Tässä pro gradu -tutkielmassa monitieteisen elämäkertatutkimuksen perustaksi esitetään narratiivisuutta. Elämäkertatutkimus edellyttää monitieteistä näkökulmaa, minkä toteutuminen on mahdollista vasta, kun elämäkertatutkimuksesta tehdään aidosti narratiivista. Tutkielmassa pyritään nimensä mukaisesti luomaan elämäkertatutkimukselle suuntaviivoja toteuttamalla narratiivisen elämäkertatutkimuksen metodologista tarkastelua. Elämästä kertomisen ja elämäkertojen historian havaitaan olevan pitkä. Tutkielmassa tieteellinen elämäkertatutkimus jaetaan kolmeen historialliseen päävaiheeseen: moderniin, uuteen ja narratiiviseen vaiheeseen. Kolmen päävaiheen taustalta löydetään yli kaksituhatvuotinen elämäkertaperinteen muovautumisen kausi. Elämäkertaperinteen historiallisessa tarkastelussa havaitaan, että elämästä kertominen on sisältänyt moraalis-pedagogisen ulottuvuuden ihmisen kulttuurisen kehityksen varhaisvaiheista asti. Narratiivisen elämäkertatutkimuksen teoriapohjaa rakennetaan elämästä kertomisen ympärille. Muistin ja kielen osoitetaan olevan elämästä kertomisen perusedellytyksiä. Elämästä kertomisen havaitaan edellyttävän lisäksi ajallisuutta ja spatiaalisuutta, mihin perustuen aika ja paikka nostetaan tärkeimmiksi kerrottua elämää määrittäviksi tekijöiksi. Todellinen eletty elämä yhdistetään elämästä kertomiseen identiteetin käsitteen avulla. Tutkielmassa esitetään, että identiteetti rakentuu elämän ja kerronnan vuorovaikutuksessa. Elämästä kertomisen ikiaikaisuutta selitetään identiteetin ja kerronnan välisellä suhteella. Kertomuksen esitetään olevan erinomainen väline sekä kokemusten jakamiseen että identiteetin ilmaisemiseen. Elämäkertatutkimuksen aineisto jaetaan kolmeen päätyyppiin: omaelämäkertoihin, elämänkertomuksiin ja muuhun elämäkerralliseen lähdeaineistoon. Omaelämäkertoja saadaan aineistoksi keräämällä. Elämänkertomuksia on mahdollista hankkia elämäkertahaastattelun avulla. Muulla elämäkerrallisella lähdeaineistolla tarkoitetaan kaikkea sitä, mitä yksilön elämää koskien on saatavilla. Elämäkertatutkimuksen analyysi voidaan toteuttaa noudattamalla induktiivista, deduktiivista tai abduktiivista päättelyn logiikkaa. Päättelyn logiikat ja narratiivisen tutkimuksen analyysimenetelmät tuodaan tutkielmassa yhteen. Narratiivien analyysin ja narratiivisen analyysin esitetään sitovan yhteen elämäkertatutkimuksen perinteisiä näkemyksiä ja luovan niille kestävää teoreettista pohjaa. Eettisesti kestävän elämäkertatutkimuksen kehittäminen nostetaan yhdeksi tutkielman tärkeimmistä päämääristä. Elämäkertatutkimuksen esitetään perustuvan ihmissuhteisiin, minkä varaan eettisyyden pohdinta rakennetaan. Eettisyyden korostetaan oleva osa tutkimuksen jokaista vaihetta. Eettisesti kestävän elämäkertatutkimuksen toteuttamisen todetaan olevan haaste. Elämäkertatutkimuksen luotettavuutta tarkastellaan totuudenkaltaisuuden näkökulmasta. Elämäkertatutkimuksen tärkeimmiksi luotettavuustekijöiksi esitetään tutkijaa itseään sekä tiedeyhteisön ja yleisön suorittamaa kriittistä arviointia. Tarkempien luotettavuuskriteereiden puutetta selitetään tieteellisen keskustelun vähäisyydellä. Tieteenalojen rajat ylittävän keskustelun herättäminen voidaan nähdä yhtenä tutkielman tärkeimmistä päämääristä. Elämästä kertomisen merkityksen havaitaan olevan suuri myös postmodernissa maailmassa. Tähän liittyen tutkielmassa pohditaan elämän merkityksellisyyden kokemista kertomusten näkökulmasta. Lisäksi internetin osoitetaan muuttaneen elämästä kertomisen kulttuuria merkittävästi. Elämästä kertomisen luonteen esitetään olevan muovautumassa uudelleen. Maailman muuttuessa myös elämäkertatutkimuksen uskotaan muuttuvan.

Tutkielmassa paneudutaan tieto- ja viestintätekniikan, eli TVT:n opetuskäytön toteutumiseen Keski-Pohjanmaan maakunnan peruskouluissa. Tutkimuksessa esitellään lyhyesti nykyisin käytettäviä opetusteknologisia laitteita sekä sovelluksia ja ohjelmistoja. Laajemmassa tarkastelussa ovat tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön pedagogiset, ja taloudelliset vaikutukset. Tutkielma koskee erityisesti peruskoulun rehtoreita. Tutkielman aihe on erittäin ajankohtainen, koska lähes kaikkiin nykyisin remontoitaviin kouluihin asennetaan valmiiksi dokumenttikamerat, dataprojektorit sekä älytaulut, jotka edustavat modernia opetusteknologiaa. Nykylapset ovat yhä taitavampia käyttämään tietotekniikkaa, mutta pääosin viihteellisesti, jolloin tietotekniikan hyötykäytön taidot ovat havaittavasti alkaneet rapautua. Tutkimus on menetelmältään määrällinen, eli kvantitatiivinen survey-tutkimus, ja tutkimustulokset on kerätty lähettämällä sähköinen kyselylomake kaikille Keski-Pohjanmaan peruskoulujen rehtoreille, koulunjohtajille, vararehtoreille sekä varakoulunjohtajille keväällä 2013. Tutkimukseen osallistui 23 henkilöä, vastausprosentin jäädessä 33 prosenttiin. Tärkeimmät tutkimusongelmat: Millaisia opetusteknologisia laitteita ja sovelluksia on Keski-Pohjanmaan peruskouluissa ja millaista opetusteknologiaa kouluihin toivotaan? Millaisia etuja ja haasteita TVT:n opetuskäyttö tarjoaa nykypäivän rehtoreille, opettajille sekä oppilaille? Miten Keski-Pohjanmaan peruskoulujen johtajat suhtautuvat TVT:n opetuskäyttöön? Tärkeimpien tutkimustulosten mukaan Keski-Pohjanmaan peruskoulujen johtajat suhtautuvat nykyään yhä positiivisemmin TVT:n opetuskäyttöä kohtaan, mutta he kohtaavat vastustusta sen kehittämisessä omassa työyhteisössään. Halutuin uusi opetusteknologinen apuväline peruskouluun on mobiiliteknologia, kuten esimerkiksi Tablet-tietokoneet. TVT:n opetuskäyttö lisää oppilaiden kouluviihtyvyyttä, mutta opetusteknologian ei katsota lisäävän oppilaiden koulumenestystä. Koska tutkimukseen osallistuneiden vastausprosentti jäi matalaksi ja tutkittavia ei saatu koko maakunnasta, tutkimustuloksia ei voida yleistää koko Keski-Pohjanmaata koskeviksi. Tulokset antavat kuitenkin viitteitä opetusteknologian sekä TVT:n opetuskäytön tilasta Keski-Pohjanmaan peruskouluissa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan vanhemman käsityksiä ja kokemuksia lapsensa kilpaurheilun taustavaikuttajina. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millaisia vanhempia on huippu-urheilijoiden taustalla. Tutkimuksen tarkoituksena on lisäksi tulkita ja arvioida aikuisten arvokisamitalin saaneen kestävyysurheilijan vanhemman roolia taustavaikuttajana. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus, jonka lähestymistapa on fenomenografinen. Aineisto kerättiin puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla, haastatellen kuutta harkinnanvaraisesti valittua vanhempaa. Haastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluna. Tutkimukseen osallistuneet henkilöt olivat kestävyysurheilussa 2000-luvulla aikuisten arvokisamitalin saavuttaneiden lasten vanhempia. Aineiston analyysissa ja tulosten käsittelyssä käytetään teoriaohjaavaa analyysia eli abduktiivista päättelyn logiikkaa. Tutkielman viitekehyksessä esitellään eri kokonaisuuksia, jotka ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa. Viitekehyksen alussa luodaan kirjallisuuskatsaus perheestä ja vanhemmuudesta. Viitekehys pohjautuu kilpaurheilun ja huippu-urheilun erilaisien käsitteiden ja sisältöjen avaamiseen. Lisäksi tämä tutkielma tarkastelee kilpaurheilevan lapsen vanhempiin kohdistuvia aiempia tutkimuksia ja voittajaksi kasvamisen periaatteita sekä vanhemman taustatuen tärkeyttä. Tutkimus kuvaa kuuden vanhemman käsityksiä kilpaurheilevan lapsensa taustavaikuttajana olemisesta. Vanhempien rooli kilpaurheilevan lapsen taustalla on merkittävä. Vanhempien myönteinen ja esimerkillinen suhtautuminen liikuntaan ja urheiluun edesauttoi merkittävästi lasten sosiaalistumista kilpaurheiluun. Vanhemmat kokivat olevansa mahdollistajia lapsen kilpaurheilun taustalla. Tutkittavien henkilöiden oma ajankäyttö lapsen harrastukseen oli erityisen runsasta. Merkittävimmäksi vanhemman taustatuen muodoksi vanhemmat nostivat taloudellisen tuen, jolla oli suuri vaikutus arvokisamitalin saavuttamiseen. Kaikessa perheen tekemisissä esiintyi lapsilähtöinen toiminta, jossa huomioitiin lapsen oma tahto ja toiveet urheilu-uraa kohtaan. Yhtenä merkittävänä asiana korostui vanhempien myönteinen ja ymmärtäväinen suhtautuminen huippu-urheilun vaatimuksiin. Tämän tutkimuksen vanhempien käsitysten mukaan huippu-urheilu on ammatti, johon liittyy kurinalainen ja ammattimainen satsaus ilman häiritseviä tekijöitä, töitä tai opiskelua. Tutkimuksen tulokset antavat yleisellä tasolla suuntaa siitä, millaisia vanhempia aikuisten arvokisamitalin saavuttaneiden henkilöiden taustalla on. Tämän tutkimuksen tulokset eivät ole suoraan yleistettävissä, sillä tutkimus käsittelee vain kuutta tapausta. Tutkimuksen tietoa voidaan hyödyntää muun muassa urheilijoiden tukitoimissa, kilpa- ja huippu-urheilu-uran ja opintojen sekä elämänhallinnan ohjauksessa. Tutkielman tekijät kokevat tutkittavan asian hyvin ajankohtaiseksi, sillä aikaisempien tutkimusten mukaan yli puolet kouluikäisistä lapsista ja nuorista ei liiku edes terveyden kannalta riittävästi. Tämä asia näkyy jo tällä hetkellä aikaisempaa vähäisempinä lapsiharrastajamäärinä joissakin kestävyyslajeissa.

Perusopetuslaki ja valtakunnallinen perusopetuksen opetussuunnitelma edellyttävät kouluja olemaan yhteistyössä kotien kanssa. Tutkimustietojen mukaan toimiva kodin ja koulun välinen yhteistyö vaikuttaa myönteisesti muun muassa lasten koulumenestykseen, asenteeseen, käyttäytymiseen ja itsetuntoon. Koulu on osa yhteiskuntaa, joten yhteiskunnassa tapahtuneet rakenteelliset ja kulttuuriset muutokset heijastuvat myös kouluihin ja asettavat kodin ja koulun väliselle yhteistyölle omat vaatimuksensa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää kodin ja koulun yhteistyötilannetta kolmen Kajaanin kaupungin alakoulun osalta lukuvuonna 2012–2013. Tarkoituksena oli saada selville opettajien ja vanhempien kokemuksia ja asenteita yhteistyöhön liittyen sekä verrata kohderyhmien tuloksia toisiinsa mahdollisuuksien mukaan. Toinen tavoite oli tutkia sitä, onko kokemuksissa ja asenteissa tapahtunut muutoksia viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Vertailututkimuksena käytettiin Maija Heikkisen ja Minna Hujasen vuonna 1993 tekemää pro gradu -tutkielmaa. Tutkimuksessa kartoitettiin yhteistyömuotoja ja niiden yleisyyttä ja käytännön järjestelyjä. Lisäksi selvitettiin yhteistyön kokemista, sen kehittämistä ja siihen asennoitumista vanhempien ja opettajien näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös taustatekijöiden (opettajilla: sukupuoli, ikä, luokka-aste sekä opettajakokemus, vanhemmilla: koulutus, lasten lukumäärä sekä lomakkeen tuoneen lapsen sukupuoli, vuosiluokka ja ikäjärjestys) mahdollista vaikutusta näihin kokemuksiin ja asenteisiin. Tutkimus oli menetelmältään kvantitatiivinen. Tutkimukseen osallistui 19 opettajaa ja 122 huoltajaa. Aineisto kerättiin kyselylomakkeilla, joiden pohjana käytettiin Heikkisen ja Hujasen laatimia lomakkeita. Saimme niiden käyttöön luvan kyseisiltä henkilöiltä. Tutkimustuloksia analysoitiin SPSS-ohjelmalla käyttäen frekvenssejä, prosenttilukuja, keskiarvoja, korrelaatioita ja ristiintaulukointia. Kaikki vanhemmat ja opettajat kokivat yhteistyön hyödylliseksi, ja yhteistyön tehtäviä pidettiin tärkeinä. Koko koulun järjestämistä yhteistyötilaisuuksista yleisimpiä olivat juhlat. Luokkakohtaisista tilaisuuksista oli eniten järjestetty vanhempainiltoja. Yhteydenpitomuodoista tärkeimpinä sekä opettajat että vanhemmat pitivät koko koulun juhlaa, vanhempien, opettajan ja oppilaan välistä keskustelua, todistusta lukukauden lopussa sekä tekstiviestejä. Opettajat haluaisivat kehitettävän eniten eri alojen asiantuntijoiden sekä vanhempien pitämiä oppitunteja. 80 % opettajista arvioi yhteistyön vaativan vähintään tunnin kuukaudessa, jotta sitä voitaisiin tehokkaasti toteuttaa. Vanhemmista noin puolet oli valmiita käyttämään yhteistyöhön niin paljon aikaa. Heikkisen ja Hujasen tutkimukseen verrattuna merkittäviä muutoksia ei ollut tapahtunut muussa kuin yhteydenpitotavoissa. Teknologian kehittyminen on aiheuttanut sen, että puhelimen ja Internet-sovellusten käyttö yhteistyössä on lisääntynyt. Tutkimustulokset eivät ole yleistettävissä koskemaan kaikkia suomalaisia luokanopettajia ja vanhempia, sillä kohdejoukkona oli vain kolme yhden kaupungin alakoulua. Tutkimuksesta voi olla hyötyä kohdekouluille kotien kanssa käytävän yhteistyön kehittämisessä. Suurin hyöty tutkimuksesta on todennäköisesti tekijöille itselleen tulevaisuuden ammattia varten.

Huvudsyftet med denna avhandling är att kartlägga elevers språkliga identitet i olika former av två- och flerspråkig undervisning och undersöka huruvida eleverna upplever att de har en enspråkig, tvåspråkig eller flerspråkig identitet. De andra forskningsfrågorna berör elevernas åsikter om olika språk och flerspråkighet samt upplevelser och erfarenheter av den två- och flerspråkiga undervisningen. Inom alla forskningsfrågor ligger fokus på hur skolan påverkat dessa aspekter. Målgruppen består av sammanlagt 56 elever i årskurs sex. Av dessa är två klasser från Språkbadsskolan i Jakobstad, en klass från Språkskolan i Haparanda samt en klass från den finska avdelningen i Europaskolan i Luxemburg. Dessa skolor representerar tre olika starka former av tvåspråkig undervisning: språkbadsundervisning, tvåvägsspråkbad samt tvåspråkig undervisning i majoritetsspråk. Skolorna valdes medvetet med avsikten att få en så mångsidig målgrupp som möjligt. Metoden i undersökningen har både kvalitativa och kvantitativa drag. Materialinsamlingen gjordes genom en elektronisk enkät i elomake-programmet. I enkäten fanns både öppna frågor och frågor med färdiga svarsalternativ. Enkät är en i första hand kvantitativ insamlingsmetod använd inom survey-undersökning. Utöver detta har undersökningen även drag av en fallstudie, eftersom de fyra klasserna kan betraktas som fyra olika fall. Analysen av de icke-öppna frågorna är i huvudsak kvantitativ medan de öppna frågorna analyserades kvalitativt med innehållsanalys som utgångspunkt. Resultaten visar att största delen av eleverna i Språkbadsskolan i Jakobstad och i Språkskolan i Haparanda definierade sig som enspråkiga, medan nästan hälften av eleverna i Europaskolan i Luxemburg ansåg sig vara två- eller flerspråkiga. Eftersom de flesta av de elever som definierade sig som två- eller flerspråkiga talar ett annat språk än modersmålet med en av föräldrarna antas hemmet påverka den språkliga identiteten mer än skolan. Angående åsikter om olika språk och flerspråkighet påverkar både skolan och omgivningen. Eleverna i Jakobstad och i Haparanda använde i skolan helst det språk de kan bäst, vilket oftast är deras modersmål, medan eleverna i Luxemburg i större utsträckning tog språkens användningsmöjligheter i beaktande och även nämnde flera andra språk än modersmålet som de språk de helst använder. Bland de språk som är viktigast att lära sig dominerade engelskan i alla skolor. Dock lyftes även näromgivningens språk fram, vilka i Jakobstad och Haparanda är svenska och finska samt i Luxemburg tyska och franska. I Luxemburg betonades även vikten av att kunna sitt eget modersmål. Erfarenheterna av den flerspråkiga undervisningen var överlag mycket positiva i alla skolor. Eleverna tyckte att deras språkkunskaper utvecklats mycket, att undervisningen är lätt att förstå samt att de får använda språken tillräckligt i undervisningen. De flesta föredrog skolan de går i framom en enspråkig skola, även om några enstaka elever i Jakobstad och Haparanda nämnde att de hellre skulle gå i en enspråkig skola. Skolans roll i utvecklingen av språkkunskaperna var märkbar, men också omgivningen hade speciellt i Luxemburg påverkan. I denna undersökning ger eleverna uttryck för sina personliga åsikter och därför kan resultaten inte generaliseras att gälla alla elever i två- och flerspråkig undervisning. Materialet ger ändå en ganska bred bild av forskningsobjekten och stöd för resultaten i tidigare studier ökar resultatens tillförlitlighet. Förhoppningen är att resultaten kan ge idéer till dem som arbetar med språkundervisning samt vara till hjälp vid planeringen av tvåspråkiga under-visningsprogram.

Suomi on kaksikielinen maa, jossa suomen- ja ruotsinkieliset elävät rinnakkain. Kielirajat ylittävät avioliitot ja suomenkielisten perheiden kiinnostus laittaa lapsensa ruotsinkieliseen kouluun ovat kasvattaneet kaksikielisten ja suomenkielisten oppilaiden määrää ruotsinkielisissä kouluissa. Ruotsinkielissä kouluissa on jo parinkymmenen vuoden ajan opetettu suomea myös äidinkielenomaisen oppimäärän mukaan (modersmålsinriktad finska, MoFi). Vaikka kaksikieliset lapset laitetaan useammin ruotsinkieliseen kouluun, löytyy heitä myös suomenkielisistä kouluista. Kaksikielisille tarkoitettua äidinkielenomaisen ruotsin oppimäärää (ÄiRu) ei opeteta yhtä laajasti kuin ruotsinkielisten koulujen vastaavaa oppimäärää (MoFi), eikä äidinkielenomaisesta ruotsista löydy juurikaan tietoa. Tutkielman tavoitteena olikin saada lisää tietoa äidinkielenomaisesta ruotsista ja sen opetuksesta. Tutkielmassa on tutkittu äidinkielenomaisen ruotsin opetusta opettajien näkökulmasta havainnoimalla opettajien tunteja ja haastattelemalla heitä. Tarkoituksena oli saada lisää tietoa oppitunneilla käytetyistä työmuodoista ja materiaaleista, sekä opettajien käyttämästä kielestä. Myös äidinkielenomaisen ruotsin valtakunnallisen opetussuunnitelman käyttöä ja sen toteutumista tarkasteltiin. Lisäksi tutkielman avulla kerättiin tietoa opettajien kokemuksista ja äidinkielenomaisen ruotsin opetukseen vaikuttavista tekijöistä. Tutkielma on laadullinen tapaustutkimus, jonka kohderyhmänä on neljä äidinkielenomaista ruotsia opettavaa opettajaa kolmelta eri paikkakunnalta. Paikkakunnista kaksi sijaitsee Pohjanmaalla ja yksi Uudellamaalla. Kaikki kunnat ovat kaksikielisiä ja ruotsi on niissä enemmistökieli. Pohjanmaalta tutkielmaan osallistui kaksi opettajaa Uudestakaarlepyystä ja yksi opettaja Pietarsaaresta. Uudeltamaalta tutkielmaan osallistui yksi opettaja Raaseporista. Jokaista opettajaa havainnoitiin kolmen oppitunnin ajan marraskuussa 2012 tai tammikuussa 2013. Lisäksi jokaista opettajaa haastateltiin kerran tammikuussa 2013. Aineisto koostuu siis 12 havainnoidusta oppitunnista ja neljästä 25–40 minuutin haastattelusta. Haastattelurunkoa testattiin esitutkimuksen avulla. Analyysissä vertailua tapahtuu kolmella eri tasolla. Opettajia verrataan toisiinsa, havainnointien ja haastatteluiden tuloksia vertaillaan ja tuloksia verrataan myös tutkielman viitekehykseen. Tuloskuvauksessa käytetään kertovaa rakennetta, jota tuetaan suorilla lainauksilla ja taulukoilla. Tuloksista ilmenee, että äidinkielenomaisen ruotsin opetus oli järjestetty kaikissa kunnissa eri tavalla. Kunnissa hyödynnettiin opettaja- tai oppilasvaihtoa tai oppimäärälle oli palkattu oma opettaja. Oppitunneilla käytettiin opetuskielenä ruotsia ja suomea käytettiin vain tarkentamaan tai avaamaan käsitteitä. Kaikki opettajat olivat joko ruotsinkielisiä tai kaksikielisiä. Opetusmateriaalina käytettiin eniten muuta materiaalia, kuten monisteita. Myös ruotsinkielisten koulujen oppikirjoja käytettiin paljon opetuksessa. Sosiaalimuodoista käytettiin eniten suurryhmäopetusta ja yksilötyötä. Työmuodoista käytetyin oli opetuskeskustelu. Äidinkielenomaisen ruotsin valtakunnallista opetussuunnitelmaa käytettiin jossain määrin opetuksen tukena. Havainnoiduilla tunneilla keskityttiin opetussuunnitelman sisällöistä eniten kielentuntemukseen. Oppilaiden kielitaustat olivat vaihtelevia ja opettajien mukaan myös oppilaiden produktiiviset (kirjoitus ja puhe) ja reseptiiviset (luetun ja kuullun ymmärtäminen) taidot vaihtelivat paljon. Opettajat tekivät jonkin verran yhteistyötä muiden opettajien kanssa, mutta oppiaineen sisällä se oli lähes mahdotonta. Opettajat kokivat myös saavansa tukea rehtorilta. Kysyttäessä miten oppimäärää voisi kehittää, toivoivat opettajat mm. täydennyskoulutusta ja opetusta tukevaa opetusmateriaalia. Tutkielma on mahdollista toistaa, jos samat henkilöt opettavat edelleen oppimäärää samoilla paikkakunnilla. On kuitenkin huomioitava, että tilanteet voivat muuttua, esimerkiksi opettajien taitotiedon kasvaessa tai oppilasaineksen vaihtuessa. Tuloksia ei voi yleistää liikaa, koska kohderyhmänä oli vain kolme kuntaa ja neljä opettajaa. Kuitenkin tutkielma antaa näille ja muille kunnille mahdollisuuden kehittää äidinkielenomaisen ruotsin opetusta sekä kunnallisella että opettajakohtaisella tasolla. Valtakunnallisella tasolla tutkielma tuo uutta tietoa, jota voidaan tarvittaessa hyödyntää niin yleisissä keskusteluissa kuin opetuksen kehittämisessä.

Kestävästä kehityksestä puhutaan paljon, mutta sitä ei välttämättä tunneta kovin hyvin. Kestävä kehitys tarkoittaa sitä, että jokaisen perustarpeet tyydytetään tavalla, joka ei vie mahdollisuutta tulevilta sukupolvilta tyydyttää omia perustarpeitaan. Ihmiskunta elää tällä hetkellä yli luonnon kestokyvyn ja seuraukset tästä ovat jo nähtävissä. Ihmisten tietoisuuden herättämiseksi ja toimintaan aktivoimiseksi olisi kestävä kehitys tuotava esille myös alakoulujen opetuksessa, kuten myös Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet velvoittaa. Suomessa oppikirjojen rooli opetuksessa on merkittävä, minkä vuoksi haluttiin selvittää, välitetäänkö niiden avulla oppilaille kestävän kehityksen mukaisia ajatuksia. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten kestävä kehitys eri ulottuvuuksineen tulee esille alakoulun oppikirjoissa. Haluttiin myös saada selville, millaisia käsitteitä kestävästä kehityksestä oppikirjoissa käytetään ja millaisissa asiayhteyksissä nämä käsitteet mainitaan. Lisäksi selvitettiin, millaisia konkreettisia kestävän kehityksen mukaisia neuvoja ja kehotuksia oppikirjoissa lukijalle annetaan. Tutkielmaa varten analysoitiin kolmen eri oppikirjasarjan ympäristö- ja luonnontiedon, biologian ja maantiedon sekä fysiikan ja kemian alakoulun oppikirjoja vuosiluokilta 1–6. Ympäristö- ja luonnontietoa opetetaan vuosiluokille 1–4 ja biologiaa ja maantietoa sekä fysiikkaa ja kemiaa vuosiluokille 5–6. Tutkittavat oppikirjasarjat olivat Sanoma Pro:n kustantamat Jäljillä ja Pisara sekä Otavan kustantama Koulun ympäristö- ja luonnontieto, Koulun biologia ja maantieto sekä Koulun fysiikka ja kemia. Oppikirjoja oli yhteensä 24 kappaletta. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen. Aineistoa analysoitiin kestävän kehityksen ulottuvuuksien näkökulmasta tutkijoiden muokkaaman luokittelurungon avulla. Oppikirjoista etsittiin kaikki kestävän kehityksen mukaiset ilmaisut, joita löytyi yhteensä 1240 kappaletta. Ilmaisuissa korostui selvästi eniten ekologinen ulottuvuus. Sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävän kehityksen mukaisia ilmaisuja aineistosta löytyi vähiten. Kestävän kehityksen mukaisia ilmaisuja löytyi eniten kuudennen vuosiluokan oppikirjoista. Oppikirjasarjoista ilmaisuja löytyi eniten Jäljillä-sarjasta, toiseksi eniten Pisara-sarjasta ja vähiten Koulun-sarjasta. Ilmaisujen runsaudesta huolimatta tutkituista oppikirjoista vain yhdeksässä mainittiin jokin kestävän kehityksen käsitteistä. Käytetyt kestävän kehityksen käsitteet olivat kestävä kehitys, kestävä tulevaisuus ja kestävä elämäntapa. Niitä mainittiin eniten kuudennen vuosiluokan oppikirjoissa, yhteensä käsitteet tulivat esille kaikissa oppikirjoissa 42 kertaa. Käsitteistä käytettiin useimmin kestävää kehitystä, jota eniten käytti Pisara-sarja, toiseksi eniten Jäljillä-sarja ja kolmanneksi Koulun-sarja. Oppiaineista eniten kestävän kehityksen käsitteitä mainittiin biologian ja maantiedon oppikirjoissa. Missään oppikirjassa ei mainittu nimeltä kestävän kehityksen kolmea ulottuvuutta, jotka ovat ekologinen, taloudellinen sekä sosiaalinen ja kulttuurinen. Aineiston luokittelurunko oli jaettu pääluokkiin: ongelmien ennaltaehkäisy, ratkaisut ja ongelmat. Ilmaisut jakaantuivat niin, että eniten löytyi ongelmien ennaltaehkäisyyn liittyviä ilmaisuja, toiseksi eniten ratkaisuja ja kolmanneksi ongelmia. Ekologisuus korostui myös tässä vertailussa. Kaikissa oppikirjasarjoissa oli eniten ongelmien ennaltaehkäisyä käsittäviä ilmaisuja. Jäljillä- ja Pisara-sarja toivat toiseksi eniten esille ratkaisuja, kun taas Koulun-sarja ongelmia. Kestävän kehityksen mukaisia konkreettisia ohjeita kaikista oppikirjoista löytyi yhteensä 88 kappaletta. Ekologinen ulottuvuus tuli esille näistä yli puolessa. Ohjeet jaettiin aiheiden perusteella seuraavasti: toisten huomioiminen, ympäristön huomioiminen, järkevä kuluttaminen, eläinten ja kasvien kunnioitus, energian ja veden säästäminen, kierrätys ja lajittelu sekä luonnonsuojelu.

Tutkimuksen lähtökohtana on vuorovaikutus ja kuvallinen ilmaisu. Taustalla toimii oma kiinnostukseni taidekasvatukseen, ilmaisutaidollisiin aineisiin ja erilaisiin vuorovaikutustilanteisiin. Niin koulussa kuin päiväkodissakin aikuisen ja lapsen välisiä kohtaamisia tapahtuu valtavan paljon yhden päivän aikana. Tutkimuksessa tuodaan esille seikkoja, jotka vaikuttavat näiden kohtaamisten laatuun tietyn toiminnan aikana. Tutkimuksessa nostetaan esille seikkoja, jotka vaikuttavat aikuisen ja lapsen väliseen vuorovaikutussuhteeseen, vuorovaikutuksen onnistumiseen ja vastavuoroisuuteen tai vuorovaikutuksen epäonnistumiseen ja loppumiseen taidekasvatustilanteessa. Tutkimuksen taustateorioina ovat Vygotskin ja Piaget’n teoriat. Vygotskin teorian mukaan kehitys on aina tulosta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta kun taas Piaget’n teoria korostaa lapsen yksilöllistä aktiivisuutta enemmän kuin vuorovaikutuksen merkitystä vaikka sekin on tärkeä. Tutkimuksessa tuodaan myös esille lähikehityksen vyöhykkeen merkitys lapsen oppimisessa ja vuorovaikutustilanteissa. Lähikehityksen vyöhykkeellä tarkoitetaan lapsen taitotason rajavyöhykettä, jolla toimiessaan lapsi alussa tarvitsee apua aikuiselta tai taitavammalta lapselta ja harjoittelun jälkeen kykenee selviytymään samoista tehtävistä itsenäisesti. Teoriaosassa tarkastellaan myös lapsen kuvallisen ilmaisun kehityksen eri vaiheita ja yhdessä maalaamisen merkityksiä. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus ja tutkimusmenetelmänä käytetään videoanalyysia. Videot ovat Kajaanin opettajankoulutusyksikön Silmu-kerhossa vuonna 2005 kuvattua materiaalia. Tutkimusmateriaalissa lapsi tai useampi lapsi maalaa yksin, yhdessä toisten lasten kanssa tai yhdessä aikuisen kanssa kertoen samalla maalauksestaan tarinaa. Analyysi kohdistuu sekä lapsen ja aikuisen että lapsen ja toisen lapsen väliseen vuorovaikutukseen, vuorovaikutuksen laatuun ja sen kehittymiseen johtaviin tekijöihin kolmessa kategoriassa. Verbaalisen vuorovaikutuksen lisäksi tutkimuksessa nostetaan esille nonverbaalisen vuorovaikutuksen merkitystä. Tutkimustulokset jaetaan kolmeen kategoriaan. Ensimmäisessä aikuinen toimii aktiivisena osapuolena, esittää paljon kysymyksiä ja pyrkii viemään tilannetta aikuisen valitsemaan suuntaan. Tässä vaiheessa aikuinen on valinnut aiheen lasten maalauksille ja yrittää saada lapset kiinnostumaan valmiista aiheesta. Aikuinen toimii aktiivisena vuorovaikutuksen osapuolena ja lapset ovat varsin passiivisia. Seuraavassa episodissa aikuinen antaa lapselle tilaa ja aikaa reagoida aikuisen ideoihin ja kehitellä omia ideoita. Aikuinen ei enää tuo esille omaa ennakolta valitsemaansa aihetta, vaan kysyy lapselta, mitä hän haluaa maalata. Kolmannessa episodissa lapsi ottaa aktiivisemman roolin tarinan kerojana ja lopulta myös aikuisen mukaan tarinaansa. Aikuisen rooli ei ole enää aktiivinen vaan aikuinen kuuntelee lasta. Aikuinen eläytyy lasten tarinaan saa aikaan muutoksen maalaustilanteen tunnelmassa. Kaikki tilanteet ovat lämminhenkisiä. Tutkimuksen tuloksissa nostetaan esille konkreettisesti, kuinka pienillä asioilla aikuinen voi vaikuttaa vuorovaikutustilanteeseen lapsen kanssa ja kuinka vuorovaikutusta voi viedä eteenpäin. Aikuisen ja lapsen välisiä vuorovaikutustilanteita on perheissä, kouluissa, päiväkodeissa, kerhoissa. Aikuisen kannattaa kiinnittää huomiota vuorovaikutustilanteiden suunnitteluun, ilmapiiriin ja rohkaista lasta ilmaisemaan omia ajatuksiaan niin sanoilla kuin kuvia tekemällä. Yleensä aikuinen toimii joko hyvän vuorovaikutuksen mahdollistajana tai sen estäjänä. Lapsen omaa ilmaisua ja luottamusta itseensä tukevat tilanteet, joissa lapsi tulee kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään ja tilanteet, joissa lapsen ideoita ja ajatuksia arvostetaan.

Tutkimus käsittelee esiopetusikäisen lapsen osallisuutta ja aktiivisuutta, esiopetusryhmän vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa sekä ongelmanratkaisutaitoja juonellisen kirjainseikkailun aikana. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten juonellinen menetelmä vaikuttaa lasten aktiivisuuteen, osallistumiseen, ongelmien ratkaisemiseen ja yhdessä toimimiseen esiopetusryhmässä. Tutkielman teoriaosuudessa vertaillaan Piaget’n ja Vygotskin leikkikäsityksiä, tarkastellaan lähikehityksen vyöhykkeen ja leikin merkitystä oppimisessa sekä juonellista oppimista ja esiopetuksen oppimisympäristöille asettuvia haasteita. Lisäksi teoriaosuudessa käsitellään kielellistä tietoisuutta ja lukemaan oppimista esiopetuksessa. Uuden toimintamenetelmän käyttö innoitti suunnittelemaan ja kokeilemaan narratiivista projektia tutkijan omassa 20 lapsen esiopetusryhmässä. Juonellisen kirjainseikkailun lähtökohtana oli luoda toiminnallinen ja lapsia osallistava projekti lukuvuoden päätteeksi. Kehystarinana toimivat Salaisen maan sadut, jotka olivat tulleet lapsille tutuksi esiopetusvuoden aikana. Kyseessä on kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus, jota voi luonnehtia sekä toiminta- että tapaustutkimukseksi. Tutkimusaineisto koottiin videoimalla esiopetusryhmän toimintaa neljä viikkoa kestäneen kirjainseikkailun aikana. Aineiston litterointi ja analysointi tapahtuivat osittain samanaikaisesti. Tutkimusongelmat tarkentuivat aineiston analyysin yhteydessä ja tämä ohjasi lopulta havaintoyksikköjen valintaa. Videomateriaalin tarkastelun yhteydessä esiin nousi yhden, esiopetustoiminnasta heikosti kiinnostuneen lapsen erityinen motivoituminen ja eläytyminen kirjainseikkailun tapahtumiin. Tutkimusongelmiksi asetettiin seuraavat kolme asiaa: miksi kirjainseikkailu motivoi ja kiinnostaa esiopetusikäistä lasta, miten seikkailu vaikuttaa ryhmän yhteistoimintaan ja vuorovaikutukseen ja miten lapset selviävät kirjainkätkövihjeiden ongelmanratkaisutehtävistä. Tutkimustulosten mukaan juonellinen kirjainseikkailu osoittautui lapsille mielekkääksi ja merkitykselliseksi oppimisen menetelmäksi. Seikkailu lisäsi lasten osallisuutta, aktiivisuutta ja ryhmän yhteistoimintaa ja vuorovaikutusta. Tutkimus on lyhytkestoinen tapaustutkimus, mutta tulokset ovat yhdensuuntaisia muiden vastaavien juonellisten opetuskokeiluiden kanssa, joten teoreettista yleistystä mielikuvitukseen vetoavan ja leikkiin perustuvan pedagogiikan toimivuudesta esiopetusympäristössä voidaan tehdä. Tuloksia voi hyödyntää kehitettäessä esiopetuksen toimintaa esiopetussuunnitelman perusteiden mukaisesti. Tutkimus voi myös rohkaista kasvattajia kokeilemaan erilaisia lasten näkökulmaa huomioivia menetelmiä esiopetuspedagogiikkaa kehitettäessä.

Tutkielman lähtökohtana on ollut kiinnostus Suomeen muista maista adoptoituihin lapsiin ja heidän kehitykseensä. Tässä kiinnostuksen kohteena on erityisesti leikin kehitys. Haluttiin selvittää, mitä yksittäisen adoptiolapsen leikki sisältää ja miten hän käsittelee kokemuksiaan ja tietojaan syntymämaastaan leikin aikana. Haluttiin myös nostaa esille lapsen leikin tärkeys ja se, miten sitä voidaan tulkita. Tutkielman teoriaosuudessa perehdytään erityisesti leikin eri vaiheisiin lapsen kehityksessä, leikin ominaispiirteisiin sekä aikuisen tukeen lapsen leikissä. Teoriaosuudessa käsitellään myös adoptiolapsen kiintymyssuhdetta sekä kasvatuksellisia erityishaasteita, mitkä saattavat näkyä adoptiolapsen leikissä. Tutkielma toteutettiin laadullisena ja tutkimusmenetelmänä käytettiin etnografista tapaustutkimusta. Tutkimuskohteena on seitsemänvuotias Matias poika, joka on kansainvälisesti adoptoitu Suomeen kaksivuotiaana. Lapsen nimi on muutettu tutkimuseettisistä syistä. Aineisto kerättiin kenttätyöskentelynä käyttäen osallistuvaa havainnointia. Kenttätyöskentely ajoittui seitsemään kuukauteen eli marraskuusta 2009 kesäkuuhun 2010. Tällä aikavälillä seurattiin lapsen leikkiä viisitoista kertaa hänen kotiympäristössään. Kertojen pituudet vaihtelivat tunnista yli kolmeen tuntiin. Aineisto perustuu havaintomuisitiinpanoihin, jotka kirjattiin ylös heti jokaisen leikkikerran jälkeen. Leikkihetket tapahtuivat tutkijan ja tutkittavan välillä. Leikkikertojen tapahumia teemoiteltiin tutkimyskysymysten avulla. Tutkimuskysymykset selkiintyivät aineiston keruun sekä analysoinnin aikana. Tutkimuskysymysten avulla syvennytään pohtimaan, mitä lapsi prosessoi leikissään ja miten se ilmenee leikissä. Tutkielmassa pohditaan myös miten aikuinen voi tukea erityisesti adoptiolapsen leikkiä. Kolmannen tutkimuskysymyksen avulla tutkitaan, miten lapsi leikin lomassa käsittelee kokemuksiaan syntymämaastaan. Tutkielman tärkeintä antia oli lapsen luottamuksen kehittyminen aikuiseen leikin aikana sekä lapsen leikin kehittyminen. Tutkimusjakson alussa lapsi nimesi leikeissä roolihahmoja vain itselleen, mutta jakson lopussa lapsi nimesi rooleja myös aikuiselle. Aikuisen ja lapsen välinen vuorovaikutus kehittyi tutkimuksen aikana. Tutkimustuloksista käy ilmi, miten luottamus ja varsinkin fyysinen vuorovaikutus kehittyivät aineiston keruun aikana. Tutkimustulokset vahvistivat teoreettista käsitystä siitä, että leikkiessään lapsi prosessoi kokemiaan asioita sekä ajatuksiaan ja unelmiaan. Tutkija ja tutkittava tunsivat toisensa ennen tutkimuksen alkamista. Aiemmin luotu suhde ja vuorovaikutus syventyivät ja kehittyivät aineiston keruun aikana. Adoptiolapsi muodostaa luottavaisia suhteita aikuisiin yleensä hitaasti, siihen voi mennä jopa vuosia. Aikaisempi vuorovaikutus tutkijan ja tutkittavan välillä oli hyväksi tutkimukselle. Tutkimustulokset olisivat voineet olla erilaisia, jos tutkija ja tutkittava eivät olisi aiemmin tunteneet toisiaan. Tutkimusaineistosta käy myös ilmi, että adoptiolapsi voi pohtia ja käsitellä kokemuksiaan syntymämaasta leikkien lomassa. Lapsen ajatukset ja kokemukset syntymämaasta tulivat spontaanisti kesken leikkihetkien. Tutkielma osoitti, kuinka tärkeää aikuisen tuki on lapsen vapaassa leikissä. Aikuisen ja lapsen yhteisleikissä aikuisen on tärkeää kuunnella lasta ja reagoida lapsen leikkialoitteisiin. Adoptiolapsen kanssa leikkiessä aikuisen kannattaa ottaa huomioon adoptiolapsen erityispiirteet ja lapsen henkilöhistoria ennen adoptiota. Tutkielma on luotettava etnografinen tapaustutkimus, mikä perustuu yhden tutkijan kirjallisiin havaintoihin. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää adoptiolasten leikkeihin, mutta niitä voidaan soveltaa myös kaikkien lasten leikeissä. Tutkielmasta voi olla hyötyä adoptiolasten kanssa työskenteleville sekä adoptiolasten vanhemmille. Tutkielmasta voi olla hyötyä myös niille, joita kiinnostaa leikki ja sen merkitys lapsille.