Tutkin pro gradu-tutkielmassani sanomalehdissä esiintyvää saamelaiskuvaa. Tutkimukseni tarkoituksena oli selvittää, minkälaista saamelaiskuvaa sanomalehdet lukijoilleen välittävät. Aineistonani on vuonna 2011 ilmestyneet saamelaisia koskevat sanomalehtitekstit Lapin Kansassa ja Helsingin Sanomissa. Käytän tutkimusmenetelmänäni diskurssianalyysiä, ja erityisesti representaatioiden tutkimista. Analyysin avulla selvitän miten saamelaisista kirjoitetaan, ja minkälainen representaatio heillä on sekä maakunnallisessa että valtakunnallisessa sanomalehdessä. Sanomalehtitekstit olen jakanut aiheen perusteella teemoihin, ja pyrin teemojen avulla selvittämään, minkälaisena toimijana saamelaiset esitetään eri teemoissa. Vuonna 2011 Lapin Kansassa julkaistiin yhteensä 151 saamelaisiin liittyviä sanomalehtitekstejä, Helsingin Sanomissa vuonna 2011 tekstejä oli yhteensä 18. Tekstien määrän lisäksi lehtien välillä oli eroavaisuuksia saamelaisten representaatiosta. Helsingin Sanomat ylläpiti teksteissään kuvaa aidosta alkuperäiskansasta ja korosti siihen liitettyjä kulttuurisia symboleja, kuten suomalaisuudesta poikkeavaa luontokuvaa. Lapin Kansa taas kuvasi saamelaiset arkisempana, eikä pelännyt ottaa esille myös saamelaisten sisällä olevia eroja. Aineistostani olen tarkastellut myös toimittajan vaikutusta lehden luomaan saamelaiskuvaan. Molemmissa lehdissä oli selvästi yksi toimittaja, jolla oli eniten saamelaisiin liittyviä tekstejä. Erityisesti Lapin Kansan toimittajan luoma saamelaiskuva vaikuttaa lehden yleiseen saamelaiskuvaan, sillä hänen kirjoittamiaan tekstejä oli selvästi enemmän kuin muilla ja niitä ilmestyi tasaisesti vuoden ympäri. Vuoden 2011 sanomalehtikeskustelua väritti ns. lappalaiskeskustelu, joka liittyi vahvasti YK:n alkuperäiskansasopimuksen ratifioimiseen Suomessa. Saamelaisten ääni keskustelussa ei kuulunut, sillä sanomalehtitekstien haastateltuina olivat valtion virkamiehet, poliitikot tai ns. lappalaisliikkeen edustajat, eli itseään alkuperäiskansan jäseninä pitävät suomalaiset. Lappalaiskeskustelu oli erityisesti Pohjois-Suomeen liittyvä kiista, sillä Helsingin Sanomien teksteissä se ei tullut esille lainkaan. Lapin Kansassa aiheesta käytiin keskustelua niin lehden toimittajien kirjoittamissa teksteissä kuin mielipidepalstallakin. Teemojen perusteella saamelaisista kirjoitetaan paljon taiteiden ja tapahtumien yhteydessä, kun taas politiikkaan ja tieteeseen liittyviä tekstejä oli vuonna 2011 vähän. Saamelaisten kuvaaminen aktiivisena toimijana vaihtelee myös teemojen välillä. Aktiivisimpana saamelaiset esitetään taiteiden yhteydessä, kun taas Suomen valtion politiikan teksteissä saamelaiset representoidaan hiljaisena ja passiivisena osapuolena. Saamelaisten sisäisen politiikan uutisoinnissa korostui riitaisuus. Saamelaiset kuvataan aineistoni perusteella yksipuolisesti. Sanomalehdet eivät aktiivisesti nosta esille saamelaisten kohtaamia ongelmia, ainoastaan henkilökuviin haastatellut saamelaiset ottavat ne esille, mutta lehden toimesta niihin ei tartuta. Tavallisen saamelaisen ääni kuuluu sanomalehtiteksteissä hyvin vähän, sillä monessa saamelaisiin liittyvässä asiassa heitä ei ole haastateltu ollenkaan tai lehdet käyttää tiettyjä vakiokommentaattoreita.

Tutkin pro gradu -työssäni saamelaisten alkoholistien henkilökohtaisia kokemuksia heidän alkoholismistaan. Halusin tutkimuksellani selvittää, millainen toipumisen prosessi on saamelaiselle alkoholistille, millaisin keinoin alkoholistit ovat saavuttaneet raittiuden ja mitkä tekijät nostetaan esiin toipumisen kannalta merkityksellisiksi. Tutkimusaineistoni keräsin haastattelemalla viittä saamelaista alkoholistia, jotka ovat olleet raittiina eri pituisia aikoja. Tutkimusmetodina oli puolistukturoitu teemahaastattelu. Haastatteluiden auki purkamisessa käytin perinteistä laadullisen tutkimuksen menetelmää, sisällönanalyysia. Kyseisen analyysimenetelmän teoriaohjaava lähestyminen mahdollisti luontevan tavan liittää oma aineistoni tutkimuksen teoreettiseen viitekehykseen eli sairauden, toipumisen, avainkokemuksen ja moninkertainen onnellisuusmuurin käsitteisiin. Toipumisen käsitteen avulla hahmotin alkoholismista selviytymisen prosessinomaisuutta, sillä toipuminen on prosessi, johon vaikuttavat useat eri tekijät. Sairauden käsitteen kautta toin esiin alkoholismin kokonaisvaltaisia vaikutuksia ihmiseen ja hänen elämäänsä. Avainkokemuksen käsite auttoi nostamaan toipumisprosesseista esiin niitä muutoksia, jotka olivat merkityksellisiä toipumisen kannalta. Moninkertaisen onnellisuusmuurin käsitteen avulla tarkastelin sitä, millä tavoin saamelaiset alkoholistit suojelivat niin itseään, perhettään kuin yhteisöään häpeältä ja leimautumiselta. Alkoholismiin sairastuminen ja siitä toipuminen ovat kokonaisvaltaisia muutoksia alkoholistin elämässä. Jokaisella nämä reitit matkalla muutokseen ovat erilaisia. Silti alkoholistit jakavat polullaan joitain samankaltaisia avainkokemuksia, jotka ovat kokijalle itselleen merkityksellisiä ja jotka ovat jollain tapaa työntäneet häntä kohti muutosta. Kokemusten sisältö ja ne syyt, jotka ovat johtaneet avainkokemuksen syntyyn, vaihtelevat henkilöittäin. Tämän tutkimuksen informanttien merkittävimpiä avainkokemuksia ovat olleet oman tilanteen tiedostaminen, pohjakosketukset sekä raittiin elämän tuoma vapauden tunne ja elämän hallintakyvyn lisääntyminen. Tutkimus osoittaa, että etnisyydellä ei koeta olevan vaikutusta alkoholimiin. Alkoholismia ei nähdä saamelaisten ongelmana eikä saamelaisuuden tai saamen kielen huomioimisella koeta olevan merkitystä toipumisen kannalta. Sairaudesta toipuakseen saamelaisalkoholistit riisuvat oman etnisyytensä ja selittävät alkoholismiaan sairauden kautta. Etnisyyden riisumisessa voi kuitenkin olla kyse kieltämisen mekanismeista ja onnellisuusmuurien ylläpidosta. Toisaalta etnisyyden riisuminen voi tarkoittaa sitä, että alkoholistit ovat tulleet pois oman moninkertaisen onnellisuusmuurinsa takaa poistamalla kaikki ylimääräiset itseään määrittävät tekijät. Toisin sanoen he eivät enää ole selittäneet omaa alkoholismiaan esimerkiksi saamelaisuudesta tai kotioloista johtuvaksi. Alkoholismin syntyyn vaikuttavat monet eri tekijät, mutta kun sairaudesta halutaan parantua, täytyy saamelaisten alkoholistien mahdollisesti luopua lisämääritteistä ja rakentaa oma identiteettinsä uudelleen. Tutkimusaiheesta tarvitaan lisää eri näkökulmista tuotettua tutkimustietoa, koska siten saadaan paremmin kuvaa saamelaisten alkoholismin luonteesta. Sitä kautta voidaan myös kehittää sosiaali- ja terveyspalveluja. Tutkimustietoa lisäämällä ja yleisen keskustelun kautta voidaan myös edesauttaa sitä, että saamelaisyhteisö alkaa käsitellä ongelmiaan avoimemmin ja sitä, että he ymmärtävät alkoholismin olevan sairaus.

Saamelaisen kulttuurin pro gradu -tutkielmani käsittelee saamelaisnuorten kokemuksia saamenkielisen perusopetuksen -saamenluokan, oppimisympäristöistä Suomen saamelaisalueella. Tutkin millaisia kokemuksia entisillä oppilailla on saamenluokassa opiskelusta. Näitä kokemuksia analysoin oppimisympäristön, toiseuden ja voimaantumisen käsitteiden kautta. Tutkielmani on laadullinen tutkimus. Aineistonani on kuusi vuosina 1987–1996 syntyneiden yliopistossa opiskelevan saamelaisen haastattelua. Haastateltavat ovat peruskouluaikanaan osallistuneet joko saamenkieliseen opetukseen tai ”saame äidinkieli ja kirjallisuus” -opetukseen. Haastattelut toteutin puolistrukturoituina teemahaastatteluina kevään ja syksyn 2016 aikana. Lisäksi tein yhden tarkentavan sähköpostihaastattelun talvella 2017. Aineistoani analysoin temaattisen analyysin keinoin. Tutkimukseni osoittaa, että toiseuden ja voimaantumisen kokemuksia ilmenee kaikilla oppimisympäristön alueilla. Toiseuden kokemukset syntyvät usein institutionaalisten valintojen seurauksena, esimerkiksi luokkien sijoittelun, opetuskäytänteiden ja koulun pääosin suomenkielisenä näyttäytyvän kielimaiseman kautta. Äidinkielenään saamea puhuville nuorille siirtyminen saamenkielisestä opetuksesta suomenkieliseen opetukseen on aiheuttanut erityisiä haasteita. Joidenkin oppiaineiden, kuten historian, biologian ja matematiikan suomenkieliset erityissanastot ovat olleet haastatelluille vieraita. Tämän vuoksi opetuksen seuraaminen on ollut vaikeaa, mikä on voinut vaikuttaa heikentävästi opiskelumotivaatioon ja opintomenestykseen yläkoulussa ja lukiossa. Sosiaalisten suhteiden solmimisen haasteet ovat myös aiheuttaneet toiseuden kokemuksia. Saamenluokkien sijaitessa usein erillään muista koululuokista, ovat saamen- ja suomenluokkien oppilaat voineet jäädä etäiseksi toisilleen. Pahimmillaan tilanne on saattanut johtaa koulukiusaamiseen. Tällaisissa tapauksissa kiusaamiseen voidaan nähdä linkittyvän etnistä kategorisointia, mikä on hyvin huolestuttavaa. Haasteista huolimatta koulussa on viihdytty. Merkittävimpiä voimaannuttavia elementtejä koulussa ovat olleet yhteistyö ympäröivän saamelaisyhteisön kanssa, kulttuurisensitiivinen opetus sekä saamelaisopettajan saamelaisuutta tukeva rooli. Eri oppiaineisiin on sidottu saamelaisen kulttuurin elementtejä ja saamenluokan retket erilaisiin saamelaistapahtumiin ovat rakentaneet kokemusta saamelaisyhteisöön kuulumisesta. Saamenluokka on muodostanut tiiviin yhteisön, joka on vahvistanut opiskelijoiden saamelaisidentiteettiä. Toiseutta eli ryhmien välisiä eroja on rakennettu myös saamenluokasta käsin, jolloin ne ovat toimineet voimaannuttavina kokemuksina. Tutkielmani osoittaa, että saamenluokkien oppimisympäristöjä tulisi tutkia enemmän myös oppilaan näkökulmasta. Korkean kaksikielisyyden tavoitetta ja opiskelijoiden mahdollisia haasteita suomenkieliseen opetukseen siirryttäessä tulisi ehdottomasti tutkia tarkemmin. Samoin koulujen sisäisiä sosiaalisia suhteita ja niiden muodostamista tulisi tarkastella etnografian keinoin.

Tutkin Queering Sápmi -teoksen antamaa kuvaa queer-saamelaisten pärjäämisen edellytyksistä. Tarkoituksenani on selvittää, millaisia normeja Queering Sápmi -teoksen haastattelut tuovat esiin saamelaisista yhteisöistä. Tarkastelen myös niitä ratkaisuvaihtoehtoja, joita yksilöt toteuttavat normien rikkomista seuraavassa ristiriitatilanteessa. Tutkimusmenetelmäkseni valikoitui kerronnallinen analyysi, ja keskitin huomioni teoksen haastattelujen rakenteeseen. Jaoin työni kahteen osioon: ongelmiin ja ratkaisuihin. Haastatellut näkevät saamelaiset yhteisöt heteronormatiivisina ja tähän haastateltavat lähtevät etsimään syitä saamelaisista arvoista ja niihin liittyvistä normeista. Pääteemoja nousee esiin neljä: vaikeneminen, kristinusko, poronhoito macho-miesten kulttuurina sekä saamenpukuun liittyvät säännöt. Näiden lisäksi havaitsin normiksi myös yhdenmukaisen saamelaiskuvan ylläpitämisen. Vaikeneminen käyttäytymisnormina koetaan syyksi ahdistavaan ilmapiiriin, ja tarkastelen sitä henkisen yhteisöväkivallan tapana. Kristinusko merkitsee queer-saamelaisille tapaa kuulua sukuun, ja he kokevat ulkopuolisuutta siitä, etteivät toteuta uskoon liittyviä odotuksia hyvästä elämästä. Poronhoidon koetaan vaikuttavan erityisesti miesten ahtaaseen rooliin. Saamenpuku sisältää selkeän ajatuksen siitä, että sukupuolia on olemassa kaksi, eikä niiden merkkejä sovi sekoittaa keskenään. Queer-luonnetta pidetään lähes mahdottomana ilmaista saamenpuvussa, sillä arvostelun kohteeksi ei joudu vain puvun pitäjä, vaan myös sukulaiset ja puvun tekijä. Ristiriidan ratkaisutilanteessa neuvottelua käydään yhteisöön jäämisen, pois muuttamisen, kaapista ulos tulemisen, piiloon jäämisen sekä normien vastaisen kapinoinnin välillä. Lisäksi haastatellut välittävät tietoa siitä, kuinka saamelaiset queerit ovat pahimmissa tapauksissa ajautuneet jopa itsemurhiin. Ajatus itsemurhasta ei ole haastatelluillekaan vieras. Hälyttävän moni tunsi itsemurhaan päätyneitä, ja nämä huonosti päättyneet kertomukset tuntuivat olevan monelle ainoita esimerkkejä, suoranaisia mallikertomuksia queer-saamelaisena elämisestä. Tämän kertomusmallin muuttamiseksi haastatellut ovat itse päättäneet antaa toisenlaisen esimerkin ja olla avoimesti ja näyttävästi queereja. Tällä hetkellä gueer-saamelaisten hyvinvointi vaikuttaa heikolta. He kaipaavat apua ammattiauttajilta, kannustusta muilta saamelaisilta sekä vertaistukea queersaamelaisilta. Haastatelluille voimaa antaa ajatus queereista dekolonisaation välineenä. Vaikutteita on haettu esimerkiksi Amerikan alkuperäiskansojen two spirited -ilmiöstä. Myös tieto kolonialismin historiasta näyttäytyy lohduttavana tietona: vaikea tilanne yhdistetään kansan historiallisiin traumoihin, eikä sitä nähdä vikana itsessä tai saamelaisessa yhteisössä. Ahdasmielisten ajatusten katsotaan olevan muutettavissa. Queer-saamelaisten esiinmarssi voi olla koko saamelaista yhteiskuntaa avaava, positiivinen voimavara. Heteronormatiivisuudelle olisi avattava silmät: queer-saamelaisia kahlitsevia normeja tulisi tarkastella kriittisesti ja tunnustaa muutoksen tarve. Koko saamelaista yhteiskuntaa koskettavan vaikenemisen normin on murruttava, jotta keskustelu vaikeista asioista voi alkaa.

Pro gradu -työssäni tutkin saamenpukua omivia puhetapoja ja niiden vastadiskursseja epäaitoa saamenpukua käsittelevissä verkkokeskusteluissa. Tutkimusaineistooni kuuluu 559 verkkoon kirjoitettua kommenttia, jotka käsittelevät suomalaisen missin pilailupuodista ostettua saamenpukua muistuttavaa asua. Kommentit on kirjoitettu Ilta-Sanomien aihetta käsittelevän uutisen kommenttiosioon sekä viiteen julkiseen Facebook-tilapäivitykseen joulukuussa 2015. Tutkimukseni tavoitteena on tuottaa tietoa saamenpuvun kulttuurisesta omimisesta. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä ja metodina toimii diskurssianalyysi. Sen keskeisin ajatus on, että kieli on mukana rakentamassa todellisuuttamme. Oma työni edustaa diskurssianalyysin kriittistä näkökulmaa, jonka lähtökohtaoletuksena on valtasuhteiden olemassaolo. Lähestyn aineistoani kulttuurisen omimisen (cultural appropriation) näkökulmasta. Kulttuurista omimista määritellään älyllisen omaisuuden, tiedon, historian, kulttuuri-ilmausten ja kulttuuristen artefaktien ottamiseksi sellaisesta kulttuurista, joka ei ole oma. Pro gradussani tutkin, miten verkkokommentit rakentavat kulttuurisen omimisen diskurssia. Saamenpukua omivia puhetapoja ovat muun muassa omistajuusmäärittelyt, joissa saamenpuvun asema saamelaisena kulttuuriperintönä haastetaan. Alue- ja valtioperustaisessa puhetavassa saamenpuvun omistajuutta määritellään alueellisena, valtioon sidottuna kysymyksenä. Puku hahmotetaan lappilaiseksi kansallisasuksi ja osaksi suomalaista kulttuuria. Yksilönvapauden ja tasa-arvon puhetavan ydin on, että jokaisella tulee olla oikeus pukeutua haluamiinsa vaatteisiin — myös saamenpukuun. Puhetavassa vaikuttaa tasa-arvoideologia, jonka mukaan yksilöillä tulisi olla täsmälleen samat oikeudet ja velvollisuudet. Vastadiskurssina toimiva saamelaisten erillisyyttä korostava puhetapa alleviivaa saamenpuvun etnisyyteen sidottua omistajuutta sekä saamelaisen kulttuurin erillisyyttä ja itsenäisyyttä. Aineistossani kulttuurista omimista tuetaan myös kansan- ja kansallispukujen normien kautta. Normeihin liittyvät pukuliberalismin ja pukukonservatismin puhetavat ottavat kantaa epäaidon saamenpuvun käytön puolesta ja sitä vastaan. Pukuliberalismin puhetapa puolustaa epäaidon saamenpuvun käyttöä. Kansan- ja kansallispukujen normien noudattamista ei pidetä tärkeänä eikä pukujen aitoutta välttämättä arvosteta. Saamenpukua tarkastellaan puhetavassa Suomen kansallispuvun kontekstista käsin. Pukukonservatismin puhetapa puolustaa kansan- ja kansallispukujen normien noudattamista. Normeja noudattaville puvuille annetaan aitousstatus, jonka puku voi menettää, jos sen normeja rikotaan. Käsitys saamenpuvusta saamelaisten kulttuuriperintönä haastetaan myös puhetavalla, joka mitätöi saamelaistoimijoiden mielipiteet ja haastaa heidän legitimiteettinsä. Mitätöinnin keinona käytetään saamelaisten ominaisuuksiin liittyvää kategorisointia. Saamelaiset määritellään mielensäpahoittajiksi, jolloin kyseisestä kategoriasta käsin esitetyt mielipiteet mitätöidään automaattisesti. Puhetavan parina on empatiaa hakeva vastadiskurssi, joka etsii ymmärrystä vetoamalla saamelaisten alistettuun yhteiskunnalliseen asemaan. Aineistoni valtarakenteet ovat melko selviä: saamelaisten ääntä ei keskustelussa juurikaan kuulla. Saamelaiset ja saamenpuku nähdään pääosin osana suomalaisuutta, Suomen valtiota ja suomalaista kulttuuripiiriä. Tästä kertoo muun muassa se, että epäaitoa saamenpukua määritellään Suomen kansallispukujen normeista käsin. Jopa niissä puhetavoissa, jotka vastustivat kulttuurista omimista, ei välttämättä suoraan tunnistettu tai tunnustettu saamelaisten erillisyyttä.

Työni aihe on kolttasaamelainen yhteisö lehdistön kuvaamana vuosina 1964–1972. Pääasiallisena lähdeaineistonani minulla oli Lapin Kansan artikkelit ja uutiset vuosilta 1964–1972. Viimeisen pääluvun lähdeaineisto koostui Viikkosanomien vuosien 1967 ja 1970 julkaisuista. Viikkosanomia käytin koska vuoden 1970 aikana tämä koko Suomessa ilmestyvä aikakausilehti julkaisi lukuisia kolttasaamelaisia sekä heidän olojaan käsitteleviä artikkeleita ja raportteja. Työssäni tarkastelin vuosien 1964–1972 kolttasaamelaisia koskevaa kirjoittelua. Mitä kirjoitettiin, ketkä kirjoittivat ja ketkä pääsivät ääneen. Samalla halusin myös selvittää mitä kolttasaamelaisessa yhteisössä tapahtui tutkimusajanjaksolla. Tutkimuksessani noudatin kronologista etenemistapaa ja tarkastelin lehtikirjoittelua representaation käsitteiden ja käyttötapojen kautta. Tämä oli järkevää, sillä aina kun tutkitaan kirjoitettua tekstiä on huomioitava konteksti sekä kuka kirjoittaa ja mistä lähtökohdista. Lähdeaineistoni pohjalta kävi ilmeiseksi että pääasiallisesti kirjoittajat olivat suomalaisia toimittajia tai virkamiehiä. Poikkeustapauksissa muita saamelaisia, joilla oli esimerkiksi koulutuksen kautta hankittua tietotaitoa osallistua keskusteluun. Keskeisimmiksi tutkimustuloksiksi nousi muutamia. Ensinnäkin keskusteluun ja kirjoitteluun osallistuivat pääasiassa muut kuin kolttasaamelaiset. Kirjoittajat olivat suomalaisia miestoimittajia, tai pohjoissaamelaisia miehiä. Naisia kirjoittajissa tai haastateltavissa ei esiinny. Hyvin harvoissa tapauksissa kolttasaamelaisia itseään edes haastateltiin. Ainoa kolttasaamelainen joka pääsi ääneen oli tuolloinen luottamusmies. Hänen tapauksessaan kyse oli useimmiten lehtiin kirjoitetuista vastineista eikä häntä haastateltu tai lainattu muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Toinen merkittävä tutkimustulos oli, että kolttakeskustelun pääasialliseksi teemaksi nousi kurjuuden korostaminen sekä toimittajien näkemys kolttasaamelaisten voimattomuudesta valtaväestön ja muiden saamelaisten toimien edessä. Valtion roolia kolttasaamelaisten kurjistajana korostettiin vaikka valtio ja metsähallitus pyrkivät monilla toimenpiteillä parantamaan elinoloja Sevettijärvellä. Näitä parannuksia olivat: kolttatalojen korjaukset sekä kasvavat määrärahat, porotilalain voimaantulo, oman paliskunnan perustaminen sekä koltansaamenkielisen aapisen ja opetuksen järjestäminen. Kolmantena tutkimustuloksena voidaan pitää, että pääasiassa kirjoiteltiin Suonikylästä muuttaneista kolttasaamelaisista. Muista Petsamosta muuttaneista kolttasaamelaisista ei artikkeleissa tai uutisissa puhuttu. Tutkimustuloksista selviää, että kolttasaamelaisten itsensä tuottamaa materiaali pitäisi päästä tutkimaan esim. kyläkokousten pöytäkirjoja. Tutkimuksen tulisi lähteä heistä itsestään. Tällä voitaisiin murtaa stereotypioita kansasta joka ei tuon ajan kirjoittajien mukaan kykene huolehtimaan itsestään.

Tutkin suomalaisten kansantarinoiden representaatiota lappalaisista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansantarinoissa. Lisäksi selvitin, millaisia arvoja ja asenteita kertoja heijasti yhteisöstään. Aineistooni valikoitui 112 lyhyttä tarinaa. Teemoiksi nousivat lappalaisen ulkoinen olemus ja tavat, noidat ja noitavoimat sekä konfliktit ja yhteistyö. Käytin analysointiin kertomuksen rakennemallia. Tutkin esitystä erityisesti tarinan arviointiosasta. Lappalaisen ulkoinen olemus ja tavat -teeman yhteydessä löytyi deskriptiivisiä ilmauksia. Oli myös halventavia lauseita. Erityisesti niitä oli lappalaisten alkuperää kuvaavissa tarinoissa. Kuvat ovat stereotypioita. Kertoja asettaa ihmisiä vastakkain ”meihin” ja ”heihin”. Representaatiossa lappalainen on kertojaan nähden erilainen. Noitaluvusta ilmeni, että kertojien mielestä lappalaisten parissa oli ihmeellisiä tietäjiä ja hyviä parantajia, mutta myös järvien kiroajia. Kuva noidista on yksipuolinen. Konfliktit ja yhteistyö -teeman tarinat kuvasivat lappalaiset väistyjinä, kun tulijat ottivat vallan. Epäluulot varjostavat suomalaisten ja lappalaisten välisiä suhteita. Kertojat heijastavat 1900-luvun alkupuolen kansallismielistä ajattelua ja maatalouden ihannointia pyyntikulttuuriin verrattuna. Tuon ajan saamelaiskuvassa ja myös suomalaiskuvassa oli essentiaalinen oletus kansan tai ryhmän ”olemuksesta”. Sen mukaan ihmisen identiteetti on valmis ja pysyvä olemus, joka säilyy ihmisen ja kansan tietoisuudessa. Yhteistä tutkituille tarinoille on, että representaatiossa lappalaisesta tulee ”toinen” — henkilö tai ryhmä, joka on itseen nähden erilainen. Lappalaisista jäivät muistoksi paikannimistö ja kansantarinat. Monet tutkimani tarinat ottivat kantaa paikannimiin, mutta saamelaisperäisen paikannimistön tulkinnat jäävät toiseen tutkimukseen.