Kaatuminen on edenneen Parkinsonin taudin vakava oire, joka johtaa usein luunmurtumiin, sairaalahoitoon, heikentyneeseen elämänlaatuun sekä itsenäisyyden menetykseen. Parkinsonin tautia sairastavat ovat noin kolme kertaa suuremmassa kaatumisriskissä kuin samanikäiset terveet verrokit. Lääkityksellä ei ole aiemmissa tutkimuksissa havaittu merkittävää ehkäisevää tehoa kaatumistapaturmien suhteen. Paras tutkimusnäyttö kaatumistapaturmien ehkäisystä Parkinson-potilailla on lihaskuntoa sekä motorista suorituskykyä ylläpitävällä harjoittelulla. Tekemämme tutkimus on kuuden vuoden seurantakohorttitutkimus edennyttä idiopaattista Parkinsonin tautia sairastavien tasapainohäiriöistä ja kaatumisista sekä näiden yhteydestä Parkinsonin taudin etenemiseen. Ensimmäinen tutkimuskäynti suoritettiin kesällä 2003 ja seurantakäynti kesällä 2009. Tutkimuspopulaatiossamme oli 42 potilasta, joista 21 oli kaatunut edeltävän kolmen kuukauden aikana ja 21, jotka eivät olleet kaatuneet vastaavana ajanjaksona. Tilastolliset analyysit tehtiin näitä kahta ryhmää vertailemalla. Tutkimuksessamme UPDRS (Parkinson-potilaiden kliininen arviointi) osoittautui luotettavaksi työkaluksi kaatumisriskin arviointiin. Etenkin ne, joiden tauti eteni muita nopeammin keskeisillä kliinisillä mittareilla arvioituna, olivat suuremmassa kaatumisriskissä. Kaatuneilla potilailla UPDRS kokonaispistemäärä oli suurempi (P=0,000) ja pistemäärän kasvu oli ollut seuranta-aikana nopeampaa kuin ei-kaatuneilla (P =0,004). UPDRS:n alakohdista etenkin päivittäisiä toimintoja mittaava ADL-osio sekä sen pistemäärän muutos korreloi hyvin kaatumisriskiin (P=0,000 ja 0,003), kuten myös kliinikon suorittaman UPDRS:n motorisen osion pistemäärä sekä sen muutos (0,004 ja 0,010). Lisäksi kaatuneiden potilaiden Hoehn & Yahr- luokat (Parkinsonin taudin vaikeusaste-luokitus) olivat keskimäärin korkeampia kuin ei-kaatuneilla (P=0,003). Myös yleiset ikääntyvän väestön kaatumisriskiä lisäävät tekijät kuten ortostatismi, kognitiivisen tason aleneminen, heikentynyt näkö sekä lihaskunnon heikkous lisäsivät kaatumisriskiä. Tutkimustuloksemme viittaavat siihen, että kaatumisriskin lisääntyminen Parkinsonin taudissa on voimakkaasti yhteydessä Parkinsonin taudin nopeaan progressioon sekä muihin ikääntyvän väestön kaatumisriskitekijöihin. Kliinikon on mahdollista tehdä ennustavaa riskianalyysiä sekä tunnistaa suuressa kaatumisriskissä olevia Parkinson-potilaita taudin etenemistä systemaattisesti seuraamalla. Aiempien tutkimusten mukaan anamnestiset tiedot, kuten aiemmat kaatumiset, kaatumisen pelko, apuvälineiden käyttö sekä tilanvaihtelut lisäävät myös kaatumisten todennäköisyyttä. Kaatumiset heikentävät merkittävästi elämänlaatua sekä kotona selviytymistä Parkinsonin taudissa. Asia on hyvä ottaa vastaanotolla puheeksi, jotta tarvittaviin varotoimiin kaatumisten ehkäisemiseksi voidaan ryhtyä. Dopaminergisen lääkityksen tehostamista, etenkin levodopan aloittamista, on arvioitava tässä vaiheessa.

Johdanto: Sydänlihasperäistä troponiinia käytetään akuutin sepelvaltimotautikohtauksen diagnostiikassa. Troponiini voi nousta myös muista kuin sydänperäisistä syistä. Nykyiset troponiinin määritysmenetelmät ovat entistä herkempiä havaitsemaan pienet pitoisuudet verestä. Nämä seikat aiheuttavat lisähaastetta kliiniseen päätöksentekoon. Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa sitä, kuinka kohonnut troponiiniarvo ohjaa diagnostiikkaa, mitä syitä troponiinin nousun taustalla on ja kuinka troponiinin nousu vaikuttaa potilaiden ennusteeseen. Metodit: Potilasaineisto (206 potilasta) kerättiin poimimalla Oulun yliopistollisen sairaalan (OYS) sisätautipäivystyksessä aikavälillä 1.2.–31.5.2012 ja 1.9.–17.12.2012 käyneistä potilaista ne, joilla oli troponiiniarvo koholla. Tämän jälkeen heidän sähköisistä potilastiedoistaan poimittiin tutkimuksen kannalta tarpeellisia tietoja. Tulokset: Rintakipu ja hengenahdistus olivat yleisimmät tulosyyt ja -oireet potilasaineistossa. 35 %:lle potilaista aloitettiin jokin tarkastelussa ollut antitromboottinen lääkitys päivystyksessä. Troponiinin nousua pidettiin päivystyksessä merkittävänä 21,4 %:lla potilaista. Vain pienellä osalla potilaista troponiinin nousun syytä pidettiin sepelvaltimotautiin liittyvänä (16,9 %:lla potilaista). Muita syitä olivat mm. nopea rytmihäiriö, infektiot ja sydämen vajaatoiminta. Vain 6,8 % potilaista ohjautui sepelvaltimoiden angiografiaan ja heistä 92,9 %:lla havaittiin siinä sepelvaltimotauti. Näistä potilaista 92,3 %:lle tehtiin sepelvaltimoiden pallolaajennus tai ohitusleikkaus. Vaihtelevan seuranta-ajan (n. 2,5–14 kk) aikana huomattava osa potilaista oli kuollut (29,1 %). Johtopäätökset: Tutkimuksen tulokset vahvistavat aiempia tutkimustuloksia siitä, että suurella osalla potilaista troponiinin nousu johtuu muusta syystä kuin akuutista sepelvaltimotautikohtauksesta. Akuutin sepelvaltimotautikohtauksen diagnostiikassa on tärkeää muistaa troponiinimäärityksen ohella huomioida potilaan kliininen tila ja EKG. Tutkimusaineistossa oli hyvin osattu valikoida oikeat potilaat angiografiaan. Kohonnut troponiiniarvo viittaa selkeästi huonontuneeseen ennusteeseen.

Tutkimuksessani vertailtiin skitsofrenian sairastumisriskissä olevien ja heidän verrokkiadoptiolasten ajattelutoimintoja yksilö-Rorschachin testiin perustuvalla Friedmannin kehityksellisen tason asteikolla mitattuna. Tarkoituksenani oli selvittää, esiintyykö geneettisesti skitsofrenialle altistuneilla adoptiolapsilla vähemmän hyvin kehittynyttä ajattelua ja enemmän ajatushäiriöitä kuin verrokkiadoptiolapsilla, joilla ei ole todettu perinnöllistä alttiutta sairastua skitsofreniaan. Ajatushäiriöt ovat poikkeavia ajatusrakenteita, jotka ilmenevät esimerkiksi omituisena sanojen käyttönä. Ne assosioituvat skitsofreniaan ja ovat yliedustettuja skitsofreniaa sairastavien sukulaisilla. Poikkeavaa ajattelua voi esiintyä korkeassa skitsofrenian sairastumisriskissä olevilla lapsilla jo vuosia ennen sairauden puhkeamista. Ajatushäiriöiden taustalla on perinnöllisiä tekijöitä ja ympäristötekijöitä sekä näiden yhdysvaikutusta. Geneettiset tekijät eivät välttämättä suoraan altista skitsofreniaan sairastumiselle, vaan herkistävät ympäristön vaikutuksille. Ajatushäiriöiden ajatellaan liittyvän monien eri aivoalueiden poikkeavuuksiin ja häiriöihin niiden välisissä yhteyksissä. Niiden tyypillä ja vakavuudella voi olla merkitystä skitsofreniaan sairastumisen ennustamisessa. Tässä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, onko hyvin kehittyneen ajattelun esiintymisessä eroa vertailtavien ryhmien välillä ja ovatko ajatushäiriöt tai näiden tietyt muodot perinnöllisiä. Tutkimuksessani vertailtiin onko riski- ja verrokkiadoptiolasten ajattelutoiminnoissa eroavaisuutta Friedmanin kehityksellisen tason asteikolla mitattuna. Tutkielmassani käytin osaa professori Pekka Tienarin kokoamasta adoptiolapsiaineistosta, joka mahdollisti vertailun geneettisesti skitsofrenialle altistuneiden adoptiolasten (riskilasten) ja verrokkiadoptiolasten välillä. Aineistoni käsitti 258 adoptiolasta, 130 riski- ja 128 verrokkiadoptiolasta. Tilastollisissa analyyseissä käytettiin ristiintaulukointia ja logistista regressioanalyysia. Tehdyissä vertailuissa hyvin kehittynyttä ajattelua kuvaavien vastausten esiintymisessä ei tullut esille eroavaisuutta vertailtavien ryhmien välillä. Perinnöllisestä sairastumisriskistä huolimatta lapsen ajattelun on siis mahdollista kehittyä hyvään suuntaan. Ajatushäiriöitä kuvaavien vague-vastausten määrällä oli merkitsevä ero riski- ja verrokkiadoptiolasten välillä. Riskilapsilla esiintyi näitä vastauksia enemmän kuin verrokeilla. Vague-vastausten esiintyminen voi mahdollisesti kuvastaa ennakoivaa, perimään liittyvää haavoittuvuutta. Ympäristötekijöiden vaikutusta ei tässä tutkimuksessa arvioitu tarkemmin, joten se jää jatkotutkimusten varaan.

Lasten kivunhoito oli pitkään riittämätöntä johtuen olettamuksesta, että pienet lapsen eivät tunne kipua. Myöhemmin tämä on osoitettu vääräksi. Senkin jälkeen on ollut ongelmana se, että lasten kipua on vaikea arvioida ja lääkkeitä ei uskalleta annostella riittävästi. Lihaksensisäisen tai laskimonsisäisen annostelun vaatima pistäminen koetaan myös ongelmaksi, koska se ahdistaa lasta ja aiheuttaa kipua. Lasten kivunhoidossa on tutkittu useita lääkeaineita vaihtoehtoisilla annostelutavoilla, joilla pystyttäisiin saamaan nopea lääkevaikutus ilman neulanpistoa tai laskimokanyylia. Pohjois-Suomessa on käytetty paljon bukkaalista oksikodonia, mutta myös intranasaalinen oksikodoni, fentanyyli ja ketamiini ovat lupaavia vaihtoehtoja. Tässä tutkimuksessa tehtiin Pohjois-Suomen ensihoitajille sähköinen kysely, jolla kartoitettiin lasten kivunhoitoa ensihoitajien kokemana. 108 ensihoitajaa vastasi neljästä eri sairaanhoitopiiristä. Vastaajista 62 % koki lasten kivunhoidon olevan haasteellista, erityisesti kivun voimakkuuden ja sopivan annoksen arvioinnin suhteen. Myös konsultoitavien lääkärien osaamisessa lääkevaihtoehdoissa ja annostelumuodoissa oli ongelmia. Tulevaisuudessa tulisikin kiinnittää huomiota sekä ensihoitajien että lääkäreiden koulutuksessa lasten kivunhoidossa selkeisiin kivunhoidon ohjeistuksiin, jotka ovat nopeasti myös lääkäreiden saatavilla sekä miettiä bukkaaliselle oksikodonille vaihtoehtoista lääkettä tai annostelumuotoa myös perustasolle.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kuinka retrospektiivisesti, kuinka valmiiksi työelämään nuoret lääkärit kokivat itsensä. Kysely tehtiin 2017 keväällä vuonna 2011 valmistuneille lääkäreille, jolloin vastaajat olivat työskennelleet 3–5 vuotta valmistumisensa jälkeen lääkärin ammatissa. Kysely toteutettiin lääkäriliiton toimesta Surveypal-kyselylomakkeen avulla. Kyselyyn vastasi 77 henkilöä 640:stä. Tutkimuksessa selvitettiin CanMEDS-viitekehyksen avulla sekä Lääkäri ihmisenä kompetenssin avulla nuorten lääkärien itsearvioitua valmiutta lähteä työelämään sekä työelämässä vietetyn ajan jälkeistä tilannetta. Tarkoituksena oli saada kyselyyn vastanneet reflektoimaan omaa osaamistaan ja arvioimaan omaa kehitystään eri lääkäriyden kompetenssien osa-alueilla. Jo valmistuessa jotkut kompetenssit olivat vahvempia kuin toiset, professionalismi ja tiedon hallintaan perustuvat kompetenssit. Lääkärikohtaisesti oli hajontaa osaamisen kokemisessa. Kaikki kompetenssit kehittyivät lisää työelämässä, erityisesti yhteistyö- ja työyhteisötaidot, ja vuorovaikutustaidot ja potilaskeskeisyys. Useimmiten lääkärikohtainen hajonta kapeni, eli ”Siperia opetti” kaikille niitä, mitä opiskelu ei. Poikkeuksena Terveyden edistäminen kompetenssissa ja Lääkäri ihmisenä hajonta pysyi isona, eli kompetenssin kehittyminen oli yksilöriippuvaista. Pitäisikin huolehtia, että jo kompetenssin kehittymisestä huolehdittaisiin paremmin uran alkuvuosina, osa lisensiaateista tuntuu tarvitsevan tähän enemmän ohjausta. Lisäksi opiskeluaikana pitää tukea opiskelijan kykyä arvioida omaa osaamistaan ja reflektoida, koska ilman sitä osa ammatillisesta kehittymisestä jää tapahtumatta.

Alzheimerin tauti (AT) on yleisin etenevä muistisairaus. Eteneviin muistisairauksiin luetaan myös aivoverenkiertosairauden muistisairaus, Lewyn kappale- patologiaan liittyvät aivoja rappeuttavat sairaudet ja otsa-ohimolohkorappeumat. Elimistön rasva- aineenvaihduntaan liittyvän apolipoproteiini E4- (ApoE4) alleelin on todettu olevan sydän- ja verisuonisairauksien, kuten myös AT:n myöhemmällä iällä alkavan muodon geneettinen riskitekijä. ApoE4-alleelin yhteyttä muihin eteneviin muistisairauksiin ei ole osoitettu. Vaikka ApoE4:n roolia muistisairauksien ja etenkin AT:n riskitekijänä on tutkittu maailmalla runsaasti eri väestöissä, ApoE4-alleelin roolia saamelaisten muistisairauksissa ei ole aiemmin tutkittu. Yksittäisen aiemman tutkimuksen perusteella Suomen saamelaisista 5%:lla on E2-, 64%:lla E3- ja 31%:lla E4- alleeli. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ApoE4- alleelin esiintyminen Suomen Lapin saamelaisväestön muistisairauspotilailla. Tutkimukseen osallistui yhteensä 50 saamelaista potilasta, joilla oli todettu muistihäiriö tai muistisairauden diagnoosi. Laskimoverinäytteet ApoE-fenotyypitystä varten ja kyselykaavakkeiden tiedot kerättiin saamea puhuvan sairaanhoitajan avulla. ApoE4- alleeli esiintyi yhteensä 78%:lla potilaista (n=39). Apolipoproteiini E-fenotyyppiä E3/E3 kantoi 22% (n=11) potilaista, E3/E4 62% (n=31), E4/E4 14% (n=7) ja E2/E4 2 % (n=1) tutkittavista. Verrokkeja tutkimuksessa ei ollut, mutta tuloksia verrattiin aiempaan tietoon ApoE-alleelien esiintyvyyteen sekä saamelaisilla että maailmanlaajuisesti AT:a sairastavilla. Yhteenvetona voidaan todeta, että ApoE4 on tärkeä riskigeeni muistisairauksille myös saamelaisväestössä. Lisäksi huomionarvoista on, että ApoE4-alleelin esiintyminen saamelaisväestön muistipotilailla on korkein, mitä on kuvattu missään aiemmassa muistipotilaiden ja AT-tutkimuksissa.

Keisarileikkausten osuus kaikista synnytyksistä kasvaa maailmalla. Vaikka keisarileikkaus on yleisesti ottaen turvallinen toimenpide, liittyy siihen useita riskejä sekä synnyttäjän että syntyvän lapsen terveyttä ja turvallisuutta ajatellen alatiesynnytykseen verrattuna. Keisarileikkausten lukumäärää kasvattaa entisestään toistuvat sektiot. Keisarileikkausten kokonaismäärän vähentämiseksi on erityisen tärkeää pyrkiä ennaltaehkäisemään toistuvaan keisarileikkaukseen joutuminen. Tämä tutkimuksen tarkoitus on löytää ensimmäisen raskauden kulkuun vaikuttavia tekijöitä, jotka ennustaisivat alatiesynnytyksen onnistumista tai toistuvaan sektioon joutumista seuraavassa raskaudessa. Kyseessä on retrospektiivinen kohorttitutkimus, johon valikoitiin kaikki Oulun yliopistollisessa sairaalassa vuonna 2009 ensimmäisen lapsensa sektiolla synnyttäneet naiset sekä ensimmäiset että 3/2015 mennessä syntyneet seuraavat lapset. Tutkimuksen tehtävä on myös verrata aineistoa vuonna 2005 sektiolla ensimmäisen lapsensa synnyttäneiden vastaavaan tutkimukseen. Vuonna 2005 sektiolla esikoisensa synnyttäneillä todettiin korkea sektioriski seuraavassa raskaudessa, ja tämän tutkielman tarkoitus on myös arvioida, oliko kyseessä poikkeava vuosi vai onko kyseessä pitkäaikaisempi ilmiö. Sekä äidin että syntyneiden lasten tiedot kerättiin potilastietojärjestelmistä (ESKO ja IPANA). Tutkimusaineisto analysoitiin käyttäen SPSS tilastointiohjelmaa. Tutkimusaineiston potilaista toisen lapsensa synnytti alateitse 50,5 % (n=104) ja sektiolla 49,5 %. Tutkimuksessa toistuvaa sektiota ennustava tekijä ensimmäisessä raskaudessa oli tyypin 1 diabetes (TDM1) sekä hepatoosi. Uusia sektioriskiä nostavia tekijöitä ei löytynyt. Tutkimuksen heikkouksiin kuuluu pieni aineistokoko (n=206). Tutkimuksen tulos korostaa ensimmäisen raskauden kohdalla sektiopäätöksen merkitsevyyttä perusteellisen pohdinnan merkitystä ensimmäisen synnytyksen synnytystapaa suunniteltaessa, sillä ensimmäisen synnytyksen tapahduttua sektiolla on toistuvan sektion riski merkittävästi kohonnut eikä toistuvalta sektiolta suojaavia tekijöitä voitu osoittaa.

Leikkaushaavainfektiot ovat merkittävä ongelma kirurgiassa. Triklosaanikyllästetyt ompeleet saattavat vähentää leikkaushaavainfektioiden esiintyvyyttä, mutta näyttö niiden tehokkuudesta erityisesti lapsilla on puutteellista. Leikkaustyypistä ja haavainfektion luokitteluista riippuen leikkaushaavainfektoiden esiintyvyys sekä aikuisilla että lapsilla on 2–20 % länsimaissa. Toteutimme satunnaistetun, kontrolloidun ja kaksoissokkoutetun tutkimuksen alle 18vuotiaiden lasten joukossa. Tutkimukseen osallistuivat alle 18-vuotiaat lastenkirurgian ja -ortopedian osastolla olevat lapset, joille oli tulossa elektiivinen tai päiväaikainen päivystysleikkaus ja joille suunniteltiin käytettävän sulavia ompeleita. Tutkimuspotilaat satunnaistettiin kahteen ryhmään. Toisessa ryhmässä leikkaushaavat suljettiin triklosaania sisältävillä sulavilla ompeleilla ja toisessa ryhmässä tavanomaisilla sulavilla ompeleilla. Tutkimuksessa käytettiin polyglactin 910-, poliglecaprone 25- ja polydioxanone-ommelaineita, jotka ovat biologisesti hajoavia. Tutkimuksen ensisijaisena päättötapahtumana oli CDC:n määritelmien mukainen pinnallisen tai syvän leikkaushaavainfektion esiintyminen. Otoskoko oli 1633 lasta, jotka satunnaistettiin joko triklosaaniryhmään (n=814) tai kontrolliryhmään (n=819). Modifioidun hoitoaieanalyysin perusteella mikä tahansa leikkaushaavainfektio ilmaantui 20:lle 778:sta (3 %) potilaasta triklosaaniryhmässä ja 42:lle 779:stä (5 %) potilaasta kontrolliryhmässä. Protokollan mukaisessa analyysissä mikä tahansa leikkaushaavainfektio ilmaantui 18:lle 636:sta (3 %) potilaasta triklosaaniryhmässä ja 39:lle 651:stä (6 %) potilaasta kontrolliryhmässä. Triklosaaniryhmän potilailla oli kontrolliryhmään verrattuna vähemmän tarvetta haavan revisioleikkauksille, vähemmän lääkärikäyntejä ja sairaalahoitoja sekä vähemmän antibioottikuurien tarvetta leikkaushaavainfektion hoitamiseksi. Satunnaistetun ja kontrolloidun tutkimuksemme perusteella triklosaania sisältävät ompeleet vähentävät tehokkaasti leikkaushaavainfektioita, ja teho vaikuttaisi olevan parhaimmillaan syvissä leikkaushaavainfektioissa

ERCP:an liittyy kohtalaisen suuri komplikaatioriski, joten tarkoituksena on selvittää, onko ERCP-potilaat turvallista kotiuttaa samana päivänä tutkimuksen jälkeen, vai tulisiko kaikkia potilaita seurata yön yli. Tutkimuksessa vertaillaan komplikaatioiden ilmaantumista ja hoitoon paluun astetta kahden ryhmän, 6h seurattujen ja yön yli seurattujen, välillä. Tutkimusaineisto kerättiin ESKO-potilastietojärjestelmästä vuosilta 2011 ja 2014. Yön yli seuratut potilaat (N=83) kerättiin vuodelta 2011 ja 6h seuratut (N=86) vuodelta 2014. Potilaista kerättiin seuraavat tiedot: ikä, sukupuoli, diagnoosi, ERCP:ssa suoritettu toimenpide, anestesiatiimin tarve, yleisimmät riskitekijät, komplikaatiot ja hoitoon paluu. Komplikaatioista tarkasteltiin yleisimpiä eli pankreatiittia, kolangiittia, vuotoa ja perforaatiota. Komplikaatiot ja niiden vaikeusasteet luokiteltiin Cottonin kriteerien mukaan. Riskitekijöistä otettiin huomioon alle 60v ikä, naissukupuoli, vaikea kanylaatio, aiempi PEP, SOD, PSC ja pancreas divisum. Aineisto analysoitiin SPSS-ohjelmalla. 6h seuratuista 7 potilaalla (8,1 %) ilmeni komplikaatioita ja yön yli seuratuista 12 (14,5 %) sai komplikaation (P=0,194, OR=0,699). 6h seuratuilla oli siis hieman enemmän komplikaatioita, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Komplikaation vuoksi hoitoon joutui palaamaan 6h seuratuista 3 potilasta (3,5 %) ja yön yli seuratuista 5 (6,0 %) (P=0,491, OR=0,727), joten hoitoon paluussakaan ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä. Tutkimustulokset tukevat ajatusta siitä, että ERCP olisi turvallista suorittaa myös päiväkirurgisesti.

Silmänpohjan tutkiminen on tärkeä tutkimus osana usean akuutin neurologisen sairauden diagnostiikkaa. Neurologisille potilaille ei kuitenkaan suositella pupillin laajentamista, mikä vaikeuttaa oftalmoskopointia. Epäonnistuneen oftalmoskopoinnin takia potilaalta voi jäädä huomaamatta aivopaineen kohoamiseen tai muuhun välitöntä hoitoa vaativaan sairauteen viittaava löydös. Pilottitutkimuksessamme selvitimme, onnistuuko kannettava silmänpohjakamera paremmin neurologisten päivystyspotilaitten silmänpohjatutkimuksessa kuin oftalmoskooppi. Aineisto koostui 60 potilaasta, jotka olivat hoidossa Oulun yliopistollisen sairaalan neurologian päivystyksessä 18.8.2016–31.5.2017 välisenä aikana. Sisäänottokriteereinä oli täysi-ikäisyys, vapaaehtoisuus ja työdiagnoosina joko päänsärky, AVH tai sekavuus. Osa potilaista täytti useamman oirekuvan. Potilaista 17 oli miehiä ja 43 naisia. Mediaani-ikä oli 59 vuotta. Päänsärkypotilaita oli 30, AVH potilaita 28 ja sekavia potilaita 7. Potilaiden ko-operaatiota arvioitiin määrittämällä modifioitu Rankin score ja Glasgow coma score (GCS). Potilaille tehtiin non-mydriaattinen silmänpohjatutkimus ensin oftalmoskoopilla, ja sitten SmartScope Pro silmänpohjakameralla. Tutkimuksen onnistuminen kummallakin menetelmällä määriteltiin kolmiluokkaisesti: onnistui, onnistui osittain, epäonnistui. Mahdolliset silmänpohjamuutokset kirjattiin ylös myöhempää silmälääkärin tulkintaan tehtävää vertailua varten. Silmänpohjakamerakuvaus onnistui 56 (93,3 %), onnistui osittain 2 (3,3 %) ja epäonnistui 2 (3,3 %) potilaalla silmänpohjatutkimuksessa. Oftalmoskopointi onnistui 35 (58,3 %), onnistui osittain 14 (23,3 %) ja epäonnistui 11 (18,3 %) potilaalla silmänpohjatutkimuksessa. Eron tilastollinen merkitsevyys on p<0,0005. Viidenkymmenen kahdeksan potilaan kuvista tutkija ja silmälääkäri olivat löytäneet samat löydökset 54 tapauksessa (93 %). Kuudessa tapauksessa (7 %) tutkijalta oli jäänyt ei-kriittinen löydös havaitsematta. Silmänpohjakamera soveltuu neurologiseen silmänpohjatutkimukseen paremmin kuin oftalmoskooppi. Ero on tilastollisesti ja kliinisesti merkittävä. Jatkotutkimuksia tarvitaan.