Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten kirjoittajien aatteiden, asenteiden ja kiinnostuksen historiaa Itä-Karjalaa kohtaan. Tähän liittyvät oleellisesti Itä-Karjalan kysymys sekä Suur-Suomi-aate, joiden tavoitteena oli Itä-Karjalan liittäminen Suomeen. Tutkielman päälähteinä ovat aikalaisten kirjoittamat kuvaukset Itä-Karjalasta kuten matkakirjat sekä itsenäistymisen jälkeen heimokirjat. Päätutkimuskysymyksiä tutkielmassa on kaksi. Ensimmäinen on, miten vuosina 1881–1923 kirjoitetuissa Itä-Karjalasta kertovissa teoksissa on perusteltu Itä-Karjalan suomalaisuutta. Tutkimuskysymys jakautuu tarkempiin osakysymyksiin kuten, miten suomalaisten esittämään Itä-Karjalan suomalaisuuteen on suhtauduttu yhtäältä karjalaisten ja toisaalta venäläisten taholta, onko alue aina haluttu liittää Suomeen ja kuinka se tulisi tehdä ja milloin siihen olisi suotuisa hetki? Toinen päätutkimuskysymys on Itä-Karjalasta kertovien teosten suhtautuminen venäläisiin — kuinka karjalaisten kerrotaan eroavan venäläisistä ja kuinka Itä-Karjalaa hallitseviin venäläisiin teoksissa suhtaudutaan. Tähän liittyen tarkastellaan myös, miten suomalaiset kirjoittajat kuvaavat karjalaisten itsensä suhdetta sekä suomalaisiin että venäläisiin. Suomalaiset rakensivat kansallista itsetuntoaan erottautumalla venäläisistä, joten tutkielma selvittää suomalaisen identiteetin ja kansallistunteen kehitystä Suomen rajaseudusta Itä-Karjalasta kertovien huomioiden avulla. Tutkielma tarjoaa aiempaan suomalaisen identiteetin kehityksestä kertovaan historiantutkimukseen Itä-Karjala-kirjallisuuden luoman ja ennen vähälle huomiolle jääneen näkökulman. Autonomian alkuajan kiinnostus Itä-Karjalaa kohtaan oli puhtaasti tieteellistä. Itä-Karjala kiinnosti kansatieteilijöitä, rakennustutkijoita, historioitsijoita ja eritoten taiteilijoita. Monitahoinen kiinnostus Itä-Karjalaa ja sen kansaa kohtaan sai A. W. Ervastin matkakirjassa vuonna 1881 ensi kertaa poliittisen ohjelmanjulistuksen piirteitä: Itä-Karjala oli suomalainen maakunta ja sen asukkaat karjalaiset olivat suomalaisia. Tutkielmassa käsiteltävän ajanjakson loppua lähetessä Itä-Karjala-kirjallisuus muuttuu selkeämmin venäläisvastaiseksi. Ajanjakson alun matkakirjamaisuus vähenee ja aiempaa selkeämpi propagandamaisuus tulee sen tilalle. Itsenäistymisen jälkeen Itä-Karjalasta kertovia teoksia leimaa selkeämmin Suur-Suomi-aate ja Itä-Karjalan kysymyksen käsittely ratkaisuehdotuksineen. Ratkaisu oli yksinkertainen: Itä-Karjala tulee liittää Suomeen. Mielenkiintoista jatkotutkimusta olisi tutustua jatkosodan yhteydessä kirjoitettuun Itä-Karjala-kirjallisuuteen. Tuon ajan Itä-Karjalan oloista kertovia kirjoja vertailemalla aiempaan alueesta kertovaan kirjallisuuteen saisi mielenkiintoisen käsityksen siitä muuttuiko suomalaisten suhtautuminen karjalaisiin voitokkaana ja hurmosmaisena alkaneen jatkosodan hyökkäyssodan aikana. Olivatko karjalaiset edelleen apua kaipaavia sorrettuja heimoveljiä kuten aiemmin vai kenties vihollisen kanssa vehkeilleitä isänmaan pettureita?

Työssäni tutkin Pekka Kuusen suhtautumista alkoholipolitiikkaan vuosina 1946–1969. Työni keskittymistä näihin vuosiin perustelen sillä, että Kuusi aloitti työskentelyn Alkossa vuonna 1946, josta alkoi hänen varsinainen uransa Alkossa ja alkoholipoliitikkona. Tutkimusajankohtani päättymisvuotena 1969 Suomessa tuli voimaan uusi alkoholilaki, joka muutti Suomessa olevaa alkoholin tiukkaa myyntikulttuuria vapaammaksi. Yksi suurimmista uuden alkoholilain aiheuttamista muutoksista oli keskioluen myynnin salliminen elintarvikeliikkeessä. Miedompien alkoholijuomien myynnin helpottaminen oli ollut yksi Kuusen keskeisimmistä tavoitteista vuosina 1946–1969. Tästä syystä en jatka vuodesta 1969 eteenpäin, koska sen jälkeinen aika on vapaamman alkoholipolitiikan aikaa. Työssä käyttämäni tutkimusmenetelmä on kontekstualisointi. Lähtökohtana ovat Kuusen käsityksen alkoholipolitiikan roolista sekä hänen näkökulmansa alkoholipolitiikan sisältämistä ongelmista. Tutkimuksessani analysoin Kuusen toimintaa niin alkoholipoliitikkona kuin myös tutkijana. Aineistona käytän esimerkiksi Kuusen kirjoittamia lehtiartikkeleita sekä alkoholipolitiikan historiaan liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Tärkeimpiä tutkimuskirjallisuuteni teoksia ovat Martti Häikiön kirjoittama Alko — Alkoholin historia, Erkki Tuomiojan kirjoittama Pekka Kuusi — Alkoholipoliitikko, sosiaalipoliitikko, ihmiskuntapoliitikko sekä Matti Peltosen, Kaarina Kilpiön sekä Hanna Kuusen toimittama teos Alkoholin vuosisata — Suomalaisten alkoholiolojen käänteitä 1900-luvulla. Keskeisimpinä tutkimustuloksina työssäni ovat tieto siitä, että Kuusi suhtautui tutkimukseni ajankohdan aikana Suomen alkoholipolitiikkaan epäilevästi ja arvostelevasti. Tutkimukseni avulla saadun tiedon perusteella voin todeta, että hänen näkökulmastaan alkoholipolitiikan tapoja tulisi muuttaa, jotta sillä voitaisiin ohjata suomalaisten alkoholinkäyttöä oikein. Kuusen näkökulma oli, että suomalaiset käyttivät liikaa väkeviä alkoholijuomia ja tuon ajan alkoholipolitiikalla ei onnistuttu muuttamaan tilannetta. Lisäksi työni sisältää tietoa, joka antaa alkoholipolitiikan historian tutkimukselle lisätietoa yhden Suomen alkoholipolitiikkaan liittyvän henkilön näkökulmasta maamme alkoholipolitiikkaan. Suomen alkoholipolitiikka on tarjonnut pitkään tutkimusaiheita ja tarjoaa niitä edelleen. Esimerkiksi Kuusen myöhempää alkoholipolitiikkaan olisi hyvä saada lisätutkimusta. Kuusi ansaitsee saada huomiota tutkijoiden keskuudessa, samoin Suomessa harjoitettu alkoholipolitiikka.

1800-luvun loppupuolella kiista naisten koulutusmahdollisuuksista laajentui niin kutsutuksi emansipaatiokeskusteluksi, ja sanomalehdissä ja valtiopäivillä käytiin kiivasta keskustelua naisten oikeuksien lisäämisen puolesta ja vastaan. Vuonna 1884, samana vuonna kuin ensimmäinen naisasiayhdistys perustettiin, Jyväskylän opettajaseminaarin perustajajäsen ja lehtori, kirkkoherra ja valtiopäivämies Nestor Järvinen julkaisi toimittamassaan ”Kirkollisessa kuukauslehdessä” kirjoituksensa ”Naiskysymyksen periaatteita”. Kirjoitus oli ensimmäinen pappissäädyn virallisena kannanottona pidetty näkökulma aiheeseen. Järvisen ajatukset olivat saaneet paljon vaikutteita J.V. Snellmanin valtio-opista, ja kirjoituksessaan hän fennomaaniseen ja konservatiiviseen sävyyn, kirkon kolmisäätyoppiin tukeutuen osoitti, kuinka naista ei ollut luotu miestä, vaan pyhää tarkoitusta varten. Naisen pyhä velvollisuus oli luoda viihtyisä koti miehelleen ja kasvattaa lapsista siveellisiä yhteiskunnan ja seurakunnan jäseniä. Naisten koulutuksen tuli keskittyä käytännön taitoihin, ei akateemisuuteen — naisen tuli olla sivistynyt, jotta hän kykeni toimimaan apuna miehelleen, mutta ei oppinut.

Olen tutkinut suomalaisen yhteiskuntasuunnittelun käsitehistoriaa ja siihen liittynyttä kritiikkiä 1960-luvun historiallisessa kontekstissa. Käytännön tasolla yhteiskuntasuunnittelu on tarkoittanut lähinnä tulopoliittiseen malliin siirtymistä. Yhteiskuntasuunnittelu ilmensi samalla myös taloudellisesta toiminnasta perustelunsa saavia arvoja. Käsitteeseen kytkeytynyt toiminta pyrki harmonisoimaan kollektiivista ajatteluperinnettä yksilökeskeisen liberalistisen ajattelun kanssa. Siinä yhdistyy vaikutteet sekä sosialistisesta suunnittelusta että myös vapaasta markkinataloudesta. Yhteiskuntasuunnittelun syntykonteksti liittyy Suomessa vallinneeseen sisäpoliittiseen hajaannukseen kuin myös ulkopoliittisiin uhkakuviin. Käsitteen syntymisen on katsottu käynnistäneen hyvinvointivaltion systemaattisen rakennustyön Suomessa. Hyvinvointivaltiotavoite on katsottu ratkaisuksi kansalliselle kiinteydelle ja tämän vuoksi yhteiskuntasuunnittelu on valtiojohtoista reformipolitiikkaa. Yhteiskuntasuunnittelun kehittäjänä on pidetty alkoholi- ja sosiaalipoliitikkona tunnettua Pekka Kuusta. Hän kirjoitti teoksen 60-luvun sosiaalipolitiikka, joka mullisti sosiaalipolitiikkaan liittyneet vanhanmalliset ajattelutavat, ja sen lisäksi avasi mahdollisuudet laajemmille yhteiskunnallisille muutoksille. Yhteiskuntasuunnittelu tuli tukemaan valtiojohdon kannattamaa konsensuspolitiikkaa kuin myös edessä olevan rakennemuutoksen suorittamista. Suunnitteluajattelu tuli ajassaan esitellyksi poikkitieteellisenä toimintana, joka palveli ennen kaikkea suomalaisen hallinnon päämääriä. Suunnittelu perustui ennusteille, joiden perusteella sitten yhteiskunnalliset linjaukset tulivat laadituiksi. Olen tarkastellut tutkimuksessani yhteiskuntasuunnitteluun liitettyjä merkityksiä. Olen analysoinut 60-luvun sosiaalipolitiikan avainkäsitteiden aatehistoriallisia taustoja. Sen lisäksi olen tutkinut suunnitteluun kohdistunutta kritiikkiä kahdesta eri näkökulmasta valitsemieni aikakausilehtien avulla. Valitsin toisen lähteistäni edustamaan konservatiivista yhteiskunnallista katsantokantaa. Toinen valitsemani aikakausilehti taas kannattaa yhteiskunnallista uudistustyötä. Suomessa 1960-luvulla vallinneen niin sanotun suunnitteluoptimismin aikana kritiikki koski suunnittelun menetelmiä, muttei ulottunut suunnitteluajattelun perusteisiin. Tarkastelin yhteiskuntasuunnitteluun liitettyjä merkityksiä historiallista kontekstia vasten. 60-luvun sosiaalipolitiikka-teoksen analyysi paljasti suunnitteluideologian lainanneen utopistisesta ajatteluperinteestä erinäisiä perusteluita yhteiskunnalliseen rakennustyöhön. Yhteiskuntasuunnittelun perustava tiedekäsitys koki merkittävän takaiskun 1970-luvulla maailmantalouden laman johdosta, jolloin myös suunnittelukritiikki sai uudenlaisia merkitystasoja. Tämä on ajallisen rajaukseni ulkopuolella, mutta tarjoaa varmasti kritiikistä kiinnostuneelle tutkijalle paljon erilaisia aiheita, joihin tarttua.

Kirjallisuuden maisteri Eino S. Repo (1919–2002) nousi Yleisradion pääjohtajaksi presidentti Urho Kekkosen ja hänen lähipiirinsä ehdokkaana, kulttuurihenkilönä ja kekkoslaisen ulkopolitiikan aktiivisena tukijana vuonna 1965. Pääjohtajana Revon tavoitteena oli Yleisradion ohjelmatoiminnan vapauttaminen konservatiivisesta hegemoniasta, johon yhtiö oli jähmettynyt toisen maailmansodan jälkeen. Tässä tutkimuksessa pyrin selvittämään, millä tavoin Repo kehitti Yleisradion ohjelmapolitiikkaa ja mitkä olivat uudistusten vaikutukset niin ohjelmapolitiikassa että julkisessa keskustelussa. Keskeisenä tutkimuskirjallisuutena olen käyttänyt Raimo Salokankaan ansiokasta yleisradiohistoriikkia Aikansa oloinen sekä lähdekirjana aikalaiskirjallisuuteen lukeutuvaa Pertti Hemánuksen teosta Reporadion nousu ja tuho. Lisäksi Eino S. Revon muistelmateos Pihlajanmarjat on tärkeä lähdeteos tutkimukseni kannalta kuten myös Yleisradion suunta -mietintö, jossa määriteltiin informatiivisen ohjelmapolitiikan ihanteet. Kontekstualisoimalla Revon muistelmia ja muita aikalaislähteitä taustoittavaan tutkimuskirjallisuuteen pyrin löytämään punaisen langan Revon ohjelmapolitiikan takana. Lähdekriittinen ongelma on se, että Repo ei ole suppeissa muistelmissaan juurikaan kertonut julki aatteellisia vaikuttimiaan. Etsin niistä johtolankoja tekemällä päätelmiä Revon sosiaalisen suhdeverkoston sekä hänen henkilö-, koulutus- ja ammattihistoriansa perusteella. Informatiivisen ohjelmapolitiikan teoriapohjaa tulkitsen vertaamalla sitä muun muassa pragmatismiin ja valistusajattelun ihanteisiin. Valtateorioiden avulla hahmottelen Revon johtajaprofiilia ja hänen suhteitaan muihin Yleisradion päättäviin elimiin ja johtajiin. Yleisradion valistus- ja sivistystehtävän täyttämiseksi Repo ryhtyi kehittämään niin kutsuttua informatiivista ohjelmapolitiikkaa, joka perustui tieteellisen tutkimuksen tuloksiin. Se leimattiin julkisuudessa marxilaiseksi retoriikaksi ja aivopesuksi, koska informatiivisen ohjelmapolitiikan päätavoitteena oli yksilön oman ajattelun aktivoiminen. Marxilaisen dialektiikan tavoin Revon johtaman Yleisradion ohjelmistossa etsittiin ratkaisuja ristiriitojen kautta ja hylättiin normiajattelun kahleet. Havaintojeni mukaan Revon ohjelmapoliittinen lähestymiskulma mukaili kuitenkin lähemmin liberalismia ja pragmatismia kuin marxismia, joka oli propagandistisena terminä oikeistolaisten kriitikoiden käytössä. Informatiivisessa ohjelmapolitiikassa oli nähtävissä myös valistusihanteita, jotka liittyivät Yleisradion haluttuun osallistuvaan rooliin kasvatuksessa ja opetuksessa. Niin kutsutun Reporadion historia on täynnä toistuvia kiistoja siitä, mikä on sallittua suomalaisessa radio- ja televisiojulkisuudessa. Mitä voi julkaista ja mitä ei ja mitkä ovat oikean ja mitkä väärän todellisuuskokemuksen tulkintoja. Eino S. Repo oli liberaali ja salliva johtaja, joka antoi toimittajille entistä enemmän vapauksia toteuttaa ohjelmia. Reporadion toimittajat ja ohjelmantekijät kyseenalaistivatkin aktiivisesti niitä rajoja, joita poliitikot olivat Yleisradion toimintaan asettaneet. Reporadio mielletään usein radikalismin ja vasemmiston airueksi, mutta näkemykseni mukaan Eino S. Revon johtama Yleisradio oli varsin edistyksellinen. Ohjelmapoliittinen sisältö sai kuitenkin käytännön tasolla yksipuolisesti porvarillisesta ideologiasta poikkeavia muotoja, millainen tilanne on historiallisesti esiintynyt vain kerran aiemmin Hella Wuolijoen johtaman Yleisradion aikana 1940-luvun loppupuolella. Samankaltaisuutta on havaittavissa myös Revon ja Wuolijoen ammatillisissa kohtaloissa — poliittiselle eliitille epämieluisista pääjohtajista hankkiuduttiin eroon. Uskon tutkimukseni havainnollistavan, että Eino S. Revon käynnistämä ohjelmapoliittinen murros oli erittäin merkittävä tapahtuma Suomen aatehistoriassa. Kenties Revon salliva ja kokeileva asenne avasi sellaisia henkisiä patoja, jotka olisivat aiheuttaneet muussa tapauksessa suurempia yhteiskunnallisia ongelmia.

Tutkimukseni Transnistrian kansakunnan rakentamisen hanke vuosina 2006–2008 kohde on Moldovan ja Ukrainan välissä, pääosin Dnestrjoen vasemmalla rannalla sijaitseva Transnistria ja Moldovan kansainvälisesti tunnustettuun alueeseen kuuluvan Dnestrin moldavialainen tasavalta ja sen itsenäistymispyrkimykset. Tutkimukseni pääaineistot ovat vuosina 2006–2008 ilmestyneet verkkolehti Tiraspol Times ja verkkosivusto pridnestrovie.net — the new europe. Tiraspol Timesin julkaisija oli irlantilainen liikemies Des Grant, ja pridnestrovie.netin taustalla oli International Council for Democratic Institutions and State Sovereignty (ICDISS). Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää ne keinot, joita Dnestrin moldavialainen tasavalta itsenäistymisensä perustelemiseen käyttää, ja se, kuinka se pyrkii saamaan kansainvälisen yhteisön vakuuttuneeksi itsenäisyydestään ja näin saamaan itsenäisyydelleen kansainvälisen tunnustuksen. Transnistrian kansakunnan rakentamista pyrin tarkastelemaan Benedict Andersonin, Ernest Gellnerin ja Eric Hobsbawmin teoreettisia taustoja vasten. Hankkeen tärkeimmiksi teoreetikoiksi nousevat kuitenkin V. I. Lenin ja Woodrow Wilson, koska dnestriläinen propaganda viittaa nimenomaan heihin. Bessarabian ja Transnistrian historiaan liittyvissä kysymyksissä tukeudun Charles Kingin teokseen The Moldovans ja valtion kansainväliseen tunnustamiseen liittyvissä kysymyksissä Kari Hakapään teokseen Uusi kansainvälinen oikeus. Keskeiset tutkimustulokset ovat Trasnistrian kansakunnan rakentamisessa käytetyt Dnestrin moldavialaisen tasavallan itsenäisyyden neljä peruspilaria. Nämä neljä pilaria ovat kansojen itsemääräämisoikeus, Moldovasta eli Bessarabiasta erillinen historia, Transnistrian erityisyys sekä Molotovin–Ribbentropin sopimuksen purkaminen. Tutkimukseni tulosten perusteella tehdyt päätelmät ovat yksinkertaiset. Olipa Dnestrin moldavialaisen tasavallan itsenäisyysvaatimusten taustalla muutakin kuin edellä mainitut neljä peruspilaria, Bessarabia ja Transnistria eivät dnestriläisen näkemyksen mukaan kuulu missään tapauksessa yhteen.

Tutkimuksessani käsittelen Kainuun hengellisen herätyksen, eli niin kutsutun härkösläisyyden vaiheita Kainuussa vuosina 1936–1977. Kysyn, millainen on horrossaarnaaja Adam Härkösen käsitys maailmanlopusta ja millaisia neuvoja hän antaa uskoville lopun aikojen edellä. Etsin Härkösen kiliastisten ja apokalyptisten painotusten opillisia ja aatehistoriallisia juuria. Kokoan niitä olosuhteita, jotka mahdollistivat liikkeen suosion Kainuussa 1900-luvun murrosvaiheissa. Haastattelujen kautta syvennän tietoa liikkeen saarnaajasta Onni Poutasesta, sekä etsin lisää tietoa Adam Härkösestä. Kysyn myös mitä maailmanlopun aiheesta muistetaan. Tutkimukseni selventää liikkeen erikoislaatuisuuden syitä ja auttaa ymmärtämään Kainuun ilmapiiriä herätysvuosina. Tärkeimmät lähdeaineistoni ovat Härkösen kirjoittama saarnakokoelma "Matkaopas Jeesuksen seuraajille viimeisellä ahdingon ajalla", sekä hänen saarnoistaan koottu "Adam Härkösen horrossaarnoja". Etsin Härkösen uskonnollisia näkemyksiä hänen saarnoistaan, verraten niitä Raamatun teksteihin, sekä tiettyihin Härköstä edeltäneisiin saarnaajiin. Tutkimuskirjallisuuteni tärkeimmät teokset ovat Heikki Vaahtoniemen pastoraalitutkinto, sekä Per-Erik Buchtin kirkkohistorian laudatur-tutkielma. Tutkielmat kuvaavat erityisesti papiston ja härkösläisten välillä esiintynyttä tulehtuneisuutta. Tiina Tampion perinteentutkimuksen pro gradu -tutkielma "Härkösläisyys kuhmolaisten muistoissa" haastatteluineen on tarjonnut arvokasta taustatietoa. Härkösen esittelemät lopun ajan merkit peilaavat aikansa modernisaatiokehitystä. Härkösen oppi maailmanlopun ajoista seuraa hyvin pitkälti Ilmestyskirjan kuvausta. Luetellessaan syntejä hän nojaa Ilmestyskirjan lisäksi Danielin kirjaan. Vain juoppous, maallisen lain rikkominen ja tarkasti Suomeen ja Neuvostoliittoon liitetyt ennusteet ovat hänen omia lisäyksiään. Härkösen korostamat hyveet ovat Uuden testamentin mukaisia. Yhteisiä uskonnollisia näkemyksiä Härkönen jakaa erityisesti herrnhutilaisen veljesseurakunnan perustajan N. L. von Zinzendorfin kanssa. Horrossaarnaajana hän liittyy suomalaisten horrossaarnaajien pitkään perinteeseen. Haastateltavieni kokemukset ovat hyvin erilaiset. Aiempien tutkimusten mukaan härkösläiset ovat olleet hyvinkin yhtenäinen ryhmä ja maailmanlopun odotus on ollut yleistä. Haastattelumetodina toimii teemahaastattelu. Haastattelujen perusteella niin saarnaajien ennustukset, kuin yhteisöön kuuluminenkin kyseenalaistettiin. Onni Poutasta kritisoitiin Härköstä enemmän. Miehet ajautuivat lopulta erimielisyyksiin, jonka jälkeen heidän seuroissaan kulkijat määriteltiin ulkopuolisten toimesta härkösläisiksi tai poutaslaisiksi. Seuraväki koki nimitykset erittäin loukkaavina ja korosti olevansa Jumalan asialla. Ongelmallinen kysymys on, tulisiko termejä käyttää jatkotutkimuksessa lainkaan. Jatkossa olisi tärkeää selvittää, onko kysymyksessä kaksi erillistä liikettä ja kuinka yhtenäisiä nämä liikkeet ovat olleet.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on yhdysvaltalaisen psykiatrian homoseksuaalisuuden patologisointi ja miten Alfred Kinseyn tutkimukset ihmisten seksuaalisuudesta vaikuttivat patologisointiin. Tutkielmani selvittää aatehistoriallisin menetelmin psykiatriassa esiintynyttä patologisointia ennen ja jälkeen Kinsey-raporttien julkaisua. Pääkysymykseni on, miten raportit mahdollisesti vaikuttivat psykiatrien asenteisiin homoseksuaaleja kohtaan. Tutkielmassani on kaksi päälähdettä. Ensimmäisen lähteen muodostavat Alfred Kinseyn tutkimukset Sexual Behavior of the Human Male ja Sexual Behavior of the Human Female vuosilta 1948 ja 1953. Toisena lähteenä toimii American Journal of Psychiatryn vuosikerrat 1939–1960, mistä selvitän psykiatrien asenteita homoseksuaalisuuteen ennen ja jälkeen Kinseyn raportteja. Näitä lähteitä tarpeeksi tarkasti analysoimalla pyrin ymmärtämään sen, mitkä psykiatrien asenteet epänormaaleja seksuaalisuuksia kohtaan olivat ja miten se näkyi heidän toiminnassa. Tuon esille psykiatrien ja Kinseyn eriävät näkemykset ja miten psykiatrien asenteet muuttuivat, kun käsitys homoseksuaalisuuden patologisuudesta kyseenalaistettiin. Jaoin American Journal of Psychiatryssä esiintyneet homoseksuaalisuutta käsittelevät artikkelit valtavirtaan ja vastavirtaan. Valtavirtaan kuuluneet artikkelit patologisoivat homoseksuaalisuutta ja vastavirran artikkelit pyrkivät muuttamaan tätä patologisoivaa asennetta. Yhdysvaltalaisessa psykiatriassa 1940-luvulle tultaessa näkyi erityisesti psykoanalyysin vaikutus seksuaalisuuksien patologisoinnissa. Ennen Kinseyn raportteja valtavirran antama kuva homoista oli jokseenkin epämääräinen naisellisen miehen stereotyyppi, jota hoidettiin sähköshokkiterapian kaltaisilla hoitokeinoilla. Vastavirrassa yritettiin purkaa näitä käsityksiä. Yleisesti ottaen vastavirrassa homoja pidettiin heteroista poikkeamattomina ja harmittomina yksilöinä, joilla ei erityisemmin esiintynyt mielisairauksia. Kinseyn raporttien julkaisun aikaan 1950-luvun taitteessa Yhdysvaltoja hallitsi vainoharhainen ilmapiiri. Antikommunistiseen paranoiaan oli sekoittunut myös huolta homoseksuaalisuuden vaarallisuudesta. Raportit oli tehty kyselylomakkeiden sijaan haastattelemalla henkilöitä. Raporttien tulokset olivat yllättäviä kaikille: patologisena ja rikollisena pidetty seksuaalinen käytös olikin paljon yleisempää kuin oli yleisesti ajateltu. Esimerkiksi noin 37 prosentilla miehistä oli ollut ainakin yksi orgasmiin johtanut homoseksuaalinen kokemus elämän aikana. Kinseyn lähestymistapa homoseksuaalisuuteen oli normalisoida homoseksuaalinen käytös tieteellisen ymmärryksen kautta ilman moralisointia. Hän oli hyvin kriittinen ”normaalin” ja ”epänormaalin” kaltaisia arvottavia kategorioita kohtaan. American Journal of Psychiatryssä valtavirran artikkeleissa Kinseyn tutkimustuloksia joko yritettiin kumota, tai ne jätettiin huomiotta kokonaan. Muuten homoista esitettiin edelleen samanlaisia stereotypioita kuin ennenkin, mutta tällaisia artikkeleita esiintyi vähemmän. Enemmän valtavirrassa keskityttiin homojen hoitoon etenkin psykoterapian kautta. Vastavirran artikkeleissa näkyi selvästi Kinseyn tutkimusten vaikutus. Etenkin sodomialakeja ja seksuaalipsykopaattilakeja koskevissa artikkeleissa Kinseyn asenne innoitti psykiatreja taistelemaan patologia- ja rikosnarratiiveja vastaan ja raporttien tutkimustulokset antoivat tieteellisen pohjan, minkä kautta homoseksuaalisuuden normalisointia voitiin perustella. Johtopäätökseni on, että Kinseyn raportit vaikuttivat psykiatrian homoseksuaalisuuden patologisointiin normalisoimalla homoseksuaalisuutta ja antamalla työkaluja taistella patologisointia vastaan. Jatkotutkimuksen kannalta olisi mielenkiintoista tutkia kuinka paljon raportit vaikuttivat vielä American Psychiatric Associationin päätökseen poistaa homoseksuaalisuuden sairausluokittelu vuonna 1973.

Tutkielmassa tarkastelen itävaltalaisen taloustieteilijä ja valtionvarainministeri Joseph Schumpeterin (1883–1950) demokratiakäsitystä. Etenkin yhteiskuntatieteiden parissa Schumpeterin muotoilemaa elitististä minimidemokratiaa on pidetty merkittävänä virstanpylväänä demokratiateorioiden historiassa. Tarkastelen Schumpeterin demokratiateoriaa aiemmasta tutkimuksesta poiketen osana laajempaa yhteiskunnallista ja historiallista analyysia. Tutkin Schumpeterin henkilöhistoriaa suhteessa hänen elinpiirinsä yhteiskunnallisiin ja poliittisiin konteksteihin vaikuteanalyysin keinoin. Tutkielmani teoreettinen viitekehys perustuu tulkintaani Quentin Skinnerin aatehistoriallisesta metodologiasta, minkä lisäksi toisena merkittävänä metodologisena ulottuvuutena tutkielmassani toimii Juha Mannisen maailmankuvatutkimus. Maailmankuva on tässä pro gradu -tutkielmassa sekä tutkimukseni kohde että sen väline, sillä siihen heijastuu kirjoittajan ajattelun yksilöllinen ulottuvuus. Sijoitan Schumpeterin yhteiskunnallisen ajattelun osaksi niin sanottua poliittisen taloustieteen traditiota, jossa talous yhdistyy osaksi laajempaa historiallista ja yhteiskunnallista analyysiä. Vaikka Schumpeter lähtökohtaisesti kielsi poliittiselle taloustieteelle olennaisen luokkavastakohtaisuuden olemassaolon, katson hänen ajattelunsa olevan loogisessa yhteydessä yhteiskunnan luokkarakenteeseen ja siitä kumpuaviin ristiriitoihin. Aiemmassa tutkimuksessa on nostettu esille Schumpeterin yhteydet marxilaisuuteen, mutta tässä tutkielmassa pohdin laajemmin hänen varsin vähälle huomiolle jääneitä yhteyksiään muihin sosialismin suuntauksiin, erityisesti fabianismiin. Tutkielmassa lähestyn Schumpeterin demokratiateoriaa aatehistoriallisesta näkökulmasta, jollaisesta häntä ei ole aiemmin tutkittu. Keskeisimpänä lähteenä käytän Schumpeterin vuonna 1942 julkaistua Capitalism, Socialism and Democracy -teosta, jossa Schumpeter nimenomaisesti kirjoittaa kapitalistisen sekä sosialistisen järjestelmän suhteesta demokratiaan. Schumpeterin on katsottu kyenneen teoksen viidellä pääluvulla luomaan kokonaan uuden demokratiasuuntauksen. Katson Schumpeterin kuitenkin kirjoittaneen demokratiasta myös silloin, kun hän ei erikseen ilmoittanut niin tekevänsä. Tämä laajentaa lähdemateriaalini koskemaan myös muuta Schumpeterin kirjallista tuotantoa. Tutkielmani keskeinen johtopäätös on, että Schumpeterin demokratiateoria on ymmärrettävissä osana samaa teoreettista rakennetta, johon hänen kapitalismia koskeva ajattelunsa kuuluu. Esimerkiksi Schumpeterin ennustus kapitalismin korvautumisesta sosialismilla on ymmärrettävissä moraalis-poliittisena varoituksena massayhteiskunnan ja demokratisoitumisen vaarallisuudesta. Aiemmin Schumpeterin muotoilema demokratiakäsitys on tunnettu lähinnä vain sen kapeassa äänestyskäyttäytymiseen viittaavassa merkityksessä. Tulkitsen Schumpeterin demokratiateorian heijastavan epäsuorasti ympäröivän yhteiskunnan muuttuneita poliittisia ja yhteiskunnallisia mielialoja. Schumpeterin demokratiateoria tulisi äänestyskäyttäytymiseen viittaavan merkityksensä lisäksi nähdä eräänlaisena historiallisena muutoksena.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on altruismin käsitteen tieteellisen määritelmän muutos 1960-luvulta nykyhetkeen. Tutkielma keskittyy tarkastelemaan evoluutiobiologian alalla käytettyjä altruismin määritelmiä, ja altruismille rinnakkaisten ilmiöiden suhdetta altruismin evoluutiobiologisiin selityksiin. Tutkimusaineisto koostuu keskeisten altruismintutkijoiden, kuten William D. Hamiltonin ja Robert L. Triversin, tunnetuimmista altruismia käsittelevistä teoksista. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavoin altruismin selittäminen on muuttunut historiallisesti, ja millä tavoin sen selittämisen muutos näkyy altruismin tieteellisessä määrittelytyössä. Tutkielmaan valitut metodit ovat aineiston luonteen vuoksi tekstien lähiluku ja sisällönanalyysi. Tutkielman päälähteitä ovat Robert Triversin Natural Selection and Social Theory — Selected Papers of Robert Trivers (2002), Frans de Waalin The Bonobo and the Atheist — In Search of Humanism among the Primates (2013), Cristopher Boehmin Moral Origins — The Evolution of Virtue, Altruism and Shame (2012), Richard Dawkinsin The Selfish Gene (1976) ja William D. Hamiltonin artikkelit ”The Evolution of Altruistic Behavior” (1963) ja ”The Genetical Evolution of Social Behaviour I & II” (1964). Tutkielman tuloksina selvisi, että vaikka altruismin itsensä määritelmä ei ole muuttunut evoluutiobiologian tutkimusalalla 50 vuoteen, niin altruismin käsitteen sisältämä ilmiökenttä on laajentunut merkittävästi. William Hamiltonin kokonaiskelpoisuutta hyödyntävä malli teki altruismista mitattavaa, ja selitti geneettiseen sukulaisuuteen perustuvan altruismin. Robert Triversin vastavuoroisuuden periaate tarjosi selityksen ei-sukulaisiin kohdistuvaan altruistisen käyttäytymisen evoluutiolle. Silti altruismin laajemmassa ymmärtämisessä on tutkijoiden välillä eroja. Hamilton ei pitänyt vastavuoroisuutta altruismina, sillä se perustuu pohjimmiltaan vaihtoon ja vastapalveluksen odotteeseen. Trivers ei pitänyt lähisukulaisten välistä altruistista käyttäytymistä altruismina, sillä hän katsoi sen perustuvan geenin itseään palvelevaan jatkuvuudentavoitteluun. Richard Dawkins selitti altruistisuuden perustuvan geenien ”ohilaukauksiin”, eli siihen että geenien toimintamallit tuottavat altruistisia tekoja osana kokonaisselviytymisstrategiaansa, ja joskus niiden aikaansaaman altruistisen käyttäytymisen kohteeksi sattuu ei-sukulainen. Altruismin evoluutiobiologinen määritelmä poikkeaa merkittävästi sen usein abstraktimmasta ja absoluuttisemmasta arkimerkityksestä.