Tässä tutkielmassa tutkimusaiheena on taiteilijakuvat sekä taiteen kuvaaminen Dan Simmonsin tieteisromaanissa Hyperion. Teoreettisena viitekehyksenä on intertekstuaalisuus ja metodina vertaileva lukeminen. Taiteilijakuvia ja taiteen kuvaamista tarkastellaan suhteessa romantiikan ihanteisiin ja näkemyksiin taiteista. Erityisesti Hyperionin taiteilijakuvia peilataan vasten John Keatsin elämää, runoutta ja taidekäsityksiä. John Keatsin elämä ja runous ovat tutkielmassa tärkeä subteksti. Toinen subteksti, jota vasten Hyperionia peilataan, on Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinat. Dan Simmonsin Hyperion lainaa rakenteensa Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoilta. Canterburyn tarinoiden tapaan Hyperion muodostuu kehyskertomuksesta ja pyhiinvaellusmatkalaisten kertomista sisäkertomuksista, joiden kerrontavuoro määrätään arvalla. Canterburyn tarinat oli oman aikansa intertekstuaalinen iloittelu, mitä Hyperion edelleen toisintaa. Olen tarkastellut Hyperionin kehyskertomusta ja sisäkertomuksia suhteessa Canterburyn tarinoiden kehyskertomukseen ja sisäkertomuksiin ja löytänyt joitakin vastaavuuksia henkilöhahmojen kuvausten sekä tarinoiden tematiikan suhteen. John Keatsin runous muodostaa myös olennaisen subtekstin Hyperionissa. Olen tarkastellut Hyperion-romaania erityisesti suhteessa Keatsin runoihin ”Hyperion”, ”The Fall of Hyperion” ja ”Lamia”. Dan Simmonsin romaanit Hyperion ja The Fall of Hyperion käsittelevät samoja aiheita kuin John Keatsin runot ”Hyperion” ja ”The Fall of Hyperion”. Sekä Simmonsin romaanit että Keatsin runot kuvaavat eri valtaryhmittymien välistä sotaa ja sodan seurauksia. Olen yrittänyt myös tavoittaa vastaavuuksia runoissa esiintyvien ja romaanissa esiintyvien tahojen välillä. Tulokset ovat kuitenkin erilaiset ”Hyperion” ja ”The Fall of Hyperion” runojen pohjalta. Olen myös suhteuttanut John Keatsin runoa ”Lamia” Hyperion-romaanin ”Etsivän tarinaan”. Hyperion-romaanissa piirtyy esiin kaksi erilaista taiteilijakuvausta: unelmoijan ja runoilijan. Jaottelu unelmoijaan ja runoilijaan perustuu John Keatsin runossaan ”The Fall of Hyperion” tekemään jakoon. Unelmoijaa edustaa ”Etsivän tarinassa” esiintyvä kybridi Johnny ja runoilijaa edustaa ”Runoilijan tarinan” kertoja Martin Silenus. John Keats -kybridi Johnny on taiteilijana vasta nupullaan, potentiaalia, joka ei ole vielä toteutunut. Johnny on hauras ja herkkä. Kuitenkin Johnny uneksuu Hyperionin mysteeristä tavalla, joka lähenee olemukseltaan taiteilijuutta. Runoilija Martin Silenus puolestaan on jo juhlittu runoilija. Hän suhtautuu runouteensa vakavasti, jopa pakkomielteisesti. Siinä missä Johnny näkee unia, Silenus kirjoittaa todellisuutta toimien jumalallisen ilmoituksen välikappaleena. Molemmat, unelmoija ja runoilija, heijastavat romantiikan ihanteita, vaikka ovat monessa mielessä toistensa vastakohtia: toinen on potentiaalia — toinen aktualisoitumista, toinen herkkä — toinen rietas. Keskeneräisten ”Hyperion-laulujensa” kautta Silenus vertautuu historialliseen John Keatsiin ja tämän keskeneräisiin runoihin. Molemmat jakavat romantiikan taidekäsitykset ja epäonnistumisen kultin.

No description available.

In this thesis, I study the themes of identity and memory in Isaac Marion’s Warm Bodies. Marion’s 2011 novel is an example of the paranormal romance genre: the novel’s plotline revolves around a romantic affair between a human and a paranormal being, a zombie. However, the story also illustrates its zombie protagonist’s quest for a lost personhood. The author explores issues of identity and memory through the macabre metaphor of death, which, however, is seen as a psychological rather than a physiological state. The zombie mythos has developed alongside western popular culture for the past century. The living dead have been used to illustrate various prominent issues in the public sphere, and their iterations have changed in response to globally remerkable events. Thus, the study of the zombie mythos is also study of contemporary culture. It is, however, unconventional that Marion’s novel is narrated from the point of view of a zombie. This inspired me to ask what is so special about the zombie mythos that makes readers wish to identify with the monstrous. The aim of this thesis is therefore to find meanings for the imagery of zombiedom in Warm Bodies and relate these to popular culture. The central research questions in this thesis are how identities are constructed in Warm Bodies and how memory contributes to the construction of identities. Moreover, I ask what, in the novel’s reality, defines zombiedom compared to humanness, or what traits are required for a character to classify as a living person. I approach the subject through the theoretical framework of memory studies, a multidisciplinary field of study that deals with various memory phenomena. I will use Paul Ricoeur’s phenomenology of memory as the basis of my classification, with some terminology from the realm of psychology. In my analysis, I move from the level of individual memory to the collective. My methods, on the other hand, rely on phenomenological analysis of the novel’s characters. Identities in Warm Bodies are constructed synchronically, diachronically and socially. The author challenges the synchronicity of identity by presenting a dualism of the body and the soul. However the mind-body problem is also issued on a more corporeal level, as consciousness and memory can be transmitted through corporeal means. The diachronic aspect of identity manifests as the characters use autobiographical reasoning to mend their broken identities and personal timelines. In the case of the zombies, their permanent amnesia has lead to a loss of identity. The zombies consume brains in order to acquire their victims’ personal memories and thus simulate forming social connections through cannibalism. However, the novel also presents less destructive ways of developing social bonds: collective memory can be formed through various media, such as text or music. Personhood in the novel is a matter of conscious effort: the past must be deliberately organized into meaningful wholes. Language, on the other hand, is an important signifier of personhood as it enables persons to form social bonds. The final person-making characteristic presented in the novel is imputability: the characters must assume responsibility of their past deeds in order to be forgiven. Forgiveness, on the other hand, is essential to leading a life as a person. One of the central functions of zombie imagery in Warm Bodies is therefore to illustrate the issues of changing identities in social contexts. / Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen identiteetin ja muistin teemoja Isaac Marionin teoksessa Warm Bodies. Marionin 2011 ilmestynyt romaani edustaa paranormaalin romanssin lajityyppiä: sen keskiössä on romanttinen suhde ihmisen ja yliluonnollisen olennon, zombin, välillä. Romaani kuitenkin kuvaa laajasti myös päähenkilön identiteettityötä. Marion tutkii muistin ja identiteetin ongelmia kuoleman metaforan kautta. Kuolema nähdään romaanissa kuitenkin enemmän psyykkisenä kuin fyysisenä tilana. Zombimyytti on kehittynyt länsimaisen kulttuurin rinnalla lähes sata vuotta. Eläviä kuolleita on käytetty kuvittamaan mitä erilaisimpia aiheita kulttuurin saralla, ja zombimyytin muoto on muuttunut globaalisti merkittävien tapahtumien seurauksena. Zombimyytin tutkimus on siis yhtä lailla nykykulttuurin tutkimusta. Silti on poikkeuksellista, että Marionin teoksessa kerronta tapahtuu zombin näkökulmasta. Tämä inspiroi minua tutkimaan, mikä zombimyytissä saa lukijan haluamaan samaistua hirviöön. Tutkimukseni tarkoituksena onkin löytää merkityksiä zombikuvaston käytölle romaanissa sekä rinnastaa näitä populaarikulttuuriin. Tutkielmassa kysyn, miten identiteetti rakentuu Warm Bodies -teoksessa ja mikä on muistin funktio identiteettityössä. Lisäksi kysyn, mikä romaanin maailmassa määrittää zombin ihmiseen verrattuna, tai minkälaisia ominaisuuksia vaaditaan, jotta henkilöhahmo voidaan luokitella ihmiseksi. Lähestyn aihettani muistintutkimuksen (memory studies) näkökulmasta. Muistintutkimus on monitieteinen tutkimusala, joka tutkii monenlaisia muistin ilmiöitä. Pohjana työlleni käytön Paul Ricoeurin muistin fenomenologiaa, mutta hyödynnän myös psykologian termistöä. Analyysissäni siirryn yksilön tasolta kohti kollektiivista muistia. Tutkimusmetodini on henkilöhahmojen fenomenologinen analyysi. Marionin romaanissa identiteetit ovat synkronisia, diakronisia ja sosiaalisia. Teoksessa kehon ja mielen dualismi haastaa identiteetin synkronisuutta. Toisaalta kehon ja mielen ongelmaa tarkastellaan myös korporeaalisemmalla tasolla, sillä tietoisuutta ja muistia voidaan teoksessa välittää myös ruumiillisesti. Identiteetin diakroninen puoli ilmenee, kun teoksen henkilöhahmot rakentavat identiteettejään narratiivin kautta. Zombien tapauksessa muistinmenetys on johtanut myös identiteetin menetykseen. Zombit syövät aivoja saadakseen itselleen uhriensa muistot ja käyttääkseen niitä omien identiteettiensä rakentamisessa. Toisaalta kannibalismin kautta pyritään simuloimaan kommunikaatiota ja sosiaalisia suhteita. Romaanissa kuitenkin esitetään myös rakentavampia tapoja muodostaa suhteita: muistia voidaan välittää myös esimerkiksi tekstin tai musiikin kautta. Identiteetti romaanissa vaatii tietoista yritystä: menneisyys täytyy järjestää merkityksellisiksi kokonaisuuksiksi. Kieli puolestaan määrittelee henkilöyttä, koska se mahdollistaa toimimisen sosiaalisissa konteksteissa. Kenties keskeisin henkilön ominaisuus teoksessa on vastuun ottaminen menneisyydestä ja omista toimista, sillä se mahdollistaa anteeksiannon. Anteeksianto puolestaan on välttämätön ehto ihmisyydelle. Yksi zombikuvaston keskeisistä funktioista teoksessa onkin kuvittaa muuttuvan identiteetin ongelmaa sosiaalisissa konteksteissa.

Tässä opinnäytetyössä tutkin posthumanistista subjektiviteettia Simon Ingsin teoksissa Hot head (1992) ja Hotwire (1995). Humanistinen subjekti on ollut kriisissä koko 1900-luvun ajan, mutta arkikokemuksessa se samastetaan edelleen ”luonnolliseen” ihmisyyteen. Kuitenkin muutokset kulttuurisessa ja teknologisessa ympäristössä asettavat ihmisen tilanteeseen, jossa humanistiset oletukset essentialistisesta, rationaalisesta ja autonomisesta subjektista eivät enää toimi. Hot head ja Hotwire kommentoivat juuri tätä tilannetta: molemmissa teoksissa humanistinen subjekti muotoutuu kivuliaasti posthumanistisempaan suuntaan. Tavoitteeni on selvittää, millaisia posthumanistisen subjektin malleja Ingsin teokset tarjoavat lukijalleen ja miten nämä mallit purkavat humanistisen subjektikäsityksen oletuksia. Lähestyn tavoitettani suhteuttamalla teosten keskeisimpiä henkilöhahmoja posthumanististen teorioiden subjektimalleihin sekä toisten fiktiivisten teosten humanistisempiin henkilöhahmoihin. Verrattaessa Hot headin keskushenkilöä Malise Arnimia humanistisiin toimintasankareihin, kuten William Gibsonin Caseen ja Peter O’Donnellin Modesty Blaiseen, huomataan ettei hänen edustamansa posthumanistinen subjekti voi toimia sankarin kaavan mukaisesti. Malise ei yrityksistään huolimatta saavuta rationaalisen hallitsijan asemaa suhteessa aseisiinsa ja ympäristöönsä, sillä hän on itsekin aseen kaltainen: laajemman kyberneettisen koneiston komponentti. Hotwiren keskushenkilö Rosa edustaa sujuvampaa posthumanistista subjektiviteettia. Rosan älykkäästä kudoksesta valmistettu ruumis on intensiivisessä ja osittain tiedostamattomassa yhteydessä teknologiseen ympäristöönsä. Rosa rinnastuu Rosi Braidottin nomadiseen subjektiviteetin malliin. Rosan seksuaalisen halun ja raskauden kautta subjekti kartoitetaan rihmastolliseksi, sosiaaliseen ja teknologiseen ympäristöön limittyväksi prosessiksi — sikiön ja kaupungin kehitystä hahmotetaan saman koreografian avulla. Transhumanistisessa tieteisfiktiossa subjektin merkityksenantoprosessi on usein palautettu ohjelmointikielten symboliseen logiikkaan — mieli on käsitetty koodia käsitteleväksi tietokoneeksi. George Lakoffin ja Mark Johnsonin kognitiofilosofinen tutkimus osoittaa tämän pelkistävän hahmotustavan riittämättömyyden empiirisesti tutkitun ruumiillisen subjektin kannalta. Ingsin teoksissa hahmot kirjoittuvat metafiktiivisesti kuin tekstit tai tietokoneohjelmat, mutta inhimilliset subjektit kokevat virtuaalisenkin ympäristönsä ruumiillisina tiloina. Ruumiillinen merkityksenantoprosessi kirjoittaa uudelleen sekä hahmoja että ympäristöä. Ingsin tekstissä ja posthumanistisessa filosofiassa kirjoittaminen hahmottuu vahvana ja monimutkaisena teknologiana, joka voi muovata sekä kirjoittajansa että lukijansa subjektiviteettia uusiin muotoihin.

Tutkin Dome Karukosken Napapiirin sankarit -elokuvan (2010) representoimia erilaisia maskuliinisuuksia. Analysoin eritoten kotinurkkiin majailemaan jääneiden, syrjäytyneiden ja työttömien miesten — niin sanottujen peräkammarin poikien — maskuliinisuutta ja heidän muuttumistaan elokuvan esittämän vuorokauden aikana. Käytin kehittelemääni peräkammarimaskuliinisuuden termiä analysoidakseni tarkemmin mieshahmoja ja heidän ”muuttujiaan”. Hyödynsin Jukka Sankalan (2009 & 2011) tutkimuksia Lapin peräkammarin poikamiesten arjesta ja identiteettikäsityksistä. Lähdekirjallisuutena käytin myös kriittisten maskuliinisuuksien tutkimuksia sekä elokuvatutkimuksen teorioita, joita hyödynsin varsinkin road-genrestä kirjoittaessani. Analysoin Napapiirin sankareita elokuvallisen tekstin lähiluvun kautta. Napapiirin sankarit täyttää road-genren elokuvan merkittävimmät määritelmät: identiteetin uudistamisen tarinassa, jossa lähdetään kotoa ja sinne palataan muuttuneena (Römpötti 2012; Cohan & Hark 1997; Laderman 2002). Napapiirin sankarit on toisaalta kolmen miehen — Jannen, Kapun ja Tapion — kasvukertomus, toisaalta aikalaisdiagnoosi. Elokuva tarjoaa näkökulmia arktisen hysterian ilmiöön, johon liitetään muun maussa synkkyyden, syrjäytymisen ja kuoleman teemoja (Ihonen 1999). Matkan syynä oleva digiboksin hankkiminen on lopulta Jannelle asetettu miehuuskoe: raskaana oleva avopuoliso testaa, onko Jannesta vastuulliseksi isäksi. Kapu puolestaan taistelee menneisyyden traumojen kanssa, ja Tapion on itsenäistyttävä voimakkaasta äidistään. Vuorokauden aikana Janne, Kapu ja Tapio uudistavat identiteettinsä passiivisista luovuttajista voimaantuneiksi miehiksi. Jannen kilpailijassa Mikossa on hegemonisen maskuliinisuuden vaatimia kriteereitä: hän on vauras ja työssäkäyvä mies (Jokinen 2000 & 2012; Sipilä 1994). Pinnalta katsottuna Mikko on epäeettinen hahmo, koska hän haluaa voittaa entisen tyttöystävänsä Inarin itselleen epärehellisin keinoin. Janne sitä vastoin on sympaattinen peräkammarin poika, joka saa katsojan kunnioittamaan itseään. Kuitenkin myös Janne käyttää epärehellisiä keinoja saadakseen rahat digiboksiin, ja lopulta hän tavoittelee juuri sitä, mitä Mikolla on: statusta ja turvallisuutta. Napapiirin sankarit onkin pohjimmiltaan kesyyntymistarina miehen normin täyttämisestä. Peräkammarimaskuliinisuudesta on elokuvan mukaan kasvettava pois, mutta samalla edes puhtaan hegemoninen maskuliinisuus ei ole tavoiteltavaa miehuutta, vaan myös sitä on täydennettävä. Napapiirin sankarit ei siis lopulta vastaa kysymykseen siitä, mikä on maskuliinisuuden ideaali. Jää epäselväksi, millainen tulevaisuus mieskolmikkoa odottaa. Toin tutkielmassani esille, että peräkammarimaskuliinisuus kumpuaa osaksi arktisen hysterian rakenteista. Niiden välistä suhdetta olisi mielenkiintoista ja antoisaa tutkia lisää. Napapiirin sankarit -elokuvan tuleva jatko-osa puolestaan tarjoaisi kiinnostavan mahdollisuuden tutkia miesten kehitystarinaa vielä pidemmälle.

Tutkielmassani käsittelen amerikkalaiskirjailija John Barthin teoksia The Floating Opera (1956) ja The End of the Road (1958). Työssäni osoitan, kuinka teosten bahtinilainen polyfonia ilmentää eksistentialistisen etsinnän ajatusta. Väitän, että Barthin teokset yhtä aikaa parodioivat ja korostavat eksistentialistista ajattelua. Näen, että tämä eksistentialistisen etsinnän ajatus ilmenee tekstin lisäksi myös teosten muodon tasolla. Tutkimukseni pääajatuksen voi kiteyttää muotoon muoto on merkitys. Käytän työni teoreettisena viitekehyksenä neuvostoajattelija Mihail Bahtinin teoksia Dostojevskin poetiikan ongelmia (1929) ja François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru (1965) ja näitä kahta teosta kommentoivia tekstejä kuten Julian Kristevan artikkelia ”Word, Dialog and Novel” (1986), Michael Bernsteinin Bitter Carnival — Ressentiment and The Adject Hero (1992), Sue Vice teosta Introducing Bakhtin (1997) sekä Sari Salinin Narri kertojana — Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin (2008). Hyödynnän työssäni eteenkin kirjallisen polyfonian, dialogisuuden, karnevalismin ja intertekstuaalisuuden käsitteitä. Vertaan Barthin töitä myös Kurt Vonnegutin teoksiin Teurastamo 5 eli lasten ristiretki (1969) ja Mestarien aamiainen (1973) sekä Milan Kunderan romaaneihin Naurun ja unohduksen kirja (1978) ja Olemisen sietämätön keveys (1984). Otan tarvittaessa myös muita esimerkkejä kaunokirjallisuudesta Työni toisena suurena viitekehyksenä käytän eksistenssifilosofiaa. Eksistentialisti kirjailijoista ja filosofeista nostan esiin Søren Kierkegaardin, Friedrich Nietzschen, Fjodor Dostojevskin, Albert Camus’n ja Jean Paul Sartren. Vertaan heidän ajatuksiaan Barthin teosten henkilöiden ajatuksiin. Hyödynnän aihealueen klassikkojen kuten Kierkegaardin Pätevä epätieteellinen jälkikirjoitus (1844), Nietzschen Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886) ja Moraalin alkuperä (1887) sekä Camus’n Sysifoksen myyti (1942) ja Kapinoivan ihmisen (1951) lisäksi Torsti Lehtisen yleisteosta Eksistentialismi: Vapauden filosofia (2002) ja Richard Appignanesin teosta Mihin uskovat eksistentialistit (2006). Lisäksi lainaan tutkimuksessani Lehtisen teosta Søren Kierkegaard — Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi (1990). Olen myös pohtinut Bahtinin ajattelun eksistentialistisia ulottuvuuksia Tzetan Todorovin, Terry Eagletonin ja Ann Jeffersonin aihetta kommentoivien tekstein kautta. Lähiluvun kautta löydän ja analysoin tutkimuksessani The Floating Operan ja The End of the Roadin kohtia ja piirteitä, jotka ilmentävät kirjallista polyfoniaa. Olen jaotellut nämä piirteet analyysiosiossani teosten väliseen dialogisuutteen, tekstilajien kirjon ja tyyli inkonsistenssiin ilmentämään kognitiiviseen dissonanssiin sekä karnevalistisiin piirteisiin. Tekstien välisessä dialogisuudessa analysoin, kuinka Barthin teoksien välille luodaan dialogisuutta käsittelemällä samoja asioita. Kummatkin kohdeteokseni käsittelevät muun muassa aviorikosta ja sitä seurannutta raskautta, ihmisten rooleja sekä suhtautumista värillisiin ihmisiin. Erittelen The Floating Operan tyylin inkonsistenssia eli rikkonaisuutta ja nostan esiin karnevalistisia kohtia kummastakin kohdeteoksestani. Tämän lisäksi analysoin työssäni Barthin teosten intertekstuaalisuutta, joka Kristevan mukaan olennainen osa polyfoniaa. Osoitan The Floating Operan tärkeimmiksi interteksteiksi Hamletin (1603), Sysifoksen myytin, Homeroksen Odysseian (750–650 eaa.), Machado de Assisin teokset The Epitaph of a Small Winnerin (1880) sekä Joycen Odysseuksen (1922), kun taas The End of the Roadin kohdalla keskiöön nousevat Kapinoiva ihminen, raamatulliset tekstit, Ilias (750–650 eaa.) ja de Assisin Philosopher or dog? (1892). Kohdetekstieni yhteisiksi tyylillisiksi kanssateksteiksi tulkitsen Sternen Tristram Shandyn — Tristram Shandy — elämä ja mielipiteet (1759–1767) ja Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (1834). Tutkimuksessani todistan, että Barthin teokset kyseenalaistavat ja naurullistavat Camus’n Sysifoksen myytissä ja Kapinoivassa ihmisessä esittämät ajatukset ja muuttavat niiden dogmaattisuutta suhteellistavaan, ambivalenttiin suuntaan. Näin The Floating Opera ja The End of the Road tuo Sartren ja Camus’n modernia eksistentialismia kohti Kierkegaardin, Nietzschen ja Dostojevskin polyfonista eksistentialismia, jossa matka on itse määränpää.

Tarkastelen tässä opinnäytetyössä anoreksian kuvausta kolmessa kotimaisessa romaanissa. Nuo romaanit ovat Kira Poutasen Ihana meri (2001), Maria Peuran Valon reunalla (2005) ja Riikka Pulkkisen Vieras (2012). Kiinnitän huomiota erityisesti anoreksian taustalla olevaan ahdistuksen tunteeseen ja sen ilmaisuun näissä teoksissa. Työni tarkoituksena on osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun syömishäiriöiden ja erityisesti anoreksian ilmaisemista merkityksistä ja tehdä omalta osaltaan syömishäiriötä entistä ymmärrettävämmäksi ilmiöksi avaamalla sen syntymisen taustoja kaunokirjallisten representaatioiden kautta. Tutkimuskohteeksi valitsemani teokset kertovat kaikki anoreksiaan sairastuvien henkilöhahmojen henkilökohtaisesta tavasta kokea syömishäiriöön sairastuminen loogisena reaktiona ahdistuksen tunteeseen ja tuovat kukin esiin omanlaisen tarinan siitä, millaisia syitä tuohon anoreksiaa edeltävään ahdistuksen tunteeseen voi olla. Tarkastelemani teokset nostavat myös esiin toisaalta samankaltaisuuksia anoreksian merkityksellisyydessä ja toisaalta näyttävät samalla sen puolen, että anoreksialla on myös omanlaisia merkityksiä jokaiselle anorektikolle tai tässä tapauksessa anorektikon representaatiolle. Työni teoreettisena taustana on ruumiin teoria ja erityisesti Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiset ajatukset. Toisena merkittävänä näkökulmana syömishäiriön tarkasteluun valitsemissani kaunokirjallisissa teoksissa on teosten syömishäiriöön liittyvien kielellisten ilmaisujen tarkastelu. Tämä tarkoittaa, että kiinnitän huomiota siihen, millaisilla sanoilla erilaisiin syömishäiriöön liittyviin merkityksiin viitataan. Keskeinen termi tutkielmassani on myös symboliikka tarkoittaen sitä, millaista symboliikkaa teoksissa käytetään syömishäiriön erilaisia merkityksiä kuvattaessa. Olen nostanut tarkastelemistani teoksista keskiöön sellaisia teemoja kuin vieraantuneisuus, rasvan ja syömättömyyden merkitykset, kuoleman merkitykset, paholaissymboliikka sekä veden ja valon symboliikka. Näiden kautta olen pyrkinyt kuvaamaan anoreksian merkityksellisyyttä reagointitapana ahdistuksen tunteeseen. Olen myös verrannut tarkastelemieni romaanien antamaa kuvaan syömishäiriöisestä kokemusmaailmasta Laura Hakalan toimittaman tietokirjan Siskonmakkarat — Miltä syömishäiriö tuntuu (2009) kuvaan syömishäiriöisten kokemuksista omista syömishäiriöistään. Keskeisenä tuloksena tutkielmassani on se, että tarkastelemani romaanit nostavat esiin tulkinnan syömishäiriön merkityksellisyydestä kokijalleen samaan tapaan kuin omaelämäkerralliset kirjoitelmatkin. Mielenkiintoisena jatkona tutkielmalleni voisikin olla nimenomaan omaelämäkerrallisten kokemusten vertailu kaunokirjallisuuden luomaan kuvaan syömishäiriöistä.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani oman ja vieraan alueiden keskinäistä suhdetta puolalaisen nykykirjailijan Olga Tokarczukin romaanissa Päivän talo, yön talo (2004: Dom dzienny, dom nocny, 1998). Lähestyn aihettani erittelemällä, kuinka teoksen henkilöhahmot reagoivat oman ja vieraan käsitteisiin. Teoriataustani pohjautuu saksalaisfilosofi Bernhard Waldenfelsin vierautta käsittelevään fenomenologiaan. Siinä pohditaan, millä tavoin vieraus kokemuksellisesti ilmenee. Sovellan analyysissani Waldenfelsin tapaa hahmottaa vieraskysymys tilallisen heterogeenisyyden kautta. Tutkielmani keskeisin käsitteellinen työkalu on paatos, joka viittaa vieraasta vaikuttuneisuuteen. Waldenfelsin mukaan subjekti ei ensisijaisesti ole aktiivinen toimija, vaan pikemminkin patientti, joka vasta muodostuu oman vaikutuksenalaisuutensa seurauksena. Näin ajateltuna subjektiviteetin taustat ovat toisenvaraisia. Tutkielmani perusjuonteena kulkee kysymys siitä, mitä tapahtuu paatokselle ja vieraudelle silloin, kun niitä pohditaan postmodernin retoriikan ja kirjallisuushistoriallisen ”subjektin kuoleman” yhteydessä. Vaikka subjektin synty paatoksessa huomioikin saman seikan, mikä korostuu myös subjektin kuolema -diskurssissa — sen, että subjektia a priori ei ole — niin työssäni esitän, että Päivän talo, yön talo eroaa postmodernismista ennen kaikkea siinä, mitä tästä huomiosta oletetaan seuraavan. Tutkielmani tuo esille, kuinka paatos auttaa luomaan uusia ajatuksellisia polkuja postmoderneja kuolemantapauksia pohdittaessa. Luennassani ehdotan, että hahmotustavan siirtäminen tiedollisesta paattiseen kuljettaa romaanin henkilöhahmoja epistemologisen subjektin kriisistä kohti vaikutuksenalaisuutta sekä sidettä oman ja vieraan alueiden välillä. Tutkimassani teoksessa leimallisen antisubjektivistiset hahmot näyttäytyvätkin pitkälti paatoksen kumoutumisen mielessä. Tällöin vastaan tulee toiselta suunnalta apatia, tila, jossa vieras ei enää kosketa eikä asioiden välillä koeta olevan minkäänlaisia eroja. Tähän verrattuna itsen tunnustaminen suhteessa vieraaseen ja Toiseen kantaa mukanaan erityistä vastaamisen ja vastuullisuuden ulottuvuutta. Päivän talo, yön talo koostuu lukuisista, usein sangen lyhyistä ja filosofisista henkilöhahmotarinoista, joista muodostuu teoksen mittaan oma allegorinen kudelmansa. Tutkielmassani keskityn siihen temaattiseen ja myös kirjallisuusfilosofiseen kenttään, jonka hahmot avaavat. Päivän talossa, yön talossa varsin suoraan ironisoidaan lukutapoja, jotka pyrkivät löytämään jonkinlaisen yksioikoisen avaimen tekstin tulkintaan. Nykyallegorioille tyypilliseen tapaan teos jääkin ratkaisuiltaan avoimeksi. Rinnastan työssäni lukemisen romaanissa esiintyvään nimipäivälahjan antamiseen. Siinä vieraan kosketus luo romaanin kertojahahmolle oman tilan. Esitän myös lukemisen tapahtuvan rajatilassa, oman ja vieraan alueiden välissä, rikkoutuneena yhteytenä, jossa keskinäistä dialogia ei ole saatettavissa lopulliseen synteesiin.

Pro gradussa -työssäni tutkin Philip K. Dickin romaania A Scanner Darkly. Työni on kirjallisuutta, filosofiaa, psykologiaa ja psykiatriaa yhdistävä monitieteellinen tutkimus. Tutkimukseni teoreettisena perustana ovat eksistentialismi ja eksistentialistis-fenomenologinen psykiatria. Työssäni luen Dickin teosta englantilaisen psykiatrin Ronald D. Laingin teoksen The Divided Selif (DS) kautta. Dickin teoksen teoreettista taustaa selvitän työssäni eksistentialistisen filosofian, psykologian ja psykiatrian kautta. Laingin ajattelun taustoja selvitän työssäni tutkimalla millainen vaikutus fenomenologialla, eksistentialismilla, Heideggerilla ja Sartrella oli Laingin ajatteluun. Dickin teos kertoo poliisista nimeltään Bob Arctor. Poliisien keskuudessa Bob työskentelee sekopukuun naamioituneena salanimellä Fred ja huume-etsivänä hän työskentelee huumepiireihin soluttautuneena Bob Arctorina. Romaanin edetessä Bobin todellinen minä sekä työminä sekoittuvat, ja paranoia sekä skitsofrenia saavat otteen Bobista. Bob Arctorin ontologinen perusta on romaanissa häilyvä, ja myös romaanin ontologinen perusta on häilyvä. Työssäni käyn läpi sekä Bob Arctorin että SD:n olemista. Bobin kohdalla tutkin Bob Arctorin olemista maailmassa, ja SD:n kohdalla pohdin sen luonnetta ja olemusta itsenäisenä teoksena. Dickin romaani A Scanner Darkly luokitellaan tieteiskirjallisuudeksi ja työssäni tutkin, onko teos tieteiskirjallisuutta vai voiko teoksen lukea mainstream-kirjallisuudeksi. Tieteiskirjailijana Philip K. Dick on luokiteltu tieteiskirjallisuuden uuden aallon kirjailijaksi, joten työssäni selvitän mikä on Philp K. Dickin suhde tieteiskirjallisuuden uuteen aaltoon. Dickin romaani A Scanner Darkly ilmestyi vuonna 1977, mutta romaanin juuret ovat vahvasti 1960-luvulla ja vuosikymmenen alakulttuureissa, joten teoksen syntyhistoriaa valaisen selvittämällä sodanjälkeisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa tapahtuneita yhteiskunnallisia muutoksia, jotka johtivat nuoriso- ja alakulttuurien syntymiseen. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta nuoriso-, teini- ja alakulttuurien syntyminen ei pelkästään vaikuttanut aikakauden nuorison elämään. Sodan jälkeen syntyneet nuoret omaksuivat erilaiset elämänarvot kuin heidän vanhemmillaan oli, joten uudenlaisen nuorisokulttuurin syntymisellä oli myös yhteiskunnallisia vaikutuksia. Yhteiskunnan näkökulmasta nuorten luoma kulttuuri oli valtakulttuuria vastustavaa vastakulttuuria, ja työssäni selvitän aikakauden henkistä tilaa ja vastakulttuurien syntymistä. Vastakulttuurien syntymisen syyt ovat osittain 1960-luvulla tapahtuneessa yhteiskuntarakenteen muutoksessa Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä sodan jälkeisissä maailmanpoliittisissa tapahtumissa. Työssäni tuon esiin, kuinka vastakulttuurien syntyminen oli nuorison reaktio 1960-luvun yhteiskunnassa vallitsevaan henkiseen tilaan. Psykiatrian näkökulmasta Laingin näkemykset vastustivat psykiatriassa vallassa olevaa paradigmaa, joten työssäni tutkin, miten Laing ja hänen ajatuksensa otettiin 1960-luvulla vastaan. Yhteiskunnallisen standardipsykiatrian näkökulmasta antiapsykiatria ja Laing olivat 1960-luvun psykiatrian kentässä kapinallisia ja hänen ajatuksensa eivät saaneet suurta kannatusta standardipsykiatrien keskuudessa. Työssäni selvitän Laingin ajatusten saamaa vastakaikua 1960-luvulla sekä yhteiskunnan että vastakulttuureiden näkökulmista. Perinteisen tieteiskirjallisuuden näkökulmasta tieteiskirjallisuuden uusi aalto ja Michael Moorcock olivat Laingin tavoin kapinallisia, eikä perinteistä, kovaa tieteiskirjallisuutta kirjoittavien keskuudessa tieteiskirjallisuuden uusi aalto saavuttanut suurta suosioita. Näitä asioita tutkin selvittämällä 1960-luvun vastakulttuuria, johon olennaisena osana liittyvät huumekulttuuri, psykedelia, underground ja antipsykiatria.

Tutkin pro gradu -työssäni, miten internetissä toimiva foorumiroolipeli ”Daisyland” tuottaa kauhua ja millainen kauhugenren edustaja se on suhteessa kauhuvideopeleihin ja kauhukirjallisuuteen. Tutkin ”Daisylandiä” sekä kirjallisuuden kauhuestetiikan että peliteorian kautta ja vertaan sitä muihin genrensä edustajiin. Tutkin ”Daisylandin” taustamateriaalia, maailma ja interaktiojärjestelmää sekä foorumilla olevia peliviestejä. Tutkimusmateriaalini ja -kirjallisuuteni ovat hyvin monimediaalisia. ”Daisyland” poimii mieleisensä elementit kauhutaiteesta sekä pelien että kirjallisuuden puolelta ja muovaa niistä uuden kokonaisuuden. Hypoteesini on, että ”Daisyland” on kirjallisuuden ja pelin synteesi tekstuaalisen ja interaktiivisen muotonsa vuoksi, ja se näyttäisi aineistoni pohjalta toteutuvan. ”Daisyland” on pelien tapaan interaktiivinen ja kirjallisuuden tapaan tekstipohjainen. Keskeisiä hyödynnettyjä kauhuelementtejä ”Daisylandissä” ovat hirviöt, kauhutarinalle tyypilliset narratiivit, arvaamattomuus, visuaaliset elementit ja mielenterveysongelmat. ”Daisylandin” hirviöitä ovat zombiemaiset mutanttikoirat, joita nimitetään ”nälkäkoiriksi”, sekä sudet. Myös pelaajien hahmot voivat omaksua hirviömäisiä piirteitä. ”Daisylandin” hirviöt vertautuvat muun muassa kirjojen ”Metro 2033” ja ”Metro 2034” hirviöihin sekä videopelin ”Amnesia — The Dark Decent” hirviöihin. Toisaalta syntytarinansa puolesta mutanttikoirat vertautuvat myös Frankensteinin hirviöön. Niiden käyttäytymisessä on piirteitä erilaisista hirviöistä kuten vampyyreistä ja zombeista. ”Daisylandin” taustatarinassa ja sivujuonessa näkyvät myös vaikutteet kauhutarinoille ominaisen kompleksisen ”selville saanti” -juonen neljästä vaiheesta: valmistelu, selville saaminen, varmistus ja kohtaaminen. ”Daisyland” tarjoaa myös erilaisia elementtejä, joilla luodaan arvaamattomuutta ja jännittäviä tilanteita pelaajille sekä visuaalisia ja tekstuaalisia vihjeitä pelin tunnelmasta. ”Daisylandin” foorumi ja pääsivu ovat molemmat ulkoasultaan hyvin tummia, mikä luo estetiikan kautta kauhun genrelle ominaista tunnelmaa. Alueilla on erilaisista kuvapalveluista poimittuja kuvituskuvia, jotka luovat mielikuvaa ränsistyneestä, ihmisten hylkäämästä maailmasta. Yhdessä sanallisten kuvauksien ja ylläpidon luomien karttojen kanssa ne välittävät pelaajille yhtenäistä mielikuvaa pelimaailmasta. Ylläpito luo tarinoille puitteet ja pelaajat osallistuvat itse kauhun tuottamiseen. Pelaajat tarttuvat ylläpidon antamiin vihjeisiin työkaluina ja täydentävät niitä peliviesteissä. Pelaajat tuottavat oma-aloitteisesti kauhua ja kauhuelementtejä omaan tekstiinsä. Pelillisestä näkökulmasta he toimivat itse oman pelinsä pelisuunnittelijoina. Tunnelman rakentaminen peliviesteissä painottuu usein ensimmäisiin viesteihin. Tyypillisen kauhuelementtejä hyödyntävän pelin tunnelma on alusta saakka painostava, tyyni ja pahaenteinen. Peli saattaa myöhemmin muuttua toiminnallisemmaksi ja siihen voi liittyä mukaan konkreettinen uhka hahmoille: esimerkiksi nälkäkoira tai susi. Odotus ennen kauhua virittää tunnelmaan ja voimistaa kokemusta. Lopullinen palkinto, jonka pelaaja tästä saa, on kiinnostava narratiivi. Pelaajat myös hallinnoivat yhdessä ylläpitäjien kanssa nälkä- ja susitunnuksia, joiden funktio on tuottaa lisää jännitystä. Nälkä- ja susitunnukset samaan aikaan vievät kontrollia pois pelaajien käsistä ja toisaalta antavat pelaajille lisää valtaa puuttua muiden pelaajien peleihin. Nälkä- tai susitunnukset voivat tulla vierailemaan mihin tahansa peliin, jota pelataan alueella, jossa nälkäkoiria tai susia esiintyy.