No description available.

Tutkimukseni käsittelee Oulun yliopiston hallinnon kehitystä osana valtakunnallista korkeakoulupolitiikkaa vuosina 1986–2013. Suomalaisen korkeakoulupolitiikan voi nähdä kytkeytyvän erottamattomaksi osaksi kansallista politiikkaa ja yhteiskuntaa. Samalla se on osa kansainvälistä politiikkaa, globaaleja markkinoita ja niiden taustalla olevia ideologioita. Tutkimukseni teoreettisena taustana toimii tästä kontekstista esille nouseva uusliberalistinen aatesuuntaus sekä sen ilmenemismuodot. Työni teoreettisen kehyksen liitän osaksi tekemääni aineistolähtöistä sisällön analyysiä. Tutkimuksessani selvitän seuraavia kysymyksiä: Miten kansallisen korkeakoulupolitiikan linjanvedot ovat muuttuneet 1980-luvun lopulta nykypäivään ja mistä tämä on johtunut? Kuinka yliopistoyhteisön eri osapuolet ovat kehitykseen suhtautuneet, onko osapuolten välillä ollut näkökulmaeroja ja mistä ne ovat johtuneet? Kuinka tapahtuneet muutokset ovat näkyneet Oulun yliopistossa, sen hallinnossa ja akateemisen yhteisön näkemyksissä? Kysymyksiin pyrin vastaamaan käyttämällä lähteinäni sekä valtionhallinnon että Oulun yliopiston tuottamia asiakirjalähteitä, yliopistoyhteisön julkaisemia lehtiä sekä haastatteluja. Tutkimukseni on luonteeltaan lähteiden, tutkimuskirjallisuuden sekä haastattelujen systemaattista analysointia, erittelyä ja vertailua. Tutkimuksestani ilmenee, että Oulun yliopisto on muiden julkisten organisaatioiden tapaan joutunut sopeutumaan markkinatalouden mukanaan tuomiin ohjauksellisiin ja hallinnollisiin oppeihin, kuten uuteen julkisjohtamiseen, managerialismiin, tulosvastuuseen sekä arviointi- ja seurantajärjestelmien käyttöönottoon. Muutosten tavoitteena on ollut Oulun yliopiston yhteiskunnallisen ja taloudellisen vaikuttavuuden parantaminen, toiminnan tehostaminen sekä kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen. Kokonaisuudessaan kehitys on edellyttänyt yliopiston hallinnon ja toimitapojen muuttamista yhä yritysmäisempään suuntaan. Tutkimukseni mukaan suomalainen yliopistoyhteisö on suhtautunut viime vuosikymmeninä tapahtuneisiin korkeakoulupoliittisiin uudistuksiin varsin ristiriitaisesti. Uusliberalististen toimintaideologioiden tuominen akateemiseen maailmaan on herättänyt paljon aatteellista vastustusta. Varsinaiset toimet ongelmalliseksi koetun kehityksen pysäyttämiseksi ovat kuitenkin jääneet vaatimattomiksi. Lisäksi riippuen kulloisenkin reformin luonteesta, ovat yliopistoyhteisön näkemykset olleet usein jakaantuneita. Vuonna 2009 säädetty uusi yliopistolaki lisäsi selkeästi korkeakoulupoliittisten kannanottojen ja keskustelun määrää. Keskustelu lain mukanaan tuomien hallinnollisten, taloudellisten ja ideologisten muutosten ympärillä jatkuu edelleen.

No description available.

No description available.

No description available.

Havis Amanda -suihkulähteen paljastaminen Helsingin Kauppatorilla syksyllä 1908 herätti yhden maamme ensimmäisistä julkisista taidekiistoista. Kiistelyyn ottivat lehtien palstoilla osaa eri sosiaali-, sukupuoli- ja ideologiset ryhmät, ja kiistely suihkulähteen naisfiguurin ympärillä kuvaa kiehtovalla tavalla vuosisadan vaihteen suomalaista kulttuuri-ilmapiiriä ja naiskuvaa.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee mielisairaanhoitajien koulutuksen muutosta vuosina 1906–1969. Tutkielmani on perustutkimusta, jonka tavoitteena on luoda yleiskuva mielisairaanhoitajien ammatillisesta peruskoulutuksesta tutkittavana ajanjaksona. Lähestyn aihetta koulutuksen aloittamiseen johtaneiden taustatekijöiden, yleisen kehityksen piirteiden ja yhteiskunnallisten kiinnekohtien näkökulmasta. Historiantutkimuksessa mielisairaanhoitajien koulutus on jäänyt vähälle huomiolle, sillä aihetta ei ole aiemmin tutkittu tässä laajuudessa. Tutkielmani päälähteet ovat mielisairaanhoitajien ammattiliiton julkaisema Mielisairaanhoitaja -aikakauslehden vuosikerrat 1938–1969 ja mielisairaanhoitajien koulutusta käsitelleiden komiteoiden mietinnöt. Lisäksi olen käyttänyt Suomen säädöskokoelmasta mielisairaanhoitajien ammattiin ja koulutukseen liittyneitä lakeja ja asetuksia. Mahdollisuuksien mukaan olen käyttänyt myös yksittäisiä oppikirjoja, joita mielisairaanhoitajien koulutuksessa on käytetty. Tutkielmani on luonteeltaan laadullista tutkimusta. Mielisairaanhoitajien koulutus kietoutui tutkittavana ajanjaksona mielisairaaloiden, mielisairaanhoidon ja psykiatrian, ammatillisen koulutuksen sekä yhteiskunnan kehitykseen. Mielisairaanhoitajien koulutus alkoi vuonna 1906 ja oli alkuvaiheessa suunnattu mielisairaaloiden omalle henkilökunnalle. Vuonna 1914 mielisairaanhoitajien koulutuksen viralliset kurssit alkoivat Lapinlahden ja Pitkäniemen mielisairaaloissa. Vuodesta 1917 lähtien koulutus oli vuoden mittainen. 1930-luvun taitteessa mielisairaanhoitajien koulutuksen asema vahvistettiin lainsäädännössä ja uusi opetusohjelma laajensi harjoittelupainotteisen koulutuksen teoreettisten oppiaineiden osuutta koulutuksessa. 1950-luvun alussa koulutustoiminta oli laajentunut niin, että hoitajia koulutettiin aktiivisesti kuudessa A-mielisairaalassa. Samaan aikaan keskustelu mielisairaanhoitajien koulutusuudistuksista laajeni, sillä sekä asiantuntijat että mielisairaanhoitajat pitivät koulusta vanhanaikaisena mielisairaanhoidon kehityksen vuoksi. Koulutuksen uudistamattomuus johti opetusohjelmien eriytymiseen ja huomattaviin sisällöllisiin eroavaisuuksiin. Osana laajempaa terveydenhuoltoalojen koulutuksen kehitystyötä mielisairaanhoitajien koulutuksessa otettiin uusi ajan vaatimustason mukainen opetusohjelma käyttöön vuonna 1965. Mielisairaanhoitajien koulutuksen uudistamispaineet olivat osa laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, jota koulutuksesta käytiin sotien jälkeisessä Suomessa. 1960-luvun ammatillisen koulutusjärjestelmien ja hallinnon yhtenäistämispolitiikan seurauksena mielisairaanhoitajien koulutus siirtyi mielisairaaloista sairaanhoitokouluihin vuonna 1969.

Opinnäytetyössäni tutkin Neuvostoliitolle toisen maailmansodan jälkeen luovutetun Karjalan palauttamisesta Karjalan Liiton ja ProKarelia-järjestön toimesta käytyä keskustelua. Työni käsittelee myös niitä julkisuudessa esiin tulleita kannanottoja, joita Suomen valtion ulkopoliittinen johto on tuonut esille asian tiimoilta. Tutkimukseni ajoittuu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä ajasta aina 2010-luvulle saakka. Työssäni en käsittele juurikaan keskustelun tapahtumahistoriaa, vaan työni keskiössä on aatehistoria. Tarkoitukseni on selvittää niitä historiallisia perusteita, jotka ovat luovutetun Karjalan alueen palauttamisen perusteena takaisin Suomen yhteyteen. Tuon myös esille sitä, että miksi mahdollista palauttamista vastustetaan edellä mainittujen tahojen toimesta. Lisäksi tarkoitukseni on selvittää myös sitä aatemaailmaa, joka voisi mahdollisesti olla Karjalan kysymyksen esille nostamisen tai päinvastoin siitä vaikenemisen taustalla. Lähdeaineistona olen käyttänyt sekä Karjalan liiton että ProKarelian internet-sivustoja sekä niiden julkaisemia lehtiä ja kirjoja. Suomen ulkopoliittisen johdon kantoja tuon esille toimijoiden kirjoittamien kirjojen, kirjoitusten, puheiden ja haastatteluiden kautta. Lähdemateriaalin valinnassa keskeinen ajatus on se, että materiaali on julkista voiden toimia myös mahdollisena mielipiteenmuokkaajana lukijalleen. Tutkimus on kvalitatiivinen, jossa lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta analysoimalla, pyrin selvittämään edellä mainittuja asioita. ProKarelia järjestö on varsin aggressiivinen ja on kaikilla tavoin palautuksen takana esittäen sille useita niin lähihistoriaan kuin myös varhaiseen historiaan pohjautuvia perusteita. ProKarelian historiaan pohjautuvat perusteet lähtevät puhtaasti suomalaisesta näkökulmasta eivätkä näin sisältäen jossain määrin anakronismia. Prokarelian aatemaailmassa heijastuu myös vahva Venäjä-vastainen henki. Karjalan Liiton toimintaa voi luonnehtia maltilliseksi. Hekin esittävät vastaavanlaisia historiaan pohjautuvia perusteita kuin ProKareliakin. Karjalan Liitto mukautuu kuitenkin ajan maailmaan ja muovautuu yhä enemmän karjalaista kulttuuria vaalivaksi järjestöksi, jolle ei pääasia ole enää se, minkä valtion alueella luovutettu Karjaa sijaitsee. Karjalan Liiton keskeisimmäksi ajatuksesi muodostuu halu toimia yhdessä Suomen ulkopoliittisen johdon määrittelemissä rajoissa. Suomen ulkopoliittinen johto, joka tässä työssä käsittää Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset Suomen presidentit, pääministerit ja ulkoministerit, on erilaisista poliittisista ideologioista huolimatta hyvin yksimielinen. Karjalan kysymys on osa ulkopolitiikka ja sen on oltava pragmaattista johtuen Suomen niin geoekonomisesta kuin geopoliittisestakin asemasta. Yhteistyö ja hyvät suhteet Venäjän kanssa ovat ulkopoliittisen johdon mukaan elintärkeät suomalaisesta näkökulmasta katsoen. Kyseiseen päämäärään päästään välineenä toimivan pragmaattisen ulkopolitiikan avulla.

Pro gradu -tutkielmassani ”MISTÄ ON PIENET PIISKAT TEHTY? Selittävä näkökulma Friedrich Nietzschen naiseuskäsitykseen” selitän filosofi Friedrich Nietzschen käsityksiä naisista ja yleisemmin naiseudesta kartoittamalla hänen naiseuskäsitykseensä vaikuttaneita tekijöitä ja osoittamalla, kuinka näiden tekijöiden vaikutus ilmenee Nietzschen elämässä ja teoksissa. Tutkielmani päälähde on Nietzschen julkaistu filosofinen tuotanto, mutta käytän myös Nietzschestä kirjoitettuja elämäkertoja sekä hänen runouttaan ja julkaistua kirjeenvaihtoaan. Tutkielmani tarkoitus on valaista Nietzschen naiseuskäsityksen muodostumisprosessia selittävän aate- ja oppihistoriallisen lähestymistavan kautta. Nietzschen naiseuskäsitykseen vaikuttivat hänen isänsä varhainen kuolema, hänen naisilta saamansa kristillinen kasvatus, vaikea suhde Elisabeth-sisareen sekä epäonniset rakastumiset Cosima Wagneriin ja Lou Saloméen. Nietzschen ristiriitojen täyttämä persoonallisuus suuntasi Nietzschen teoreettista kiinnostusta selkeitä sukupuolieroja kannattavien ajattelijoiden suuntaan. Nietzschen naiseuskäsitys sai vaikutteita ainakin Immanuel Kantilta, Arthur Schopenhauerilta, Georg Wilhelm Friedrich Hegeliltä, Jean-Jacques Rousseaulta ja Johann Gottlieb Fichteltä. Nietzschen epistemologinen perspektivismi piti mahdottomana objektiivisen totuuden saavuttamista naisista. Nietzsche pitikin aikansa naiskäsityksiä keinotekoisina ja miesten vallantahtoa palvelevina. Nietzsche sekä kaipasi että pelkäsi voimakkaita naisia. Seksuaalisuuden pelostaan huolimatta hän pyrki edistämään seksuaalimyönteisiä arvoja kirjoituksissaan ja hyökkäsi Immanuel Kantin ja John Stuart Millin seksuaalikielteisyyttä vastaan. Ihailemiensa antiikin kreikkalaisten tavoin Nietzsche mielsi naisen miehen omaisuudeksi, jonka tehtävä on palvella miestä, synnyttää ja kasvattaa lapsia sekä arjen rutiineista huolehtimalla vapauttaa mies luomaan kulttuuria. Nietzsche vastusti ajalleen tyypillisesti naisten koulutusta ja sukupuolten tasa-arvoa. Nietzsche vastusti Hegelin lailla romantikkojen esittämiä ajatuksia rakkausavioliitoista. Nietzsche piti kristinuskoa naisellisena ja yhdisti sen usein vanhan naisen hahmoon. Nietzsche käytti teoksissaan uuden ajan luonnonfilosofian tavoin naisiin liittyviä metaforia. Hän hyökkäsi sekä romantikkojen että dekadenttien kannattamia androgynismin ja steriiliyden ihanteita vastaan. Nietzsche kärsi yksinäisyydestä, mutta pelkäsi vaimon rajoittavan hänen ajatuksenvapauttaan. Nietzschen ihanteena olikin henkisesti intohimoinen avioliiton ulkopuolella pysyvä suhde. Katson, että kirjoittajan kautta tekstiä tulkitsemaan ja selittämään pyrkivä aate- ja oppihistoriallinen tutkimus on arvokas lisä Nietzsche-tutkimuksen piirissä muodissa olevaan tekstin autonomiaa korostavaan tutkimussuuntaan. Nietzschen naiseuskäsityksen tätä tutkimusta perinpohjaisempi selittäminen vaatisi Nietzschen jälkeenjääneiden papereiden järjestelmällistä läpikäyntiä. Luonteva jatkotutkimuksen aihe olisi selittävän näkökulman soveltaminen Nietzschen mieheyskäsitykseen.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee suomalaisen kielitieteilijän Lauri Kettusen (1885–1963) heimoaatteen syntyä ja kehittymistä 1900-luvun alkupuolelta noin vuoteen 1924 asti. Tarkastelen Kettusta esimerkkinä erityisesti kulttuuriyhteistyöhön keskittyneestä heimoaatteesta. Heimoaatteen käsitän kansallisuusaatteen laajentuneena ilmenemismuotona, jossa painotettiin suomalaisten kielellistä ja kulttuurista yhteyttä sukulaiskansoihin. Kansallisuusaatteen suhteen puolestaan nojaan Ernest Gellnerin määrittelyyn yhteisestä jaetusta kulttuurista kansallisuusaatteen olennaisimpana edellytyksenä. Työn ajallinen painopiste on vuosissa 1919–1924, jolloin Kettunen toimi itämerensuomalaisten kielten professorina Tarton yliopistossa. Tarkastelen työssäni sitä, kuinka suomalaisuusliikkeen aatteellisen perinnön kotoaan saaneen Kettusen isänmaallisuus laajeni sukulaiskansoja kohtaan osoitetuksi heimoveljeydeksi. Näistä sukulaiskansoista virolaiset nousivat Kettuselle erityisen tärkeiksi, mutta myös Latvian alueella asunut pieni kansa, liiviläiset sekä kaukaisempi sukulaiskansa unkarilaiset saivat hänen huomionsa. Lähdeaineistona olen käyttänyt Äidinkielen Seuran sekä Akateemisen Heimoklubin arkistoja, Kettusen muistelmia sekä pientä määrää hänen kirjoittamiaan kirjeitä ja aikakauslehtikirjoituksia. Olen tarkastellut aatehistoriallista näkökulmaa käyttäen Kettusen heimoaatteelle antamia merkityksiä ja hänen heimoaatteensa saamia ilmenemismuotoja, ja asettanut samalla hänet laajempaan oman aikansa heimoaatteen ja kansallisuusaatteen kontekstiin. Olen vertaillut käyttämäni aineiston perusteella sitä, kuinka virolaiset, liiviläiset ja unkarilaiset asettuivat Kettusen heimoaatteen kokonaisuuteen tarkastelemallani aikavälillä. Keskeisten tutkimustulosteni mukaan Kettunen käytti kulttuuria ja erityisesti kieltä sen osana kansallisuus- ja heimoaatteen puolesta tekemässään työssä. Tutkimukseni tukee väitettä siitä, että Kettunen oli oman aikansa innokkain Viron-ystävä: hän tunsi erityistä heimoveljeyttä virolaisiin, ja Tarton vuosina tämä heimoveljeyden tunne suuntautui vasta itsenäistyneen maan kansallisen kulttuurin kehittämiseen. Tässä työssä kielen symbolinen arvo kansallisen kulttuurin ilmentämisessä nousi vahvasti esiin. Myös liiviläiset nousivat 1920-luvun alussa paitsi hänen kielitieteellisen tutkimuksensa, myös heimoaatteensa keskiöön. Tämä johtui siitä, että Kettunen näki liiviläisissä itsessään edellytyksiä kulttuurin kehittämiseen. Tutkimustulosteni perusteella Kettunen kuitenkin itse innosti vahvasti liiviläisiä oman kielensä ja kansansa pelastamiseen. Tarton vuosinaan Kettunen teki myös ensimmäisen matkansa Unkariin, joka oli ainakin vielä 1920-luvulla Kettusen heimoaatteen kokonaisuuden kannalta vähemmän merkittävä kuin virolaiset ja liiviläiset. Oma tutkielmani on ensimmäinen aatehistoriallisesta näkökulmasta tehty tutkimus Lauri Kettusen heimoaatteesta. Jatkotutkimusmahdollisuuksien kannalta olisi mahdollista selvittää Kettusen aatemaailman kehitystä 1960-luvulle saakka. Erityisen mielenkiintoista olisi tarkastella laajemmin tutkielmassa esillä ollutta ajatusta kielitieteestä kansallisimpana tieteenä 1920–30-luvuilla Suomessa ja Virossa.