Tutkielma käsittelee hampaiden autotransplantaatiota kasvavilla lapsilla ja nuorilla. Autotransplantaatiot voidaan jakaa kolmeen ryhmään: tavanomainen autotransplantaatio, intra-alveolaarinen transplantaatio ja tarkoituksellinen uudelleen istutus. Yleisimmin tehdään tavanomaisia autotransplantaatioita, koska niillä on parhaimmat onnistumismahdollisuudet. Autotransplantaatiolla tarkoitetaan hampaan siirtoa paikasta toiseen saman yksilön suussa ja tässä katsauksessa käsitellään pääasiassa kehittyvien hampaiden siirtoja. Hampaiden autotransplantaatioita on tehty jo yli 50 vuotta ja niiden onnistumisprosentit ovat olleet suuria vaihdellen 62–100 prosentin välillä. Autotransplantaatio on hoitovaihtoehto ainoastaan kehittyvässä hampaistossa. Siirrettävän hampaan juurenkehitys täytyy olla kesken, jotta se voidaan siirtää. Siirretty hammas puhkeaa viereisten hampaiden mukana, luo ja ylläpitää alveoliluuta ja ikenen muotoa. Leukojen ja kasvojen kasvun takia lapsille ja nuorille ei voi laittaa implantteja ennen kasvun päättymistä. Autotransplantaation onnistuminen riippuu paljolti leikkaustekniikasta ja kirurgin taidoista. Yleisimpiä siirretyssä hampaassa ilmeneviä komplikaatioita ovat ankyloosi ja erilaiset resorptiot. Siirretystä hampaasta on pidettävä huolta, sillä se on yhtä lailla altis kariekselle ja parodontologisille ongelmille. Potilas täytyy motivoida hyvään omahoitoon. Autotransplantaatioita voitaisiin tehdä enemmänkin jos hampaita olisi ylimäärin tarjolla. Tulevaisuudessa tavoitteena olisi kehittää BioTeeth eli laboratoriossa kehitelty hammas potilaan omista soluista. Näin vältyttäisiin hylkimisreaktioilta ja hammaspuutospotilaille tämä olisi varteenotettava hoitovaihtoehto. Lisäksi työssä on tarkasteltu vuonna 2009–2015 Oulun yliopistollisessa sairaalassa Hammas- ja suusairauksien klinikalla tehtyjä autotransplantaatioita. Näistä selvitettiin muun muassa lähettävä taho, potilaiden kotipaikat, potilaiden iät leikkaushetkellä, potilaiden terveydentila, leikkauksen syy, komplikaatiot ja seuranta-aika. Aineistosta käy ilmi, että yhteensä transplantoitiin 26 hammasta, joista kolme oli intra-alveolaarisia transplantaatioita. Seuranta-ajan puitteissa hampaista menetettiin yksi ja komplikaatioita havaittiin yhdeksässä hampaassa. Kolmesta hampaasta ei ollut seurantatietoja aineistonkeruuhetkellä.

Tämä kirjallisuuskatsaus pyrkii vastaamaan miten keskosuus ja siihen liittyvät hoidot vaikuttavat hampaisiin, ja erityisesti kiilteen kehitykseen. Tavoitteena oli selvittää esiintyykö keskosilla kiillehäiriöitä enemmän ja löytyykö eroja keskosryhmien välillä. Katsauksen tavoitteena oli myös selvittää miten kiillehäiriöt sijoittuvat hampaistossa ja mitkä tekijät vaikuttavat niiden syntyyn. Katsauksen aineisto sisältää 49 tieteellistä julkaisua, jotka hankittiin käyttämällä PubMed- hakua. Kaikki aineiston tutkimuksista löysivät yhteyden joko ennenaikaisen syntymän tai alhaisen syntymäpainon ja kiillehäiriöiden esiintyvyyden välillä. Maitohampaiston kiillehäiriöiden esiintyvyyden todettiin vaihtelevan keskosilla 16–90 prosentin välillä, keskiarvo oli 55 prosenttia. Keskosilla maitohampaiston kiillehäiriöt ovat usein hypoplastisia muutoksia, kun taas puolestaan täysiaikaisilla opasiteettihäiriöitä. Suurin osa keskosten kiillehäiriöistä sijoittuu symmetrisesti ylähampaiston etualueelle, kun taas täysiaikaisilla lapsilla sijoittuminen on symmetrisempää. Keskosuuden vaikutuksesta pysyvään hampaistoon ei löydy vielä tarpeeksi vahvaa näyttöä. Kiillehäiriöiden esiintyvyyden keskosten pysyvässä hampaistossa on raportoitu kuitenkin olevan lähes puolet suurempi verrokkeihin nähden. Kiillehäiriöiden syntyyn vaikuttavia tekijöitä on ongelmallista erotella toisistaan, koska ne esiintyvät usein päällekkäisesti. Tarkkaa etiologiaa kiillehäiriöiden taustalla ei olla vielä pystytty selvittämään. Paikallisista tekijöistä merkittävin näyttäisi tämänhetkisen näytön perusteella olevan hengitysputken asennuksesta aiheutuva trauma. Symmetrisesti sijoittuvat kiilledefektit ovat taas todennäköisesti seurausta keskosuudesta ja liittyvät riittämättömään mineraalien saantiin. Mineraalivajetta pahentavat myös muut keskosilla yleiset aineenvaihdunnalliset häiriöt. Tutkimusten suora vertailu on ongelmallista, koska diagnoosikriteereissä ja tutkimusmetodeissa on eroavaisuuksia tutkimusten välillä. Tarvitaan lisää tutkimuksia, jossa keskosryhmiä jaettaisiin tarkemmin syntymäpainon ja raskausviikkojen mukaan. Tarvetta on myös pitkittäistutkimuksille, joissa seurataan kiillehäiriöiden esiintymistä samoilla lapsilla sekä maito- että pysyvässä hampaistossa. Merkittävästi alipainoisia lapsia syntyy kokoajan enemmän, joka lisää myös kiillehäiriöiden esiintyvyyttä väestössä. Tavoitteena on, että keskosena syntyneillä lapsilla olisi hyvät edellytykset kivuttomiin ja terveisiin hampaisiin. Tieto riskitekijöistä ja niiden jakautumisesta ryhmien välillä auttaa ennaltaehkäisemään tulevia ongelmia ja edistämään keskoslasten suun terveyttä tehokkaammin.

Hammasperäiset, eli odontogeeniset infektiot muodostavat merkittävän osan suuonteloperäisistä infektioista. Komplisoituessaan ne aiheuttavat vakavan uhkan potilaan terveydelle. Paikallisesti levitessään odontogeeninen infektio muodostaa märkäkertymiä. Se voi myös aiheuttaa vaikeita etäinfektioita, joista vakavimmat ovat aivoabskessi, endokardiitti ja sepsis. Infektiopesäkkeen hoitaminen vaatii usein sairaalahoitoa ja kirurgisia interventioita. Toisinaan potilaan vitaalielintoimintojen turvaaminen vaatii hoitoa teho-osastolla. Yleisimmät syyt tehohoidolle ovat hengitystieongelmat ja sepsis sekä niihin liittyvät hemodynaamiset ongelmat. Toisinaan hammaslääketieteelliset toimenpiteet aiheuttavat potilaalle sairaalahoidon tarpeen. Osalla potilaista hampaan poistot ja juurihoidot alamolaareiden alueella aiheuttavat infektion leviämisen. Mikäli potilas on immunosupressiossa lääkityksen tai sairauden vuoksi, on infektion leviämisen riski kohonnut. Oikea-aikaisella ja riittävän laajakirjoisella mikrobilääkityksellä voidaan syvän infektion kehittymistä vähentää. Sairaalahoidon aikana potilaat tarvitsevat usein infektiosaneerausta kirurgisesti. Tässä tutkimuksessa selvitetään vakaviin suun- ja kaulanalueen infektioihin liittyviä tekijöitä sekä odontogeenisen infektion erityispiirteitä. Tutkimuksessa on pyritty selvittämään hammaslääketieteellisten toimenpiteiden vaikutusta potilaiden sairastumisessa vakaviin hammasperäisiin infektioihin. Lisäksi tutkimuksessa tuodaan esille mikrobiologisten tekijöiden vaikutusta sairaalajakson pituuteen ja hoidon intensiteettiin. Tutkimuksen potilasaineisto kerättiin takautuvasti sairaalainfektiorekisteristä ajalta 1.1.2009–31.5.2013 (53kk). Haku tuotti yhteensä 1241 tulosta. Aineistosta rajattiin pois alaikäiset, syöpätautipotilaat ja elektiivistä hoitoa saavat potilaat, jolloin lopulliseksi tutkimusaineistoksi jäi 436 tapausta. Niille potilaille, jotka tarvitsivat tehohoitoa sairaalajakson aikana, haettiin tehohoidon tietojärjestelmästä hoidon tarvetta ja intensiteettiä kuvaavia riskipisteitä (Liite 1). Odontogeeninen infektio määritettiin potilaan tulodiagnoosista, sairaalajaksoa edeltävästä hammaslääketieteellisestä toimenpiteestä ja sen ajankohdasta sekä sairaalajakson aikaisesta hammaslääketieteellisestä toimenpiteestä ja diagnoosista. Odontogeenisiä infektioita aineistossa esiintyi 64 (14,7 %) tapausta, joista 8 (4 %) joutui tehohoitoon. Kaikista sairaalahoitoon joutuneista odontogeenisistä potilaista puolet (n=32) olivat perusterveitä. Tutkimus osoittaa odontogeenisen infektion johtavan herkemmin tehohoitoon kuin muut suun- ja kaulanalueen infektiot. Odontogeenisten infektioiden yhteydessä hengityslaitehoito ja verenkierrontukilääkkeiden tarve on suurempaa sekä sairaalajakson kesto on pidempi verrattuna ei-hammasperäisiin infektioihin. Mikrobiologisissa tutkimuksissa penisilliiniresistenssitekijän ilmenemistä esiintyy useammin, mikä heikentää antibioottien tehokkuutta. Tutkimustulokset antavat viitettä siitä, että hammaslääketieteessä yleisesti käytettyjen antibioottien kirjo voi olla riittämätön suojaamaan potilasta syvien infektioiden kehittymiseltä tietyillä potilailla. Tämä huomio vaatii kuitenkin laajemman tutkimuksen aiheesta. Tulokset osoittavat odontogeenisen infektion vakavuuden myös perusterveillä potilailla.

Tutkimuksen tavoitteena oli tehdä kirjallisuuskatsaus, jonka perusteella tutkittiin maitohammastraumojen ja niiden kehittyviin pysyviin hampaisiin aiheuttamien vaikutuksien epidemiologiaa ja etiologiaa sekä radiologista kuvantamista. Kirjallisuuskatsauksen perustana on Ovid-Medlinessa tehdyn tietokantahaun tuloksena saadut artikkelit sekä radiologian ja traumatologian oppikirjat. Artikkeleista valittiin otsikoiden ja abstraktien perusteella kirjallisuuskatsaukseen sopivat tutkimukset, jotka luokiteltiin seuraaviin osiin: maitohammastraumojen etiologia ja epidemiologia, maitohammastraumojen pysyvät vaikutukset kehittyviin hampaisiin sekä pysyviin kehittyviin hampaisiin kohdistuvien vaikutusten kuvantaminen. Hakutulosten joukosta suljettiin pois case-report -artikkelit sekä in vitro -tutkimukset. Maitohammastraumat koskettavat monia lapsia ja hammashoidon henkilökuntaa. Usein hoidossa keskitytään syntyneen maitohammastrauman hoitoon ja seurantaan. Maitohammastrauman seurauksena voi kuitenkin akuutin hoidontarpeen lisäksi syntyä pitkäaikaisia vaikutuksia pysyviin kehittyviin hampaisiin, joiden aihe sijaitsee lähellä trauman kohteeksi joutunutta maitohammasta. Hammaslääkärien tietoisuutta maitohammastraumojen myöhäisvaikutuksista tulisi lisätä erityisesti myöhäisvaikutusten esiintyvyyden pienentämiseksi. Lisäksi hammaslääkäreiden tulisi olla tietoisia radiologisen tutkimisen mahdollisuuksista helpottaa diagnoosin tekoa.

Huuli- ja suulakihalkiot ovat malformaatioita, joiden taustalla esiintyy erilaisia tekijöitä. Geneettinen tausta sekä ympäristö voivat vaikuttaa halkioiden syntyyn. Halkioita voi esiintyä syndroomien ohessa tai ilman. Halkiot jaotellaan karkeasti halkion koon, sijainnin sekä laajuuden mukaan huulihalkioihin, suulakihalkioihin tai huuli- ja suulakihalkioihin. Ne voivat esiintyä joko uni- tai bilateraalisina. Karkeasti ajateltuna halkioita esiintyy maailmanlaajuisesti noin 1/1000, mutta käytännössä luku vaihtelee maantieteellisen sijainnin sekä eri etnisten ryhmien välillä. Halkiopotilaiden hoito on monimutkaista ja vaatii usean eri spesialistin ammattitaitoa. Hoitoon kuuluu usein teippi- ja levyhoitoa, primaarisulku 2–3kk iässä, sekundaarisulku 6–12kk iässä ja runsaasti oikomishoitoa sekä puheterapiaa. Usein päädytään myös puheenparannusleikkaukseen ennen kouluikää sekä ortognaattiseen kirurgiaan kasvun päätyttyä. Ortognaattisella kirurgialla pyritään korjaamaan purentasuhteet transversaalisesti, sagittaalisesti sekä vertikaalisesti ja saamaan potilaalle toimiva ja tasainen purenta. Leikkausmenetelmiä ovat Le Fort I, segmentaalinen Le Fort I ja SARME. Uudempiin menetelmiin voidaan luokitella maksillan distraktiohoito. Tämän tutkimuksen tarkoitus on kartoittaa halkiopotilaiden aikuisiän kirurgian tarvetta. Kirjallisuudessa on esitetty, että kirurgian tarvetta voitaisiin ennustaa kefalometrian avulla sekä halkion alkuperäistä kokoa tutkimalla. Tutkimusten perusteella edellä mainitut hoitomuodot ovat kaiken kaikkiaan toimivia, vaikka tutkimuksissa esiintyykin jonkin verran ristiriitoja verrattaessa menetelmiä keskenään. Tämän tutkielman perusteella ortognaattisen kirurgian tarve eri halkiotyypeissä vaihtelee halkiotyypin mukaan ja voidaan ajatella, että mitä suurempi halkion suhde maksillaan on, sen varmemmin potilas tulee aikuisiällä tarvitsemaan kirurgista hoitoa. Ortognaattisen kirurgian tarve on lisääntynyt huuli- ja suulakihalkioisilla verrattuna suulakihalkiopotilaisiin. Lisäksi on esitetty tutkimuksia, joiden perusteella eri hoitokäytännöt vaikuttaisivat myös oleellisesti kirurgian tarpeeseen. Tutkimustulokset ortognaattisen kirurgian tarpeellisuudesta vaihtelevat keskimäärin 30–60 % välillä.

Tässä syventävien opintojen tutkielmassa tarkastellaan parodontiitin yhteyttä aivohalvaukseen ja ohimenevään aivoverenkiertohäiriöön eli TIA:an kirjallisuuskatsauksen muodossa. Parodontiitti on hampaan kiinnityskudostuhoa aiheuttava tulehdussairaus, jonka on todettu aiheuttavan myös systeemisiä verisuonimuutoksia. Verisuonten endoteelivauriot voivat johtaa aivoverenkierron häiriintymiseen ja näin ollen parodontiitti voi edesauttaa aivohalvauksen kehitystä. Parodontiitin yhteydestä aivohalvaukseen ja TIA:an on tehty useita tutkimuksia, mutta kausaalista yhteyttä sairauksien välillä ei ole pystytty osoittamaan. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan parodontiitin roolia aivoverenkiertohäiriöiden itsenäisenä riskitekijänä tämänhetkisen tutkimustiedon mukaan. Lisäksi tarkastellaan mekanismia, jolla parodontiitin aiheuttama systeeminen tulehdus vaikuttaa aivohalvauksen ja TIA:n syntyyn sekä parodontiitin hoidon ja hyvän suuhygienian vaikutuksia aivoverenkiertohäiriöiden ehkäisemiseen. Kirjallisuutena on käytetty meta-analyysejä ja systemaattisia katsauksia sekä tapaus-verrokki-, kohortti- ja poikkileikkaustutkimuksia. Kirjallisuuskatsauksessa käytettyjen tutkimusten mukaan parodontiitti voi lisätä riskiä aivohalvaukselle tai TIA-kohtaukselle. Parodontiitin patogeenit voivat suoraan vahingoittaa verisuonten endoteeliä systeemiseen verenkiertoon päästessään tai tulehduksen aktivoimana sytokiinit voivat epäsuorasti tuhota verisuonten seinämiä. Parodontiitti aktivoi myös adaptiivista immuniteettiä, jonka seurauksena vasta-ainetuotanto tehostuu ja verisuonissa tapahtuu ateroskleroottisia muutoksia, jotka altistavat esimerkiksi aivohalvaukselle. Tutkimusten mukaan parodontiitin hoito laskee systeemisiä tulehdusarvoja, joten parodontiitin hoito, säännölliset parodontiumin tarkastukset ja hyvästä suuhygieniasta huolehtiminen ovat tärkeitä aivoverenkiertohäiriöiden ehkäisemiseksi. Vaikeuksia parodontiitin ja aivohalvauksen ja TIA:n yhteyden selvittämiseen tuovat erilaiset parodontiitin määrittelytavat sekä sairauksien useat yhteiset riskitekijät. Kausaalisuuden osoittamiseksi tarvitaan vielä lisää tutkimustietoa aiheesta.

Huuli- ja suulakihalkiot kuuluvat yleisimpien synnynnäisten epämuodostumien joukkoon. Suulakihalkioita esiintyy 1/1000 ja huuli/huulisuulakihalkioita 1/700 vastasyntyneestä. Suomessa syntyy joka vuosi noin 130 halkiolasta. Suomessa huuli-suulakihalkioiden esiintyvyys on samalla tasolla muiden Euroopan maiden kanssa, mutta suulakihalkioiden esiintyvyys on selvästi kansainvälistä tasoa korkeampi. Halkiot voidaan jakaa kahteen ryhmään syntytapansa mukaan. Suulakihalkiot muodostavat oman ryhmänsä ja toiseen ryhmään kuuluvat yksittäiset huulihalkiot ja huulihalkiot, joihin liittyy suulakihalkio. Huuli-suulakihalkioita ja suulakihalkioita pidetään samansukuisina, mutta kuitenkin erillisinä epämuodostumina. Halkiot voivat esiintyä myös osana syndroomaa. Halkiot jaetaan syndromaattisiin ja ei-syndromaattisiin muotoihin. Ei- syndromaattisesta halkiosta puhutaan silloin kun halkio esiintyy yksittäisenä epämuodostumana ja halkiolapsi on muuten rakenteeltaan normaali. Syndromaattisessa muodossa halkioon liittyy muita fyysisiä ja kehityksellisiä poikkeavuuksia. Yleisimpiä halkioihin liittyviä syndroomia on Van der Woude, CATCH- oireyhtymä, Hemifasiaalinen mikrosomia, Treacher Collins ja Robinin sekvenssi. Tutkielman tarkoituksena oli koota uusimpien tutkimusten pohjalta kirjallisuuskatsaus, jossa käsitellään halkioiden syntyyn vaikuttavia etiologisia tekijöitä. Tutkielmassa esitellään lyhyesti myös yleisimpiä halkioiden yhteydessä tavattavia syndroomia. Halkioiden syntytapa on monitekijäinen eli siihen vaikuttavat perintötekijät yhdessä ympäristötekijöiden kanssa. Perintötekijöillä on halkion syntyyn suurempi vaikutus kuin ympäristötekijöillä. Vaikka genetiikalla on tärkeä rooli halkioiden etiologiassa, vain pieni osa aiheuttajageeneistä tunnetaan tällä hetkellä. Tunnistettuja halkioiden syntyyn vaikuttavia geenejä ovat esimerkiksi MSX1, IRF6, PVRL1, TGF-b3, RFC1, GSK3b, DVL2 ja APC. Halkioiden syntyyn vaikuttavia ympäristötekijöitä on tutkittu paljon ja useita riskiä lisääviä tekijöitä onkin tunnistettu. Äidin tupakointi raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana on raportoitu merkittävimmäksi riskitekijäksi. Myös alkoholin nauttimista raskauden aikana ja foolihapon ja sinkin puutosta pidetään merkittävinä riskitekijöinä. Halkiot voivat liittyä myös äidin korkeaan ikään, antibioottien tai kortikosteroidien käyttöön raskauden aikana tai äidin raskauden aikaisiin infektioihin. Myös liikalihavuus ja diabetes on yhdistetty halkioihin.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää oikomishoidon pysyvyyttä ennustavat osatekijät sekä löytää vastaus siihen, mitä on huomioitava retention kestoa suunniteltaessa. Lähdeaineisto etsittiin PubMed- ja Medline-tietokantojen sekä oikomishoidon oppikirjojen avulla. Varsinaisessa tutkimusosiossa tarkasteltiin 25 artikkelia. Lähestyminen aiheeseen tehtiin ensisijaisesti kasvavan lapsen sekä nuoren aikuisen ja edelleen kehittyvän hampaiston kannalta. Katsauksen ulkopuolelle jätettiin julkaisut, joissa oikomishoitoa on suoritettu kirurgisin keinoin. Purennan palautumista on todettu esiintyvän eniten kahden ensimmäisen oikomishoitoa seuraavan vuoden aikana. Tällöin hammasta ympäröivien kudosten uudelleenjärjestäytyminen sekä kiinnittyminen vaikuttavat hoitotuloksen pysyvyyteen. Yleisesti suositaankin vähintään kahden vuoden pituista retentiojaksoa. Huomion arvoista on myös se, että retention olisi hyvä kestää yksilön aktiivisen kasvun päättymiseen saakka. Lisäksi tutkimuksissa tuli hyvin vahvasti esille, ettei palautumisen etiologiaa vielä täysin tunneta. Siihen vaikuttavia tekijöitä on kuitenkin tutkittu laajasti. Hoitotuloksen palautumiseen liittyviä muutoksia on usein vaikeaa erottaa normaaliin ikääntymiseen liittyvästä purennan kehittymisestä. Muutoksiin vaikuttavien mekanismien yhteisvaikutusten parempi tunteminen voisi edesauttaa oikomishoitojen kautta saavutettavien tulosten pysyvyyttä. Toisaalta pitkäkestoista pysyvyyttä ei voida saavuttaa ilman yksilöllisesti suunniteltua retentiovaihetta. Lisäksi on todettu, että palautumista tapahtuu jossain määrin retentiosta huolimatta.

<p> <i>Purpose:</i> To investigate the effect of acrylic processing on push-out strength of Ti copings luted to Milled Ti frameworks using differing resin cements. </p><p> <i>Materials and Methods:</i> The experimental design consisted of three groups of 30 specimens each. Three different luting cements were utilized (One for each group), Panavia V5 Dual Cure Kuraray, Multilink Dual Cure Hybrid Ivoclar-Vivadent, and RelyX Unicem-2 self-adhesive 3M. The experimental model consists of trans-mucosal Titanium Coping, Abutment analog, Milled Ti hollow cylinder (9.0mm-OD) represents the milled Ti bar. The Abutment copings were luted to milled-Ti cylinders using the 3 dental cements and an alignment jig to assure repeatability used during cementation. Waxing then acrylic processed by two protocols (Fast and Conventional) for two groups (not the control) were completed. Processed specimens were finished, polished, and stored in distilled H₂O at 24 &deg;C for 24 hours prior to testing. Push-out strengths were measured (N/mm²), with Instron 5565 mechanical testing system, crosshead speed 1 mm/min. Failure mode was evaluated by high-magnification light microscopy and SEM. Significance determined by ANOVA and Tukey&rsquo;s post hoc test (p &lt; 0.05). </p><p> <i>Results:</i> Two-way ANOVA shows no significant interaction (p = 0.45 > 0.05) between the two variables, processing technique and the cement. Only the cement is significantly different. So, the cement is not affected by the process and vise-versa. One-way ANOVA shows no significant differences in push-out strength within the same cement groups. However, it has found a difference among the groups (P &lt; 0.0001). Tukey&rsquo;s post hoc test found significant differences among the cements groups (p &lt; 0.05). </p><p> <i>Conclusion:</i> Within the limitations of this in-vitro study, no differences in cement push-out strength were found between acrylic processing methods, but differed by cement type.</p><p>

<p> There are multiple causes of tooth loss can be caused by multiple reasons, including caries, periodontal disease, trauma and genetic disease. The dental pulp has important functions to sustain teeth, by providing nutrient and oxygen supply, innervation and immune response. Our <i>objective</i> was to determine whether incorporating extracellular matrix derived from decellularized pig tooth buds (tECM) into silk scaffolds would enhance dental pulp derived dental mesenchymal stem cell (DMSC) differentiation. Nine different types of silk scaffolds were fabricated: 1) 6% silk; 2) 6% silk+tECM; 3) 6% silk+collagen; 4) 3% silk, 4g salt; 5) 3% silk, 4g salt + tECM; 6) 3% silk, 4g salt + collagen; 7) 3% silk, 2g salt; 8) 3% silk, 2g salt + tECM; and 9) 3% silk, 2g salt + collagen. Unseeded silk scaffolds were used as controls. Three replicates were used for each experimental condition and controls. Porcine DMSCs (pDMSCs) at passage 2 were seeded into silk scaffolds (3&times;10⁵ cells/scaffold, ~3&times;10³cells/mm³) and cultured <i> in vitro</i> in osteogenic media for 24 hours, or for 2 and 4 weeks. Histological analyses of paraffin embedded and sectioned constructs revealed pDMSC attachment and proliferation after two and four-week <i>in vitro </i> culture. Immunofluorescent (IF) analysis showed robust dentin sialoprotein (DSP) expression in all pDMSC seeded silk scaffolds. DSP expression was enhanced in scaffolds containing tECM. Statistical analysis demonstrated significant differences in DSP expression in scaffolds with versus without tECM (P&le;0.01). Silk scaffolds supported the attachment, proliferation and differentiation of seeded pDMSCs. Furthermore, our research is the first study to demonstrate that tECM can enhance the pDMSC differentiation, suggesting that tECM incorporated scaffolds show promise for dental pulp and/or whole tooth regeneration. Studies of in vivo implanted constructs are being performed to further investigate the effect of tECM on DMSC differentiation and mineralized tissue formation. </p><p>