Lumivyöryt ovat jyrkillä rinteillä esiintyviä, pääasiassa lunta kuljettavia massaliikuntoja, jotka voivat kuitenkin kuljettaa lumimassan seassa myös debristä kuten kiviä ja orgaanista ainesta. Lumivyöryt voidaan luokitella irto- ja laattalumivyöryihin. Irtolumivyöryt ovat pistemäisestä lähteestä irtoavia ja alaspäin kasvavia lumivyöryjä. Laattalumivyöryissä lumipeitteestä irtoaa yhtenäinen laatta, kun siihen kohdistuva leikkausjännitys ylittää lumikerroksen leikkauslujuuden. Lumivyöryt kykenevät sekä erodoimaan maanpintaa että kerrostamaan kuljettamaansa ainesta erilaisiksi maaperämuodoiksi. Lumivyöryt aiheuttavat maanpinnan eroosiota edetessään lumettoman maanpinnan päällä tai lumivyörymassojen käsittäessä koko lumipeitteen. Tärkeimmät eroosiomekanismit ovat rakeiden törmäykset ja abraasio. Tiheästä aineksesta koostuvilla lumivyöryillä, kuten vesipitoisilla lumivyöryillä, on korkea eroosiopotentiaali. Lumivyöryjen aiheuttaman eroosion nopeus vaihtelee keskimäärin välillä 0–0,5 millimetriä vuodessa. Eroosiomuodoista, joita lumivyöryt synnyttävät, suurimpia ovat lumivyörykraatterit (engl. impact craters, impact pits), jotka ovat halkaisijaltaan 20–100 metriä, ja syvyydeltään 1–5 metriä olevia kraattereita, joiden distaalipuolella on usein puolikaaren muotoinen valli (engl. impact mound). Lineaarisia lumivyöryjen synnyttämiä eroosiomuotoja ovat lumivyörykourut (engl. avalanche chutes, avalanche furrows) ja laahausjäljet. Lumivyörykourut ovat muutamia metrejä leveitä ja 1–3 metriä syviä U-muotoisia uria. Näissä kouruissa ja lumivyöryuralla yleisesti voi esiintyä erisuuruisia lumivyöryn kuljettamien klastien maanpintaan synnyttämiä laahausjälkiä. Lumivyöryjen kuljettaman debriksen määrä vaihtelee hyvin suuresti. Lumivyöryjen kerrostamat sedimentit ovat lajittumattomia ja niiden kivet eivät ole suuntautuneita. Sedimenttien kerrostuminen siten, että perusmassa eli lumi sulaa muun aineksen ympäriltä aiheuttaa muun muassa klastien kerrostumista toistensa varaan, epävakaisiinkin asentoihin, ja pienten rakeiden sekä orgaanisen aineksen kerrostumista suurempien kivien ja lohkareiden päälle. Lumivyöryt kerrostavat pysähtymisvyöhykkeelleen pitkittäisiä, alaspäin leveneviä lumivyörykeiloja (engl. avalanche boulder tongues). Yleisesti satoja metrejä pitkät ja kymmenistä satoihin metriä leveät keilat koostuvat sorasta ja sitä karkeammista rakeista. Lumivyöryuralla esiintyy suurten lohkareiden distaalipuolella katvevalleja (engl. debris shadow, debris tail), jotka ovat pituudeltaan 10–15 metriä ja korkeudeltaan 0–1 metriä, ja jotka voivat olla alkuperältään sekä eroosion että kerrostumisen tulosta. Pienempiä pitkittäisiä kerrostumismuotoja ovat ruoteet (engl. ribs) ja reunavallit (engl. levées). Poikittaisia lumivyöryjen kerrostamia maaperämuotoja ovat törmäysharjanteet (engl. impact ramparts) ja pronival-muodostumat (engl. pronival ramparts, protalus ramparts). Törmäysharjanteet muodostuvat, kun lumivyöry törmää jokiuomaan singoten ja kerrostaen ainesta uoman distaalipuolelle poikittaiseksi harjanteeksi. Pronival-muodostumat ovat yleensä pysähtymisvyöhykkeellä esiintyviä matalia ja poikittaisia muodostamia, joita voivat synnyttää lumivyöryt, mutta myös muun muassa kivivyöryt ja solifluktio.

Happamia sulfaattimaita edeltäneet sulfiittimaat ovat muodostuneet muinaisen Litorinameren alueelle noin 4000–8000 vuotta sitten. Maaperän hapettuessa sulfiittimaista muodostuu monimutkaisten kemiallisten reaktioiden seurauksena sulfaattimaita, joista alhaisen pH:n vuoksi lähtevät alkuaineet liikkeelle kuormittaen erityisesti vesistöjä. Happamat sulfaattimaat ovat yleinen ilmiö Suomen rannikkoseudulla ja erityisesti Pohjanmaan alueella. Ihmisen toiminta, esimerkiksi maanviljely, metsätalous ja kaivostoiminta, lisäävät happamuuden aikaan saamaa kuormitusta, minkä vuoksi ympäristöhaittoja on pyrittävä ehkäisemään erilaisilla menetelmillä.

Glasiomariiniset kerrostumissysteemit tarkoittavat ympäristöjä, joissa jään reuna päättyy mereen, ja joissa muodostuu geneettisesti yhtenäisiä litofasieskokonaisuuksia. Ympäristössä tapahtuu glasiaalivaikutteisia prosesseja, joiden tuloksena syntyy kerrostumia. Kerrostumissysteemit voidaan jakaa jääproksimaaliasemaan, joka sijaitsee lähellä jäätikön reunaa, ja jäädistaaliasemaan, joka sijaitsee kauempana jäätiköstä. Kerrostumissysteemien vaikutus ulottuu laajalti mannerreunuksen ympäristöön ja jopa meren abyssaalisille tasangoille asti. Kerrostumasukkessioiden muodostumiseen ja sedimenttisaantoon vaikuttavat merkittävästi alueelliset ilmasto-olosuhteet. Glasiaalivaikutteisissa altaissa tapahtuvien merenpinnanvaihteluiden ja jäätikön aseman muutosten vuoksi merelliset allasrakenteet kokevat muutoksia. Muutokset voivat olla eustaattisia eli jäätikön kokoon liittyviä muutoksia, tai glasioisostaattisia eli jään painaman maan kuoren palautumiseen liittyviä muutoksia. Muutokset vaikuttavat myös altaan energiatasoihin, jotka puolestaan vaikuttavat sedimentaatioprosessien tehokkuuteen. Jäätiköstä irtoavilla jäämassoilla on merkittävä ympäristöä ja merenpohjaa muovaava vaikutus etenkin korkeilla leveysasteilla. Glasiomariinisten prosessien ja kerrostumien sekä glasiaalisten sedimenttisukkessioiden tulkitseminen auttaa ymmärtämään aiempaa jäätiköitymishistoriaa ja menneitä ilmasto- ja paleoympäristöolosuhteita. Kerrostumisprosessien tulkinta on hankalaa, mutta glasiaalisedimentologinen tieto voi auttaa ratkaisemaan tulevaisuuden ympäristöongelmia laajenevilla urbaaneilla alueilla.

Suomen maapinta-alasta noin yksi kolmasosa on suomaata. Geologisten soiden yhteispinta-ala on 5,1 miljoonaa hehtaaria ja turpeen tuotantoon soveltuvaa teknisesti käyttökelpoista suopinta-alaa on 1,2 miljoonaa hehtaaria. Teknisesti käyttökelpoisten soiden turvevarojen energiasisältö on 1100 Mtoe eli 1100 miljoonaa öljytonnia vastaava energiamäärä, mikä on noin 36 kertainen Suomen vuotuiseen primäärienergian kulutukseen verrattuna. Suuresta energiavarannosta johtuen turpeella on merkittävä osuus Suomen energiahuollossa. Suomessa tuotetusta sähköstä 4–5 % tuotetaan turve-energialla ja lämmöstä 15 %. Turve luokitellaan hitaasti uudistuvaksi fossiiliseksi polttoaineeksi ja sen energiakäyttö tuottaa kasvihuonekaasupäästöjä ja siten vaikuttaa ilmaston lämpenemiseen samoin kuin muutkin fossiiliset polttoaineet. Turve-energian tuotantoketju on ajallisesti pitkä. Sen takia ilmastovaikutusten tarkastelu on suoritettava kaikki tuotantoketjun vaiheet kattavasti. Tässä työssä on kirjallisuuslähteiden avulla kartoitettu eri turvetuotantoketjujen ilmastovaikutusta elinkaarinäkökulmasta säteilypakotetta apuna käyttäen. Turve-energian tuotannon ilmastovaikutusta verrataan kivihiilellä tuotetun energian ilmastovaikutukseen. Tuloksena todetaan, että suopeltolähtöinen turvetuotantoketju aiheuttaa pienimmän ilmastorasituksen elinkaariajanjaksolla. Metsäojitettu suo lähtökohtana tuottaa lähes samansuuruisen ilmastokuormituksen kuin kivihiilellä tapahtuva energian tuotanto. Kuitenkin voidaan sanoa, että kaikki turvetuotantoketjut ovat ilmaston muuttumisen kannalta edullisempia kuin kivihiilipohjainen energian tuotanto.

The Geological Survey of Finland collected zinc-, lead- and copper-bearing glacial sandstone boulders in 1970’s and 1980’s south of Raahe, Finland. The origin of these sandstones remains inconclusive. The petrographic analysis shows sphalerite, galena, pyrite and chalcopyrite as the main ore-bearing minerals in the matrix of the sedimentary rocks, associated with quartz, feldspar and calcite. Signs of a carbonate-cemented sediment and metal-rich fluid interaction suggest that mineralization was formed as part of a Mississippi Valley type deposit system. The main hypotheses suggest that the boulders were derived from the Laisvall MVT deposit of Sweden or from an unknown mineralization in the Bothnia Bay. The objective of this study was to make a literature review of the Laisvall deposit and analyze the compositional range of sphalerite in a sample from Raahe and compare it to the chemical characteristics of the Laisvall MVT deposit in Norwegian Caledonides, to determine the origin of Raahe glacial erratic sample. The second objective of the study was to assess the dependency of the color on the iron content of the sphalerite. The study is completed by optical microscopy and electron microprobe analysis (EPMA).

Muinaisrannoiksi nimitetään erilaisia rantavoimien eli aallokon ja jäiden liikkeiden aikaansaamia kerrostumia ja kulutusmuotoja, jotka ovat syntyneet meren tai järven pinnan tason ollessa maanpintaan nähden huomattavasti nykyistä korkeammalla. Suomessa muinaisrantojen synty liittyy erottamattomasti deglasiaation aikana alkaneeseen maankohoamiseen ja Itämeren kehitysvaiheisiin. Tämän tutkielman tavoitteena on esitellä Itämeren muinaisrantojen kerrostumis- ja kulutusmuodot sekä niiden syntyhistoria ja levinneisyys Suomen alueella. Työssä esitellään myös maamme muinaisrantojen ajoittamiseen soveltuvat menetelmät ja rannansiirtymismallit. Muinaisrantojen piirteiden kehittymiseen vaikuttivat paljolti rantavyöhykkeen sijainti ulappaan nähden, sen suojaisuus sekä pohjan jyrkkyys. Ympäristöönsä nähden korkeille mäille, jotka kohosivat saariksi keskelle merta ilman muiden pinnanmuotojen suojaa, syntyi merkittäviä rantamuodostumia. Myös ranta-alueen maaperän merkitys oli suuri muinaisrantojen syntyprosessissa. Selväpiirteisimmät rantavyöhykkeen kerrostumatyypit syntyivät lajittuneiden glasifluviaalisten muodostumien liepeille, mutta huuhtoutumalla syntyneitä muotoja jäi hyvin esiin etenkin moreenipeitteisiin mäkiin kivivöiden, huuhtoutumiskivikoiden ja moreenikalottien muodossa. Merkittäviä ja hyvin kehittyneitä muinaisrantoja syntyi varsinkin niissä vesivaiheissa, joissa vedenpinta pysyi suurin piirtein samoilla korkeuksilla riittävän pitkään antaen rantavoimille aikaa kuluttaa ja uudelleenkerrostaa maa-ainesta. Transgressiovaiheissa pinnan taso pysyi monesti regressiovaiheita pitempään paikoillaan, ja tästä johtuen niiden aikana muodostuneet muinaisrannat ovatkin usein paremmin kehittyneitä. Eri alueiden parhaiten erottuvat aallokon kulutusmerkit löytyvät tyypillisesti Itämeren ylimpien rantojen tasoilta. Eriasteisia muinaisrantoja syntyi kuitenkin kaikissa Itämeren vaiheissa, ja niitä on löydettävissä Itä- ja Pohjois-Suomen supra-akvaattisia alueita lukuunottamatta ympäri maata. Ensimmäiset muinaisrannat syntyivät Baltian jääjärvivaiheessa Ensimmäisen ja Toisen Salpausselän rinteisiin sekä niiden välimaastoon. Seuraavan, Yoldiamereksi kutsutun vaiheen rantamuodostumia löytyy paljonkin Etelä- ja Keski-Suomesta, mutta ne ovat yleensä heikosti kehittyneitä nopean maankohoamisen ansiosta. Erityisen selväpiirteisiä muinaisrantoja kerrostui tämän jälkeen Ancylustransgression aikana ympäri Länsi-Suomea, Pohjois-Pohjanmaata ja Lounais-Lappia. Samoin Litorinatransgression aikoihin kerrostui merkittäviä muodostumia laajoille alueille Etelä- ja Länsi-Suomeen, jolloin maankohoaminen oli jo hidastunut merkittävästi. Muinaisrantoja on syntynyt myös myöhemmin, nykyiseksi Itämereksi luokitellun vaiheen sisällä. Suomen oloissa eniten käytettyjä muinaisrantojen iänmääritysmenetelmiä ovat olleet merestä irti kuroutuneiden järvi- ja suoaltaiden pohjasedimenteistä tehdyt radiohiiliajoitukset, palynologiset havainnot ja piilevälajiston tutkimukset. Lustosavikronologia on ollut toinen erityisen hyödyllinen työkalu etenkin Baltian jääjärvivaiheen ajoituksissa. Myös paleomagnetismia sekä arkeologisia menetelmiä on hyödynnetty tutkimuksissa. Näiden menetelmien avulla tehtyjen ajoitusten pohjalta on voitu piirtää rannansiirtymiskäyriä, etäisyysdiagrammeja ja gradienttikäyriä, joilla vuorostaan pystytään matemaattisesti arvioimaan eri rantapintojen ikiä.

Degree completion is an issue for stakeholders and others concerned with higher education (Astin, 1997; Braxton, 2000; Porter & National Institute of Independent Colleges and Universities, 1990; Selingo, 2001). The research on degree completion in American higher education is extensive. Studies have been conducted on differences in degree completion by demographics (Pascarella, Smart, & Stoecker, 1989; Pritchard & Wilson, 2003), high school performance (Lewallen, 1993; Stage & Rushin, 1993; Tracey & Sedlacek, 1987), and college performance (DesJardins, Ahlburg, & McCall, 2002; Hu & St John, 2001; Tinto, 1997). Other work in higher education however has looked at how to classify students using student types. Astin developed one of these approaches. Despite the voluminous research conducted on persistence, no one has examined the issue of degree completion using Astin's (1993) student typology. The purpose of this study was to explore degree completion among college students. It employed Astin's (1993) student typology to explore differences between degree completers and dropouts. Specifically, it examined differences between degree completers and dropouts within and across Astin types by demographic characteristics, high school academic performance, and college academic performance. The data analyzed in the study were collected from entering freshmen, by cohort, from 1994 to 1997 at three different institutions: a public master's institution in the northeast; a private liberal arts institution in the northeast; and, a public research extensive institution in the mid-Atlantic. There were two sets of data employed in the study. The first set included responses to the Annual Freshman Survey (AFS) of the Cooperative Institutional Research Program (CIRP) (Sax, Lindholm, Astin, Korn, & Mahoney, 2002). The second set included institutional student data records consisting of demographic characteristics of participants and high school and college performance measures. This study examined degree completion among college students using Astin's (1993) student typology framework. The results of this research contributed to the existing body of literature on degree completion. This study was complex and yielded a mix of statistically significant findings. However, four key findings emerged from this study. First, degree completers are more likely to earn better high school grades than dropouts. Second, middle and high-income students are more likely to graduate from college than low-income students. Third, for Status Striver type students, other (non-academic) background variables predict college academic performance in terms of college GPA and total college credits. Fourth, for Social Activist type students, other (non-academic) background variables predict grades earned in college. These findings present a new direction for research on degree completion and research-based student typologies. / Ph. D.

A path π = (v1, v2,...vk+1) in a graph G = (V,E) is a downhill path if for every i, 1 < i < k, deg(vi) > deg(vi+1), where deg(vi) denotes the degree of vertex vi ∊ V. The downhill domination number equals the minimum cardinality of a set S ⊂ V having the property that every vertex v ∊ V lies on a downhill path originating from some vertex in S. We investigate downhill domination numbers of graphs and give upper bounds. In particular, we show that the downhill domination number of a graph is at most half its order, and that the downhill domination number of a tree is at most one third its order. We characterize the graphs obtaining each of these bounds.

Thesis (D.B.A.)--Nova University, 1990. / Typescript. Includes bibliographical references (leaves 118-146).

Prior research supports the relationship between education and status attainment, mobility, and occupational attainment. Today, within an increasingly bifurcated labor market, where education is important for occupational attainment and the associated income and benefits, understanding the processes of status attainment is important. Educational expectations shape educational attainment, while educational attainment influences occupational attainment and satisfaction. Utilizing the National Longitudinal Study of Adolescent Health, this study investigated the moderating effects of expectations on the relationship between education and occupational satisfaction. The results of this study partially support the moderating effects of expectations on the relationship between degree earned and career satisfaction, finding that expectations moderate this relationship for individuals who earned a bachelor's degree.