Tutkin kandidaatintutkielmassani vokaalivartaloiden yleistymistä verbien nähdä, tehdä, tulla, mennä, purra ja surra A-infinitiiveissä. Vokaalivartaloiden yleistyminen on ilmiö, jossa yleiskielen mukaisten konsonanttivartaloiden rinnalla on alkanut näkyä myös vokaalivartaloisia muotoja. Tarkastelen, esiintyykö vokaalivartaloisia A-infinitiivejä enemmän yleisemmissä vai harvinaisemmissa perussanoissa. Lisäksi tarkastelen, millaisissa syntaktisissa tehtävissä vokaalivartaloistuneet A-infinitiivit esiintyvät. Olen kerännyt aineistoni Korp-tietokannan Suomi24- ja Ylilauta-sivustojen keskustelupalstoja sisältävistä korpuksista. Aineistossani on yhteensä 408 vokaalivartaloisen A-infinitiivin sisältävää esiintymää. Havaitsin, että eniten vokaalivartaloisia A-infinitiivejä esiintyy nähdä-verbillä, joka on tutkimistani verbeistä yleisempien perussanojen joukossa. Muiden verbien osalta muotoja esiintyy aineistossani enemmän harvinaisemmissa kuin yleisemmissä perussanoissa. Vokaalivartaloisten A-infinitiivien syntaktisista tehtävistä yleisin on aineistossani verbiketju. Lisäksi A-infinitiivit esiintyvät aineistossani subjektina, objektina, nominin määritteenä, erilaisina irrallisina lausekkeina sekä erilaisissa nesessiivirakenteissa.

Tässä tutkielmassa olen kartoittanut sitä, miten lukiolaiset ymmärtävät sananlaskuja. Tavoitteenani on ollut myös selvittää, miksi nuoret eivät ymmärrä sananlaskuja. Olen kerännyt tutkimusaineistoni lokakuussa 2018 Oulun Suomalaisen Yhteiskoulun lukiosta kyselylomakkeella, johon on vastannut yhteensä 37 abiturienttia. Aineistoni rajallisuuden takia tutkimustuloksiani ei voida yleistää koskemaan kaikkia Suomen lukiolaisia. Tutkimustulokseni voidaan nähdä kuitenkin suuntaa antavana. Sananlaskujen osaaminen vaihteli riippuen siitä, kuinka tuttuja ne nuorille olivat. Kaiken kaikkiaan voidaan kuitenkin sanoa, että lukiolaiset ymmärtävät sananlaskuja melko hyvin, sillä kahta huonoiten osattua sananlaskua lukuun ottamatta oikeita vastauksia oli jokaisen sananlaskun kohdalla puolet tai yli puolet.

Tässä kandidaatintutkielmassa olen käsitellyt sitä, kuinka suomalaiset suhtautuvat harvinaisiin etunimiin. Olen selvittänyt sitä, millaisia harvinaisia nimiä informantit suosivat ja millaisia harvinaisia nimiä pidetään lapselle sopivana. Olen kerännyt aineistoni sähköisen kyselylomakkeen avulla syksyllä 2018. Sain vastauksia yhteensä 55 kappaletta. Aineistoni käsittää 16 harvinaista nimeä, joilla on ollut syyskuussa 2018 10 mies- tai naisnimenkantajaa. Nimet olen jakanut neljään eri nimiluokkaan, jotka ovat kansainvälistetyt nimet, neutraalit nimet, mallin mukaan luodut nimet ja nimet, jotka ovat sanoja. Informantit vastasivat kyselylomakkeessa viiteen eri väittämään jokaisen nimen kohdalla. Aineistosta käy ilmi, että informantit suosivat kaikista eniten neutraaleja nimiä. Aineiston neutraaleja nimiä pidetään kaikista miellyttävimpinä ja informantit voisivat antaa nimiä myös omalle lapselleen. Neutraaleja nimiä pidetään myös lapsille sopivana, eikä niistä ajatella koituvan haittaa lapselle. Nimet eivät herätä negatiivisia mielikuvia sosiaalisesta asemasta. Tutkimuksesta käy myös ilmi, että vaikka mallin mukaan luotuja nimiä ei pidetä miellyttävänä, niitä pidetään sopivana lapselle eikä niistä ajatella koituvan haittaa. Kansainvälistettyjä nimiä ei pidetä juurikaan miellyttävänä, eikä niitä annettaisi oman lapsen nimeksi. Kaikista epäsopivimpina niminä lapsille pidetään nimiä, jotka ovat sanoja. Kansainvälistettyjä nimiä pidetään lähes yhtä epäsopivana. Näiden nimiluokkien nimien ajatellaan aiheuttavan eniten haittaa lapselle, sekä herättävät negatiivisia mielikuvia sosiaalisesta asemasta.

Tutkin kandidaatintutkielmassani suomen kielen opinnoista puhumisen tapoja. Aineistonani on 50 vastausta äidinkielenopettajille suunnattuun kysymykseen, minkälaisina pidät/pidit suomen kielen opintoja. Lisäksi pyydän informantteja, äidinkielenopettajia, kuvailemaan suomen kielen opintojaan. Tutkimusmenetelmänä käytän kriittistä diskurssianalyysia. Diskursseja tutkin sekä kielitieteellisestä että yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta. Kielitieteellinen näkökulma näkyy tutkielmassani siinä, että tutkimukseni kohteena on kieli ja sen luomat merkitykset. Koska tutkielman aihe, koulutus, liittyy vahvasti yhteiskuntaan, yhteiskunnallista näkökulmaa ei voi sivuuttaa. Vastauksista tarkastelen adjektiiveja sekä niistä aktivoituvia diskursseja. Tutkin diskursseja erityisesti työelämärelevanssin näkökulmasta. Keskityn tarkkailemaan, miten opintoja vertaillaan työelämään. Aineistostani aktivoituu seitsemän diskurssia. Nämä ovat mielekkyysdiskurssi, perusteellisuusdiskurssi, vaativuusdiskurssi, hyötydiskurssi, teoreettisuusdiskurssi, ammatillisuusdiskurssi ja muuttumattomuusdiskurssi. Diskurssit on nimetty sen mukaan, millaisin adjektiivein äidinkielenopettajat kuvailevat suomen kielen yliopisto-opintoja. Diskurssit aktivoituvat usein limittäin ja ne kokoavat alleen moninaisen joukon suomen kielen opinnoista puhumisen tapoja.

Tässä kandidaatintutkielmassa tutkin yleisgeminaatiota ja itämurteiden erikoisgeminaatiota oululaisten nuorten puhekielessä. Selvitän, kuinka paljon kumpaakin geminaatioilmiötä nuorten puheessa esiintyy ja vertailen tyttöjen ja poikien tuloksia keskenään. Yleisgeminaatiosta selvitän myös, mitkä konsonantit geminoituvat herkimmin. Aineistonani olen käyttänyt osittain vuonna 2017 tallennettuja yhdeksäsluokkalaisten oululaisten parikeskusteluja. Niiden lisäksi olen käyttänyt yhtä vuonna 2016 tallennettua noin 40 minuutin mittaista ryhmähaastattelua, jonka haastateltavat ovat myös yhdeksäsluokkalaisia oululaisia. Tutkimukseni edustaa sosiolingvistiikkaa ja dialektologiaa eli murteentutkimusta. Tutkimukseni tulokset ovat siinä mielessä odotuksenmukaiset, että yleisgeminaatio on vahva ja elävä piirre oululaisnuorten puhekielessä, mutta erikoisgeminaatiota kuulee aika vähän. Yllättävää on kuitenkin se, että aineistoni informanteista tyttöjen puhekielessä esiintyy enemmän geminaatioilmiöitä kuin poikien, sillä yleensä poikien puhekieli on tyttöjä murteellisempaa.

Tutkin kandidaatintutkielmassa vokaalivartaloiden yleistymistä potentiaalimuodoissa verbeissä tulla, tehdä, nähdä, surra ja purra. Vokaalivartaloiden yleistyminen eli vokaalivartaloistuminen on morfologinen muutos, joka on ollut käynnissä suomen kielessä satoja vuosia. Toiset vokaalivartaloistuneet muodot ovat jo osa yleiskieltä (sunna > sutena) ja toiset esiintyvät vielä norminvastaisina innovaatioina (*käteä pro kättä). Potentiaalissa on myös havaittu norminvastaisia vokaalivartaloita kuten *tulenee pro tullee. Tutkimuksessani selvitän, minkälaisia vokaalivartaloistuneita muotoja tutkimissani verbeissä esiintyy ja miten ne jakautuvat muotoryhmiin. Vertailen tutkimustuloksiani myös Palviaisen ja Västin (2017, 2018) hypoteesiin, jonka mukaan vokaalivartaloistuminen on yleisempää harvinaisemmissa perussanamaisissa sanoissa kuin yleisemmissä. Yleisemmät perussanat aineistossani ovat tulla, tehdä ja nähdä. Harvinaisia perussanoja edustavat surra ja purra. Keräsin aineistoni Ylilaudan ja Suomi24:n keskustelupalstoilta.

Kandidaatintutkielmani aihe on suomen kielessä tapahtuva morfologinen muutos, jonka seurauksena norminmukaiset konsonanttivartalot alkavat korvautua vokaalivartaloisilla muodoilla. Tutkin kyselytutkimusmenetelmin, miten hyväksyttävinä sanajohdosten vokaalivartaloisia muotoja pidetään. Selvitän tutkimuksessa, onko johdinmorfeemin produktiivisuudella tai toisaalta johdoksen leksikaalistuneisuudella merkitystä siihen, miten hyväksyttäviksi vokaalivartalomuodot koetaan.

Tässä kandidaatintutkielmassa olen tutkinut lukioikäisten tamperelaisnuorten puhekielestä persoonapronomineja sekä diftongien avartumia. Olen tutkinut myös sitä, miten nuoret itse kokevat käyttävänsä omassa puheessaan kyseisiä piirteitä. Tutkimukseni edustaa sosiolingvististä variaationtutkimusta. Olen huomioinut tutkimuksessani sukupuolten väliset erot.

Tässä kandidaatintutkielmassa tutkin Oulussa ammatillisessa koulutuksessa olevien opiskelijoiden käsityksiä Oulun seudun murteesta. Tutkimukseni keskeisin tavoite on selvittää, miten maallikkoinformanttien vastaukset samaan tehtävään eroavat kirjallisesti ja suullisesti tuotettuna. Pääasiallisena tutkimusaineistonani käytän kymmentä vuosina 2015 ja 2016 tehtyä Oulun ammattikorkeakoulun ja Oulun seudun ammattiopiston opiskelijan haastattelua. Haastattelut on tehty muutama kuukausi sen jälkeen, kun opiskelijat ovat täyttäneet kyselylomakkeen joko paperiversiona (pilottivaiheessa) tai Webropol-kyselynä. Lomakkeessa opiskelijoita on pyydetty kääntämään lauseita Oulun murteelle, ja haastattelussa heille on annettu sama tehtävä. Analyysissa vertailen kyselylomakkeessa annettuja vastauksia haastatteluissa tuotettujen muotojen kanssa ja etsin eroavaisuuksia sekä syitä niihin. Tutkittaviksi murrepiirteiksi olen valinnut kahdeksan yleisesti Oulun murteelle tyypillisenä pidettyä muotoa ja varianttia, jotka ovat yleisgeminaatio, svaavokaali, persoonapronominien variantit mää ja nää ~ sää, yksinäis-s:llinen inessiivi, jälkitavujen A-loppuisten vokaaliyhtymien variantit iA ja UA, ts-yhtymän vastine, t:n heikon asteen vastine sekä analogiset imperfektimuodot. Aineistoni ja analyysini perusteella Oulun murteen tyypillisyyksiä tuotetaan enemmän puhuttuna kuin kirjoitettuna. Varsinkin Oulun murteelle tyypillisiä 1. ja 2. persoonan pronominin variantteja mää ja nää ~ sää sekä analogisia imperfektimuotoja (esim. tekkiin, lukkiit) tuotetaan enemmän haastattelussa kuin lomakevastauksissa. Sen sijaan yksinäis-s:llisen inessiivin sekä UA- ja iA-loppuisten vokaaliyhtymien edustuminen on suurempi lomakevastauksissa kuin haastatteluissa. Aineistoni nuorimmat kielenoppaat tuottavat vähiten Oulun murteelle tyypillisiä piirteitä. Nuorten puhekielessä onkin huomattavissa siirtymistä kohti yleistyviä puhekielisyyksiä, kuten A-loppuisten diftongien monoftongiutumista, sekä paikallisten murrepiirteiden välttämistä. Esimerkiksi svaavokaali ja yksinäis-s:llinen inessiivi esiintyvät harvoin nuorimpien informanttien tuottamana. Odotuksenmukaisesti informanttien vastauksiin vaikuttaa myös heidän kotipaikkakuntansa. Oulussa vasta noin vuoden ajan asuneet informantit kokevatkin lauseiden kääntämisen Oulun murteelle paikoitellen vaikeaksi. Lisäksi Oulun seudulla pitkään asuneet ja mielestään Oulun murretta puhuvat informantit perustelevat tietyn muodon valintaa sen sopivuudella omaan kielenkäyttöönsä.

Tutkin kandidaatintutkielmassani yhden suomea äidinkielenään puhuvan henkilön käyttämiä kopulalauseita hänen keskustellessaan ei-natiivin puhujan kanssa. Kiinnitän kopulalauseissa huomioni siihen, onko puhuja käyttänyt kopulaa vai ei. Tämän lisäksi tarkastelen suominatiivin ei-kielellistä kommunikointia. Otan analyysissani huomioon niin puhujan käyttämät kolme eri kieltä, suomen, englannin ja arabian, kuin myös ei-kielellisen kommunikoinnin eri ulottuvuudet. Tutkimusnäkökulmani on vuorovaikutuslingvistinen. Käytän kandidaatintutkielmassani hyväksi keskustelunanalyysille tyypillisiä tutkimusmetodeja, mutta yhdistän niihin lausekonstruktioiden tutkimista puhutussa kielessä. Tutkimustuloksena aineistossa suominatiivi sanoo kopulan suurimmassa osassa kopulalauseitaan. Ei-kielellisiä piirteitä ilmenee noin viidesosassa aineistoni kopulalauseita. Ei-kielellisiä piirteitä ilmenee enemmän silloin, kun lauseessa ei ole kopulaa kuin jos kopula löytyy lauseesta.