kuten työttömyys, syrjäytyminen, työuupumus ja työn nopea muuttuminen. 5) Eläkediskurssissa esillä ovat monet kiistanalaiset kysymykset siitä, kenellä on oikeus saada eläkettä, pitäisikö järjestelmää uudistaa ja miten ihmiset saataisiin pysymään pitempään työelämässä. Keskeisiä osanottajia näiden lehtitekstien maailmassa ovat asiantuntijat: tutkijat, konsultit, lääkärit ja muut terveydenhuollon ja kuntoutuksen ammattilaiset kuten myös poliitikot. Osallistujien suhteet perustuvat yleensä institutionaalisiin rooleihin ja asiantuntijan ja asiakkaan suhteeseen, esimerkiksi lääkäreiden ja potilaiden, työnantajien ja työntekijöiden sekä virkailijoiden ja asiakkaiden suhteeseen. Asiakkaat esitetään usein passiivisina institutionaalisen toiminnan kohteina tai toisinaan jopa toiminnan uhreina, joilla on vaikeuksia saada työtä, eläkettä tai muita tukia. Työkykydiskurssi näyttäytyy ristiriitaisten näkemysten taistelukenttänä. Kiistat kirjoittuvat teksteihin, joissa kiistellään esimerkiksi työkyvyn edistämisen perinteisistä keinoista (esim. lääkehoidosta, fyysisestä kuntoutuksesta, kuntoilusta) ja muista hyvinvoinnin kohentamisideoista (esim. uudistuksista työpaikalla, koulutuksesta). Valtataistelu näyttäytyy myös kiistoissa siitä, kuka on luotettavin päättämään, onko henkilö työkykyinen vai työkyvytön. Yhtäältä työkyky kytkeytyy terveyteen ja muihin yksilöllisiin ominaisuuksiin ja toisaalta työelämän nopeaan muuttumiseen. Työkyky-ilmauksille kirjoittuu monia merkityksiä. Työkyky on muuttuva olio, ja se kuuluu asiantuntijoiden tietoon. Se on institutionaalisen toiminnan kohde ja kehittämiskohde. Työkyky näyttäytyy asennekysymyksenä ja myös poliittisena ja taloudellisena kysymyksenä. Tutkimus tarjoaa näkemyksen siitä, miten yhteiskunnallisesti merkittävää ilmiötä voi lähestyä kielitieteen keinoin, ja osoittaa, miten mediatekstit ohjailevat tapoja puhua ajan ilmiöistä. Työkyvyn merkitys rakentuu kulttuurisessa ja sosiaalisessa kontekstissa, joka näyttäytyy tässä aineistossa erityisen suomalaisena. Diskurssi on jatkumoa aiempien vuosisatojen teksteille, ja se on yhä muuttuvaa. Työkyvyn rinnalla voidaankin puhua työhyvinvoinnista.

Abstract Achilles tendon rupture (ATR) conservative treatment result usually good clinical outcome, but despite the treatment method calf muscle strength deficit persist. Recent evidence suggests that surgery might surpass conservative treatment in restoring strength after ATR, but structural explanations for surgery-related improved strength remain uncertain. The purposes of this thesis were to compare calf muscle isokinetic strength recovery, calf muscle volume, fatty degeneration and AT elongation after conservative treatment or after open surgical repair of ATR. An additional aim was to assess the role of fascial augmentation in terms of calf muscle isokinetic strength recovery, AT elongation, calf muscle volume atrophy and fatty degeneration, and their relationship with calf muscle isokinetic strength in long-term follow-up after ATR surgery. Surgery resulted in 10% to 18% greater plantar flexion strength (P = 0.037) compared to conservative treatment. The mean differences between affected and healthy soleus muscle volumes were -18% after surgery and -25% after conservative treatment (P = 0.042). At 18 months, AT were, on average 19 mm longer in patients treated conservatively compared to surgery (P < 0.001). At 18 months, patients with greater (2–3) fatty degeneration had lower soleus muscle volumes and plantar flexion strength in the healthy leg. In long term, augmentation did not affect any of the strength variables, but the injured side showed 12% to 18% strength deficit compared with the healthy side (P < 0.001). The AT was, on average, 12 mm longer in the affected leg than in the healthy leg (P < 0.001). The mean soleus muscle volume was 13% lower in the affected leg than in the healthy leg (P < 0.001). The mean volumes of the medial- and lateral gastrocnemius muscles were 12% and 11% lower in the affected leg than in the healthy leg, respectively (P < 0.001). AT elongation correlated substantially with plantar strength deficit (ρ = 0.51, P < 0.001) and with both gastrocnemius (ρ = 0.46, P = 0.001) and soleus muscle atrophy (ρ = 0.42, P = 0.002). Calf muscle fatty degeneration was more common in the affected leg compared healthy leg (P ≤ 0.018). In conclusion, surgery of ATR restored calf muscle isokinetic strength earlier and more completely than conservative treatment. Conservative treatment resulted in greater soleus muscle atrophy and AT elongation compared surgery, which may partly explain the surgery related better strength results. Augmentation provided no long-term benefits compared with simple suturation, and a 12 to 18% plantar flexion strength deficit compared to the healthy side persisted. AT elongation may explain the smaller calf muscle volumes, greater fatty degeneration, and plantar flexion strength deficit observed in long-term follow-up after surgical repair of ATR. / Tiivistelmä Akillesjännerepeämän (ATR) konservatiivisella ja leikkaushoidolla hoidolla saavutetaan hyvät kliiniset tulokset. Viimeisimmät tutkimukset kuitenkin viittaavat leikkaushoidolla saavutettavan paremmat voimat kuin konservatiivisella hoidolla, mutta rakenteelliset selitykset leikkaushoidon paremmalle pohjelihaksen voimille ovat epäselviä. Työn tarkoituksena oli verrata pohjelihaksen isokineettisten voimien palautumista, pohjelihastilavuuksia, rasvadegeneraatiota ja akillesjänteen (AT) pidentymistä ATR:n konservatiivisen- ja leikkaushoidon jälkeen. Tarkoituksena oli arvioida lihaskalvovahvikkeen merkitystä pohjelihaksen isokineettisten voimien palautumisessa pitkäaikaisseurannassa. Lisäksi tutkimme AT pidentymisen, pohjelihastilavuuksien ja rasvadegeneraation suhdetta pohjelihaksen isokineettisiin voimiin ATR:n leikkaushoidon jälkeen 14 v seurannassa. Leikkaushoidolla saavutettiin 10–18 % paremmat pohjelihaksen voimat verrattuna konservatiiviseen hoitoon. Leikkaushoidon jälkeen soleuslihasten tilavuuksien puoliero terveen jalan hyväksi oli 18 % ja konservatiivisen hoidon jälkeen 25 %. 18 kk kohdalla konservatiivisesti hoidettujen AT oli 19 mm pidempi verrattuna leikkauksella hoidettuihin. 18 kk kohdalla potilaat, joilla vamma jalan soleuslihaksen rasva-degeneraatio oli korkea (2–3), kärsivät suuremmasta soleuslihaksen atrofiasta ja pohjelihaksen voima puolierosta. Voimat eivät muuttuneet 12 kk ja 14 v kontrollien välillä. Lihaskalvovahvikkeella ei ollut merkitystä voimien palautumisessa pelkkään suoraan ompeluun verrattuna, mutta vammapuoli jäi 10–18 % heikommaksi verrattuna terveeseen jalkaan. Vammajalan akillesjänne oli 12 mm pidempi terveeseen jalkaan verrattuna. Vammajalan kolmipäisen pohjelihaksen tilavuus oli 11–13 % pienempi verrattuna terveeseen jalkaan. Akillesjänteen pituus korreloi pohjelihaksen voimapuolieron sekä pohjelihasatrofian kanssa. Akillesjännerepeämän leikkaushoidolla pohjelihaksen isokineettiset voimat palautuvat nopeammin ja täydellisemmin kuin konservatiivisella hoidolla. Leikkaushoitoon verrattuna konservatiivinen hoito johtaa suurempaan soleuslihaksen atrofiaan ja akillesjänteen pidentymään, mikä selittää osittain leikkaushoidon paremmat voimatulokset. 14 v seurannassa lihaskalvovahvikkeesta ei ole etua akillesjännerepeämän leikkaushoidossa. Akillesjännerepeämän leikkaushoidosta huolimatta potilaalle jää terveeseen jalkaan verrattuna 10–18 % pohjelihasten voimapuoliero. Akillesjänteen pidentyminen mahdollisesti selittää pohjelihasten atrofian, rasvadegeneraation ja pysyvän pohjelihasten voimapuolieron akillesjännerepeämän leikkaushoidon jälkeen 14 v seurannassa.