Pro gradu -tutkielmani aiheena on Oulun Karjalaseura ry:n toiminta vuosina 1940–2010. Talvi- ja jatkosodan aluemenetysten myötä yli 400 000 karjalaista joutui jättämään kotiseutunsa, ja jo keväällä 1940 siirtoväki perusti valtakunnallisen Karjalan Liiton ajamaan asioitaan. Pian alettiin perustaa paikallisia seuroja, ensimmäisten joukossa Oulun Karjalaseura syyskuussa 1940. Sen tarkoituksena oli yhdistää Ouluun asettunut siirtoväki ja huolehtia heidän edunvalvonnastaan. Alusta asti mukana oli paljon virkistystoimintaa, kuten juhlia ja urheilua. Jatkosodan aikana suurin osa Oulun karjalaisista palasi kotiseuduilleen, ja seuran toiminta oli pysähdyksissä vuoteen 1946 asti. Sen jälkeen seura on toiminut keskeytyksettä, vaikka se onkin kokenut monenlaisia vaiheita ja aktiivisuus on vaihdellut suurestikin. Tutkimuksellani olen halunnut selvittää, miten seuran tehtävä on muuttunut 70 vuoden aikana, ja mitä seura on jäsenilleen merkinnyt. Päälähteeni on Oulun Karjalaseura ry:n arkisto, jota säilytetään Oulun maakunta-arkistossa. Täydentävänä lähteenä on piirijärjestö Karjalaseurojen Pohjolan piiri ry:n arkisto sekä lehtiartikkeleita. Lisäksi olen haastatellut kahdeksaa Oulun Karjalaseuran pitkäaikaista aktiivijäsentä. Lähdekriittisen tarkastelun avulla rakennan lähteiden pohjalta kokonaiskuvan Oulun Karjalaseurasta 70 vuoden ajalta. Tärkeänä metodina on vertailu kattojärjestö Karjalan Liittoon. Tähän olen käyttänyt Terhi Willmanin toimittamaa teosta Karjalasta on kysymys. Karjalan Liitto 1940–2010. Seuran toiminta on aina perustunut karjalaisten perinteiden vaalimiseen. Perinteitä on pidetty yllä esimerkiksi tanhuamalla ja kyykkäämällä, valmistamalla perinneruokia, ompelemalla kansallispukuja, järjestämällä luentoja ja seminaareja sekä tekemällä retkiä rajantakaiseen Karjalaan. Suhde karjalaisuuteen on kuitenkin muuttunut matkan varrella: alun perin se oli kiihkeää heimoaatetta ja polttava poliittinen kysymys, nykyisin — ja etenkin sotien jälkeen syntyneille — ennen kaikkea leppoisaa harrastustoimintaa sekä iloa ja ylpeyttä omista juurista. Muun karjalaisen järjestötoiminnan tavoin Oulun Karjalaseuralla on ollut suuri merkitys sotavuosien vaikeista kokemuksista selviämiselle. Alkuvaiheessa seura antoi jäsenilleen konkreettista tukea neuvonnan ja avustusten muodossa, mutta halki vuosikymmenten merkittävin anti on ollut seuran tarjoama henkinen tuki. Yhteisissä tapahtumissa hajalleen lyödyt karjalaiset ovat saaneet tuntea yhteenkuuluvuutta, ja seuran tarinailloissa on yhdessä purettu sota-aikojen aiheuttamia traumoja. Sotienjälkeisessä Suomessa karjalaisuudesta puhuminen ei aina ollut suotavaa ja siirtoväellä oli kova paine sopeutua uuden asuinpaikkakunnan väestöön. Karjalaseura tarjosi paikan, missä saattoi olla oma itsensä ja tuntea ylpeyttä omista juuristaan. Vaikkei karjalaisuutta enää pitkään aikaan ole tarvinnut piilotella, seuran tarjoama yhteenkuuluvuuden tunne ja tietoisuus omasta kulttuuriperinnöstä ovat edelleen 2000-luvulla tärkeimpiä toimintaa ylläpitäviä voimia.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Metsähallituksen Ranuan hoitoalueen historia vuosina 1905–1939. Ranuan hoitoalue erotettiin vuonna 1905 Iin ja Simon hoitoalueista, yhtä aikaa Ylisimon hoitoalueen kanssa. Hoitoalueen perustamisen syinä olivat halu pienentää hoitoalueiden kokoa, kasvava metsätalous ja tarve saada kruununmetsät parempaan valvontaan. Vuonna 1923 Ranuan ja Ylisimon hoitoalueet yhdistettiin yhdeksi hoitoalueeksi. Yhdistymisen myötä hoitoalueen pinta-ala kaksinkertaistui, kattaen näin 290 000 hehtaarin alueen. Hoitoalueiden yhdistyminen oli merkittävin muutos, joka hoitoaluetta ja sen toimintaa kohtasivat tutkimusaikana. Tutkimuksellani olen halunnut selvittää Metsähallituksen vaikutusta alueen maan ja metsien käyttöön, valvontatyön tehokkuutta sekä metsähallinnon toimia osana ympäröivää yhteisöä. Tutkimukseni keskiössä on Metsähallituksen rooli ja toiminta. Päälähteenäni käytän Ranuan hoitoalueen arkistomateriaalia, jota säilytetään Oulun maakunta-arkistossa. Tutkimusta täydentämään olen käyttänyt myös Metsähallituksen muiden organisaatioiden ja Ranuan kunnan arkistoa. Painettuina lähteinä olen käyttänyt Suomen tilastollista vuosikirjaa sekä Suomen kruununmetsien metsänhoitajille tarkoitettua käsikirjaa vuodelta 1910. Tutkimus perustuu laadulliseen tutkimukseen sekä tilastolliseen esittämiseen. Laajan virallisen kirjemateriaalin ja kertovan aineiston perusteella luon kuvaa metsähallinnon virallisista toimista Ranuan hoitoalueella. Metsähallitus rajoitti alueen väestön perinteistä metsien käyttöä. Näkyvä puuttuminen metsien luvattomaan käyttöön eli haaskaukseen ja perinteisen puukaupan rajoittaminen jättivät jälkensä yhteisön ja metsähallinnon suhteisiin. Metsähallintoa leimasi toiminta lakien ja asetusten mukaan. Tämä vaikutti suuresti ihmisten kuvaan Metsähallituksesta. Aluemetsänhoitajat tiedostivat alueen väestön heikot elinolosuhteet ja pyrkivät toimillaan vaikuttamaan yhteisen edun toteutumiseen. Metsähallitus oli myös Ranuan kunnan suurin veronmaksaja. Ensimmäiset kaksi vuosikymmentä Metsähallitus toimi pelkästään puiden myyjänä. Omien hankintahakkuiden alkamisesta vuonna 1926 seurasi se, että valtiosta tuli nopeasti ainut hoitoalueen metsissä hakkuita suorittanut taho. Hakkuumäärät valtion mailla kasvoivat 1920-luvulla suunnitelluista jopa kaksinkertaisiksi. Valtionmaiden asutustoiminta heikensi 1920- ja 1930-luvuilla Metsähallituksen toimintaedellytyksiä. Aluemetsänhoitajien päätavoite oli lisätä hoitoalueen metsien kysyntää. Tavoitteeseen päästiin vasta hankintahakkuilla ja Simojoen uitto-olosuhteiden parantamisen jälkeen.