Opettajien työkyky on riippuvainen äänen toimivuudesta. Opettajien äänihäiriöt ovat hyvin yleisiä ja enemmistö äänihäiriöitä kokevista opettajista on naisia. Luokkien taustamelu on yksi opettajien äänielimistöä eniten kuormittavista tekijöistä ja se muodostuu oppilaiden aiheuttamasta melusta, luokassa olevista laitteista ja ulkopuolelta kantautuvista äänistä. Äänielimistön kuormittuminen ilmenee äänioireina ja äänen perustaajuuden ja äänenpainetason muutoksina. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, kuinka voimakasta taustamelu on alakoulujen opetusluokissa, muuttuuko se työpäivän aikana ja ylittääkö se suositusrajat. Tutkielmassa selvitettiin myös, miten luokkien taustamelu on yhteydessä naisopettajien puheen äänenpainetasoon ja äänen perustaajuuteen aidossa opetustilanteessa. Tutkimus on osa laajempaa äänitutkimusprojektia. Tutkimuksen aineisto koostui 26 Uuden Oulun alueen naisopettajalta kerätyistä ääninäytteistä. Tutkimushenkilöillä oli tutkimushetkellä äänioireita, mutta ei lääketieteellistä hoitoa vaativaa äänihäiriötä. Aineisto on kerätty vuosina 2009–2012 kannettavalla ääniakkumulaattori VoxLogilla aidossa opetustilanteessa. VoxLog mittasi opettajien luokan taustamelun äänenpainetasoa (SPL), opettajien puheen äänenpainetasoa ja äänen perustaajuutta (F0) yhden työpäivän ajan. Opettajat kirjasivat ylös päivän työjärjestyksensä eli oppituntien aiheen ja kellonajat sekä mahdolliset äänenkäytöllisesti merkittävät tapahtumat. Lopulliseen analyysiin otettiin opettajien työpäivän ensimmäisellä ja viimeisellä oppitunnilla tallentunut ääniaineisto. Tulosten perusteella luokkien taustamelu ylittää suositusrajat. Taustamelun SPL:n ja opettajien äänen SPL:n välillä oli tilastollisesti merkitsevä positiivinen korrelaatio, eli taustamelun voimakkuuden kasvaessa opettajat voimistivat ääntään. Vastaava korrelaatio oli opettajien äänen F0:n ja taustamelun SPL:n välillä viimeisellä oppitunnilla, jolloin taustamelun SPL:n kasvaessa opettajien F0 nousi. Taustamelun SPL:n muuttuminen ei ollut systemaattista aamun ja iltapäivän välillä, vaan siihen vaikutti eniten oppitunnin aihe. Tulokset osoittavat, että opettajien äänielimistö kuormittui taustamelun voimakkuuden kasvaessa, koska opettajat joutuivat käyttämään voimakasta ja korkeaa ääntä. Luokkien taustamelun voimakkuuteen voidaan vaikuttaa ja sitä tulee vähentää opetusluokissa.

Nyky-yhteiskunnassa ääni on tärkeä työnteon väline hyvin monessa ammatissa, noin 38 prosenttia työväestöstä käyttää työvälineenä omaa ääntänsä. Usein äänenkäyttö on hyvin runsasta ja kuormittavaa, eikä työympäristössä ei ole riittävästi huomioitu hyvälle äänenkäytölle suotuisia olosuhteita. Tämä altistaa vääränlaiselle ja ääntöelimistöä vahingoittavalle äänenkäytölle, sillä työntekijät joutuvat ympäristötekijöiden vuoksi käyttämään ääntänsä väärin, kuten huutamaan, käyttämään liian voimakasta ääntä ja puhumaan taustamelun yli. Ryhmäliikunnanohjaajan ammatissa äänenkäyttö on myös runsasta. Ohjaajan äänenkäyttöä voidaan verrata esimerkiksi laulajan äänenkäyttöön, joka erilaisilla äänenpainoilla ja äänenvoimakkuuksilla viestittää tunneillaan erilaisia asioita sekä luo tunnelmaa. Ohjaaja käyttää ääntänsä asiakkaiden motivoimiseen, kannustamiseen, käskyttämiseen ja rauhoittamiseen. Voimakkaan ja runsaan äänenkäytön lisäksi ohjaajan on kyettävä samanaikaisesti kovaan fyysiseen suoritukseen, joten ohjaajan äänenkäyttöön kohdistuva rasitus on erityisen voimakasta ja omaa luokkaansa verrattaessa muihin äänenkäyttöä vaativiin ammatteihin. Ohjaajan äänenkäyttöön vaikuttavat niin yksilölliset kuin työperäiset tekijät. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ja tuottaa tietoa siitä, millä tavoin ryhmäliikuntatuntien ohjaajana toimiminen vaikuttaa ohjaajien äänen terveyteen, millä tavoin ohjaajat itse kokevat runsaan äänenkäytön, sekä selvittää ohjaajien asenteita ja kiinnostusta äänen terveyttä ja ääniergonomiaa kohtaan. Tutkimus antaa tietoa ohjaajien äänenkäytön lisäksi myös kyseisen ammattiryhmän yleisestä terveydestä ja hyvinvoinnista. Tutkimus suoritettiin webropol-kyselylomakkeella ja kyselyyn vastasi yhteensä 97 ryhmäliikunnanohjaajaa. Tutkimustulosten mukaan ääniongelmien ryhmäliikunnanohjaajien joukossa on varsin yleistä, noin 21 %:lla esiintyy vähintään kaksi äänioiretta, jonka voidaan katsoa merkitsevän ääniongelmaa. Yleisimpiä ongelmia ovat äänen väsyminen sekä äänen käheytyminen. Ääniongelmien kannalta merkitsevimmiksi ongelmia aiheuttaviksi riskitekijöiksi tässä tutkimuksessa nousi ohjaajan mielialaan liittyvät tuntemukset, kuten täydellisyyden tavoittelu, huoneilman kuivuus, kosteus ja pölyisyys, kaikuisa tila sekä fyysinen rasitus ja liikesarjojen suorittaminen äänenkäytön aikana. Nuoremmassa ikäryhmässä ääniongelmia esiintyi vanhempaa ikäryhmää enemmän. Tutkimustulokset ovat samansuuntaisia aiempien tutkimusten kanssa. Äänihäiriöiden merkittävimmiksi riskitekijöiksi nousivat fyysinen rasitus ja yhtäaikainen puhuminen, huono ilmanlaatu, kaikuisa tila sekä mielialaan liittyvät tuntemukset. Tutkimuksen perusteella olisi tärkeää, että ohjaajat ottaisivat äänenkäyttöään ja äänen terveyttä enemmän huomioon. Ohjaajien keskuudessa olisi tärkeää pyrkiä lisäämään tietoisuutta äänenkäyttöön ja ääniergonomiaan liittyvistä asioista.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää eroavatko 7- ja 8-vuotiaiden lasten kerrontataidot toisistaan. Tutkimuksessa tarkasteltiin kertomuksen sisältöä (makrorakenne) sekä kielellistä rakennetta (mikrorakenne) sekä näiden rakenteiden välistä yhteyttä. Kielellisen rakenteen osalta keskityttiin tarkastelemaan kertomuksen kokonaissanamäärää ja ilmaisun keskipituutta (MLCU). Tutkimuksen koehenkilöt olivat 7- ja 8-vuotiaita kouluikäisiä lapsia. Koeryhmään kuului yhteensä 38 kielellisesti tyypillisesti kehittynyttä 7–8-vuotiasta lasta, joista 18 oli 7-vuotiaita ja 20 8-vuotiaita. 7-vuotiaat olivat tutkimushetkellä 7;0–7;11-vuotiaita ja 8-vuotiaat 8;0–8;11-vuotiaita. 7-vuotiaista tyttöjä ja poikia oli saman verran (tytöt n=9, pojat n=9). 8-vuotiaiden ryhmässä tyttöjä oli poikia vähemmän (tytöt n=6, pojat n=14). Kerrontataitojen arvioinnissa käytettiin COST-hankkeen yhteydessä kehitettyä testipatteristoa, johon kuului neljä kerrontatehtävää. Näistä kaksi oli suunniteltu käytettäväksi tarinan luomisessa ja kaksi tarinan uudelleenkerronnassa. Tähän tutkimukseen otettiin mukaan vain uudelleen kerrotut tarinat. Kaikki tarinat oli suunniteltu niin, että niistä oli löydettävissä kertomuskieliopin mukainen episodinen rakenne. Litteroidusta aineistosta analysoitiin kertomuksen sisältöä ja kielellistä rakennetta ja lopuksi näitä tuloksia verrattiin toisiinsa. Kerrontataitojen makrotason analysoinnissa käytettiin COST-hankkeessa kehitettyä kertomuksen sisällön pisteytysmenetelmää, joka pohjautuu kertomuskielioppimalliin. Tämän lisäksi kertomusten mikrorakennetta tarkasteltiin kokonaissanamäärän ja ilmaisun keskipituuden (MLCU) kautta. Tutkimus osoitti, etteivät 7- ja 8-vuotiaiden lasten kertomukset eroa toisistaan. Kertomuksen sisältöä tarkasteltaessa ikäryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Kielellisen rakenteen puolella kokonaissanamääriä tarkasteltaessa 7-vuotiaiden lasten kertomukset olivat kokonaissanamäärältään hieman pidempiä kuin 8-vuotiaiden, mutta ikäryhmien välinen ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Ilmaisujen keskipituutta (MLCU) tarkasteltaessa 7-vuotiaiden ilmaisut olivat hieman pidempiä kuin 8-vuotiaiden, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Mikro- ja makrorakenteen välisiä yhtäläisyyksiä tarkasteltiin korrelaation avulla. Koko ikäryhmän makropisteitä verrattiin koko ikäryhmän ilmaisun keskipituuteen. Mikro- ja makrorakenteen välillä ei ollut huomattavissa korrelaatiota. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että 7 ja 8 ikävuoden välillä ei tapahdu kerrontataitojen osalta tilastollisesti merkitsevää kehitystä. Kerrontataidot näyttäisivät pysyvät näiden ikävuosien aikana samalla tasolla. Vaikka tutkimuksen tuloksiin tulee suhtautua varuksella pienen aineistokoon vuoksi, tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina.

Puhe- ja oraalimotoriikan välinen yhteys on logopedian alalla ajankohtainen ja kiistelty teema eikä aiheesta ole tehty kovin paljoa tutkimuksia. Tämän pro gradu -tutkimuksen tavoitteena oli perehtyä 18‒40-vuotiaiden aikuisten normaaleihin ja maksimaalisiin puhe- ja artikulaationopeuksiin lukunäytteen avulla sekä tarkastella, onko artikulaationopeudella tai sen säätelytaidoilla ja oraalimotorisilla taidoilla yhteyttä keskenään. Koehenkilöinä toimi 40 tervettä suomenkielistä puhujaa, joista 20 oli miehiä ja 20 oli naisia. Tutkimusnäytteet kerättiin osana laajempaa puhe- ja oraalimotorista tutkimusprojektia, jossa oli mukana kaikkiaan viisi tutkijaa. “Aurinko ja pohjatuuli” -tekstiin perustuvat lukunäytteet analysoitiin Praat-puheanalyysiohjelmalla, jossa näytteistä erotettiin erilaiset sujumattomuudet sekä vähintään 200 millisekuntia kestävät tauot. Tämän jälkeen puhe- ja artikulaationopeudet laskettiin Excel 2010 -ohjelmalla tehdyn laskentapohjan avulla. Puhe- ja artikulaationopeudet ilmoitettiin foneemeina ja tavuina aikayksikköä kohden. Lisäksi määritettiin normaaleiden ja nopeiden lukunäytteiden välinen nopeusmuutos sekä tarkasteltiin yksilöllistä puheennopeuttamiskapasiteettia jakamalla koehenkilöjoukko normaalin nopeuden suhteen kolmeen ryhmään. Oraalimotorisia taitoja tutkittiin tutkimusryhmän laatimalla tutkimusprotokollalla, jossa oli 13 suun ja kasvojen alueen lihasten hallintaan perehtyvää tehtävää. Kukin kohta arvioitiin neliportaisen asteikon avulla. Oraalimotoristen taitojen tutkimiseen käytettiin lisäksi Pohjoismaista orofakiaalista testi -seulontaa (NOT-S). Tilastollinen analyysi toteutettiin SPSS 21 -ohjelman avulla. Tutkimustulosten mukaan suomenkielisten aikuisten normaali puhenopeus oli 4,96 tavua/s ja maksimaalinen puhenopeus 7,40 tavua/s. Artikulaationopeuden osalta vastaavat arvot olivat 5,77 tavua/s ja 7,93 tavua/s. Keskimääräinen puheennopeuttamiskapasiteetti oli puhenopeuden osalta noin 49,2 % ja artikulaationopeuden osalta noin 37,5 %. Ryhmittäisessä vertailussa suurimmalla normaalilla nopeudella puhuneen ryhmän puheennopeuttamiskapasiteetti oli suurin. Normaalin ja maksimaalisen artikulaationopeuden sekä oraalimotoristen taitojen välillä oli heikko yhteys siten, että keskimääräistä suurempi nopeus korreloi parempien oraalimotoristen taitojen kanssa. Artikulaationopeuden säätelytaitojen ja oraalimotoristen taitojen välillä ei ollut tilastollista yhteyttä, mutta sirontakuviossa erottui pienempiä alaryhmiä, jotka osoittivat epälineaarisen yhteyden olemassaolon. Erityisesti erottui alaryhmä, johon kuuluvat henkilöt nopeuttivat puhettaan alle 1,5 tavua/s. Kyseisen ryhmän oraalimotoriset taidot olivat keskimääräistä heikommat. Tutkimus antaa normitietoa suomenkielisen aikuisväestön puhe- ja artikulaationopeudesta. Lisäksi tutkimus osoittaa puhemotoriikan säätelytaitojen vaihtelevan huomattavasti yksilöllisen neuromuskulaarisen kapasiteetin mukaan. Tutkimus antaa alustavia viitteitä puhe- ja oraalimotoriikan yhtenevästä taustasta puhemotoriikan säätelytaidoiltaan heikoimman alaryhmän kohdalla. Aihepiiri vaatii kuitenkin lisätutkimuksia, jotta varmoja johtopäätöksiä voidaan tehdä.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli selvittää, millainen tekninen lukutaito on 5.–6.-luokkalaisilla lapsilla, joilla on 5–6-vuotiaana todettu kielellinen erityisvaikeus sekä tyypillisesti kehittyneillä lapsilla. Tutkimus keskittyi lukemisnopeuden ja -tarkkuuden taitoihin. Tutkimuksessa tarkasteltiin lisäksi fonologisen tietoisuuden ja nopean nimeämisen taitoja sekä niiden yhteyttä lukemisnopeuteen ja -tarkkuuteen. Tutkimuksen koehenkilöinä oli psykologi Mari Veijolan väitöskirjatutkimukseen osallistuneita lapsia. Tutkimukseen osallistui neljä 12;9–13;1-vuotiasta lasta, joilla on joko puheentuottoon tai puheen ymmärtämiseen painottuva kielellisen erityisvaikeuden diagnoosi. Lisäksi tutkimuksessa oli mukana kontrolliryhmänä kuusi kielellisesti tyypillisesti kehittynyttä 11;1–13;1-vuotiasta lasta. Tutkimusmenetelminä käytettiin neljää erilaista standardoimatonta tehtävätyyppiä, joiden avulla mitattiin lukemistarkkuutta ja -nopeutta sekä fonologisen tietoisuuden taitoja. Lukemistarkkuutta ja -nopeuttaa tarkasteltiin lisäksi Lukilassen sanalistatehtävän avulla. Lukemisnopeutta tarkasteltaessa mitattiin tekstin lukemiseen käytettyä aikaa ja minuutin aikana luettujen sanojen lukumäärää. Fonologisen tietoisuuden taidoista saatiin tietoa kahden eri äännetason tehtävän yhteispistemäärän avulla. Nopean nimeämisen taitoja tarkasteltiin Nopean sarjallisen nimeämisen testin kahdella osiolla (Ahonen, Tuovinen & Leppäsaari, 2006). Tutkimus osoitti, että koeryhmän lasten teknisen lukutaidon taidot eivät poikkea tilastollisesti merkitsevästi kontrolliryhmän lasten taidoista. Poikkeavuuksia ryhmien välillä ei ollut myöskään fonologisen tietoisuuden ja nopean nimeämisen taidoissa. Koeryhmässä havaittiin tilastollisesti merkitsevä yhteys nopean nimeämisen taitojen lukemisnopeuden välillä. Nopea nimeäminen on tilastollisesti melkein merkitsevästi yhteydessä myös lukemistarkkuuteen molempia tutkimusryhmiä yhdessä tarkasteltaessa. Tutkimustulosten perusteella voidaan sanoa, että tekninen lukutaito vaikuttaa olevan kielellisessä erityisvaikeudessa ikätasolla, kun tuloksia verrattiin kontrolliryhmän tuloksiin. Tutkimustulosten perusteella teknisen lukutaidon ja fonologisen tietoisuuden sekä nopean nimeämisen taitojen välinen yhteys on epäselvä 5.–6.-luokkalaisilla lapsilla. Pienen otoskoon vuoksi tuloksiin täytyy suhtautua varauksella. Tutkimus lisäsi kuitenkin tietämystä suomalaislasten teknisen lukutaidon kehityksestä kielellisessä erityisvaikeudessa.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää onko iällä vaikutusta kaksi- ja monikielisen afasian paranemiseen. Lisäksi haluttiin selvittää onko joitain muita tekijöitä, joilla on vaikutusta siihen miten eri kielet paranevat. Tutkimusmenetelmäksi valittiin systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Systemaattinen haku tehtiin seitsemään eri tietokantaan käyttäen samaa hakulauseketta. Tietokantahaut kävivät läpi usean arviointiprosessin, joista lopulta valittiin mukaanotto- ja poissulkukriteerien avulla 97, vuosina 1980–2012 julkaistua englanninkielistä artikkelia mukaan tutkimukseen. Näistä artikkeleista poimittiin kaikki ennalta asetetut kriteerit täyttävät potilastapaukset mukaan. Potilastapauksia otettiin tähän tutkimukseen mukaan yhteensä 206 kappaletta. Tilastollisena menetelmänä käytettiin logistista regressioanalyysiä ja ristiintaulukointia. Tutkimuksen tuloksena todettiin, että rinnakkainen ja eriytynyt paranemismalli ovat yleisimpiä malleja. Lisäksi logistisen regressioanalyysin mukaan iällä todettiin olevan vaikutusta paranemismalliin. Yli 60 vuoden ikä lisää riskiä siihen, että kielten paraneminen on rinnakkaista kun taas alle 60 vuoden ikä lisää riskiä eriytyneeseen paranemismalliin. Tässä aineistossa iällä ei todettu olevan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä siihen, onko parantunut kieli äidinkieli vai muu kieli. Sukupuolella, afasiatyypillä tai sillä oliko koehenkilö saanut kuntoutusta ja millä kielillä, ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä paranemiseen. Afasian vaikeusasteella taas todettiin olevan vaikutusta kielten paranemiseen. Tulosten mukaan vaikea afasia lisää riskiä rinnakkaiseen paranemismalliin. Lievällä ja keskivaikealla afasialla on puolestaan suurempi riski eriytyneeseen paranemismalliin ja pienempi riski rinnakkaiseen paranemismalliin kuin vaikealla afasialla. Lievän ja keskivaikean afasian välillä ei löytynyt juurikaan eroa riskin suhteen. Vaikean ja keskivaikean afasian välillä oli eniten eroa paranemismallin suhteen. Vaikea afasia lisää siis huomattavasti enemmän riskiä rinnakkaiseen ja keskivaikea eriytyneeseen paranemismalliin. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että iällä on vaikutusta kaksi- ja monikielisen afasian paranemiseen, mutta yhdessä useamman tekijän kanssa. Kliinisen merkityksen kannalta tulokset ovat vielä suuntaa antavia. Jotta näitä tuloksia voitaisiin yleistää tai siirtää kliiniseen työhön, tulisi aiheesta tehdä vielä lisätutkimuksia. Näiden tulosten perusteella kliinisessä työssä on tärkeää ottaa huomioon tässä tutkimuksessa esiin tuodut tekijät ja niiden yhteisvaikutus kaksi- ja monikielisen afasian paranemiseen. Tämä systemaattinen katsaus antaa lisää tietoa kaksi- ja monikielisestä afasiasta ja tutkimuksen tulosten avulla voidaan ymmärtää hieman paremmin monikielisen afasian erityispiirteitä ja monimuotoisuutta. Se mikä kävi hyvin selvästi ilmi tässä tutkimuksessa on, että monikielinen afasia on hyvin monimuotoinen ja laaja ilmiö ja afaattisten henkilöiden välillä on hyvinkin suuria yksilöllisiä eroja. Tämä vaikeuttaa ilmiön tutkimista sekä tutkimustulosten siirtämistä käytäntöön. Tämän vuoksi lisätutkimusta kaivataan, jotta tuloksia voidaan verrata keskenään ja saada kliiniseen työhön yleistettävää luotettavaa tietoa.

Pro gradu -tutkielmani liittyy laajempaan tutkimukseen, joka toteutetaan lastenpsykiatrian emeritaprofessorin Irma Moilasen ja lastenpsykiatrin klinikan professorin Hanna Ebelingin johdolla. Sen tarkoituksena on arvioida ja kehittää pienten lasten psyykkisten häiriöiden varhaista tunnistamista ja hoitoa, sillä tällä hetkellä autismikirjon häiriöitä diagnosoidaan vasta 3–4 vuoden iässä. Tutkimusaineisto koostui 470 perheestä saapuneista Early Screening of Autistic Traits (ESAT)-lomakkeista (1–2 kpl/perhe) sekä näitä lapsia koskevista terveydenhoitajien 1-vuotisneuvolan havainnointilomakkeista. Tässä tutkielmassa selvitettiin mitkä ESAT-lomakkeen kysymykset seulovat eniten autismikirjon suhteen riskissä olevia lapsia ja ovatko vanhempien antamat vastaukset ESAT-lomakkeissa yhteneviä. Terveydenhoitajien ja vanhempien vastausten välistä yhteneväisyyttä mitattiin poimimalla terveydenhoitajien 1-vuotisneuvolassa käyttämästä havainnointilomakkeesta ne kysymykset, joille löytyivät vastineet myös ESAT-lomakkeesta. Sen lisäksi vanhempien täyttämän syntymä, kasvu ja kehitys -lomakkeen avulla selvitettiin, miten aiemmissa tutkimuksissa määritellyt autismikirjon riskitekijät, eli äidin ikä, vanhempien koulutus, lapsen pieni päänympärys, ennenaikaisuus, pienipainoisuus, apgar-pisteet ja syntymän jälkeinen tehohoito, vaikuttivat jatkoseuloutumiseen. Tilastollisesti merkittäviä jatkoon seulovista kysymyksistä olivat ne, jotka käsittelivät leikin monipuolisuutta, tunteiden ilmaisua ja tarkoituksenmukaisuutta, sosiaalisuutta ja läheisyyttä. Sen lisäksi havaittiin, että vanhempien vastaukset olivat erittäin yhteneviä sekä keskenään että suhteessa terveydenhoitajien vastauksiin. Edellä mainittujen riskitekijöiden ja jatkoseuloutumisen väliltä ei tässä tutkielmassa löydetty yhteyttä. Tulokset olivat siis samansuuntaisia kuin aiemmissa tutkimuksissa, lukuun ottamatta yhteyttä edellä mainittujen vastasyntyneisyyskauden ja ympäristön riskitekijöiden sekä jatkoseuloutumisen välillä.

Pro gradu -tutkielmani tavoitteena oli tutkia kaksikielisten 7–9-vuotiaiden lasten kerrontataitoja sekä kertomusten sisällön (makrorakenne) että kielellisen rakenteen (mikrorakenne) näkökulmista. Tarkastelin, korreloivatko koehenkilöiden ikä ja kerrontataidot keskenään. Lisäksi selvitin, erosivatko kerrontataidot tarinan luomistehtävän ja uudelleenkerrontatehtävän välillä. Tutkimukseen osallistui yhteensä 19 tyypillisesti kehittynyttä suksessiivisesti kaksi- tai monikielistä koehenkilöä sekä Kokkolan että Oulun alakouluista. Tutkimus liittyi kansainväliseen ’COST IS0804 Language Impairment in a Multilingual Society: Linguistic Patterns and the Road to Assessment’ -hankkeeseen. Käytin tutkimuksessa neljää hankkeessa kehitettyä kerronnan arviointitehtävää: kahta tarinan luomiseen ja kahta uudelleenkerrontaan liittyvää kuvasarjaa (Gagarina ym., 2012). Kyseiset kuvasarjat on kehitetty erityisesti monikielisten ja -kulttuuristen lasten kielellisten taitojen arvioimista varten, ja ne on muokattu erikseen suomen kieleen soveltuviksi. Koehenkilöt testattiin vuodenvaihteessa 2011–2012 ensin luomistehtävällä ja sitten uudelleenkerrontatehtävällä. Litteroidusta kerronta-aineistosta analysoitiin sekä kertomusten sisältöä että kielellistä rakennetta. Kertomusten sisältöä tarkasteltiin Steinin ja Glennin (1979) kertomuskielioppikategorioihin perustuvan pisteytyksen avulla. Kielellistä rakennetta tarkasteltiin kertomuksen kokonaispituuden (kokonaissanamäärä), sanaston monipuolisuuden (erilaisten sanojen kokonaismäärä) ja ilmaisun keskipituuden (c-yksikön eli osittaisten lauseiden keskimääräinen sanamäärä) avulla. Aineiston analysoinnissa käytettiin nonparametrisiä tilastollisia menetelmiä (Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin ja Wilcoxonin merkkitesti). Tutkimukseni osoitti, että lasten kertomusten sisältö parani iän myötä. Lasten tarinoiden kertomuskielioppipisteet olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä lasten ikään (kohtalainen korrelaatio 0,623; p = 0,004). Sen sijaan kielellisen rakenteen ja iän välillä ei havaittu yhteyttä. Tutkielman havainto kertomusten sisällöllisestä paranemisesta on samansuuntainen aiemmin kirjallisuudessa raportoitujen tulosten kanssa. Eri tehtävätyyppien välinen vertailu tutkimuksessani puolestaan osoitti, että uudelleenkerrontatehtävässä kertomusten sisällöt olivat tilastollisesti merkitsevästi parempia kuin tarinan luomisen tehtävässä (Z = −3,099, p = 0,001). Kielellistä rakennetta tarkasteltaessa tehtävätyyppien välillä ei ollut merkitseviä eroja. Tämä havainto poikkeaa aikaisemmasta tutkimustiedosta. Tulosten perusteella etenkin kertomusten sisältöjen tarkastelu uudelleenkerrontatehtävällä näyttäisi tehokkaalta keinolta arvioida kaksikielisten lasten kielellisiä taitoja. Johtopäätösten tekoa hankaloittavat pieni kohderyhmä, suuret yksilölliset erot ja aikaisemman tutkimustiedon vähyys. Näistä syistä tuloksia voi pitää vain suuntaa antavina. Jatkossa olisi tärkeää kiinnittää huomioita myös muihin taustavaikuttajiin kuten toiselle kielelle (L2) altistumisaikaan. Monikielisten lasten määrän lisääntyessä Suomessa myös heidän kielellisten taitojensa arviointiin kaivataan testimateriaalia. Tutkimukseni aihe on tästä syystä varsin ajankohtainen.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella logopedian opiskelijoiden äänen piirteitä ja äänen tuottoa opiskelun alku- ja loppuvaiheessa. Tutkimukseen osallistui 48 logopedian opiskelijaa, joista puolet oli juuri opintonsa aloittaneita opiskelijoita (n=24) ja puolet opintojensa loppuvaiheessa olevia opiskelijoita (n=24). Opiskelijoilta äänitettiin fonaatio- ja lukunäytteet kahdessa osassa, joissa ohjeistettiin käyttämään normaalia puheääntä sekä mahdollisimman hyvää ääntä. Lisäksi nauhoitettiin spontaanipuhenäyte. Näytteet arvioitiin akustisesti ja kuulonvaraisesti, ja lisäksi tarkasteltiin menetelmien vastaavuutta. Kuulonvaraisen arvioinnin toteutti kolme puheterapeuttia sähköisen lomakkeen avulla, jossa äänen piirteitä arvioitiin numeerisesti asteikolla 0–100. Akustinen analyysi toteutettiin Multi Dimensional Voice Program (MDVP) ja Praat -ohjelmilla. Akustisen analyysin ja kuulonvaraisen arvioinnin perusteella kaikilla tutkimukseen osallistuneilla opiskelijoilla voitiin todeta olevan normaali ääni, joten tilastollisestikin merkitsevät erot ryhmien välillä olivat hyvin pieniä. Kuulonvaraisessa arvioinnissa loppuvaiheen opiskelijat saivat alkuvaiheen opiskelijoihin verrattuna tilastollisesti merkitsevästi parempia tuloksia fonaationäytteistä arvioidusta äänen poikkeavuuden asteesta ja vuotoisuudesta sekä lukunäytteistä arvioidusta puristeisuudesta. Lisäksi akustisen analyysin perusteella alkuvaiheen opiskelijat saivat loppuvaiheen opiskelijoihin verrattuna korkeampia arvoja kaikista jitteriä mittaavista parametreistä normaalilla puheäänellä tuotetuista fonaationäytteistä mitattuna. Alkuvaiheen opiskelijoiden perustaajuus oli mahdollisimman hyvällä äänellä tuotetussa fonaatiossa tilastollisesti merkitsevästi korkeampi kuin opintojensa loppuvaiheessa olevilla opiskelijoilla. Normaalin puheäänen ja mahdollisimman hyvällä äänellä tuotetun äänen välillä selkein ero oli perustaajuudessa. Perustaajuus kasvoi kummallakin ryhmällä tilastollisesti merkitsevästi mahdollisimman hyvää ääntä tuotettaessa. Alkuvaiheen opiskelijoilla ero oli suurempi ja tuli esille myös äänen korkeuden kuulonvaraisessa arvioinnissa. Akustisista mittareista signaali-kohinasuhde korreloi selvimmin kuulonvaraisen arvioinnin kanssa. Korrelaatio oli havaittavissa verrattaessa signaali-kohinasuhdetta äänen poikkeavuuden asteeseen, karheuteen ja vuotoisuuteen. Normaalilla puheäänellä tuotetut fonaatiot, joiden äänen poikkeavuuden keskiarvo oli kuulonvaraisesti arvioituna ≤ 10, olivat muita ääniä parempia myös akustisen analyysin perusteella. Ero oli kuitenkin tilastollisesti merkitsevä vain äänen taajuuden vaihtelua sekä signaalin ja kohinan välistä suhdetta mittaavissa parametreissa. Tulosten perusteella voidaan päätellä, että valmistuvan vuosikurssin äänen tuotto oli todennäköisesti taloudellisempaa ainakin mahdollisimman hyvää ääntä tuotettaessa. Tarkempaa tietoa aiheesta saataisiin seurantatutkimuksen avulla sekä selvittämällä opiskelijoiden omia kokemuksia ääneen liittyvissä asioissa. Äänitutkimuksen menetelmiä tulee edelleen kehittää luotettavampien tutkimustulosten saamiseksi.

Tämän pro gradu -tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää millaisia havaintoja voidaan tehdä alle kouluikäisten lasten äännevirheiden videovälitteisestä puheterapeuttisesta arvioinnista ja kuntoutuksesta sekä millaisia erityispiirteitä videovälitteiseen etäpuheterapiaan liittyy. Lisäksi kartoitettiin tutkimukseen osallistuneiden lasten, heidän perheidensä ja muun henkilökunnan kokemuksia etäkuntoutuksesta. Tutkimus toteutettiin monitapaustutkimuksena. Videovälitteisen arvioinnin ja kuntoutuksen havainnointi ja etäpuheterapian erityispiirteiden keruu toteutettiin etäkuntoutusjaksojen aikana osallistuvan observoinnin keinoin. Lasten, heidän perheidensä sekä avustavan ja hallinnollisen henkilökunnan kokemuksia kartoitettiin kyselytutkimusten avulla. Tutkimukseen osallistui kolme alle esikouluikäistä poikaa (Lapsi A, B ja C), joilla oli yksi tai useampi äännevirhe (/r/, /s/ ja/tai vokaalivirheitä). Kuntoutusta tarjottiin videovälitteisesti etälaitteiden avulla Oulusta lapsen kotikuntaan. 16 kerran etäkuntoutusjakson aikana lasten äännevirheet arvioitiin videovälitteisesti NOT-S, Bus Story ja SAMA-ERI -testeillä. Lapsella oli jokaisella etäpuheterapiakerralla vieressään aikuinen avustaja (vanhempi, päiväkodin tai koulun avustaja). Lapsi A oppi etäkuntoutusjakson aikana tuottamaan /r/:n täryn sekä /r/-äänteen apuäänteenä toimivan /d/-äänteen sanan keskellä. Lapsi B oppi erottamaan etuvokaalit /y/, /ö/ ja /ä/ takaisista vokaaliäänteistä /u/, /o/ ja /a/, ja tuottamaan äänteet normin mukaisesti spontaanissa puheessa. Lisäksi hän oppi tuottamaan /r/:n täryn ja /d/-ääneen sanan alussa. Lapsi C tuotti /s/-äänteen /t/-apuäänteen kanssa, mutta /r/-äänteen täryä ei etäjakson aikana saatu aikaan. Etäpuheterapian erityispiirteet puheterapeutin osalta liittyivät suurelta osin taktiilisen aspektin puuttumiseen terapeutin ja asiakkaan välillä. Tämän vuoksi kuntoutusmateriaali tuli suunnitella etukäteen videovälitteisessä ympäristössä toimivaksi. Kyselytutkimuksessa havaittiin, että vaikka vanhemmat suhtautuivat ennen etäkuntoutusjakson alkamista epäileväisesti videovälitteistä puheterapiaa kohtaan oli perheiden antaman kokonaisarvosanan keskiarvo 4,0 (Likertin asteikolla 1–5, 1=huono, 5=erinomainen). Avustaneiden henkilöiden kokonaisarvosana etäkuntoutusjaksosta oli 5,0 ja hallinnollisen henkilön 4,0. Kaikki perheet osallistuisivat uudelleen etäkuntoutusjaksolle ja suosittelisivat videovälitteistä puheterapiaa myös muille. Tämän tutkimuksen tulokset olivat yhdensuuntaisia muiden aihepiirin tutkimusten kanssa, vaikka pienen aineiston koon vuoksi tulokset olivat suuntaa antavia.