Tutkin pro gradu -työssäni Suomessa tehtyjä sterilointeja vuosilta 1967–1970. Tutkimukseni alkaa vuodesta 1967, jolloin Aborttilakikomitea, jonka tehtävänä oli Suomen steriloimislain uudistaminen, aloitti toimintansa ja päättyy vuoteen 1970, jolloin Suomen uusi steriloimislaki astui voimaan.
Työni lähdeaineistona ovat lääkintöhallitukselle tehdyt steriloimishakemukset ja lääkintöhallituksen tekemät steriloimispäätökset. Aiheen kontekstoimiseksi olen tutustunut myös Helsingin Sanomien sekä Väestöliiton julkaiseman Lääkäri ja yhteiskunta -lehden teksteihin ja Aborttilakikomitean vuonna 1968 julkaistuun mietintöön. Tutkimusmetodina työssäni on laadullinen sisällönanalyysi. Aineistopohjaisen tutkimusmetodin kautta olen selvittänyt keitä Suomessa steriloitiin vuosien 1967–1970 aikana ja miksi, millaiseen historialliseen kontekstiin steriloimiset asettuvat ja miksi steriloimislakia muutettiin vuonna 1970.
Vuosien 1967–1970 aikana Suomessa tehtiin tuhansia sterilointeja, joista valtaosa perustui vapaaehtoisuuteen. Tutkimusajankohtana myös ilman asianomaisen omaa suostumusta tehdyt pakkosteriloinnit olivat laillisia. Pakkosterilointeja rajoitettiin vuoden 1970 lakiuudistuksella. Suurin osa Suomessa tehdyistä steriloinneista tehtiin lääketieteellisen syyn perusteella. Lääketieteellisen syyn perusteella tehtyjä sterilointeja ei tarvinnut altistaa lääkintöhallituksen päätettäväksi, joten ne rajautuvat tutkimukseni ulkopuolelle.
Tyypillinen vapaaehtoinen sterilointi tehtiin perhe-elämän ja lukuisten synnytysten uuvuttamalle naiselle. Steriloimisluvan saamista helpotti, jos perheen taloudellinen tilanne ei ollut vakaa. Huomattavasti yli 90 prosenttia Suomessa tehdyistä steriloinneista tehtiin naisille. Naisia pidettiin vastuullisina perheestä huolehtimisesta ja raskaudenehkäisystä. Sterilointeja tehtiin usein raskaudenkeskeytyksen yhteydessä, ja usein raskaudenkeskeytyksen sai ainoastaan sillä ehdolla, että suostui samalla sterilointiin. Tulkintani mukaan näissä tilanteissa ollaan oltu vapaaehtoisen steriloinnin ja pakkosteriloinnin rajapinnoilla: todelliset vaihtoehdot naisille olivat vähäiset.
Yleisin syy pakkosteriloida ihminen oli vammaisuus, tyypillisesti kehitysvammaisuus eli vajaamielisyys. Merkittävänä tekijänä vajaamielisyyden syvyyden määrittelyssä olivat älykkyysosamäärätestit. Ne mittaavat vain kapeaa alaa ihmisen älykkyydestä ja testissä suoriutumiseen vaikuttavat myös henkilön muut vammat ja sairaudet. Myös lääkärin tulkitsema sukuvietti näytteli merkittävää osaa vajaamielisiksi luokiteltujen kansalaisten pakkosteriloinnissa. Vielä 1960-luvulla vammaisiksi määriteltyjen seksuaalisuus oli monin tavoin tabu aihe ja heidän seksuaalisuuttaan pidettiin hankalana tai jopa vaarallisena asiana. Toinen suuri ryhmä pakkosterilointipäätöksissä olivat psyykkisesti sairastuneet. Tavallisin pakkosterilointidiagnoosi heidän keskuudessaan oli skitsofrenia. Psyykkisten sairauksien takia pakkosteriloidut elivät usein ympärivuorokautisessa laitoshoidossa ja hoitojaksoja saattoi olla takana jo useita. Se sai lääkärit epäilemään, että sairaus on parantumaton.
Yhdistävänä tekijänä kaikissa steriloinneissa oli, että ihmisen oma mahdollisuus vaikuttaa toimenpiteeseen oli rajallinen. Sekä vapaaehtoisissa steriloinneissa että pakkosteriloinneissa lääkäreiden ja muiden sosiaali- ja terveysalan auktoriteettien valta ylitti ihmisen oman päätäntävallan.
| Identifer | oai:union.ndltd.org:oulo.fi/oai:oulu.fi:nbnfioulu-201811293145 |
| Date | 13 December 2018 |
| Creators | Karlsson, S. (Sonja) |
| Publisher | University of Oulu |
| Source Sets | University of Oulu |
| Language | Finnish |
| Detected Language | Finnish |
| Type | info:eu-repo/semantics/masterThesis, info:eu-repo/semantics/publishedVersion |
| Format | application/pdf |
| Rights | info:eu-repo/semantics/openAccess, © Sonja Karlsson, 2018 |
Page generated in 0.002 seconds