Abstract My aim is to explore how interaction is constructed in sermon discourse and lesson discourse, and what interactional roles emerge. Institutional speech is information-centred, but communication never aims merely to transmit information. Rather, it is a complex linguistic relationship affected by the societal and social context. The main theories of this study stem from systemic-functional grammar and critical discourse analysis. The research questions deal with reference to person, modification of the degree of certainty, naming, asking, ordering and politeness strategies. The data consisted of ten sermons and ten lessons. The approach of constructional discourse analysis was applied, but I used methods of conversation analysis, semantics, literary research and rhetoric and dialogue. The cleric and the teacher are speakers ex cathedra. Institutional discourse involves asymmetric power relations between the participants. In the tradition of the church, the sermon remains the cleric's address. In vocational education, the teacher is free to choose his or her methods. Presentation by the teacher is still the most popular method. The cleric tries in a sermon and the teacher in classroom speech to establish contacts with their listeners by using interactional strategies. The interpersonal features used differ in quality and quantity. Based on this I distinguished interactional types of action in sermon discourse and lesson discourse. Sermon discourse was here classified into five types of interpersonal action: matter-centred, narrative, declarative and directive monologue and dialogic sermon. Lesson discourse involved four types of interpersonal action: lecture monologue, directive monologue, lecture dialogue and instructional dialogue. The cleric and the teacher act in the institutional roles of a transmitter of information, an advisor, an orderer and a sharer of experiences. Both use different politeness strategies to reduce the interpersonal asymmetry brought about by their institutional status. The tradition of the cleric's address will not have an opportunity to change unless the listener is allowed to participate. The teacher has the power to change the discourse practice in the classroom, but the individual-centred school culture seems to bind the teacher to a teacher-centred learning model. The institution speaks, the listener keeps silent. The need for change must be recognized by the community before interaction can be revived in practice. The change may also be initiated by the listeners: is it possible at all to get into heaven or to get a job by the methods of the institution? / Tiivistelmä Nopeiden sosiaalisten ja teknologisten muutosten takia yhteiskunnan perinteiset toimintatavat joutuvat kriittiseen tarkasteluun. Tässä tutkimuksessa kohteena on kirkon ja koulun vuorovaikutus. Tarkoitukseni on selvittää, miten vuorovaikutus ilmenee saarna- ja opetusdiskurssissa ja mitä vuorovaikutusrooleja syntyy. Saarna ja oppitunti kuuluvat osana kirkon ja koulun diskurssikäytäntöön. Papin ja opettajan koulutus ja työ ovat yhteiskunnan säätelemiä. Institutionaalisessa puheessa sanoma on keskeinen, mutta ihmisten välinen viestintä ei ole vain tiedon välittämistä, vaan se on monimuotoinen kielellinen yhteys, johon vaikuttaa koko laaja sosietaalinen ja sosiaalinen konteksti. Tutkimukseni pääteoriat ovat peräisin systeemis-funktionaalisesta kieliopista ja kriittisestä diskurssianalyysista. Tutkimuskysymykset käsittelevät henkilöviittauksia, lausumien varmuusasteen modifiointia, nimeämistä, kysymistä, käskemistä ja kohteliaisuuskeinoja. Aineistoni koostuu kymmenestä saarnasta ja kymmenestä ammatillisen opetuksen oppitunnista, jotka on videoitu autenttisissa tilanteissa. Tarkastelutapa on konstruktionistinen diskurssianalyysi. Lisäksi olen hyödyntänyt menetelmiä keskustelunanalyysista, semantiikasta, kirjallisuustieteestä sekä retoriikan ja dialogin tutkimuksesta. Pappi ja opettaja ovat ex cathedra -puhujia. Kirkon traditiossa saarna on säilynyt papin puheenvuorona. Ammatillisessa opetuksessa opettaja voi valita opettaja- tai opiskelijakeskeisen menetelmän. Pappi ja opettaja pyrkivät kontaktiin kuulijan kanssa erilaisilla vuorovaikutuskeinoilla. Interpersoonaisten piirteiden käyttö vaihtelee saarnassa ja opetuspuheessa laadultaan ja määrältään. Tämän perusteella erotan saarna- ja opetusdiskurssista vuorovaikutuksellisia toimintatyyppejä. Tyypittelyn tarkoitus on havainnollistaa puhujan ja kuulijan vuorovaikutussuhdetta sekä osoittaa, että erilainen toimintatyyppi rakentaa erilaisia vuorovaikutusrooleja. Saarnadiskurssissa erottuu viisi toimintatyyppiä: asiakeskeinen, kertova, julistava ja kehottava monologi sekä saarnadialogi. Opetusdiskurssissa toimintatyyppejä on neljä: luentomonologi, ohjaileva monologi, luentodialogi ja opetusdialogi. Papin ja opettajan vuorovaikutusrooleja ovat muun muassa tiedon välittäjä, neuvon antaja, ohjailija ja kokemusten jakaja. Kuulijan vuorovaikutusrooleja ovat tiedon vastaanottaja, neuvon saaja, ohjeiden toteuttaja ja kokemukseen samastuja. Vuorovaikutus on saarnassa ja opetuspuheessa epäsymmetristä, minkä vuoksi pappi ja opettaja pyrkivät vähentämään institutionaalisen statuksen tuomaa vuorovaikutuksellista epätasapainoa erilaisilla kohteliaisuuskeinoilla. Saarnatraditio papin puheenvuorona ei tarjoa suurta mahdollisuutta vuorovaikutuskäytännön muutokseen, ellei toinen osapuoli saa osallistua. Opettaja voisi muuttaa luokkahuoneen diskurssikäytäntöä valitsemalla opiskelijakeskeisiä työtapoja, mutta yksilökeskeinen opettajakulttuuri näyttää sitovan opettajan omana kouluaikana opittuun malliin. Instituutio puhuu, kuulija vaikenee. Muutoksen tarpeen pitää lähteä yhteisöstä, jotta uudistuminen voisi toteutua. Diskurssikäytännön muuttamiseen voidaan joutua myös toisen osapuolen johtopäätöksistä: onko taivaspaikka tai työpaikka lainkaan instituution keinoilla saavutettavissa?