Abstract This study investigates the relationship between play and child development. This work is the continuation of a thesis on children’s verbal creativity stimulated by dialogical drama intervention which I defended in 2001 at the Vilnius Pedagogical University, Lithuania. The first doctoral thesis in educology resulted in the main intervention method (Dialogical Drama with Puppets) used in this project. The theoretical framework of the study is based on cultural-historical theories developed by Vygotsky and his followers. This approach has influenced on the methodological choices of the study and the concept of the zone of proximal development is a central concept in Vygotskian theory of human cultural development. The concept has been elaborated in an earlier publication (Hakkarainen & Bredikyte 2008) and is now used as an analytic tool. Other theoretical concepts of Vygotsky like the social situation of development, the unit, environment and mechanism of development are used. This study is a small sample from the whole research project, which integrated research studies, theoretical courses and practice of master’s degree students in early education. For families and children the project was a play club. From the theoretical point of view the project was a “genetic experiment”, a “playworld” and intervention study aiming at joint creative play of adults and children. In cultural-historical theory (cultural) environment is the source of qualitative developmental changes of individuals, but each child has to be motivated and self carry out developmental acts. These theoretical principles require special forms of social interaction “mutual interventions”. The methodological approach opens a new perspective to the study of play and development. Individual play development of some children is followed up several years. Cumulative effects and qualitative changes can be detected easier in this setting. Multi-age child groups change our understanding about play development. Empirical part of this study consists of a few cases, which demonstrate what kind of developmental trajectories are possible. It is impossible to tell exactly what the effect of our play environment is, but observations and interpretations can guide further research activity. The results of this study demonstrate in which conditions narrative intervention in joint playworld environment can lead to creative acts, what steps are necessary in the development of joint play, how mutuality in adult-child play supports child development, and what elements are essential in play producing pedagogy and professional growth. / Tiivistelmä Tämä tutkimus selvittää leikin ja lasten kehityksen välistä yhteyttä. Siinä työssä jatkuu tekijän edellisessä Vilnan pedagogisen yliopiston edukologian väitöskirjassa 2001 aloittama lasten luovuuden tutkimus dialogista draamaa käyttäen. Tämä tutkimus tuotti keskeisen intervention menetelmän (Dialoginen nukkedraama), jota nyt käytetään. Tämän tutkimuksen viitekehys perustuu Vygotskin ja hänen seuraajiensa kehittelemään kulttuuri-historialliseen teoriaan. Metodologiset ratkaisut ja Vygotskin kulttuurisen kehityksen teorian keskeinen käsite – lähikehityksen vyöhyke – ovat vaikuttaneet tutkimuksen toteutukseen. Tätä käsitettä on kehitelty aikaisemmassa julkaisussa (Hakkarainen & Bredikyte, 2008) ja sitä käytetään nyt analyyttisenä työvälineenä. Vygotskin muitakin teoreettisia käsitteitä kuten ”kehityksen sosiaalinen tilanne”, ”kehityksen analyysiyksikkö”, ”kehityksen ympäristö”, ja ”kehitysmekanismi” on otettu käyttöön. Tämä tutkimus on pieni siivu koko tutkimusprojektista, johon kytkeytyi varhaiskasvatuksen maisteriopiskelijoiden tutkimusopintoja, teoriakursseja ja harjoittelua. Perheiden ja osallistuvien lasten näkökulmasta projekti oli leikkikerho. Teoreettiselta näkökulmalta projektin ydin oli ”geneettinen eksperimentti”, ”leikkimaailma” ja ”interventiotutkimus”, joka pyrkii saamaan aikaan aikuisten ja lasten yhteistä luovaa leikkiä. Kulttuuri-historiallisessa teoriassa (psykologinen/ kulttuurinen) ymäristö on yksilön laadullisten kehityksen muutosten lähde, mutta jokaisen lapsen on oltava motivoitunut ja itse toteutettava kehittävät teot. Nämä teoreettiset periaatteet edellyttävät erityistä sosiaalisen vuorovaikutuksen muotoa ”vastavuoroista interventiota”. Käytetty metodologinen lähestymistapa avaa uuden mahdollisuuden tutkia leikkiä ja kehitystä. Joidenkin yksittäisten lasten leikin kehitystä on voitu seurata useita vuosia. Kasautuvat vaikutukset ja laadulliset muutokset voidaan todeta helpommin tällaisella tutkimusotteella. Eri-ikäisten lasten yhteiset leikkiryhmät auttavat ymmärtämään paremmin leikin olemusta ja kehitystä. Tutkimuksen empiirinen osa muodostuu yksitäistapauksista, jotka kertovat millaiset kehityskaaret ovat mahdollisia. Tarkkoja syitä ja seurauksia ei ole mahdollista leikkiympäristössä osoittaa, mutta havainnot ja tulkinnat ohjaavat jatkotutkimusta. Tutkimuksen tulokset kertovat millaisissa olosuhteissa narratiivinen interventio yhteisessä leikkiympäristössä voi johtaa luoviin tekoihin, miten yhteinen leikki voi kehittyä ja kehittää, millainen vastavuoroisuus aikuisen ja lasten leikissä tukee kehitystä sekä mitkä asiat ovat välttämättömiä leikin pedagogiikassa ja ammatillisessa kasvussa.