The in vivo regulation of several acid hydrolases by growth hormone was investigated in an attempt to lend insight into the mechanism of growth hormone action. In addition, the relationship of these enzymes to age-dependent changes in skeletal growth rate was examined. Initial studies showed that hypophysectomy reduced the activity of an unknown cartilage protease, which was assayed by digestion of gelatin-membrane substrates at pH 4.0. Treatment of hypophysectomized rats with growth hormone enhanced this activity to about normal levels. The unidentified protease activity was also shown to be higher in younger, more rapidly growing rats, than in older, less rapidly growing rats. These observations suggested that one or more lysosomal, acid proteases, called cathepsins, may be related to skeletal growth. Therefore, the relationship between three known lysosomal enzymes, namely cathepsin D, cathepsin B and acid phosphatase, and cartilage growth rate was examined. Cartilage cathepsin D and acid phosphatase activities of hypophysectomized rats were reduced relative to normal controls. Treatment of hypophysectomized rats with growth hormone enhanced these two enzyme activities towards normal levels. Pepstatin titration experiments suggested that the elevated cartilage cathepsin D activity corresponded to an increased enzyme concentration. Cartilage cathepsin B activity was refractory to hypophysectomy and growth hormone-treatment. The cartilage activity of all three enzymes was much greater in younger, more rapidly growing normal animals, than in older, less rapidly growing normal animals. Apparently, this was a result of decreased cell number and enzyme concentration. The growth rate and cartilage acid hydrolase activities of hypophysectomized animals varied minimally with increasing rat age. The enzyme modulations cited could be, at least in part, tissue specific as liver acid hydrolase activities did not parallel growth hormone and age-dependent growth rate. Overall, these results suggest that cartilage cathepsin D and acid phosphatase activities are coordinately controlled and related to skeletal growth rate. Taken together with other studies relating acid hydrolases to tissue growth, these observations stimulate speculation that the mechanism of growth hormone action and, derivatively, skeletal growth in general may occur via acid hydrolase-mediated processes.

<p> The purpose of this study is to determine the accuracy of the Tanaka-Johnston mixed dentition analysis method and develop a new predictive model for Northern Thai population. </p><p> A total of 400 sets of dental study casts (145 males and 255 females) were obtained from the Department of Pediatrics and Orthodontics at the Chiang Mai University School of Dentistry, Thailand. The models were obtained from patients that were age 11 to 23 years that consisted of a full permanent dentition. A digital caliper was used to measure the mesiodistal widths of all teeth on dental study models. The sum of the predicted widths for the canines and premolars using the Tanaka-Johnston method in maxilla and mandible were compared with the observed widths. Models for predicting the total width of canines and premolars was generated using linear regression. The coefficient of determination and root mean square error were used to assess the fit and prediction accuracy of the models. </p><p> Tanaka-Johnston method underestimated the mesiodistal widths of permanent canines and premolars in both arches of the Northern Thai population (<i> P</i>&lt;0.0001). Sexual dimorphism was significantly different between Northern Thai males and females for the widths of mandibular incisors, canines and premolars (<i>P</i>&lt;0.05). </p><p> The data demonstrated the inaccuracy of Tanaka-Johnston method when applied to Northern Thai population. To help predict crowding in young children, new mixed dentition analysis methods were developed and validated. The data support development of these new methods which increase the predictive accuracy for Northern Thai population.</p>

An antibacterial agent that is effective and acceptable to young children will be a useful supplement to behaviour modification techniques for the prevention of early childhood caries. Objective: The objective of the present study was to determine the effect of 10% povidone-iodine solution (betadine) on S. mutans in children with dental caries. Methods: The study was designed as a randomized single blind, no treatment control trial. Twenty-five children between 2 and 6.8 years of age with unremarkable medical history were recruited from a private pediatric dental practice in Burnaby, BC. All subjects were scheduled for dental rehabilitation under general anesthesia. Parents completed a consent form and a variety of survey instruments. Before intubation, height and weight of all participants were recorded and these measurements were repeated at all subsequent study appointments for children in experimental group. Dental examination data and the plaque sample were collected after intubation. Following dental treatment, children were randomly assigned to the experimental group (N=13) or the control group (N=12). Experimental children had betadine applied 3 times at 2-month intervals and no treatment was employed for control children. After 6 months, both experimental and control children received another dental examination and a mouth swab was taken from all subjects. Plaque samples were cultured for total bacteria and S. mutans. Results: Betadine application was well-accepted by all experimental children. No adverse effect was reported. At baseline, experimental and control children had similar dietary habits, dmfs, and S. mutans levels. All children's S. mutans counts decreased significantly at 6 months (P=0.0004). Although the overall S. mutans decrease was greater for experimental children than for control children, this difference was not significant (P=0.58). Ten of 13 experimental children had a ≥1 log₁₀ decrease in S. mutans over 6 months, compared with 7 of 12 control children. The number of children with new cavitated carious lesions at 6 months was the same for both groups. For this group of children, the effect of rehabilitation under general anesthesia may have made a major contribution to decreasing plaque S. mutans at 6-months post-treatment that overwhelmed the effect of betadine. Conclusion: Results suggest that betadine may have an effect on S. mutans, but additional research with more subjects and a longer time period after application are indicated. / Dentistry, Faculty of / Graduate

Lasten yleisanestesiahammashoidon tarjonta ja yleisanestesiassa hammashoitoa saaneiden lasten määrä ovat lisääntyneet. Yleisimmät anestesiahammashoitoon ohjauksen syyt ovat dentiinikaries ja hammashoitopelko sekä pienillä lapsilla yhteistyökyvyttömyys. Nämä olivat myös päädiagnoosina alle 7-vuotiailla, joiden hampaat hoidettiin yleisanestesiassa Oulun yliopistollisen sairaalan Hammas- ja suusairauksien klinikalla vuosina 2009–2010. Tämän kyselytutkimuksen tavoitteena oli selvittää näiden lasten vanhempien mielestä tärkein syy lapsen anestesiahammashoidolle ja kokemuksia anestesiahammashoidosta. Tavoitteena oli myös selvittää lapsen suunterveystottumuksia ja vanhempien saamaa neuvontaa hampaiden omahoidon ja terveellisen ruokavalion osalta ennen ja jälkeen anestesiahammashoidon. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka lapsen hammashoito oli onnistunut perusterveydenhuollossa ennen ja jälkeen anestesiahammashoidon ja oliko anestesian jälkeen tarvittu korjaavaa hoitoa. Kyselytutkimukseen osallistui 20/141 anestesiahammashoidossa hoidetun lapsen vanhempaa, jotka vastasivat joko sähköiselle tai paperiselle kyselylomakkeelle (liite 2). Tutkimusaineisto analysoitiin SPSS 2.1-ohjelmalla Pearsonin Chi-Square- ja Fisherin testeillä. Tutkimustulosten mukaan vanhempien mielestä tärkein syy lasten anestesiahammashoitoon ohjaukselle oli hammashoitopelko, jota esiintyi yleisesti myös vanhemmilla. Vanhemmat kokivat anestesiahammashoidon myönteisenä hoitoratkaisuna lapselleen. He kokivat saaneensa myös hyvin informaatiota lapsen hampaiden hoidosta ja terveellisestä ravinnosta ennen anestesiahammashoitoa, mutta anestesiahammashoidon aikana annettua suunterveysneuvontaa vanhemmat eivät välttämättä olleet huomanneet tai pystyneet omaksumaan. Lasten omahoito- sekä ravintotottumukset olivat kaiken kaikkiaan kunnossa anestesiahammashoidon jälkeen. Napostelutyyppinen syöminen, kuten jogurtin, mehun, kaakaon, leivonnaisten ja jälkiruokien päivittäinen käyttö; erityisesti jogurtin sekä mehun ja kaakaon päivittäisen kulutuksen osalta, lienee ollut kuitenkin syynä lasten hampaiden karioitumiselle tässä tutkimusjoukossa. Anestesian jälkeen pojilla hampaiden omahoidossa esiintyi enemmän puutteita kuin tytöillä. Lapsilla, joilla oli kariesta ennen anestesiahammashoitoa, esiintyi kariesta anestesiahammashoidon jälkeen. Kaikilla lapsilla onnistui hammashoito anestesiahammashoidon jälkeen perusterveydenhuollossa. Kyselytutkimukseen vastanneet edustivat vain noin 14 %:a anestesiassa hoidettujen lasten vanhemmista. Sen takia tutkimusta voidaan pitää pilottitutkimuksena.

Tutkielman tarkoituksena oli kartoittaa aktivaattorihoitojen hoitovaikutuksia, kun kyseessä on sagittaalinen ja/tai vertikaalinen purennanpoikkeama ja sitä oli hoidettu henkilökohtaisesti valmistetulla aktivaattorilla. Tutkimushypoteesi oli, että hoidon alussa leukojen välillä oleva sagittaalinen ja vertikaalinen purennanpoikkeama saadaan hoidolla normalisoitua. Tutkimus oli retrospektiivinen rekisteritutkimus. Tutkimusaineisto koostui 33 Oulun kaupungin opetusterveyskeskuksessa hoidetusta oikomislapsesta. Pitkittäisvertailussa oli mukana 14 oikomispotilasta, joiden hoito oli aktivaattorihoidon osalta päättynyt. Potilasdokumenteista kirjattiin ylös aktivaattorihoidon aloitus- ja lopetuspäivämäärät, lasten ikä hoidon alussa ja lopussa, purentasuhteet, muut hoidot sekä sukupuoli. Kefalometriset tiedot kerättiin kaikilta niiltä, joille oli tehty sekä hoidon alku- että lopputarkastus. Pitkittäisotos jaettiin etualueen purentasuhteiden mukaan pienen (HYP=0–4mm) ja suuren (HYP>4mm) horisontaalisen ylipurennan ryhmiin. Toinen ryhmittelyperuste oli jakaa otos sivualueen Angle -luokituksen mukaan distaali (AII,AI)- ja normaalipurennan (AI,K) ryhmiin. Tulosten selvittämiseen käytettiin parittaisten otosten t-testiä, Wilcoxonin testiä tai riippumattomien otosten t-testiä. Potilaiden alkutarkastusiän keskiarvo oli 11 vuotta. Oikomishoidon aloitusiän keskiarvo oli 12 vuotta. Etualueen ylipurennat normalisoituivat suurimmalla osalla oikomispotilaista. Hyp-muutos oli tilastollisesti erittäin merkitsevä suuren ylipurennan ryhmässä ja pienen ylipurennan ryhmässäkin merkitsevä. Vertikaaliset muutokset ylipurennassa olivat kaikissa ryhmissä tilastollisesti erittäin merkitseviä. Alaleuan ja kallonpohjan suhde (SNB) kasvoi aktivaattorihoidon aikana saavuttaen normaalit raja-arvot. Pienen ylipurennan ryhmässä SNB oli hoidon alussa suurempi kuin suuren ylipurennan ryhmässä. Ylä- ja alaleuan välinen sagittaalinen ero (ANB) pieneni tilastollisesti merkitsevästi aktivaattorihoidon aikana (p<0.011). Alaleuantason ja kallonpohjan suhde (<ML-SN) pieneni lähestyen normaaliarvoa. Takakasvokorkeuden suhde etukasvokorkeuteen kasvoi kuvaten sulkeutuvaa alaleuan kasvumallia. Alaetuhampaiden kallistuskulma pieneni tilastollisesti merkisevästi (p<0.019) alaleuantasoon nähden (1–ML). Etuhampaiden välinen kulmaus (1–1) suureni toivotusti lähemmäs normaaliarvoa. Pääosin tulokset olivat yhdenmukaisia vertailtaessa vastaavanlaisiin tutkimustuloksiin. Ainoastaan alaetuhampaiden kallistuskulman pieneneminen poikkesi merkittävästi aiemmista tutkimustuloksista, koska alaetuhampaat olivat hoidon alussa tavallista enemmän labiaalisesti kallistuneita. Tutkimushypoteesi toteutui pääosin hyvin, koska suurimmalla osalla potilaista leukojen välinen sagittaalinen ja vertikaalinen ero normalisoitui.

Parodontiitti on kansansairaudeksi luokiteltava tulehduksellinen kiinnityskudossairaus. Sen käynnistäjänä pidetään bakteereja, jotka aikaansaavat isännän tulehdusvasteen käynnistymisen. Pitkittynyt tulehdusreaktio aiheuttaa vaurioita parodontiumissa, mikä johtaa lopulta hampaan kiinnityskudoksen menetykseen. Parodontiittia sairastaa arvioilta noin 2/3 suomalaisista (Suominen ym. 2012). Sen hoidossa käytetään ensisijaisesti anti-infektiivista terapiaa, johon voidaan tarvittaessa yhdistää mikrobilääkitys ja/tai kirurgista hoitoa. Systeeminen lupus erytematosus (SLE) on monimuotoinen autoimmuunireaktioista johtuva systeeminen sidekudostauti, joka koskettaa lähinnä lisääntymisiässä olevia naisia. Taudin esiintyvyys vaihtelee maittain välillä 4–250/100 000 (Gripenberg-Gahmberg ja Konttinen 2002). Sen etiologia on edelleen tuntematon, mutta sairastavuudesta puolet selittyy perimällä. SLE:hen näyttää liittyvän useiden eri geenien polymorfismi. Erilaisten ympäristötekijöiden on ajateltu vaikuttavan siihen, että sairauden oireet laukeavat geneettisesti alttiilla henkilöillä. SLE:hen liittyvät lukuiset immuunijärjestelmän poikkeavuudet, kuten B-solujen hyperaktiivisuus ja vasta-aineiden ylituotanto. Autovasta-aineet ovat keskeisiä SLE:ssä, sillä ne aiheuttavat pahimmillaan jopa potilaan kaikkien elinten sairastumisen. Tumavasta-aineet ovat yleisimpiä ja niistä DNA-vasta-aineet ovat keskeisiä, sillä erityisesti ne muodostavat verenkierrossa kiertäviä kudosvaurioita aiheuttavia immunokomplekseja. Yleisiä oireita ovat mm. ihomuutokset, nivel- ja lihaskivut sekä munuaistulehdus. SLE:n vaikeusaste on hyvin yksilöllinen taudin monitahoisen etiologian takia ja sen aktiivisuus vaihtelee. Lievimmillään sairauden hoitoon riittää aktivoivien ympäristötekijöiden välttäminen sekä tulehduskipulääkkeet, mutta vakavaan tautimuotoon vaaditaan glukokortikoideja sekä vahvaa immunosuppressiivista lääkitystä. Syventävien opintojen tutkielmana tein kirjallisuuskatsauksen SLE:n ja parodontiitin välisestä yhteydestä. Aineistona tutkielmaan olivat aiheeseen soveltuvat PubMedin tieteelliset artikkelit hakusanoilla ”systemic lupus erythematosus” ja ”periodontitis”, Terveysportin soveltuvat artikkelit hakusanalla ”SLE” sekä Duodecimin sisätautioppikirjat. Katsauksen perusteella sairauksien välillä vaikuttaa olevan jonkinlainen assosiaatio. Niiden patogeneettisten reittien välillä on yhtäläisyyksiä. Tutkimuksissa havaittiin, että parodontiitin esiintyvyys SLE-potilailla on suuri. On myös viitteitä vaikeammasta taudinkuvasta SLE-potilailla. On löydetty tiettyjä geneettisiä tekijöitä, jotka altistavat molemmille sairauksille. Parodontiitti on riskitekijä systeemiselle inflammaatiolle ja täten SLE:lle. Se voi toimia tulehdusvasteen ylläpitäjänä SLE:ssä lukuisten mekanismien kautta (esim. autovasta-aineiden muodostuksen indusointi). Parodontiitin hoidolla havaittiin olevan hyödyllisiä vaikutuksia SLE:n aktiivisuuteen, oireisiin ja mahdollisesti komplikaatioihin. Voidaan myös spekuloida parodontiitin mahdollisuutta SLE:n laukaisevana tekijänä. Kirjallisuuskatsauksen perusteella havaittiin myöskin, että SLE on riskitekijä parodontiitille. Tämä voi johtua sairauden patogeneesista tai siihen liittyvistä oireista. Lisäksi SLE:n immunosuppressiivinen lääkitys saattaa heikentää parodontiumin immuunivastetta.

OBJECTIVE: A calvarial defect model was used to study the effect of additions of osteoblasts in both a grid culture and implantation onto chick embryo membrane. The secondary aim was to study the effects of resolvins D4 and D5, parathyroid hormone and ascorbic acid on collagen synthesis and cell differentiation. METHODS: A mouse calvaria critical defect model was used in both an in-vitro and ex-vivo cultures. Calcium uptake was measured by an Arsenazo III microplate assay. Neutral Red and H&E staining were used for histological analysis. RESULTS: There was no significant difference is observed between groups supplemented with osteoblasts and those without. Addition of D4 and D5 decreased macrophage numbers in NR-stained calvaria. DISCUSSION: Osteoblasts require a specific environment and nutrition in order to survive and synthesize bone matrix in a defect or injured area. D4 and D5 resolvins may be able to play a role clinically in pro-resolution of inflammation post-surgically.

No description available.

OBJECTIVE: The aims of this study to evaluate the effect of sodium thiosulfate with SDF on shear bond strength and Microtensile bond strength for composite and biodentine Activa restorative materials, microhardness of dentin and color stability of dentin surface. METHODS: One hundred and twenty-three extracted human permanent molar teeth were used in this study. For Specimens were distributed into eight groups (n=10) for microtensile bond strength (MTBS) and Shear bond strength (SBS) testing. (1) Control: Dentin rinsed with deionized water and restored with Composite restoration. (2) SDF: Dentin treated with 38% SDF and restored with Composite restoration. (3) SDF-KI: Dentin treated with SDF and KI and restored with Composite restoration. (4) Na2S2O3: Dentin treated with SDF and Na2S2O3 and restored with Composite restoration. (5) Control: Dentin rinsed with deionized water and restored with Activa restoration. (6) SDF: Dentin treated with 38% SDF and restored with Activa restoration. (7) SDF-KI: Dentin treated with SDF and KI and restored with Activa restoration. (8) Na2S2O3: Dentin treated with SDF and Na2S2O3 and restored with Activa restoration. MTBS beams were prepared from each specimen after 24 hours and tested with Microtensile tester. Meanwhile, SBS specimens were stored for 24 hours after placement of restorative materials than tested with a universal testing machine (Instron 5566A). In addition, the type of failure was recorded. For micro-hardness test, Specimens were distributed into 3 groups (n=3). (1) SDF: Dentin treated with 38% SDF. (2) SDF-KI: Dentin treated with SDF and KI. (3) Na2S2O3: Dentin treated with SDF and Na2S2O3. The Vickers Hardness Number (VHN) was obtained in three phases for each specimen. (1) Sound dentin: After exposed the dentin surface. (2) demineralized dentin: After immersed the specimens into the demineralized solution for three days. (3) Treated dentin: After one week of application of dentin treatment agent to demineralized dentin surface. For dentin color assessment, Specimens were distributed into 4 groups (n=4). The color of dentin was assessed by using Vita EasyShade and the readings were taken at different time points for each specimen: T0= Pre-treatment; T1= after dentin treatment by one day; T7= after dentin treatment by one week; and T14= after dentin treatment by two weeks. CONCLUSIONS: • The microhardness of demineralized dentin improves after the application of SDF, SDF/Na2S2O3, and SDF/KI. Unaccompanied SDF application permitted significantly higher microhardness values than SDF/KI and SDF/Na2S2O3 application. • Application of SDF and SDF/KI negatively impact the bond strength of composite and Activa Biodentine restorative materials to sound dentin. Meanwhile, the application of Na2S2O3 immediately after SDF application improved the bond strength of composite and active restorative materials to sound dentin. • SDF/KI and SDF/Na2S2O3 can significantly reduce the staining effect of SDF on sound dentin.

OBJECTIVE: The objective of this in vitro study is to assess the bond between titanium and various ceramic materials as well as the failure load, and fatigue of bonded abutment materials. MATERIALS AND METHODS: Part I: A titanium pin (Grade V Ti alloy, 6.4 mm high, 8.2° taper) was scanned using the Sirona Inlab scanner software version SW4.2.5. A crown (tooth #19) was designed to fit the pin and machined using four crown materials (Ivoclar e.max, Vita Enamic, Vitablocs Mark II, and Sirona inCoris zirconia). Pins were held in a CNC machine to reproducibly sandblast each pin at the same speed and pressure (100 psi, Prepstar) using 125 micron alumina and then cleaned in an ultrasonic bath. The milled crowns were cemented to the pins using three different cements (3M/ESPE RelyX Ultimate, Ivoclar Multilink Hybrid, and Kuraray Panavia V5). A load of 1190 grams was placed on the crowns to achieve uniform cementation. Two cementing techniques were used for each cement, one with no treatment (no primer/no etch) and the other with treatment as recommended by the manufacturer (primer/etch). Design of Experiment (DOE) was used to determine the testing sequence and the specimen number. A pull out test was applied to all specimens using a universal mechanical testing machine (Instron 5566A) at a crosshead speed of 1mm/min. Load at failure was recorded for each specimen. Data were analyzed by factorial regression model using JMP Pro 13. Part II: In the second part of the study TiBases were cemented to the crowns using two cement combinations (RelyX Ultimate with no treatment, and Multilink Hybrid with treatment) based on the results from part I. After cementation specimens were subjected to cyclic loading by pneumatic powered cylinder with an electronic control device (Pober Industries, Waban MA). The load applied on each specimen was 500 N (maximum compressive force) for 200,000 cycles. A pull out test was applied on all specimens. RESULTS: Retention strength by cement, treatment and material Bar graph of retention strength by cement type, crown material and fatigue. CONCLUSION: Overall retention values were lowest for zirconia and highest for e.max and Enamic.
 In general, primer/etch technique produced significantly higher values than no primer/etch. For RelyX cementation, no primer/etch produced significantly higher retention.
 Maximized desirability of retention load is for Enamic cemented with Multilink hybrid with primer/etch, although there is no statistically significant difference between the values for Enamic and e.max with Multilink hybrid cement primer/etch.