Tutkielma käsittelee oululaisen Onnelan lastenkodin historiaa sen toiminnan kahden ensimmäisen vuosikymmenen ajalta. Onnelan nimellä tunnettu, yhä toiminnassa oleva, lastenkoti perustettiin Kastellin alueelle vuonna 1922. Sen perustaja oli Oulun Orpokotiyhdistys, joka aloitti toimintansa vuonna 1919 ylläpitämällä Laanilassa pientä orpokotia, jota voi pitää Onnelan edeltäjänä. Tutkielman kattama ajanjakso sijoittuu vuosiin 1919–1939. Tutkielman lähdemateriaali on koottu arkistokokonaisuuksista, joihin kuuluvat Onnelan lastenkodin, Koteja Kodittomille Lapsille ry:n vastaanottokodin kannattajayhtymän, Oulun Orpokotiyhdistyksen ja Pelastakaa Lapset Oulun osasto ry:n arkistot. Lähdemateriaalin hajanaisuus johtuu lastenkotien ylläpidon mutkikkaasta historiasta. Onnelan taustalla on vaikuttanut useita yhdistyksiä, jotka ovat jättäneet jälkeensä tietoja lastenkodin menneisyydestä. Tärkeimpiä lähteitä ovat yhdistysten ja lastenkodin toimintakertomukset sekä Onnelan nimikirjat. Onnela perustettiin huolehtimaan kansalaissodan vuoksi orvoksi jääneistä ja muista huollon tarpeessa olevista lapsista. Oulun Orpokotiyhdistys ylläpiti Onnelaa vuoteen 1929 saakka, jolloin lastenkoti tuli Koteja Kodittomille Lapsille ry:n hoidettavaksi. Koteja Kodittomille Lapsille ry:n Oulun läänin vastaanottokodin kannattajayhtymä oli ylläpitänyt vuosina 1926–1929 Oulussa lasten vastaanottokotia, joka toimi lasten väliaikaisena asuinpaikkana ennen uusiin kasvatuskoteihin sijoittamista tai kotiinpaluuta. Vuonna 1929 Onnela jatkoi tätä vastaanottokotitoimintaa. Onnela toimi pääasiassa valtion ja kuntien avustusten ja huoltomaksujen turvin, mutta yksityisillä lahjoituksillakin oli merkitystä. Taloudellinen tilanne oli jatkuvasti tiukka, etenkin 1930-luvun alun pula-ajan seurauksena, mutta lastenkoti pystyi sopeutumaan ja jatkamaan toimintaansa. Niukkuus näkyi lastenkodin tiloissa ja henkilökunnan määrässä: suurimmaksi osaksi lastenkodissa oli vain kaksi työntekijää. Etenkin pitkäaikaisen johtajattaren Signe Airon työpanosta pidettiin suuressa arvossa. Ensimmäisten toimintavuosikymmenten aikana Onnelassa asui 12–23 lasta. Huollettavien lasten määrä vaihteli, etenkin 1930-luvulla, kun Onnela toimi vastaanottokotina. Kaikkia avun tarpeessa olleita lapsia ei pystytty resurssien puutteen vuoksi ottamaan vastaan. Eniten kyselyjä hoitopaikoista tuli taloudellisesti vaikeimpina vuosina. Huollon tarpeen taustalla oli varsinaisen orpouden lisäksi monenlaisia perhesyitä kuten köyhyyttä ja huoltajien sairauksia. Suuri osa lapsista pääsi aikanaan palaamaan omaan kotiinsa. Monille hankittiin myös uudet kasvatuskodit, jotka ajan tavan mukaisesti sijaitsivat maaseudulla. Onnelassa asuessaan lapset kävivät koulua, harjoittelijat kotitöitä ja leikkivät. Heitä pyrittiin kasvattamaan kristillisesti. Tarkastuskertomuksissa Onnelan elämää kuvaillaan myönteisesti: niukkuudesta huolimatta lapset olivat terveitä ja hyväkäytöksisiä. Onnelan arki pyrittiin järjestämään siten, että lapset pystyisivät elämään mahdollisimman normaalia elämää.

Pro gradu -tutkielmassani olen tutkinut sanomalehtien — Pohjolan Sanomat, Tornion Lehti ja Perä-Pohjolainen — välittämää kuvaa vuoden 1918 elintarvikepulasta Lapissa. Tarkastelin missä ja mistä oli pulaa sekä sanomalehtien välittämää kuvaa mielialoista, joita elintarvikepula synnytti, ja lehtien antamia neuvoja pulan helpottamiseksi. Lähteinäni toimivat vuonna 1918 ilmestyneet peräpohjalaiset sanomalehdet, jotka olivat tuolloin ainoat Lapissa ilmestyneet sanomalehdet. En ole rajannut tekstejä niiden luonteen mukaan, vaan mukana tutkimuksessa ovat niin artikkelit, uutiset, yleisönkirjoitukset kuin mainoksetkin. Tutkimukseni keskeinen menetelmä on kvalitatiivinen analyysi ja tulkinta. Sanomalehtien käyttö lähteenä asettaa omia haasteita: on muistettava niiden sidonnaisuus omaan aikaansa, huomioitava kielessä tapahtuneet muutokset ja tiedostettava, ettei sanomalehti välttämättä kuvaa tapahtumia objektiivisesti vaan ihmisten tulkitsemina. Tutkimukseni mukaan Lapissa oli pula ruoasta vuonna 1918. Ennen kaikkea pula oli leivästä, josta suomalaiset olivat tottuneet saamaan suuren osan päivittäisestä energiantarpeestaan. Monin paikoin oli turvauduttava pettu- tai olkileipään. Myös peruna ja kala eri muodoissa kuuluivat jokapäiväiseen ruokavalioon. Niistäkin oli pulaa tai ainakin ne olivat monien ulottumattomissa korkeiksi karanneiden hintojen vuoksi. Maitopula vaivasi etenkin alueen tilatonta väestöä syksyllä 1918. Myös sokerista ja kahvista oli pulaa. Lehdet uutisoivat nälkäkuolemista, mutta niiden todentaminen on vaikeaa, sillä samaan aikaan Suomessa liikkui kulkutauteja eivätkä lääkärit yleensä kirjanneet kuolinsyytä vaan papit. Sanomalehtikirjoituksilla pyrittiin vaikuttamaan mielipiteisiin. Useissa kirjoituksissa vedottiin maanviljelijöihin ylimääräisen viljan luovuttamiseksi. Kirjoituksissa vedottiin isänmaallisuuteen ja varoiteltiin seurauksista, joita paheneva elintarvikepula voisi aiheuttaa. Myös lähimmäisenrakkauteen ja muihin kristillisiin arvoihin vedottiin. Kirjoituksista kävi ilmi, että pelättiin yhteiskuntarauhan järkkymistä nälän seurauksena. Sanomalehdet nostivat esiin keinottelun ja lainkuuliaisuuden heikkenemisen ja yleisen moraalittomuuden. Suhtautuminen maanviljelijöihin oli ristiriitaista: toisaalta heidät nostettiin esikuvaksi, toisaalta heitä arvosteltiin oman edun tavoittelusta. Sanomalehdet olivat yksi kanava kansanvalistuksessa. Se näkyi lehtien palstoilla esimerkiksi kasvitarhaviljelyyn kannustavissa sekä korvikkeita ja säilömistä esitelleissä kirjoituksissa. Lehdet kirjoittivat myös kunnallis- ja koulukeittiöistä, mutta niiden merkitys jäi vähäiseksi Lapissa. Työteliäisyys, ahkeruus ja oma-aloitteisuus nostettiin kunnon kansalaisen ihanteeksi.

Tämä pro gradu -tutkielma tutkii oululaisen nuorisotyön kehitystä Oulun nuorisolautakunnan arkistomateriaalin kautta. Tutkimus on rajattu vuosiin 1947–1997. Tutkimus on rakenteeltaan temaattinen eli jokainen pääluku koostuu alaluvuista, joiden aihealueet ovat nuorisolautakunnan tekemä nuorisotyö, nuorisotilat ja nuorisoavustusten jakaminen nuorisojärjestöille. Tutkimuksen kohde on nuorisolautakunnan järjestämä nuorisotyö Oulun kaupungissa. Päälähteenäni olen käyttänyt Oulun kaupungin arkistolta (OKA) löytyvää nuorisolautakunnan arkistomateriaalia. Materiaali on järjestetty ja se sisältää kaiken nuorisolautakunnan tuottaman arkistomateriaalin, kuten kokouspöytäkirjat ja toimintakertomukset. Tämän lisäksi olen käyttänyt kaupungin arkistolta löytyviä Oulun kaupungin tilinpäätöksiä sekä nuorisotyötä koskevaa tutkimuskirjallisuutta. Tutkimukseni tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, miten nuorisotyö järjestettiin Oulussa. Tätä näkökulmaa tuetaan erilaisin kuvaajin. Olen kerännyt ja taulukoinut Oulun kaupungin tilinpäätöksistä ja nuorisolautakunnan toimintakertomuksista systemaattisesti numerotietoa nuorisolautakunnan palkkamenoista, hallitsemien nuorisotilojen neliömäärästä ja huoneistokuluista. Tämän lisäksi olen taulukoinut nuorisolautakunnan jakamia nuorisoavustuksia. Olen koonnut systemaattisesti kaikki nuorisolautakunnan jakamat avustukset vuosina 1947–1994 ja järjestänyt ne omaksi kuvaajakseen. Olen luokitellut nuorisojärjestöt vasemmistolaisiin, oikeistolaisiin, varhaisnuorisojärjestöihin, uskonnollisiin ja sitoutumattomiin. Lähdemateriaalin perusteella analysoin systemaattisesti taulukoimaani materiaalia ja tutkin laadullisesti sitä, miten nuorisojärjestöjen saamat avustukset muuttuivat tutkimuksen ajanjakson aikana ja mitä se kertoo nuorisotyöstä. Tutkimukseni keskeiset tulokset ovat nuorisotyön ammattimaistuminen sekä nuorisotyön yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kasvu tultaessa 1970-luvulle. Nuorisotilojen luku- ja neliömäärän kasvu ajoittui 1970-luvun loppuun ja 1980-luvun alkuun ja tähän samaan aikaan ajoittuu myös nuorten omaehtoisen toiminnan kasvu. Poliittisten nuorisojärjestöjen avustusten väheneminen 1990-luvun alussa on keskeinen tutkimukseni tulos. Varhaisnuorisojärjestöt ja harrastejärjestöt kasvattivat avustuksiaan poliittisten nuorisojärjestöjen kustannuksella. Nuoriso työtä kohdennettiin yhä enemmän nuorisotaloilla tapahtuvaan toimintaan 1970-luvulta alkaen. 1990-luvulla mukaan nuorisotoimi järjestää yhä enemmän tapahtumia yhteistyössä eri alojen toimijoiden kanssa. Musiikki- ja harrastustoiminta kasvattavat suosiotaan nuorten parissa. Erityisesti erilaisten musiikkitapahtumien ja discojen järjestäminen yleistyy 1970-luvulla, nämä ovat toimintaa, jossa nuoret saavat järjestää itse itselleen toimintaa. Tutkimukseni keskeinen tulos on, että Oulun kaupungin nuorisotyö kehittyi kohti nuorisotaloilla tapahtuvaa toimintaa. Kun 1950-luvulla nuorisolautakunnan tehtävä oli avustaa nuorisojärjestöjä, oli tilanne muuttunut 1980- ja 1990-luvuille tultaessa. Tällöin nuorisolautakunta tuki nuoritoimea, jonka tehtävänä oli järjestää nuorille mielekästä tekemistä tapahtumien ja nuorisotaloilla tapahtuvan toiminnan kautta.

Abstract My study is focused on the Finnish missionary workamong Bushmen in eastern Ovambo and Kavango in Namibia and on the image of Bushmen conveyed by it. The encounter of the cultures gave rise to new elements of the Bushman way of life that are partly based on the tradition of the encounter of cultures in the area and on the requirements of the local natural conditions. This helped to give the Bushmen the strength to resist acculturation, and the meeting of cultures brought regular elements, which I have called the borderline culture, to the outskirts of the missionary stations. Increased information reduces uncertainty. This fact began to come to surface in the 1950s in the descriptions of Bushmen by Finnish nurses in Kavango in which the emotions of fear, sympathy and care were present. The pressures for missionary work among the Bushmen towards the end of the 1950s broke the old image of Bushmen. In eastern Ovambo and Kavango, the missionary work among Bushmen which was expanding in the 1960s made the image of Bushmen a more everyday matter in the emerging borderline culture, in which it was typical to associate the image of the Bushman to work and success at work. The missionaries did not yet quite understand the life of the Bushmen, although they were clearly interested in it. They tried to dictate the conditions for the encounter in the 1960s in accordance with the old ideology of missionary work. Thus the 1960s was the era of a Bushman image that was controlled by the preachers who tried to defend the justification and methods of missionary work. The breaking of the language barrier was an important factor on the way to the next change in the image of Bushmen which was seen clearly in the borderline culture which was established in the 1970s. Language meant improved and more profound information and therefore confidential relationships between the missionaries and the Bushmen. The understanding of ethnic cultures improved in general. The new ideals were partly due to the strivings for independence in the area and to more general international pressures in which mission and colonialism were subjected to criticism. The borderline culture had been established, and the life of Bushmen was felt to be part of everyday life. The interest of the missionaries in the Bushmen"s way of life was increased. In the early 80s, the image of the Bushman had become much more diversified and uniform. The Bushman way of life was known quite well, although based on the description of a few missionaries only. As a consequence of the Namibian Civil War, the work of the Finnish missionaries ended in the stations in Ovambo, but the work continued in the form of developmental aid in Kavango. The last image of the Bushmen there was given by the quiet missionaries, the nurses, just like in the early stages in the early 1950s. The concerns over care and everyday nursing were common in their descriptions, but the Bushmen were not any longer strange wanderers in the forest but familiar people in a borderline culture.

Tutkielma käsittelee vegetarismia Suomessa vuosina 1900–1929. Tutkimusajanjaksolla riittävän ravinnon saanti oli yhteiskunnallinen ongelma, joten vegetaristinen ruokavalio vaati mahdollisuutta valita haluttu ruokavalio. Tietoa vegetarismista eli kasvisruokavaliosta saatiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa sanomalehdistä, yksityisten henkilöiden sekä kirjallisuuden kautta. Vaikutteita saatiin erityisesti Saksasta ja Ruotsista. Käytetty lähdeaineisto on koottu tutkimusajanjaksolla julkaistuista vegetarismia käsittelevistä aikakauslehdistä ja kirjallisuudesta. Erityisen tärkeäksi lähteeksi muodostui vuosina 1910–1932 ilmestynyt Terveys, josta tuli vuonna 1913 perustetun Suomen Vegetaristisen yhdistyksen äänenkannattaja. Sekä Terveyden että Suomen Vegetaristisen yhdistyksen kantavia voimia oli Anna Kurimo (1869–1938), joka myös käänsi vegetaristista kirjallisuutta. Toinen merkittävä vaikuttaja oli Alli Trygg-Helenius (1852–1926), joka tunnetaan erityisesti raittius- ja siveellisyystyöstään. Trygg-Helenius oli mukana perustamassa Suomen Vegetaristista yhdistystä. Lisäksi tohtori E. W. Lybeck (1864–1919) vaikutti erityisesti vegetarismin terveyskäsitysten muodostumisessa. Huomion arvoista suomalaisen vegetarismin varhaisissa vuosissa on sen yhteydet sekä kotitalousneuvontaan että terveysvalistukseen. Terveyteen vegetarismi kytkeytyi vaihtoehtoisen terveydenhoidon kautta. Erityisen vahvana halu lääkkeettömään terveydenhoitoon näkyi Terveydessä, jossa korostettiin ruokavalion merkitystä hyvinvoinnille. Lisäksi terveydenhoidossa korostettiin kylpyhoitoja — tämä näkyi esimerkiksi kylpylöiden ja parantoloiden suosiona 1900-luvun alussa. Parantolat sisällyttivät kasvisravinnon osaksi terveydenhoitomenetelmiään. Vegetarismiin kytkeytyi olennaisesti myös raittius, joka ulotettiin koskemaan alkoholin lisäksi myös muita nautintoaineita. Koska ravintotilanne oli osittain puutteellinen, erityisesti työ- ja maaseutuväestön keskuudessa, vegetarismin avulla pyrittiin korjaamaan tilannetta. Kasvisravinto esitettiin taloudellisena ja terveellisenä vaihtoehtona totutulle ja usein yksipuoliselle ravinnolle. Yhtenä ratkaisuna yksipuoliseen ravintoon pidettiin kasvitarhojen perustamista ja hoitoa. Kasvitarhaneuvontaan keskittyivät erityisesti ruustinna Nora Pöyhönen (1849–1938) ja hänen tyttärensä Maiju Pöyhönen (1879–1930). Pöyhöset julkaisivat vuosina 1912–1917 Kodin kaswitarha-nimistä lehteä, jonka painopisteenä oli kasvitarhanhoidon lisäksi vegetarismi. Taloudellisuus korostui ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin elintarviketilanne heikkeni entisestään. Vaikka riittävän ravinnon turvaaminen oli tärkeää, esiin nousi erityisesti Terveyden kirjoittajien keskuudessa tarve korostaa vaikeiden aikojen suomaa mahdollisuutta toimia aatteen hyväksi: ihmisten toivottiin omaksuvan lihaton ruokavalio niin hyvin, ettei lihansyöntiin olisi tarvetta palata olojen parannuttua. Kasvisruokaan painottuvaa kotitalousneuvontaa antoivat vegetaristien lisäksi useat naisjärjestöt, kuten Marttajärjestö. Tällöin vegetarististen toimijoiden työ on jälkeenpäin jäänyt näkymättömiin. Kuitenkin kiinnostus kasvisravintoa kohtaan oli 1910-luvulla voimakasta. Tämän osoittaa Anna Kurimon Kasviskeittokirjan kahden ensimmäisen painoksen (1911, 1918) yhteismäärä, 13 000 kappaletta. Suomen Vegetaristisessa yhdistyksessä oli vuonna 1930 noin 800 jäsentä.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Oulun Karjalaseura ry:n toiminta vuosina 1940–2010. Talvi- ja jatkosodan aluemenetysten myötä yli 400 000 karjalaista joutui jättämään kotiseutunsa, ja jo keväällä 1940 siirtoväki perusti valtakunnallisen Karjalan Liiton ajamaan asioitaan. Pian alettiin perustaa paikallisia seuroja, ensimmäisten joukossa Oulun Karjalaseura syyskuussa 1940. Sen tarkoituksena oli yhdistää Ouluun asettunut siirtoväki ja huolehtia heidän edunvalvonnastaan. Alusta asti mukana oli paljon virkistystoimintaa, kuten juhlia ja urheilua. Jatkosodan aikana suurin osa Oulun karjalaisista palasi kotiseuduilleen, ja seuran toiminta oli pysähdyksissä vuoteen 1946 asti. Sen jälkeen seura on toiminut keskeytyksettä, vaikka se onkin kokenut monenlaisia vaiheita ja aktiivisuus on vaihdellut suurestikin. Tutkimuksellani olen halunnut selvittää, miten seuran tehtävä on muuttunut 70 vuoden aikana, ja mitä seura on jäsenilleen merkinnyt. Päälähteeni on Oulun Karjalaseura ry:n arkisto, jota säilytetään Oulun maakunta-arkistossa. Täydentävänä lähteenä on piirijärjestö Karjalaseurojen Pohjolan piiri ry:n arkisto sekä lehtiartikkeleita. Lisäksi olen haastatellut kahdeksaa Oulun Karjalaseuran pitkäaikaista aktiivijäsentä. Lähdekriittisen tarkastelun avulla rakennan lähteiden pohjalta kokonaiskuvan Oulun Karjalaseurasta 70 vuoden ajalta. Tärkeänä metodina on vertailu kattojärjestö Karjalan Liittoon. Tähän olen käyttänyt Terhi Willmanin toimittamaa teosta Karjalasta on kysymys. Karjalan Liitto 1940–2010. Seuran toiminta on aina perustunut karjalaisten perinteiden vaalimiseen. Perinteitä on pidetty yllä esimerkiksi tanhuamalla ja kyykkäämällä, valmistamalla perinneruokia, ompelemalla kansallispukuja, järjestämällä luentoja ja seminaareja sekä tekemällä retkiä rajantakaiseen Karjalaan. Suhde karjalaisuuteen on kuitenkin muuttunut matkan varrella: alun perin se oli kiihkeää heimoaatetta ja polttava poliittinen kysymys, nykyisin — ja etenkin sotien jälkeen syntyneille — ennen kaikkea leppoisaa harrastustoimintaa sekä iloa ja ylpeyttä omista juurista. Muun karjalaisen järjestötoiminnan tavoin Oulun Karjalaseuralla on ollut suuri merkitys sotavuosien vaikeista kokemuksista selviämiselle. Alkuvaiheessa seura antoi jäsenilleen konkreettista tukea neuvonnan ja avustusten muodossa, mutta halki vuosikymmenten merkittävin anti on ollut seuran tarjoama henkinen tuki. Yhteisissä tapahtumissa hajalleen lyödyt karjalaiset ovat saaneet tuntea yhteenkuuluvuutta, ja seuran tarinailloissa on yhdessä purettu sota-aikojen aiheuttamia traumoja. Sotienjälkeisessä Suomessa karjalaisuudesta puhuminen ei aina ollut suotavaa ja siirtoväellä oli kova paine sopeutua uuden asuinpaikkakunnan väestöön. Karjalaseura tarjosi paikan, missä saattoi olla oma itsensä ja tuntea ylpeyttä omista juuristaan. Vaikkei karjalaisuutta enää pitkään aikaan ole tarvinnut piilotella, seuran tarjoama yhteenkuuluvuuden tunne ja tietoisuus omasta kulttuuriperinnöstä ovat edelleen 2000-luvulla tärkeimpiä toimintaa ylläpitäviä voimia.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Metsähallituksen Ranuan hoitoalueen historia vuosina 1905–1939. Ranuan hoitoalue erotettiin vuonna 1905 Iin ja Simon hoitoalueista, yhtä aikaa Ylisimon hoitoalueen kanssa. Hoitoalueen perustamisen syinä olivat halu pienentää hoitoalueiden kokoa, kasvava metsätalous ja tarve saada kruununmetsät parempaan valvontaan. Vuonna 1923 Ranuan ja Ylisimon hoitoalueet yhdistettiin yhdeksi hoitoalueeksi. Yhdistymisen myötä hoitoalueen pinta-ala kaksinkertaistui, kattaen näin 290 000 hehtaarin alueen. Hoitoalueiden yhdistyminen oli merkittävin muutos, joka hoitoaluetta ja sen toimintaa kohtasivat tutkimusaikana. Tutkimuksellani olen halunnut selvittää Metsähallituksen vaikutusta alueen maan ja metsien käyttöön, valvontatyön tehokkuutta sekä metsähallinnon toimia osana ympäröivää yhteisöä. Tutkimukseni keskiössä on Metsähallituksen rooli ja toiminta. Päälähteenäni käytän Ranuan hoitoalueen arkistomateriaalia, jota säilytetään Oulun maakunta-arkistossa. Tutkimusta täydentämään olen käyttänyt myös Metsähallituksen muiden organisaatioiden ja Ranuan kunnan arkistoa. Painettuina lähteinä olen käyttänyt Suomen tilastollista vuosikirjaa sekä Suomen kruununmetsien metsänhoitajille tarkoitettua käsikirjaa vuodelta 1910. Tutkimus perustuu laadulliseen tutkimukseen sekä tilastolliseen esittämiseen. Laajan virallisen kirjemateriaalin ja kertovan aineiston perusteella luon kuvaa metsähallinnon virallisista toimista Ranuan hoitoalueella. Metsähallitus rajoitti alueen väestön perinteistä metsien käyttöä. Näkyvä puuttuminen metsien luvattomaan käyttöön eli haaskaukseen ja perinteisen puukaupan rajoittaminen jättivät jälkensä yhteisön ja metsähallinnon suhteisiin. Metsähallintoa leimasi toiminta lakien ja asetusten mukaan. Tämä vaikutti suuresti ihmisten kuvaan Metsähallituksesta. Aluemetsänhoitajat tiedostivat alueen väestön heikot elinolosuhteet ja pyrkivät toimillaan vaikuttamaan yhteisen edun toteutumiseen. Metsähallitus oli myös Ranuan kunnan suurin veronmaksaja. Ensimmäiset kaksi vuosikymmentä Metsähallitus toimi pelkästään puiden myyjänä. Omien hankintahakkuiden alkamisesta vuonna 1926 seurasi se, että valtiosta tuli nopeasti ainut hoitoalueen metsissä hakkuita suorittanut taho. Hakkuumäärät valtion mailla kasvoivat 1920-luvulla suunnitelluista jopa kaksinkertaisiksi. Valtionmaiden asutustoiminta heikensi 1920- ja 1930-luvuilla Metsähallituksen toimintaedellytyksiä. Aluemetsänhoitajien päätavoite oli lisätä hoitoalueen metsien kysyntää. Tavoitteeseen päästiin vasta hankintahakkuilla ja Simojoen uitto-olosuhteiden parantamisen jälkeen.

The object of this study is to shed new light on both the influence exerted on Finnish by the Swedish language, and on the mechanisms by which language contact in structural domains takes place. It is argued that syntactic borrowing should be regarded as a subtype of reanalysis and extension rather than as an independent mechanism. Also, the need to regard linguistic structural change as teleologically motivated rather than deterministically caused is stressed. Possibilities to apply a framework based on A.N. Whitehead’s process philosophy to language change are explored. The corpus consists of six legal translations from the 1580s to 1759. The areas studied, all relating to Finnish object and subject marking, are those of the Finnish passive, which under foreign influence has shown tendencies to change from a typically non-promotional passive to a promotional passive; Finnish necessitive constructions, which form an active-stative subsystem within Finnish with marked active subjects and unmarked objects/non-active subjects but have shown tendencies to develop a nominative-accusative system in dialects influenced by Swedish; and the Finnish relative word "kuin", which has been taken to be a Swedish calque modelled on "som". The result is a complex interplay of reanalyses and extensions with foreign model patterns involved to a varying degree. Development of a promotional passive seems to involve both internal semantic factors and Swedish models. Necessitive subjects appear to be marked or unmarked on the basis of a merger between constructions involving active subjects and passive objects, possibly modelled on Swedish. And the relative word "kuin" has been integrated into Old Finnish in a way at odds with the usage of the model pattern. This vindicates abandoning the dichotomy between “internal” and “external” changes, and regarding language contact as a background factor rather than as an independent cause.

This work deals with verb inflections in a Finnish dialect spoken by descedants of Finnish-speaking settlers in northern Sweden. The dialect has been given the name Jukkasjärvi Finnish, as the main area where it is spoken lies within the parish of Jukkasjärvi. Jukkasjärvi Finnish belongs to the Vittangi Finnish dialect group within the principal Torne-Finnish dialect, the use of which extends along both sides of the Swedish-Finnish border. The documentation of the dialect is based on the language spoken by older people, as younger people are with increasing frequency using Swedish for their spoken language. The linguistic material has been collected by means of direct questioning, tape recordings and questionnaires. In the documentation, the principles for Keruuopas by Terho Itkonen and others have been used. In this study the dialect is compared with standard Finnish. The result of the investigation shows that Jukkasjärvi Finnish has the following characteristics: short vowels in endings, low frequency of gemination, syllable contraction, roots as the infinitive forms of contracted verbs, and to a certain extent analogical formations. An earlier influence from Saamish (Lappish) can also be discerned. Recently the dialect has also been influenced by those Finland-Finnish dialects that scarcely deviate from standard Finnish. / digitalisering@umu

This study presents a pragmatic viewpoint toward the analysis of definiteness, regarding the universal, primitive notions of topic, theme, focus, emphasis, specificity, reference, and restrictivity as the controlling features of discourse which are coded in derivative syntactic structures such as the Finnish case selection and word order and the English determiner system in irregular ways. The explanation of the English article as a mere marker of definiteness which is to be translated into Finnish as case, word order, and stress variations does not reveal how each language deals with nounrelated discourse functions. But if the pragmatic motivation controlling the expression of definiteness is first analyzed as an organizing principle in the syntax of an utterance, then the language-specific, superficial manifestations can be identified in a more exhaustive manner.The basic hypothesis in the study was that definiteness is a grammatical concept which is derived from the universal pragmatic functions but may not always be established in each language separately as a syntactic category. It was shown how the pragmatic notions of topicality, thematicity, focality, emphasis, specificity, reference, restrictivity,.and presuppositionality interact with the derived features of case, word order, stress, and function words in Finnish. It was observed that due to their biassed typological nature, languages combine the primitives in different ways so that a language which lacks a morphological or lexical system of marking definiteness (Finnish) must allow for more extensive pragmatic control of word order than a language which has an overt article system (English) in order to reflect the pragmatic conditions of an utterance.It was suggested in the study that the primary function of case markings (specifically, the nominative/accusative vs. partitive contrast) in Finnish is not the expression of definiteness through the totality/ partiality contrast and that the order of sentence elements is not always a direct indicator of definiteness or indefiniteness. Instead, the Finnish case selection is a result of pragmatic functions such as topicality, focality, completeness of action, specificity, referentiality, and emphasis, whereas word order in its marked/unmarked forms is related to givenness/newness and thus, topicality/focality. Seven Subject Rules and four Object Rules were formulated to account for the typological limits within which the pragmatic control of sentence elements in Finnish must operate.The study concluded that definiteness is a pragmatic consequence of a number of different things which are not coded in Finnish as they are in English. Whereas English has syntacticized definiteness and Finnish has not, the discourse functions which correspond to Finnish case and word order and the English article system are interpreted pragmatically in ways that are not equivalent between the two languages. Because definiteness is subject to syntactic limitations which themselves are contingent on pragmatic factors,: it is appropriate to speak of definiteness as a derivative function which can be attributed only to languages with an overt article system.