No description available.

Crowdsourcing is a global phenomenon of the last decade. In recent years the number of projects that use crowdsourcing has increased. For this thesis crowdsourcing has been divided in to three: crowdfunding, crowdsourcing labour, and crowdsourcing data. Crowdfunding archaeological research is a current, global issue, as research funding are being reduced constantly. This thesis will focus on crowdfunding by introducing some successfully crowdfunded archaeological projects, and by organizing the first crowdfunding campaign for an excavation in Finland. For the purposes of this thesis I created and organized a crowdfunding campaign called Tracing Finds. The campaign was created in order to partially fund an archaeological field school by the University of Oulu in Pirttitörmä, Ii, in June 2014. The purpose was to engage local people with the local history, and publicize current archaeological research. The monetary target for the campaign was to €1500, which would be used for radiocarbon dating of the site. This thesis discusses whether crowdfunding archaeological research is possible in Finland. The material used for the analysis is the feedback survey responses from the campaign participants, and the practical processes involved in organizing the campaign. The visitor information on the project blog, also called Tracing finds, is analysed in order to find out which blog posts were the most popular, and whether the blog was successful in supporting the campaign. Tracing Finds was created in liaison with the Finnish Association for Supporting Archaeological Research. The campaign page was hosted by a Finnish crowdfunding platform Mesenaatti, where the project was on for six weeks. The campaign was advertised mostly on social media and on the project blog. In six weeks the campaign managed to get 48 individual participants, with the total funds of €1320. Participants were able to choose from six different pledges and the most popular pledge were the daily updates from the excavation and the excavation report. The feedback from participants was mostly positive: all respondents would take part in a similar campaign again in the future. The results from this thesis indicate that using crowdfunding to partially fund archaeological excavations in Finland is a functioning alternative to traditional sources. However, this is only the case if the team is willing to invest time and effort in to organising a campaign. Crowdfunding should not in any case replace traditional sources of funding, as this could potentially lead to the decreasing of public funding, and eventually effecting which archaeological research projects survive. / Joukkoistaminen on viime vuosikymmenen aikana yleistynyt globaali ilmiö. Viime vuosina yhä useampi projekti hyödyntää joukkoistamista jollain tasolla. Tätä tutkielmaa varten joukkoistamisen käsite on jaettu kolmeen osaan: joukkorahoitus, vapaaehtoistyön joukkoistaminen, ja datan keruu joukkoistamalla. Arkeologisen tutkimuksen joukkorahoitus on ajankohtainen, globaali aihe, sillä tutkimuksille myönnettyjä apurahoja pienennetään jatkuvasti. Tässä tutkielmassa keskitytään erityisesti joukkorahoitukseen esittelemällä muutamia onnistuneesti joukkorahoitettuja arkeologisia kaivauksia, ja järjestämällä Suomen ensimmäinen joukkorahoituskampanja arkeologisille kaivauksille. Tätä tutkielmaa varten järjestettiin joukkorahoituskampanja nimeltään Löytöjen jäljillä. Kampanjan tarkoituksena oli osittain rahoittaa Oulun yliopiston järjestämät arkeologiset opetuskaivaukset Iin Pirttitörmällä kesäkuussa 2014. Kampanjan tarkoituksena oli myös saada paikalliset kiinnostumaan alueensa historiasta, sekä tiedottaa ajankohtaisesta arkeologisesta tutkimuksesta. Kampanjan rahallisena tavoitteena oli €1500, joka käytettäisiin kohteen radiohiiliajoitukseen. Tässä tutkielmassa keskustellaan, onko arkeologisen tutkimuksen joukkorahoitus mahdollista Suomessa. Materiaalina käytetään kampanjan rahoittajille lähetettyä palautekyselystä saatuja vastauksia, sekä kampanjan järjestämiseen liittyviä käytännön prosesseja. Kampanjan yhteyteen luodun blogin kävijätilastojen perusteella selvitetään mitkä blogikirjoituksen olivat suosituimpia, ja onnistuiko kampanja saamaan rahoittajia blogin lukijoista. Löytöjen jäljillä järjestettiin yhdessä Suomen muinaistutkimuksen tuki ry:n kanssa. Kampanjasivuina toimi suomalainen joukkorahoitussivusto Mesenaatti, jossa kampanja oli esillä kuusi viikkoa. Kampanjaa mainostettiin eniten sosiaalisessa mediassa ja kampanjan blogissa. Kuuden viikon aikana kampanja sai 48 osallistujaa, joiden rahoitusten avulla kerättiin €1320. Rahoittajat saivat valita kuudesta eri vastikkeesta, joista suosituin olivat päiväraportit sekä kaivausraportti. Rahoittajilta saatu palaute oli enimmäkseen positiivista: kaikki kyselyyn vastanneet osallistuisivat samanlaiseen kampanjaan uudelleen myös tulevaisuudessa. Tästä tutkielmasta saatujen tulosten avulla on perusteluta todeta, että joukkorahoitus on toimiva vaihtoehto osittain rahoittamaan arkeologista tutkimusta Suomessa. Kampanjan järjestäminen on kuitenkin työlästä ja aikaa vievää. Joukkorahoitusta ei missään tapauksessa pitäisi käyttää korvaamaan perinteisiä rahoituslähteitä, sillä se voisi johtaa rahoitusmäärien hupenemiseen ja vaikuttaa tutkimusaiheiden vääristymiseen, mikäli yleisön mielipide vaikuttaa aiheiden valintaan.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee maakirjakarttoja arkeologisena tutkimuskohteena. Tutkielman teoreettinen viitekehys on sosiaali- ja maisema-arkeologinen. Keskeisiä teemoja ovat ”tilan” ja ”paikan” identiteettien muodostuminen, sekä vallankäytön ja yhteisön sosiaalisen muistin kuvastuminen aineistossa. Vanhat kartat ovat tärkeä lähdeaineisto historiallisen ajan arkeologiassa, sillä niiden pohjalta voidaan tehdä päätelmiä myös karttojen kuvaamaa vanhemman asutuksen sijainnista ja luonteesta. Pohjois-Suomen maaseudun arkeologisessa tutkimuksessa maakirjakarttoja ei ole joitakin yksittäisiä kohteita lukuun ottamatta hyödynnetty systemaattisesti. Arkeologisten tutkimusten perusteella Iissä tiedetään olevan paitsi keskiajalla ja uuden ajan alussa käytössä ollut hautausmaa kirkkoineen, myös myöhäiselle rautakaudelle ja varhaiskeskiajalle ajoittuva ruumiskalmisto ja asuinpaikka. Kysymys alueen historiallisen ajan alun asutuksen sijainnista ja luonteesta on ajankohtainen. Työni pääasiallinen lähdeaineisto ovat maanmittari Claes Claessonin vuosina 1648–1649 Iin kylästä piirtämät maakirjakartat, joille on piirretty Iin verotilat ja niiden maaomistukset, sekä muita kylän elinkeinoihin ja kylärakenteeseen liittyviä kohteita. Karttoja analysoidaan työssä yhdessä arkeologisen ja historiallisen lähdeaineiston kanssa. Tätä varten kartat asemoitiin nykykartalle ja niiden kohteet digitoitiin vektorimuotoiseksi paikkatietokannaksi. Karttojen analysointi yhdessä historiallisten lähteiden ja arkeologisen tutkimustiedon kanssa auttoi selvittämään Iin maakirjakarttojen luonnetta: mitä ja miksi kartoille on piirretty tai jätetty piirtämättä. Aineistossa kuvastuvat selkeästi kruunun tarpeet ja tavoitteet: kiristyvä hallinnollinen ote ja alueen sitominen osaksi kehittyvää suurvaltaa. Samalla kartat kuitenkin kertoivat myös paikallisen väestön tavoista muokata ja hahmottaa ympäristöään. Rannankohoamismallin ja asiakirjalähteiden perusteella aineistossa pystyttiin identifioimaan eri-ikäisiä asutuskerrostumia. Lampukarin, Puitintörmän, Illinsaaren ja Iin Haminan esimerkkitapausten avulla pystyttiin havainnollistamaan sitä, miten Iin asukkaat ovat ympäristöänsä muokanneet ja hyödyntäneet, ja millaiset syyt aineistossa näkyvien laajempien muutosten takana vaikuttivat. Kaikki maakirjakartoille piirretyt tilat onnistuttiin paikantamaan nykykartalle ja aineistosta voitiin erottaa useita aiemmin tuntemattomia mahdollisia muinaisjäännöskohteita. Kartoille merkittyjä kohteita ei tarkastettu maastokäynneillä, joten niiden säilyneisyys ja tarkka sijainti ovat selvittämättä. Tutkielman tuloksia voidaan jatkossa hyödyntää alueen arkeologisissa inventoinneissa ja muissa kenttätutkimuksissa.

Tutkimuksen kohteena on Ateenan Akropolis-kukkulan etelärinteellä sijaitseva Dionysos Eleuthereoksen teatteri. Tutkimuksen aineisto muodostuu teatteria koskevista antiikin lähteistä eli auktoreiden kertomuksista, istuimissa olevista piirtokirjoituksista, teatterin säilyneistä rakenteista sekä kaivauksissa esiin tulleista artefakteista. Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia Ateenan teatterin paikkamäärää katsomon istuinten etureunaan merkittyjen pystyviivojen näkökulmasta. Tarkastelen sitä, merkitsivätkö istuinmerkinnät katsojille tarkoitettua istuintilaa ja millainen tilantarve katsojille niiden avulla järjestettiin. Tutkimukseni pohjautuu teoreettisesti aikaisempaan tutkimuskirjallisuuteen. Tärkeimmät lähdeteokset koskien teatterin rakennusvaiheita ovat Dörpfeldin (1896), Fiechterin (1950), Dinsmoorin (1950 ja 1951) sekä Travloksen (1971) tutkimukset. Tutkiessani teatterin aikaisempia vaiheita käytän historiallista menetelmää, johon yhdistän aikaisemmista tutkimuksista, kartoista ja piirroksista sekä valokuva-aineistosta saamieni mittaustulosten avulla syntyvää soveltuvaa tutkimusta. Käytän tutkimuskirjallisuutta myös apunani vertaillessani tulkintoja teatterin katsojista sosiaalisen arkeologian näkökulmasta. Metrologisen menetelmän avulla käsittelen katsojien vaatimaa tilaa teatterissa. Tässä yhteydessä sovellan myös antropometrisia tutkimuksia. Käytän kvantitatiivisia metodeja ja antropomorfisia mittauksia laskiessani antiikin ajan ihmisen kokoa luuaineistosta anatomisten ja matemaattisten menetelmien avulla. Pystyviivojen osalta menetelmäni oli valokuvata istuiten pystyviivat ja mitata niiden välit ottamistani valokuvista digitaalista fotogrammetriaa soveltaen. Yli puolet aineiston pystyviivoista sijaitsee istuimissa noin 33 cm välein. Joissakin kohdin istuimia on myös ohuempia viivoja noin 41 cm välein. Viivojen tiheän esiintymisen vuoksi on perusteellista sanoa niiden merkinneen istuinpaikkoja. Tutkimusten perusteella antiikin kreikkalainen oli selvästi nykyajan ihmisiä pienempi, ja tämä istuinmitta oli riittävä antiikin ajan katsojille. Erilaisten laskumenetelmien tuloksena on Ateenan teatteriin mahtunut sen laajimmassa vaiheessaan noin 17 000–20 000 katsojaa. Tarkempiin tuloksiin pystyviivojen ja katsojille tarkoitettujen istumapaikkojen osalta päästään ainoastaan mittaamalla pystyviivat mittausvälineistöllä, ja tutkimalla tarkemmin istuimissa esiintyviä piirtokirjoituksia.

Arkeologeja populaarikulttuurissa on maailmalla tutkittu paljon, ja myös Suomessa arkeologien osaa populaarikulttuurissa on tutkittu jonkin verran. Yhtenäinen kuva arkeologien imagosta on kuitenkin jäänyt puutteelliseksi, ja lähden avaamaan sitä omalla tutkimuksellani. Tutkimuksellani selvitin arkeologien imagoa suomalaisen kaunokirjallisuuden kautta. Tutkimuskysymykseni keskittyvät pitkältä hahmojen sukupuoliseen imagoon. Tutkin myös lähdemateriaalissani esiintyviä arkeologihahmoja laajemminkin, sekä niiden mahdollista muuttumista ajassa. Pohdin myös arkeologien imagoa, sekä syitä sen muodostumiselle. Lähdemateriaalinani toimii 37 suomalaista kaunokirjallista teosta vuosilta 1914–2012, joissa esiintyy yhteensä 49 muinaistutkijahahmoa. Tutkin arkeologien imagoa ja sukupuolisuutta myös egyptologi- ja harrastaja-arkeologi hahmojen kautta, joita nimitän työssäni yhdessä arkeologihahmojen kanssa muinaistutkijahahmoiksi. Lähestyin materiaaliani laadullisen tutkimuksen menetelmin, ja tarkoitukseni oli tutustua materiaaliin huolellisesti ja tehdä sen pohjalta yleistyksiä arkeologien imagosta ja sukupuolisuudesta. Havaintojani materiaalista esittelen taulukoin ja runsain sitaatein. Kontekstualisoin havaintoni arkeologian historiaan ja tämän hetkiseen tilanteeseen. Tutkimuskirjallisuuteni muinaistutkijahahmoista noin 65 % on miehiä. Hahmot eivät kuitenkaan toteuta vahvoja sukupuolisia stereotypioita, vaan ovat jossain tapauksissa jopa melko androgyyneja. Miesmuinaistutkijahahmot on kuvattu naismuinaistutkijahahmoja korkeampiin ammatillisiin ja yhteiskunnallisiin asemiin. Sekä mies- että naismuinaistutkijahahmoilla kuvataan olevan vaikeuksia perheiden kanssa. Miehien kuvataan yleensä olevan huonoja vanhempia, ja yhdelläkään aineistoni naismuinaistutkijahahmolla taas ei ollut kertaakaan ydinperhettä. Sekä nais- että miesmuinaistutkijahahmoilla ura vaikeutti sekä perheen hankkimista että ylläpitoa. Aineistosta nousi eniten esiin muinaistutkijoihin liitetty epäsosiaalisuus ja outous, joka on myös negatiivisin muinaistutkijoihin liitetty ominaisuus. Suurin ajallinen muutos aineistossani on naismuinaistutkijahahmojen ilmestyminen lähdekirjallisuuteeni vasta vuonna 1996 ilmestyneessä teoksessa. Tutkimuksellani haluan avata arkeologien julkisuuskuvaa, ja kiinnittää huomion arkeologien julkisuuskuvan moniin puoliin. Imagon hallinnointi olisi tärkeää myös arkeologeille, sillä julkisuuskuva vaikuttaa sekä tutkimukselle ohjatun rahoituksen määrään, alalle hakeutuvien ihmisten määrään että alan saamaan julkisuuteen. Tutkimuksessani havaitsemieni arkeologiaan liitettyjen positiivisten mielikuvien vahvistaminen olisi tärkeää juuri näistä syistä. Arkeologien imagoa olisi mahdollista tutkia lisää laajemmista lähteistä ja esimerkiksi haastattelujen kautta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan leukojen koon ja käytön vaikutusta kallon fenotyyppiseen plastisuuteen, eli muokkaantumiseen ympäristötekijöiden vuoksi. Kallon plastisuutta lähestytään tarkastelemalla kallon lihasten kiinnittymiskohtien muutoksia ja kallon biomekaanisten vipuvarsien kokoa sekä kallon yleistä kokoa ja muotoa. Plastisuutta tutkimalla selvitetään, soveltuuko kallon lihastenkiinnittymiskohtien tarkastelu fyysisten aktiviteettien rekonstruointiin. Aiemman tutkimuksen perusteella tiedetään, että luu kykenee muokkaantumaan mekaanisen rasituksen vaikutuksesta. Pääaineistona työssä on uuden ajan alun aikaisia kalloja Iin Haminan kaivauksilta. Verrokkiaineistona on pääasiassa 1600 -luvulle ajoittuvia kalloja Hailuodon kirkon kaivauksilta. Toinen verrokkiaineisto on Sirpa Niinimäen magneettikuvista mittaama data nykyoululaisten kalloista. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään FM Rosa Vilkaman aineistoa Iin Haminan vainajien hampaiden patologioista. Kiinnittymiskohdat pisteytetään Hawkeyn ja Merbsin menetelmällä ja aineistot analysoidaan SPSS Statistics -ohjelmalla. Aineiston analysoinnissa on käytössä useita kahden tai useamman ryhmän välisten keskiarvojen vertailuun tarkoitettuja testejä. Tuloksista selviää, että iiläisillä on ollut kovempi purentastressi kuin nykyoululaisilla. Tätä kuvaa sekä hampaitten patologiat, erityisesti elinaikaiset hampaiden menetykset, että kallon ja leukojen mitat. Iiläisten aineistossa on tulosten mukaan fenotyyppistä plastisuutta ja kaikki dokumentoidut lihastenkiinnittymiskohdat heijastelevat purentastressiä. Erityisesti purenta vaikuttaa leukaluuhun. Fenotyyppistä plastisuutta on tulosten mukaan myös iiläisten ja nykyoululaisten välillä. Nykyoululaisilla on yleisesti isommat kallot, mutta iiläisillä on kallon kokoon suhteutettuna ollut suurempia luunpituuksia varsinkin leuassa. Myös kasvot ovat iiläisillä olleet leveämmät. Hailuotolaiset ja iiläiset ovat odotetusti olleet samankaltaisia kallon ja leuan mittasuhteiltaan, sillä molemmilla on ollut samantyyppinen, nykyoululaisia kovempi, ruokavalio. Metodina kallon lihastenkiinnittymiskohtien dokumentointi soveltuu aktiviteettien rekonstruointiin. Tulokset puhuvat sen puolesta, että kallo muokkaantuu ympäristötekijöiden vaikutuksesta ja lisäksi usein lihastenkiinnittymiskohtiin vaikuttava ikä ei ollut merkittävä tekijä kallon lihastenkiinnittymiskohdissa. Muut tekijät, eli sukupuoli, koko, ruokavalio, hormonitoiminta, yksilöllisyys ja patologiat on kuitenkin otettava aina huomioon. Jatkossa laajempia verrokkiaineistoja ja muuta arkeologista, historiallista ja etnografista aineistoa hyödyntäen, yhdessä lihastenkiinnittymiskohtien kanssa, on mahdollista tehdä tarkempia arkeologisia tulkintoja, esimerkiksi elintasojen eroista tai hampaiden käytöstä työkaluina. Lihastenkiinnittymiskohtien dokumentointimetodeja on kuitenkin vielä kehitettävä.

Tutkielmani käsittelee arkeologista kulttuuriperintöä Merenkurkun maailmanperintöalueella luonnonsuojelun kontekstissa. Maailmanperintöalue sijaitsee Pohjanlahdessa, Vaasan kaupungin edustan saaristossa. Merenkurkun saaristo on yhdessä Ruotsin Höga kustenin kanssa maailmanperintölistan luontokohteita. Tutkielmani käytännön tavoitteet ovat selvittää onko arkeologisissa kulttuuriperintökohteissa havaittavissa kävijöiden aiheuttamaa kulumista ja pohtia kehitysideoita Metsähallituksen Luontopalveluiden virkistys- ja suojelualueiden kävijätutkimuksen kyselylomakkeeseen. Teoreettisella tasolla tutkielmassa tarkastellaan kulttuuriperintökohteiden roolia luonnonsuojelualueilla. Tutkielma on tehty yhteistyössä Luontopalveluiden kanssa. Tutkielman aineistossa, arkeologisissa kenttätutkimusraporteissa, noin kolmasosassa (99/291) alueen kohteiden kuvailuissa tuodaan esiin arvio arkeologisen kulttuuriperintökohteen kunnosta. Luokittelin kohteet kunnon perusteella ja vertasin saavutettavuuteen, näkyvyyteen ja löydettävyyteen. Analyysin perusteella kulttuuriperintökohteet ovat keskimääräistä hyväkuntoisempia saarilla, jotka ovat linnustonsuojelun takia rauhoitettu pesimäaikaan sekä saarilla, joissa on polkuverkosto. Hyväkuntoiset kohteet ovat helpommin löydettäviä. Kävijöiden aiheuttama kuluminen kulttuuriperintökohteilla ei tule selkeästi esiin kenttätutkimusraporteista. Tutkielman tulosten perusteella kävijöiden aiheuttaman kuluneisuuden tarkastelu vaatisi pidemmän ajanjakson sekä menetelmät, jotka tarkkailevat kulttuuriperintökohdetta matkailun käyntikohteena. Kenttätutkimusraporttien lisäksi aineistona tutkielmassani on saaristojen suojelu- ja virkistysalueiden kävijätutkimukset sekä Merenkurkun maailmanperinnön opastus- ja esittelymateriaalista Jääkauden jälkinäytös -teos sekä luontoon.fi-sivuston materiaali. Opastus- ja esittelymateriaalia käsittelen teemoittelemalla. Kyselylomakkeen kehitysideointia pohdin peilaamalla kulttuuriperintöä käsitteleviä kysymyksiä ja vastauksia tämä tutkielman teoriaan ja teemoihin. Kyselylomakkeen kehitysideat kohdistuvat erityisesti kulttuuriperintö termin korvaamiseen lomakkeessa arkikielisemmällä ja yksitulkintaisemmalla termillä. Aineiston perusteella arkeologiset kulttuuriperintökohteet kertovat alueen menneisyydestä ja erityisesti rakennusperintö toimii tutkimusalueella nähtävyytenä. Ihmisen ja luonnon suhde menneisyydessä esitellään harmonisena, mutta muuttuneet käsitykset luonnon hyödyntämisestä tuodaan esiin. Esittelymateriaalissa maailmanperintöalueen kulttuuriperintö ja luonto esitellään samoin; molemmat ovat matkailun kohteita.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin kuntien rannikkoalueen varhaismetallikautisia kivilajilöytöjä, jotka jakaantuvat kivilajiesineisiin ja muihin löytöihin. Työssä olen keskittynyt erilaisiin liuskeisiin ja hiekkakiviin. Tutkimusaineiston ulkopuolelle on jätetty kaikki silikaattikivet, joita ovat pii, sertti, jasperoidi, kvartsi ja kvartsiitti. Työssä ei tarkastella kiveä rakennusmateriaalina, vaan esineiden valmistusmateriaalina. Valitsin tutkimusalueeksi Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin rannikkoalueen, koska alueen varhaismetallikautista esineistöä ei ole tutkittu yhtä paljon kuin niin kutsutun rannikon pronssikautista kulttuuripiiriä. Rannikon kulttuuripiirin levintä on Etelä- ja Länsi-Suomen rannikko. Alue on suurin piirtein sama kuin Kiukaisten kulttuurin alue. Tutkimuksen lähtökohtana oli pyrkimys kartoittaa mitä kiviä on käytetty, mitä niistä on valmistettu ja millä metodeilla. Lisäksi halusin selvittää, onko varhaismetallikauden mukana tullut pronssi vaikuttanut kiviesineiden valmistukseen, eli onko uuden materiaalin omaksuminen syrjäyttänyt kivilajiesineet pois käytöstä? Käytön ja valmistuksen ohella tarkastelen mahdollisia kulttuurikontakteja, joita esineistä voidaan havainnoida. Pyrin myös selvittämään, mitkä tutkimusaineistoni esineet ovat joko kivikautisia esinetyyppejä, esinetyyppejä, joiden käyttö jatkuu varhaismetallikaudelle, tai kokonaan uusia esinetyyppejä. Mukaan mahtui myös muutama yllätys sellaisten esineiden muodossa, joiden esinetyypit ovat tunnettuja, mutta joiden valmistukseen oli käytetty vaihtoehtoisia raaka-aineita. Jaottelin esineet typologisesti omiin ryhmiinsä, ja käsittelin jokaisen ryhmän omana alalukunaan. Kuvailin esineet, pohdin niiden käyttötarkoitusta typologian kannalta. Lisäksi tutkin esineiden käyttöjälkiä. Käyttöjälkien avulla pystyin saamana vahvistusta teorioilleni esineiden käytöstä. Omana alalukuna käsittelin muut löydöt, jotka pitivät sisällään kivilaji-iskokset, tunnistamattomat esineiden katkelmat ja esineet, jotka eivät olleet työkaluja. Lisäksi käsittelin omana lukunaan Oulun Hangaskankaalta löytyneen polttohautauksen hautalöytöjä, jotka tulkitsin statussymboleiksi niiden poikkeavan ulkonäkönsä vuoksi. Kivilajiesineiden tutkimus vahvisti yleisen olettamuksen siitä, että pronssin tulo alueelle on aiheuttanut kivilajiesineissä laadun huononemista. Kivilajit, joita käytettiin, ovat pääasiassa Suomen alueelta hankittuja, eivätkä indikoi raaka-aineen kaukokauppaa. Työkirveet ja taltat muistuttavat kivikautisia lähtökohtiaan. Hioimissa näkyy enemmän pieniä hioimia, jotka kertovat esinehuollosta, eivät esinevalmistuksesta. Vaikka kupari- ja pronssilöydöt ovat harvinaisia, näkyy esineistössä niiden vaikutus.

Perimätieto kertoo Iin Illisaaressa sijainneen Iin vanhimman kirkon ja siihen liittyvän hautausmaan. Metallinpaljastinlöytö ja sen seurauksena saaressa suoritetut Oulun yliopiston arkeologian oppiaineen opetuskaivaukset paljastivat saaren Suutarinniemessä sijaitsevan myöhäisrautakautinen ruumiskalmisto. Kaivauksissa selvisi kyseessä olevan tiivisti täytetty kalmisto, jonka laajuutta ei pystytty määrittämään. Maatutkaluotasin Suutarinniemessä kaivausalueiden lähimaaston tarkoituksenani selvittää alueen hautauksien sijainti ja rakenne sekä kalmiston mahdollisia rajoja. 800 MHz antennin avulla suoritettu tutkaluotaus paljasti alueelta 24 kaivantoa, jotka on syytä tulkita hautauksiksi. Näistä 2 vastasi kaivauksista tunnettuja hautoja, ja toimivat siten tutkakuvien tulkintaa selkeyttävinä ankkureina. Yksinkertaisiksi haudoiksi tulkittavien ilmiöiden ohella havaittiin pienen hirsirakennuksen pohjaa muistuttava rakenne, jonka alla sijaitsi vielä kolme hautaa. Tutkaluotauksesta selvinneiden hautojen pituuden, syvyyden, leveyden ja suunnan sekä kaivauksista selvinneiden hauta-antimien alkuperän ja vainajan pään suuntautumisen haudan sisällä valossa vertasin Suutarinniemen kalmistoa vastaavan ajanjakson hautauksiin lähialueilla Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Hautoihin laitetut esineet viittaavat 1100–1200-luvun jKr. Karjalaan, mutta hautojen itsensä rakenteessa on sekä yhtäläisiä ominaisuuksia sekä Länsi-Suomen että Itä-Suomen kalmistojen kanssa että poikkeamia niistä molemmista. Ruumishautausta itsessään pidetään kristillisenä vaikutuksena. Pieni hirsirakennus kalmiston välittömässä läheisyydessä on selvästi samanaikainen hautausten kanssa, jolloin kyseessä lienee kappeli tai muu uskonnollinen rakennus. Sen sijainti kalmistossa yhdistettynä hautojen karjalaistaustaiseen esineistöön viittaa kyseessä kenties olevan ortodoksinen tšasouna. Esinelöydöt Perämeren rannikolla sisältävät ortodoksista ikonografiaa jo 900-luvulta jKr. alkaen, mutta tšasouna olisi alueen varhaisin tunnettu kristillinen rakennus. Kalmiston piirteet antavat olettaa kyseessä olleen (proto-)ortodoksinen kalmisto, joka kuitenkin eroaa sekä idän että lännen vertailukappaleista niin paljon, että kyseessä lienee paikallisväestön hautausmaa. Kulttuurisesti itsenäinen yhteisö on kuitenkin nähtävästi ollut tiiviissä yhteyksissä sekä Länsi- että Itä-Suomeen. Metodologiselta kannalta tutkimus on ollut suurmenestys. Geofysikaalisten tutkimusmenetelmien soveltaminen Pohjois-Suomessa oli 1990-luvun alun kokeilujen jälkeen vähäistä, mutta nyt tekniikan kehitys on sallinut tuottaa mielekkäitä tuloksia. Tšasounan sijainti 1100–1200-luvun Pohjanmaalla olisi suuri muutos kuvaan alueen kristillistymisestä. Tutkaluotaus ei salli kohteen yksityiskohtaista tutkimusta, joten kohde on tutkittava perinteisin menetelmin rakenteen luonteen selvittämiseksi.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa perehdytään siihen, minkälainen yhteys Suomessa esiintyvillä jättiläistarinoilla on kiinteisiin muinaisjäännöksiin, kulttuurihistoriallisesti merkittäviin luonnonmuodostelmiin tai keskiaikaisiin kirkkoihin. Tarkoituksena on selventää miten tarinat liittyvät kohteisiin, ja millaisia eroja arkeologisilla kohteilla ja tarinoilla on alueellisesti suhteessa toisiinsa ja paikannimistöön. Tutkimusta tarinaperinteen ja arkeologisten kohteiden yhteenliittymisestä ei ole maassamme juurikaan tehty. Tutkielmaa varten analysoitiin 52 Suomesta löytyvää jättiläistarinaa. Jättiläistarinat luetaan aitiologisiin kiertotarinoihin eli paikkojen syntyä selittäviin tarinoihin. Tarkoituksena on avata tarinoiden ajoittamisen ongelmallisuutta suhteessa arkeologiaan, tarinoiden syntyä, muovautumista ja kohdesidonnaisuutta sekä näiden vaikutusta toisiinsa pitkällä aikavälillä. Lisäksi käydään läpi, kuinka tarinat kohteineen ovat osa historiaa ja kulttuuriperintöä. Tarkastelussa on myös ihmismielen maisema- sekä paikkakäsityksiä, sekä kuinka meemiteoria toimii jättiläistarinoissa, ja tätä kautta tarinoiden kehittyminen, eläminen ja osittainen katoaminenkin. Lisäksi tutkielmassa käydään läpi jättiläisiin liitettävää paikannimistöä. Tarinat on koottu perinnekirjoista, kansanperinteen kokoomateoksista ja internetistä. Kohteiden paikantamisessa kartalle on käytetty internetin karttaohjelmia, ja paikannimistön tutkimisessa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Paikannimikartastoa. Jättiläistarinat olivat yleinen ilmiö vielä muutama vuosisata sitten, ja tarinoihin uskottiin. Ihmisen maailmankuva oli huomattavasti suppeampi, ja tarinoille oli mielessä, perheessä, yhteisössä ja kulttuurissa oma paikkansa. Jättiläismeemi eli voimakkaana talonpoikaisessa yhteisössä, mutta se ei ole täysin kadonnut vieläkään. Nykyään tarinat ja tarinakohteet ovat merkittävä osa kansanperinnettä. Tarkan tiedon puute liitti jättiläistarinat muinaisjäännöksiin ja tarinat olivat tavallaan aikansa arkeologista tulkintaa. Tarinat myös nimesivät paikkoja. 52:sta tarinasta 40 on Museoviraston muinaisjäännösrekisterissä ja 13 liittyy kirkkoon. Kirkot pois lukien lähes kaikissa on lisäksi jonkinlainen huomiota herättävä luonnonmuodostelma. Yleisimmät jättiläistarinoihin liitettävät muinaisjäännökset ovat jätinkirkot, röykkiöt, jatulintarhat, kuuluisat siirtolohkareet, asuinpaikat, kuopanteet ja kivikirkot. Tutkielman tuloksena tarinoiden voidaan sanoa liittyvän kiinteisiin muinaisjäännöksiin, mutta yhteenliittyminen ei ole niin yleistä, kuin alkuasetelma olisi antanut ymmärtää. Alueelliset erot Suomen sisällä ovat huomattavat. Merkittävää on tarinoiden jakautumisen erilaisuus idässä ja lännessä, sekä vaihtelut tarinoiden liittymisessä arkeologisiin kohteisiin etelässä ja pohjoisessa. Samantyylisiä kiertotarinoita tunnetaan ympäri Suomen, mutta erot tarinoissa osana kansanperinnettä, paikannimistöä tai arkeologiaa ovat kuitenkin huomattavat. Jättiläistarinoihin liitettäviä kohteita voidaan pitää myös jonkinlaisena rajana normaalin elämän ja yliluonnollisen välillä. Jatkotutkimuksen kannalta tarpeellista olisi perehtyä kansankeruuarkiston materiaaliin, jotta kattavampi tarina-aineisto saataisiin analysoitavaksi.