Abstract Beaivi, Áhcážan (English, The Sun, My Father) is a complex, multidimensional work of poetry and art. The creator of this work, Sámi artist and poet, Nils-Aslak Valkeapää originally conceived of the work as a govadas-image drum, capable of conveying the totality of Sámi (earlier, Lapp) worldviews in its pages. Comprising 571 images and photos, and accompanied by a soundtrack of the poems, along with yoiks and natural sound, the work contains personal, seasonal, cultural, and cosmic cycles. The photos, from Western archives worldwide, comprise a kind of Sámi family album, while the Western translations without photographs serve more as guides to the Sámi original. In the absence of a strong Sámi literary cultural tradition, this researcher turned to the emerging theory of literary ecology to help interpret the work. Literary ecology uses an understanding of human-natural relationships to illuminate an understanding of literature in its overall cultural and natural context. While Sámi literature has been collected for centuries by Lappologists, Sámi scholars are only now beginning to create critical theories with which to interpret authored, creative literature. An examination of how nature has been used in the researcher's native New England — particularly nature writer Henry David Thoreau and nature poet Robert Frost — was used to establish the Western approaches to nature and culture. Native American literature, which is slightly in advance of Sámi literature in its native literary criticism — particularly poet-novelist Leslie Marmon Silko and poet-critic Paula Gunn Allen — provides another angle of vision with which to read Beaivi, Áhcážan. Following Nils-Aslak Valkeapää's lead in his theoretical and critical essay, "The Sun, the Thunder, the Fires of Heaven," this study also considers Sámi literature as part of a larger northern, native tradition. In distinct contrast to Western nature traditions, which see nature as apart from culture, Sámi native traditions see nature as a part of culture. Nils-Aslak Valkeapää has deliberately constructed Beaivi, Áhčážan as a shaman drum, and the shaman-poet deliberately uses the images on that drum as ways to interpret the past, the present and the future. In contrast to Robert Frost, who constructs his images and meanings through metaphorical association, Valkeapää constructs his meanings through metonymical attachment. These linguistic constructions are reflected further in the worldviews of both traditions. In the Western tradition, the wild sublime is seen as a site of transcendence, a way of achieving the immanent Godhead, while in the native tradition the same landscape serves as home and kin. The sun IS father, and spring IS sister. Despite the seeming simplicity of this perception, Nils-Aslak Valkeapää confirms its elegant complexity in a work of great creativity and subtle concealment. / Tiivistelmä Beaivi, Áhčážan (englanniksi, The Sun, My Father; suomeksi, Aurinko, isäni) on moninainen, moniulotteinen runo- ja taideteos. Sen luoja, saamelainen taiteilija ja runoilija Nils-Aslak Valkeapää teki tämän työn kuvahiseksi, jonka sisältö piirtää esiin saamelaisten maailmankuvan. Saamelainen teos sisältää 571 kuvaa ja runoa sekä kasetin, jossa runot, joiut ja luonnonäänet kuuluvat. Teoksessa on henkilökohtaiset, ajalliset, kulttuuriset ja kosmiset syklinsä. Valokuvat maailman arkistoista luovat saamelaisen perhevalokuvakirjan. Läntiset käännökset ovat vailla valokuvia ja toimivat enimmäkseen oppaina saamelaiseen alkuperäisteokseen. Vahvan saamelaisen kaunokirjallisen perinteen puuttueessa tukeuduin uuteen teoriaan, kaunokirjalliseen ekologiaan. Keskeistä kaunokirjallisessa ekologiassa on ihminen-luontosuhde, joka valaisee kaunokirjallisuutta kulttuurisessa ja luonnollisessa yhteydessään. Lappologien keräämää saamelaista kirjallisuutta on ollut jo pitkään, mutta vasta nyt saamelaiset ovat luomassa omaa teoreettista viitekehysään kirjallisuutensa analysoimeen. Perehtyminen siihen, miten luontoa käytetään Uudessa Englannissa — varsinkin luontokirjailija Henry David Thoreaun ja runoilija Robert Frostin teoksissa — auttoi minua perehtymään luontoon ja kulttuuriin liittyviin läntisiin näkökulmiin. Amerikan intiaanien kaunokirjallisuus, joka on hieman saamelaisten estetiikkaa kehittyneempi — varsinkin runoilija-romaanikirjailija Leslie Marmon Silko ja runoilija-kritiikko Paula Gunn Allen — antoi uuden näkökulman siihen, miten suhtautua teokseen Beaivi, Áhčážan. Kirjoitelmassaan "Aurinko, ukkonen, taivaantulet," Nils-Aslak Valkeapää itse olettaa, että saamelainen kaunokirjallisuus kuuluu myös laajempaan pohjoiseen alkuperäiskansojen perinteeseen. Kun läntisessä luonnonperinteessä luonto on kulttuurista erillään, saamelaisessa ja muissa alkuperäisperinteissä luonto ONkin kulttuuri. Nils-Aslak Valkeapää on tarkoituksella rakentanut Beaivi, Áhčážan šamaanin kuvahiseksi ja lukee šamaanirunoilijana tietoisesti kuvahisen kuviota ymmärtääkseen menneisyyttä, nykyisyyttä, ja tulevaisuutta. Robert Frost rakentaa kuvioita ja merkityksiä metaforilla, kun taas Valkeapää rakentaa niitä kuvilla. Nämä kahdenlaiset rakenteet heijastuvat myös Valkeapään ja Frostin maailmankuvissa. Läntisessä perinteessä maiseman uljauden kautta voi siirtyä tuonpuoleiseen, jossa jumala on havaittavissa, mutta alkuperäiskansojen perinteessä sama maisema on sekä koti että suku. Aurinko ON isä, ja kevät ON sisar. Tämän havainnon yksinkertaisuudesta huolimatta Nils-Aslak Valkeapää vahvistaa sen hienon moninaisuuden luovassa ja syvällisessä teoksessaan. / Čohkkáigeassu Beaivi, áhčážan (eŋgelasgillii The Sun, My Father; suomagillii Aurinko, isäni) lea máŋggabealát, máŋggaolat dikta- ja dáiddagirji. Dan lea ráhkadan sámi dáiddár ja diktačálli Áillohaš, Nils-Aslak Valkeapää. Son dagai dán duoji govadassan, man siiddut sisttisdollet sámi máilmmeoainnu. Dát sámi girji sisttisdoallá 571 gova ja divtta sihke kaseahta, mas gullojit divttat, luođit ja luonddujienat. Girjjis leat peršovnnalaš, áiggálaš, kultuvrralaš ja kosmihkalaš gearddit. Čuovgagovat, mat leat čoggojuvvon máilmmi arkiivain, dahket das sámiid bearašgovvagirjji, muhto oarjemáilmmigielat jorgalusain eai leat čuovgagovat ja dat leatge eanaš ofelažžat sámegielat girjái. Go nana sápmelaš čáppagirjjálaš árbevierru váilu, ráhkaduvvui veahkkin ođđa teoriija, čáppagirjjálaš ekologiija. Guovddážis čáppagirjjálaš ekologiijas lea olmmoš-luondu — gaskavuohta, mii čilge čáppagirjjálašvuođa kultuvrra ja luonddu oktavuođas. Lappologat leat juo guhká čoaggán sámi njálmmalaš girjjálašvuođa, muhto easkka dál sámit ieža ráhkadit iežaset teorehtalaš kritihkaid, maiguin sáhttet analyseret iežaset girjjálašvuođa. Dat ahte oahpásmuvai dasa, mot geavahit luonddu dutki ruoktoguovllus Ođđa Englánddas, Amerihkás — erenoamážit luonddugirječálli Henry David Thoreau` ja diktačálli Robert Frost'a girjjiin — veahkehii dutki beassat sisa oarjemáilmmi oainnuide luonddus ja kultuvrras. Amerihká indiánaid čáppagirjjálašvuohta, man sii ieža leat teoretiseren veháš guhkkelebbui go sámit — erenoamážit diktačálli, románagirječálli Leslie Marmon Silko ja diktačálli-kritihkar Paula Gunn Allen — attii ođđa oainnu dasa, mot gieđahallat girjji Beaivi, áhčážan. Čállagisttis Beaivi, "terbmes, almmidolat" Nils-Aslak Valkeapää ieš navdá, ahte sápmelaš čáppagirjjálašvuohta gullá maiddái viidát davvi, álgoálbmogiid árbevirrui. Go oarjemáilmmi luondduárbevierus luondu ja kultuvra leat sierra, sámi ja eará álgoálgosaš árbevieruin luondu LEA kultuvra. Nils-Aslak Valkeapää lea eaktodáhtos ráhkadan Beaivi, áhčažan`a noaiddi govadassan ja noaidediktačálli lohká eaktodáhtos govadasa govvosiid vai áddešii doložiid, dálážiid ja boahtteáiggi. Robert Frost ráhkada metaforaiguin govvosiid ja mearkkašumiid, go Valkeapää nuppe gežiid ráhkada govain merkkašumiid. Dát guovttelágan ráhkadusat vuhttojit maiddái guktuin máilmmioainnuin. Oarjemáilmmi árbevierus ebmos, villa meahcci lea das, gos mannet ráji rastá duon ilbmásii, doppe gos ipmil lea lahka ja oidnosis, vaikko álgoálgosaš árbevierus seamma eana lea ruoktu ja sohka. Beaivi LEA áhčči, giđđa LEA oabbá. Vaikko dát fuobmášupmi lea áibbas ovttageardán, Nils-Aslak Valkeapää nanne fiinna máŋggaláganvuođa dán kreatiiva ja čiekŋalis girjjis.

Recent interest in environmental crises has inspired literary critics to consider how the history of ideas shapes our current ecological debates. Shakespeare's A Midsummer Night's Dream sets the stage for assessing how Renaissance attitudes towards nature have influenced current ideologies. While the play appears to be a fantasy, it reveals a relationship with nature, both physically and figuratively. The play's excursion into the woods shows an attempt to heal human relationships. Shakespeare's use of the imagery of nature argues in favor of the green world, for it is a world inhabited by shadows and shamen -- or, as Shakespeare calls them, fairies. A key element for ecocritics concerns the apparent silence of nature in literature and other cultural forms. Christopher Manes' article, "Nature and Silence," alerts readers to nature's lack of voice as a symptom of humanism, especially of theories such as the Great Chain of Being, which place nature in a subordinate role to humans, giving homo sapiens the dubious power to speak for nature. I wish to present Shakespeare's fairies as the speakers of the forest and of nature's values, according to the Early Modern period. By liberating fairies from demonic associations, Shakespeare's forest appears to us as inviting and healing. Furthermore, I argue that the pastoral tradition, which informs the Early Modern attitude towards nature, is superceded by picaresque and shamanic figures within the text. These elements allow for a subversive understanding of nature and our relationship to it. If humans adapted to their environment by developing consciousness, what has been the effect of that consciousness on their environment? Shakespeare's forest and fairies help to confront this issue because they restore human awareness to a healthy state of consciousness. By showing fairies in this light, Shakespeare provocatively proposes that humans "mend" their relationship to their surroundings as well as their own human relationships.