Lumijoki tunnettiin pitkään vahvana herännäispitäjänä. Nykyään se on kuitenkin leimallisesti vanhoillislestadiolaista aluetta. Mitkä tekijät johtivat herännäisyyden hiipumiseen ja toisaalta vanhoillislestadiolaisuuden voimakkaaseen kasvuun ja mikä oli näiden kahden vahvan herätysliikkeet vaikutus seurakunnan hengelliseen elämään? Lumijoen seurakunta itsenäistyi vuonna 1918. Tutkimuksessa tarkasteltiin sadan vuoden ajanjaksoa vuodesta 1918 vuoteen 2018. Tutkimuksen keskeisimmät lähteet olivat kirkkoneuvoston kokouspöytäkirjat sekä piispantarkastusten pöytäkirjat. Tutkimuksen metodologinen tausta pohjautuu paikallistason mikrohistoriallisen tutkimuksen sekä muistitietotutkimuksen menetelmiin. Tutkimusaineistoa analysoitiin temaattisesti ja diskurssitason narratiivisen mallin mukaisesti. Herännäishenkiset vaikutteet tulivat Lumijoelle 1800-luvun lopulla ja papit olivat 1960-luvulle saakka herännäistaustaisia. Herännäisyys oli vahvasti osa seurakunnan hengellistä elämää. Lestadiolaisuutta esiintyi Lumijoella 1860-luvulla, mutta liikkeen hajaantumisen jälkeen sen vaikutus väheni. Sota-aikana Kuusamosta tuli vanhoillislestadiolaista siirtoväkeä ja liike alkoi voimistua. Lumijoelle perustettiin oma Rauhanyhdistys vuonna 1945. Vuonna 1970 Lumijoella aloitti työnsä vanhoillislestadiolainen kirkkoherra ja liikkeestä tuli osa seurakunnan toimintaa. Viime vuosikymmeninä Lumijoelle on muuttanut runsaasti vanhoillislestadiolaisia perheitä ja liikkeen jäsenmäärä alkoi kasvaa nopeasti. Samaan aikaan herännäishenkinen toiminta hiipui seuraväen vanhenemisen myötä. Herättäjä-Yhdistyksen Lumijoen paikallisosaston toiminta lopetettiin vuonna 2010. Vanhoillislestadiolaisuus ei tullut Lumijoelle syrjäyttämään herännäisyyttä. Liikkeiden välillä ei esiintynyt ristiriitoja vaan ne kumpikin rikastuttivat toiminnallaan seurakunnan hengellistä elämää.

Tutkin pro gradu -työssäni Suomessa tehtyjä sterilointeja vuosilta 1967–1970. Tutkimukseni alkaa vuodesta 1967, jolloin Aborttilakikomitea, jonka tehtävänä oli Suomen steriloimislain uudistaminen, aloitti toimintansa ja päättyy vuoteen 1970, jolloin Suomen uusi steriloimislaki astui voimaan. Työni lähdeaineistona ovat lääkintöhallitukselle tehdyt steriloimishakemukset ja lääkintöhallituksen tekemät steriloimispäätökset. Aiheen kontekstoimiseksi olen tutustunut myös Helsingin Sanomien sekä Väestöliiton julkaiseman Lääkäri ja yhteiskunta -lehden teksteihin ja Aborttilakikomitean vuonna 1968 julkaistuun mietintöön. Tutkimusmetodina työssäni on laadullinen sisällönanalyysi. Aineistopohjaisen tutkimusmetodin kautta olen selvittänyt keitä Suomessa steriloitiin vuosien 1967–1970 aikana ja miksi, millaiseen historialliseen kontekstiin steriloimiset asettuvat ja miksi steriloimislakia muutettiin vuonna 1970. Vuosien 1967–1970 aikana Suomessa tehtiin tuhansia sterilointeja, joista valtaosa perustui vapaaehtoisuuteen. Tutkimusajankohtana myös ilman asianomaisen omaa suostumusta tehdyt pakkosteriloinnit olivat laillisia. Pakkosterilointeja rajoitettiin vuoden 1970 lakiuudistuksella. Suurin osa Suomessa tehdyistä steriloinneista tehtiin lääketieteellisen syyn perusteella. Lääketieteellisen syyn perusteella tehtyjä sterilointeja ei tarvinnut altistaa lääkintöhallituksen päätettäväksi, joten ne rajautuvat tutkimukseni ulkopuolelle. Tyypillinen vapaaehtoinen sterilointi tehtiin perhe-elämän ja lukuisten synnytysten uuvuttamalle naiselle. Steriloimisluvan saamista helpotti, jos perheen taloudellinen tilanne ei ollut vakaa. Huomattavasti yli 90 prosenttia Suomessa tehdyistä steriloinneista tehtiin naisille. Naisia pidettiin vastuullisina perheestä huolehtimisesta ja raskaudenehkäisystä. Sterilointeja tehtiin usein raskaudenkeskeytyksen yhteydessä, ja usein raskaudenkeskeytyksen sai ainoastaan sillä ehdolla, että suostui samalla sterilointiin. Tulkintani mukaan näissä tilanteissa ollaan oltu vapaaehtoisen steriloinnin ja pakkosteriloinnin rajapinnoilla: todelliset vaihtoehdot naisille olivat vähäiset. Yleisin syy pakkosteriloida ihminen oli vammaisuus, tyypillisesti kehitysvammaisuus eli vajaamielisyys. Merkittävänä tekijänä vajaamielisyyden syvyyden määrittelyssä olivat älykkyysosamäärätestit. Ne mittaavat vain kapeaa alaa ihmisen älykkyydestä ja testissä suoriutumiseen vaikuttavat myös henkilön muut vammat ja sairaudet. Myös lääkärin tulkitsema sukuvietti näytteli merkittävää osaa vajaamielisiksi luokiteltujen kansalaisten pakkosteriloinnissa. Vielä 1960-luvulla vammaisiksi määriteltyjen seksuaalisuus oli monin tavoin tabu aihe ja heidän seksuaalisuuttaan pidettiin hankalana tai jopa vaarallisena asiana. Toinen suuri ryhmä pakkosterilointipäätöksissä olivat psyykkisesti sairastuneet. Tavallisin pakkosterilointidiagnoosi heidän keskuudessaan oli skitsofrenia. Psyykkisten sairauksien takia pakkosteriloidut elivät usein ympärivuorokautisessa laitoshoidossa ja hoitojaksoja saattoi olla takana jo useita. Se sai lääkärit epäilemään, että sairaus on parantumaton. Yhdistävänä tekijänä kaikissa steriloinneissa oli, että ihmisen oma mahdollisuus vaikuttaa toimenpiteeseen oli rajallinen. Sekä vapaaehtoisissa steriloinneissa että pakkosteriloinneissa lääkäreiden ja muiden sosiaali- ja terveysalan auktoriteettien valta ylitti ihmisen oman päätäntävallan.

Tutkielman päätoimijat ovat jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen ja Nuori Suomi. Aihealue, jota tutkielma käsittelee on junioriurheilun maailma ja erityisesti juniorijääkiekko. Lähteinä tutkielmassa on Urheilulehti, Kiekkolehti sekä kaikki julkaisut, joissa edellämainittuja osa-alueita on käsitelty. Tavoite on tutkia Petteri Sihvosen juniorijääkiekkomielipiteitä. Sihvonen on ollut julkisuudessa äänekäs Nuoren Suomen kriitikko, mutta on myös julkaisuissaan tuottanut muihinkin urheilulajeihin soveltuvaa sisältöä. Nuoren Suomen pääpiirteet tutkielmassa myös hahmotetaan, mutta Petteri Sihvonen on tutkimuksen päähenkilö. Menetelminä ovat tässä tutkielmassa sisällönanalyysi sekä diskurssianalyysi. Tavoitteena tutkielmalla on avata urheilussa liikkuvia mielipiteitä, ja toimenpiteita, eli tuottaa eräänlaista urheilun aatemaailmaa. Asiat, jota tässä tutkielmassa sivutaan ovat sovellettavissa myös muihin urheilulajeihin. Tuloksina tutkielmassa ovat lukuisat eri mielipiteet urheilun parista, Petteri Sihvosen toimiessa mielipiteineen koko ajan isoimmassa roolissa.

No description available.

No description available.

Tarkastelen pro gradu -työssäni suomalaisen kriminologian vaiheita, tutkimusta ja kriminaalipoliittista ajattelua oikeuspsykiatri Martti Kailan tutkimusten ja tekstien kautta vuosina 1935‒1955. Kaila tunnetaan suomalaisen psykiatrian isänä ja hänen rikollisuutta koskevat käsityksensä ja kriminaalipoliittiset ajatuksensa heijastavat laajemmin tutkimuksen ajankohdan kriminologisia käsityksiä Suomessa. Tutkielma on luonteeltaan perustutkimus. Lähestyn aihetta sosiaalisen insinööritaidon näkökulmasta ja lähteitä tarkastelen systemaattisen analyysin menetelmällä, kysymyksen ja vastauksen logiikalla. Päälähteinä opinnäytteessä käytän Martti Kailan Nuorisorikollisuus-tutkimusta vuodelta 1950, hänen Vankeinhoito-lehteen kirjoittamaansa artikkelisarjaa ”Rikollisuus ja sen vastustaminen” vuodelta 1939 sekä Kailan Lakimies-lehteen vuonna 1940 kirjoittamaa artikkelia ”Sterilisoimislain ja kastraatiota koskevien säännösten ja niiden täytäntöönpanon tarkoituksenmukaisuudesta”. Muina lähteinä käytän kasvatuksen, sosiaalihuollon ja juridiikan alan lehtien aikalaiskirjoituksia. Lähteiden kautta valottuvat sekä Kailan roolit tutkijana, sosiaalisena suunnittelijana ja kriminaalipoliittisena vaikuttajana rinnakkain aikalaiskeskustelun kanssa. Tutkimuksessaan Kaila näki etenkin rikkinäisistä, isättömistä, köyhistä ja alkoholiongelmaisista kotien aiheuttavan nuorisorikollisuutta. Modernina ajattelijana hän piti rikollisuutta poikkeuksellisesti lähes normaalina. Kaila oli hoito-optimistinen, humaani ja ymmärtävä psykiatri. Kriminaalipoliittisessa keskustelussa hän asettui nuorten rikoksentekijöiden puolelle ja peräänkuulutti kirjoituksissaan nuorisoa ymmärtävien ammattilaisten ja huoltotoimien merkitystä sekä kaikkien nuorten tasapuolista huoltoa. Vankien oikeudenmukaista kohtelua kastraatiokysymyksessä hän peräänkuulutti sterilisaatiolain tultua voimaan. Kaila oli psykiatrina johtava rikollisuuden asiantuntija Suomessa ja hänen toi monipuolisen vaikuttajan roolissa humaaniutta ankaraan kriminaalipoliittiseen keskusteluun. Kriminaalipsykiatrian historia kaipaa lisätutkimusta muiden Suomessa rikollisuutta tutkineiden psykiatrien osalta, jotka tutkivat tapa-, uusinta-, ja sotarikollisuutta. Kailan työ kliinikkona ja opettajana rikollisuuden asiantuntijan roolin ulkopuolella vaatii lisätutkimusta.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on selvittää, millaisen vastaanoton ydinfyysikko K. V. Laurikaisen filosofia sai Suomessa. Laurikaisen sanoma ei suuresti kiinnostanut aikansa tieteenharjoittajia. Hänen filosofiansa ainoaksi vastaväittelijäksi tuli filosofi Ilkka Niiniluoto. Työssäni olen analysoinut Laurikaisen filosofiaa ja Niiniluodon kritiikkiä siitä. Lisäksi olen etsinyt Laurikaisen ajattelusta yhtäläisyyksiä muiden suomalaisten filosofien ajatuksiin. Olen tutkinut, muuttuivatko ja kehittyivätkö Laurikaisen käsitykset väittelyn aikana. Lisäksi olen tutkinut, millä argumenteilla Laurikainen vastasi Niiniluodon ”aukkojen jumalan” väitteisiin. Lähdekirjallisuutena olen käyttänyt Laurikaisen kirjallista tuotantoa vuosilta 1967–1997. Niiniluodolta on päälähteenä teos: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Lisäksi olen käyttänyt lähteenä lehtiä, joissa Laurikainen ja Niiniluoto kävivät väittelyään. Lehdistä tärkeimmät olivat Vartija- ja Kanava-lehdet. Laurikaisen ja Niiniluodon debatti alkoi, kun Niiniluoto arvosteli Vartija-lehdessä Laurikaisen kirjat: Fysiikka ja usko (1978) sekä Todellisuus ja elämä (1980). Kaikkiaan Laurikaisen ja Niiniluodon väittelyä aiheesta kesti vuodet 1980–1984. Laurikaisen filosofiassa on nähtävissä vaikutteita useista eri filosofisista suuntauksista. Niiniluoto on vakuuttunut, että Laurikainen edustaa mekanistista reduktionismiä. Filosofi Lauri Snellman puolestaan sijoittaa Laurikaisen filosofian pragmatismiin. Laurikaisen filosofiassa on havaittavissa viitteitä myös dekonstruktiosta ja fysiikan filosofiasta. Laurikaisen filosofia kehittyi tarkastellun ajanjakson aikana selvästi uskonnollisempaan suuntaan. Näkemykseni mukaan enemmän on kuitenkin kyse turhautumisesta: Laurikainen ei saanut tieteentekijöitä ymmärtämään, kuinka vallankumouksellisesta ideasta kvanttimekaniikan kööpenhaminalaisessa tulkinnassa oli kyse. Laurikainen korosti, että tilastollinen kausaliteetti pakottaa meidät hyväksymään tieteellisessä maailmankatsomuksessa olevan periaatteellisen aukon, mikä taas johtaa materialismin kritiikkiin. Tätä Niiniluoto ei hyväksynyt, vaan puhui ”aukkojen jumalasta”. Laurikainen otti väittelyn enemmän elämän ja kuoleman kysymyksenä. Niiniluoto taas suhtautui väittelyyn enemmän ammatillisesti. Niiniluoto osallistui keskusteluun oletuksella, että Laurikaisella olisi esitettävään ”irrationaalisen” tekijän olemassaololle jokin filosofinen argumentti. Niiniluoto ei kuitenkaan saanut Laurikaiselta kaipaamaansa argumenttia väitteiden taakse. Sen sijaan Laurikainen toteaa kaiken tämän olevan väärinkäsitystä, sillä usko jumalaan tulee ensisijaisesti muuta tietä kuin filosofisen erittelyn kautta. Laurikaisen ja Niiniluodon näkemykset eivät koskaan kohdanneet ja vähitellen keskustelu kuivui kasaan.

Kandidaatintutkielmani tutkimuskohteena on kalastajan, korpifilosofin Pentti Linkolan biosentristä syväekologisen ajattelun, eloonjäämisopin. Linkolan kriittiset ja lähes ihmisvihaa lähentelevät kommentaarit, puheenvuorot, kirjoitukset ja esseet ovat vaikuttaneet suomalaiseen ympäristöliikkeen toimintaan ja luonnonsuojelun aatteeseen sekä ihastuttanut että vihastuttanut suomalaisia luonnonsuojelijoita kuin tavallisia kuulijoita. Sisällönanalyysin avulla avaan Pentti Linkolan syväekologisen ajattelun pääpiirteet ja luon kontekstin Linkolan teosten ja teoksista käydyn keskustelun välille.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Oulun yliopiston psykiatrian klinikan tutkimussuuntausten historiaa vuodesta 1965 vuoteen 1979. Päätutkimuskysymyksenä on, miten psykiatrian eri suuntaukset, joista merkittävimpiä olivat sosiaalipsykiatria, psykoanalyysi ja biologinen psykiatria, ilmenivät Oulun klinikan psykiatrisessa tutkimustoiminnassa. Hypoteesi oli, että edellä mainitut kolme suuntausta ilmenisivät klinikan tutkimuksissa. Pääkysymys jakautuu alakysymyksiin, joita ovat: ketkä edustivat mitäkin suuntausta? Erottuiko jokin suuntaus selkeästi muista, tai oliko jokin suuntaus suositumpi kuin muut? Millainen oli vuorovaikutus eri suuntausten ja niiden edustajien välillä? Miten psykiatrian suuntaukset vaikuttivat esimerkiksi hoitomuotojen kehittämiseen klinikalla? Tutkielman tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat haastatteluaineisto sekä tutkimusajankohtana Oulun yliopiston psykiatrian klinikalla laaditut väitöskirjat ja erilaiset tieteelliset julkaisut esimerkiksi Lääkärilehti Duodecimissa. Haastatelluiksi tulivat psykiatrian klinikalla professoreina toimineet Pekka Tienari ja Matti Isohanni sekä psykiatrit Erkki ja Leena Väisänen. Haastateltavat valikoituivat klinikalla viettämänsä ajan, asiantuntemuksensa ja psykiatrisen suuntautumisensa perusteella. Edellä mainittujen lisäksi lähdemateriaalina toimivat myös klinikan vuosikertomukset sekä sanomalehti Kalevaan tutkimusajankohdan puitteissa laadittuja klinikkaa koskevat kirjoitukset. Tutkimusprosessin aikana kävi ilmi, että Oulun yliopiston psykiatrian klinikalla merkittävimpiä tutkimussuuntauksia oli kolme: sosiaalipsykiatrinen, psykoanalyyttinen ja psykosomaattinen. Vastoin alkuperäistä olettamaa, biologinen tutkimuslinja ei ollut tutkimusajankohtana Oulun klinikalla merkittävässä asemassa. Sosiaalipsykiatrinen suuntaus oli vahvasti edustettuna esimerkiksi Erkki Väisäsen ja Matti Isohannin toimesta. Sen myötä pinnalla olivat avohoidon kehittäminen sekä mielisairaalaympäristön jalostaminen terapeuttiseksi, mahdollisimman vähän lääkkeitä ja pakkokeinoja hyödyntäväksi yhteisöksi. Psykoanalyysi oli tutkimusajankohtana hiipuva suuntaus etenkin lääketieteen piireissä, mutta Oulun psykiatrian klinikan psykoterapian ja lääketieteellisen psykologian professorina toiminut Tor-Björn Hägglund oli vahvasti psykoanalyyttiseen psykiatriaan suuntautunut, minkä vuoksi analyysi oli läsnä myös klinikan toiminnassa. Tutkimusajankohtana ei kuitenkaan ilmaantunut yhtään psykoanalyysiin perustuvaa väitöskirjaa, ja analyysiin suuntautuneet etääntyivätkin muusta klinikan väestä. Psykosomatiikka puolestaan kukoisti Oulussa tutkimusten muodossa. Aiheesta ilmestyi peräti kolme väitöskirjaa. Hoitomenetelmien kehitykseen psykosomatiikka ei kuitenkaan näkyvästi vaikuttanut.

Tutkielmassani selvitän vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla pidettyjen hoitokokousten historiallista taustaa ja opillista kehitystä, joka johti tilanteen kriisiytymiseen. Päälähteinä käytän liikkeen omia julkaisuja, sanomalehti Päivämiestä ja kuukausittain julkaistavaa Siionin Lähetyslehteä. Analysoin niissä esitettyjä opillisia kirjoituksia historiallis-kvalitatiivisin menetelmin käyttäen apunani diskurssianalyysin keinoja lähinnä viittaus-strategiaan liittyen. Tutkin myös vanhoillislestadiolaisuuden suhdetta hoitokokousaikana esiintyneisiin opillisiin korostuksiin sen jälkeen kun hoitokokouskäytännöstä luovuttiin. Tutkielmani päätulos on hoitokokousajalle tyypillisen opillisen ajattelun jäljittäminen vuoden 1961 pappishajaannuksen jälkeen tapahtuneisiin henkilöstömuutoksiin. Vanhoillislestadiolaisuus sulkeutui ulkomaailmalta kritisoiden kovin sanoin ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia, kuten television yleistymistä, seksuaalimoraalin löyhtymistä, perhesuunnittelua ja monia muita modernisoituvan Suomen uusia piirteitä. Samalla suhde kirkkoon muuttui aikaisempaa ongelmallisemmaksi. Varsinkin kirkon ekumeniatavoitteita vastustettiin jyrkästi. Muutokset tulkittiin usein lopun ajan merkeiksi ja maailmanlopun odotettiin tapahtuvan lähitulevaisuudessa. 1970-luvulla liikkeen käsitys uhkasta suuntautui yhä enemmän lestadiolaisuuden sisälle. Vastustetut maallistumisilmiöt haluttiin kitkeä seurakunnan jäsenistä ja näkemys seurakunnan hoitavasta roolista vahvistui ajan kuluessa. Hoitokäytäntöihin kuului julkisia kuulusteluja, pitkiä yöhön venyviä kokouksia ja lestadiolaisuudelle uusi oppi henkivalloista, joiden vallassa jopa useimpien seurakunnan jäsenten ajateltiin olevan. Yleisimpiä henkivaltoja olivat ekumeeninen henki, kuiva ja hempeä henki ja etenkin vuonna 1979 kososlainen henki. Henkien oireet olivat hyvin tulkinnanvaraisia ja ”henkisyytösten” kohteeksi saattoi joutua käytännössä kuka tahansa. Hoitokokoukset nousivat kansalliseen uutisointiin 1970-luvun lopulla, mikä painosti lestadiolaiset lopettamaan käsistä riistäytyneet hoitokokoukset. Hoitokokouksia koettiin tarpeelliseksi selittää jälkeenpäin, etenkin 1980-luvun lopulla ja 2000-luvun alusta lähtien internet-keskustelupalstoilla käytyjen vilkkaiden keskustelujen nostaessa aiheen uudelleen pinnalle. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) sanoutui irti henkiopista ja pahoitteli hoitokokousten väärinkäytöksiä vuonna 2011. Koska historiallista tutkimusta aiheesta on verrattain vähän, herätti pro gradu -tutkielmani useita tutkimisen arvoisia lisäkysymyksiä aiheeseen liittyen. Yhteisön sisäistä vallankäyttöä tulisi tutkia lisää. Myös muiden hengellisten yhteisöjen sisäistä toimintaa modernisoituvassa Suomessa voisi olla hedelmällistä tutkia ja verrata niiden kehitystä vanhoillislestadiolaisuuteen.