No description available.

Rikastushiekka-allas on malminrikastuksessa syntyvän jätteen eli rikastushiekan läjitysalue ja loppusijoituspaikka. Altaat perustuvat ympäristön ja yleisen turvallisuuden huomioon ottamiselle, sillä rikastushiekka-altaisiin sijoitettava aines voi olla merkittäväkin haitta ympäristön eri osille, kuten pohjavedelle ja sitä kautta myös ihmisille. Jätteistä syntyvä uhka perustuu niissä oleviin haitta-aineisiin ja niiden käyttäytymiseen ympäristössä. Suurimman riskitekijän aiheuttaa kuitenkin rikastushiekoissa olevat herkästi hapen vaikutuksesta rapautuvat sulfidimineraalit, jotka rapautuessaan voivat tuottaa happamia valumavesiä. Rautuvaaran rikastushiekka-altaan pintaosan rapautumista tutkittiin osana Biopeitto-projektia.

Rantojen monimuotoisuus johtuu rantaa muovaavista eroosiotekijöistä, joista tärkeimpiä ovat tuulten ohjaama aaltoenergia, rannan läheisyyden pintavirtaukset sekä vuorovesikanavat. Rantoja voidaan luokitella niiden sijaintiin mantereeseen nähden, sekä eri ominaisuuksien, kuten rannan sedimenttimateriaalin ja muodon perusteella. Rantakerrostumat ovat rannan prosessien tuloksia, ja niihin kuuluvat myös veden alla olevien rantavyöhykkeiden kerrostumat. Kerrostumien sedimenttikoostumukset vaihtelevat eri osissa rantaa riippuen aaltojen energiatasoista ja rannan kaltevuudesta. Myös vallitseva sää vaikuttaa aaltojen toimintaan, sillä esimerkiksi myrskyisellä säällä aallot kuljettavat usein sedimenttejä tavallista kauemmaksi mantereelle. Rannan maa-aineskerrokset muodostavat fasiessekvenssejä, jotka ovat pystysuuntaisia eli vertikaalisia leikkauksia rannan kerrosrakenteesta. Rantojen vertikaalileikkausten koostumukset ja muoto vaihtelevat riippuen rannalla vallitsevista rannalle sedimenttimateriaalia tuovista eroosiotekijöistä ja siitä, onko merenpinta korkealla eli transgressiivisessa tilassa, vai taantumatilassa eli regressiossa.

Pyhäsalmi mine is located in central Finland, at the eastern side of the Pyhäjärvi lake. The Pyhäsalmi deposit is polymetallic Zn-Cu VMS ore body with total reserve, mined and yet to be mined, of 58.3 Mt @ Cu 0.9 %, Zn 2.4 %, S 37.8 %, Au 0.4 g/t and Ag 14 g/t. At the end of 2013, 51 Mt of ore has been mined. The mine will be in operation until August of 2019. The Pyhäsalmi deposit is hosted in a felsic-dominated bimodal Proterozoic succession. Local hydrothermal alteration is composed of sericite-quartz alteration, and intensifies when it is in close proximity with the upper ore body. The deep ore body is thrusted into unaltered metamorphosed hangingwall volcanic rock, thus separated from the alteration zone. The Pyhäsalmi district and deposit has been subjected to four different tectonic phases (D1–D4) and intrusions accompanied by them. These tectonic processes have thrusted the deposit in upright position from the original position. Basic theory of VMS formation processes can be used for modeling Pyhäsalmi deposit formation process, which in turn can benefit massive sulfide exploration.

Lumivyöryt ovat jyrkillä rinteillä esiintyviä, pääasiassa lunta kuljettavia massaliikuntoja, jotka voivat kuitenkin kuljettaa lumimassan seassa myös debristä kuten kiviä ja orgaanista ainesta. Lumivyöryt voidaan luokitella irto- ja laattalumivyöryihin. Irtolumivyöryt ovat pistemäisestä lähteestä irtoavia ja alaspäin kasvavia lumivyöryjä. Laattalumivyöryissä lumipeitteestä irtoaa yhtenäinen laatta, kun siihen kohdistuva leikkausjännitys ylittää lumikerroksen leikkauslujuuden. Lumivyöryt kykenevät sekä erodoimaan maanpintaa että kerrostamaan kuljettamaansa ainesta erilaisiksi maaperämuodoiksi. Lumivyöryt aiheuttavat maanpinnan eroosiota edetessään lumettoman maanpinnan päällä tai lumivyörymassojen käsittäessä koko lumipeitteen. Tärkeimmät eroosiomekanismit ovat rakeiden törmäykset ja abraasio. Tiheästä aineksesta koostuvilla lumivyöryillä, kuten vesipitoisilla lumivyöryillä, on korkea eroosiopotentiaali. Lumivyöryjen aiheuttaman eroosion nopeus vaihtelee keskimäärin välillä 0–0,5 millimetriä vuodessa. Eroosiomuodoista, joita lumivyöryt synnyttävät, suurimpia ovat lumivyörykraatterit (engl. impact craters, impact pits), jotka ovat halkaisijaltaan 20–100 metriä, ja syvyydeltään 1–5 metriä olevia kraattereita, joiden distaalipuolella on usein puolikaaren muotoinen valli (engl. impact mound). Lineaarisia lumivyöryjen synnyttämiä eroosiomuotoja ovat lumivyörykourut (engl. avalanche chutes, avalanche furrows) ja laahausjäljet. Lumivyörykourut ovat muutamia metrejä leveitä ja 1–3 metriä syviä U-muotoisia uria. Näissä kouruissa ja lumivyöryuralla yleisesti voi esiintyä erisuuruisia lumivyöryn kuljettamien klastien maanpintaan synnyttämiä laahausjälkiä. Lumivyöryjen kuljettaman debriksen määrä vaihtelee hyvin suuresti. Lumivyöryjen kerrostamat sedimentit ovat lajittumattomia ja niiden kivet eivät ole suuntautuneita. Sedimenttien kerrostuminen siten, että perusmassa eli lumi sulaa muun aineksen ympäriltä aiheuttaa muun muassa klastien kerrostumista toistensa varaan, epävakaisiinkin asentoihin, ja pienten rakeiden sekä orgaanisen aineksen kerrostumista suurempien kivien ja lohkareiden päälle. Lumivyöryt kerrostavat pysähtymisvyöhykkeelleen pitkittäisiä, alaspäin leveneviä lumivyörykeiloja (engl. avalanche boulder tongues). Yleisesti satoja metrejä pitkät ja kymmenistä satoihin metriä leveät keilat koostuvat sorasta ja sitä karkeammista rakeista. Lumivyöryuralla esiintyy suurten lohkareiden distaalipuolella katvevalleja (engl. debris shadow, debris tail), jotka ovat pituudeltaan 10–15 metriä ja korkeudeltaan 0–1 metriä, ja jotka voivat olla alkuperältään sekä eroosion että kerrostumisen tulosta. Pienempiä pitkittäisiä kerrostumismuotoja ovat ruoteet (engl. ribs) ja reunavallit (engl. levées). Poikittaisia lumivyöryjen kerrostamia maaperämuotoja ovat törmäysharjanteet (engl. impact ramparts) ja pronival-muodostumat (engl. pronival ramparts, protalus ramparts). Törmäysharjanteet muodostuvat, kun lumivyöry törmää jokiuomaan singoten ja kerrostaen ainesta uoman distaalipuolelle poikittaiseksi harjanteeksi. Pronival-muodostumat ovat yleensä pysähtymisvyöhykkeellä esiintyviä matalia ja poikittaisia muodostamia, joita voivat synnyttää lumivyöryt, mutta myös muun muassa kivivyöryt ja solifluktio.

Happamia sulfaattimaita edeltäneet sulfiittimaat ovat muodostuneet muinaisen Litorinameren alueelle noin 4000–8000 vuotta sitten. Maaperän hapettuessa sulfiittimaista muodostuu monimutkaisten kemiallisten reaktioiden seurauksena sulfaattimaita, joista alhaisen pH:n vuoksi lähtevät alkuaineet liikkeelle kuormittaen erityisesti vesistöjä. Happamat sulfaattimaat ovat yleinen ilmiö Suomen rannikkoseudulla ja erityisesti Pohjanmaan alueella. Ihmisen toiminta, esimerkiksi maanviljely, metsätalous ja kaivostoiminta, lisäävät happamuuden aikaan saamaa kuormitusta, minkä vuoksi ympäristöhaittoja on pyrittävä ehkäisemään erilaisilla menetelmillä.

Glasiomariiniset kerrostumissysteemit tarkoittavat ympäristöjä, joissa jään reuna päättyy mereen, ja joissa muodostuu geneettisesti yhtenäisiä litofasieskokonaisuuksia. Ympäristössä tapahtuu glasiaalivaikutteisia prosesseja, joiden tuloksena syntyy kerrostumia. Kerrostumissysteemit voidaan jakaa jääproksimaaliasemaan, joka sijaitsee lähellä jäätikön reunaa, ja jäädistaaliasemaan, joka sijaitsee kauempana jäätiköstä. Kerrostumissysteemien vaikutus ulottuu laajalti mannerreunuksen ympäristöön ja jopa meren abyssaalisille tasangoille asti. Kerrostumasukkessioiden muodostumiseen ja sedimenttisaantoon vaikuttavat merkittävästi alueelliset ilmasto-olosuhteet. Glasiaalivaikutteisissa altaissa tapahtuvien merenpinnanvaihteluiden ja jäätikön aseman muutosten vuoksi merelliset allasrakenteet kokevat muutoksia. Muutokset voivat olla eustaattisia eli jäätikön kokoon liittyviä muutoksia, tai glasioisostaattisia eli jään painaman maan kuoren palautumiseen liittyviä muutoksia. Muutokset vaikuttavat myös altaan energiatasoihin, jotka puolestaan vaikuttavat sedimentaatioprosessien tehokkuuteen. Jäätiköstä irtoavilla jäämassoilla on merkittävä ympäristöä ja merenpohjaa muovaava vaikutus etenkin korkeilla leveysasteilla. Glasiomariinisten prosessien ja kerrostumien sekä glasiaalisten sedimenttisukkessioiden tulkitseminen auttaa ymmärtämään aiempaa jäätiköitymishistoriaa ja menneitä ilmasto- ja paleoympäristöolosuhteita. Kerrostumisprosessien tulkinta on hankalaa, mutta glasiaalisedimentologinen tieto voi auttaa ratkaisemaan tulevaisuuden ympäristöongelmia laajenevilla urbaaneilla alueilla.

Suomen maapinta-alasta noin yksi kolmasosa on suomaata. Geologisten soiden yhteispinta-ala on 5,1 miljoonaa hehtaaria ja turpeen tuotantoon soveltuvaa teknisesti käyttökelpoista suopinta-alaa on 1,2 miljoonaa hehtaaria. Teknisesti käyttökelpoisten soiden turvevarojen energiasisältö on 1100 Mtoe eli 1100 miljoonaa öljytonnia vastaava energiamäärä, mikä on noin 36 kertainen Suomen vuotuiseen primäärienergian kulutukseen verrattuna. Suuresta energiavarannosta johtuen turpeella on merkittävä osuus Suomen energiahuollossa. Suomessa tuotetusta sähköstä 4–5 % tuotetaan turve-energialla ja lämmöstä 15 %. Turve luokitellaan hitaasti uudistuvaksi fossiiliseksi polttoaineeksi ja sen energiakäyttö tuottaa kasvihuonekaasupäästöjä ja siten vaikuttaa ilmaston lämpenemiseen samoin kuin muutkin fossiiliset polttoaineet. Turve-energian tuotantoketju on ajallisesti pitkä. Sen takia ilmastovaikutusten tarkastelu on suoritettava kaikki tuotantoketjun vaiheet kattavasti. Tässä työssä on kirjallisuuslähteiden avulla kartoitettu eri turvetuotantoketjujen ilmastovaikutusta elinkaarinäkökulmasta säteilypakotetta apuna käyttäen. Turve-energian tuotannon ilmastovaikutusta verrataan kivihiilellä tuotetun energian ilmastovaikutukseen. Tuloksena todetaan, että suopeltolähtöinen turvetuotantoketju aiheuttaa pienimmän ilmastorasituksen elinkaariajanjaksolla. Metsäojitettu suo lähtökohtana tuottaa lähes samansuuruisen ilmastokuormituksen kuin kivihiilellä tapahtuva energian tuotanto. Kuitenkin voidaan sanoa, että kaikki turvetuotantoketjut ovat ilmaston muuttumisen kannalta edullisempia kuin kivihiilipohjainen energian tuotanto.

The Geological Survey of Finland collected zinc-, lead- and copper-bearing glacial sandstone boulders in 1970’s and 1980’s south of Raahe, Finland. The origin of these sandstones remains inconclusive. The petrographic analysis shows sphalerite, galena, pyrite and chalcopyrite as the main ore-bearing minerals in the matrix of the sedimentary rocks, associated with quartz, feldspar and calcite. Signs of a carbonate-cemented sediment and metal-rich fluid interaction suggest that mineralization was formed as part of a Mississippi Valley type deposit system. The main hypotheses suggest that the boulders were derived from the Laisvall MVT deposit of Sweden or from an unknown mineralization in the Bothnia Bay. The objective of this study was to make a literature review of the Laisvall deposit and analyze the compositional range of sphalerite in a sample from Raahe and compare it to the chemical characteristics of the Laisvall MVT deposit in Norwegian Caledonides, to determine the origin of Raahe glacial erratic sample. The second objective of the study was to assess the dependency of the color on the iron content of the sphalerite. The study is completed by optical microscopy and electron microprobe analysis (EPMA).

Muinaisrannoiksi nimitetään erilaisia rantavoimien eli aallokon ja jäiden liikkeiden aikaansaamia kerrostumia ja kulutusmuotoja, jotka ovat syntyneet meren tai järven pinnan tason ollessa maanpintaan nähden huomattavasti nykyistä korkeammalla. Suomessa muinaisrantojen synty liittyy erottamattomasti deglasiaation aikana alkaneeseen maankohoamiseen ja Itämeren kehitysvaiheisiin. Tämän tutkielman tavoitteena on esitellä Itämeren muinaisrantojen kerrostumis- ja kulutusmuodot sekä niiden syntyhistoria ja levinneisyys Suomen alueella. Työssä esitellään myös maamme muinaisrantojen ajoittamiseen soveltuvat menetelmät ja rannansiirtymismallit. Muinaisrantojen piirteiden kehittymiseen vaikuttivat paljolti rantavyöhykkeen sijainti ulappaan nähden, sen suojaisuus sekä pohjan jyrkkyys. Ympäristöönsä nähden korkeille mäille, jotka kohosivat saariksi keskelle merta ilman muiden pinnanmuotojen suojaa, syntyi merkittäviä rantamuodostumia. Myös ranta-alueen maaperän merkitys oli suuri muinaisrantojen syntyprosessissa. Selväpiirteisimmät rantavyöhykkeen kerrostumatyypit syntyivät lajittuneiden glasifluviaalisten muodostumien liepeille, mutta huuhtoutumalla syntyneitä muotoja jäi hyvin esiin etenkin moreenipeitteisiin mäkiin kivivöiden, huuhtoutumiskivikoiden ja moreenikalottien muodossa. Merkittäviä ja hyvin kehittyneitä muinaisrantoja syntyi varsinkin niissä vesivaiheissa, joissa vedenpinta pysyi suurin piirtein samoilla korkeuksilla riittävän pitkään antaen rantavoimille aikaa kuluttaa ja uudelleenkerrostaa maa-ainesta. Transgressiovaiheissa pinnan taso pysyi monesti regressiovaiheita pitempään paikoillaan, ja tästä johtuen niiden aikana muodostuneet muinaisrannat ovatkin usein paremmin kehittyneitä. Eri alueiden parhaiten erottuvat aallokon kulutusmerkit löytyvät tyypillisesti Itämeren ylimpien rantojen tasoilta. Eriasteisia muinaisrantoja syntyi kuitenkin kaikissa Itämeren vaiheissa, ja niitä on löydettävissä Itä- ja Pohjois-Suomen supra-akvaattisia alueita lukuunottamatta ympäri maata. Ensimmäiset muinaisrannat syntyivät Baltian jääjärvivaiheessa Ensimmäisen ja Toisen Salpausselän rinteisiin sekä niiden välimaastoon. Seuraavan, Yoldiamereksi kutsutun vaiheen rantamuodostumia löytyy paljonkin Etelä- ja Keski-Suomesta, mutta ne ovat yleensä heikosti kehittyneitä nopean maankohoamisen ansiosta. Erityisen selväpiirteisiä muinaisrantoja kerrostui tämän jälkeen Ancylustransgression aikana ympäri Länsi-Suomea, Pohjois-Pohjanmaata ja Lounais-Lappia. Samoin Litorinatransgression aikoihin kerrostui merkittäviä muodostumia laajoille alueille Etelä- ja Länsi-Suomeen, jolloin maankohoaminen oli jo hidastunut merkittävästi. Muinaisrantoja on syntynyt myös myöhemmin, nykyiseksi Itämereksi luokitellun vaiheen sisällä. Suomen oloissa eniten käytettyjä muinaisrantojen iänmääritysmenetelmiä ovat olleet merestä irti kuroutuneiden järvi- ja suoaltaiden pohjasedimenteistä tehdyt radiohiiliajoitukset, palynologiset havainnot ja piilevälajiston tutkimukset. Lustosavikronologia on ollut toinen erityisen hyödyllinen työkalu etenkin Baltian jääjärvivaiheen ajoituksissa. Myös paleomagnetismia sekä arkeologisia menetelmiä on hyödynnetty tutkimuksissa. Näiden menetelmien avulla tehtyjen ajoitusten pohjalta on voitu piirtää rannansiirtymiskäyriä, etäisyysdiagrammeja ja gradienttikäyriä, joilla vuorostaan pystytään matemaattisesti arvioimaan eri rantapintojen ikiä.