Opettajaksi oppiminen on ollut haastava ja mielenkiintoinen prosessi. Pro gradu -tutkielmassani tutkimuskohteenani onkin oma opettajaksi kasvamisen prosessini, jota tarkastelen opetusharjoittelujen aikana kirjoittamani pedagogisen portfolion avulla. Tutkimuksessani tutkin sitä, mikä merkitys opetusharjoitteluilla sekä pedagogisella portfoliolla on ollut omassa opettajaksi kasvamisen prosessissani sekä sitä, miten pedagoginen käyttöteoriani on rakentunut luokanopettajan koulutuksen opetusharjoittelujen aikana. Pro gradu -tutkielmani on luonteeltaan kvalitatiivinen eli laadullinen. Koska tutkimusaineistonani toimii henkilökohtainen pedagoginen portfolioni, joka sisältää ajatuksiani, kokemuksiani sekä tuntemuksiani kasvatus- ja opetustyöstä, on tutkimukseni persoonallisiin dokumentteihin perustuva. Näiden pohdintojeni avulla pyrin tutkimuksessani selvittämään pedagogisen käyttöteoriani eli opetus- ja kasvatustyöhön liittyvien arvojen ja näkemyksieni rakentumista sekä löytämään opetusharjoittelujen ja pedagogisen porfolion merkityksen opettajaksi kasvamisen prosessissani. Pro gradu -tutkielmani tuloksista selvisi, että opetusharjoitteluilla ja niiden antamilla mahdollisuuksilla sekä itsenäiseen että ohjaavan opettajan tukemaan reflektiivisiin pohdintoihin, on ollut suuri merkitys opettajaksi kasvamisen prosessissani. Pedagoginen käyttöteoriani on selkiytynyt opetusharjoittelujen edetessä ja opetus- ja kasvatustyöhön liittämäni arvot, ihmiskäsitys, tiedonkäsitys ja oppimiskäsitys ovat saaneet opetusharjoittelujen aikana tukea sekä kasvatustieteen teoriasta että opetusharjoittelujen antamasta käytännön kokemuksista. Koska tutkimukseni aineisto on henkilökohtainen ja tutkimuskohteena on vain yksi opettajaopiskelija, ei tutkimukseni tulokset ole helposti yleistettävissä. Pro gradu -tutkielmani antaa kuitenkin viitteitä opettajaksi kasvamisen prosessista myös yleisellä tasolla. Tutkimukseni osoittaa ohjatun opetusharjoittelun antaman käytännön kokemuksen sekä pedagogisen portfolion tarjoaman mahdollisuuden reflektiiviseen pohdintaan olevan tärkeää opettajaksi kasvamisen prosessissa. Nämä tutkimustulokset antavat myös syitä pohtia, onko opetusharjoittelujen määrä luokanopettajakoulutuksessa tarpeeksi suuri, jos niiden antama hyöty opettajaopiskelijan opettajaksi kasvamisen prosessissa on näinkin merkittävä.

The purpose of this study was to examine peacekeeping experiences in their most meaningful context. The aim was to attempt to formulate a hypothesis based on interpretations, deductions and conclusions drawn from collected data. A qualitative constant comparison method was applied, and grounded theory was employed to enable the concurrent collection and analysis of data. The data was gathered by means of a questionnaire which was answered by respondents from both Finland and Ireland, the required respondents being either serving or having served as peacekeepers. The participants answered a request that was posted on peacekeeping websites, and consequently there were thirteen respondents, eight of whom were Irish and five of whom were Finnish. They answered questions that addressed among other topics, their reasons for choosing to become peacekeepers, their experience of multinational environments, contact with host societies, perceptions of vulnerability, personal memories, and if or how their experience had changed them in any discernible way. What emerged from the study was evidence that cultural and intercultural awareness were significant, but mostly unrecognized components of, and consequences of peacekeeping service. This was reflected in the manner in which the respondents referred to peacekeepers of other nationalities, the cultures of host societies, and how they expressed an awareness of their own place in the World. The principal conclusion of the thesis was the hypothesis that in the light of the significant cultural contexts of peacekeeping, intercultural and gender awareness education could enhance peacekeeping effectiveness and that future research might generate the quantity and quality of data necessary for broad based and far reaching programmes of education to be formulated that would be an integral component of peacekeeping training.

Peruskoululaisten matematiikan osaamisen taso on heikentynyt Suomessa, mikä ei voi olla vaikuttamatta tulevaisuudessa yhteiskuntaan. On aloja, joilla matematiikan osaaminen on välttämätöntä, mutta tulevaisuudessa matematiikan osaajia ei välttämättä riitä kaikkiin korkeakoulujen koulutusohjelmiin. Heikko osaamistaso voi vaikuttaa jo alakoulun oppisisältöihin siten, että vaatimuksia alennetaan ja opetetaan helpompia asioita, jotta suurin osa oppilaista pysyisi opetuksessa mukana. Tärkeää olisi antaa huomiota myös niille oppilaille, jotka ovat matemaattisesti lahjakkaita. Matemaattisesti lahjakkaan oppilaan kannustaminen ja motivointi sekä mahdollisuus opiskella omalla tasollaan antaa hänelle paremman mahdollisuuden olla tulevaisuudessa matematiikan huippuosaaja. Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkittiin matemaattista lahjakkuutta ja matemaattisesti lahjakkaiden oppilaiden opetuksen eriyttämiseen liittyviä työtapoja. Teoriaosan aluksi käsitellään lahjakkuutta ja lahjakkuusteorioita. Tarkemmin perehdytään matemaattiseen lahjakkuuteen ja matemaattisesti lahjakkaan oppilaan tunnistamiseen. Teoriaosan toinen pääluku käsittelee opetuksen eriyttämistä. Yksityiskohtaisemmin käydään läpi opetuksen nopeuttamista, ryhmittelyä ja opetuksen rikastamista sekä matemaattisesti lahjakkaan oppilaan opetuksen eriyttämistä. Tutkimuksen kohteena ovat 3.-6. -luokkien luokanopettajien käsitykset matemaattisesta lahjakkuudesta ja matemaattisesti lahjakkaan oppilaan opetuksen eriyttämisestä. Tutkimusaineiston keräämiseksi rakennettiin mittari ja tutkimusaineiston kerääminen toteutettiin kuusisivuisella paperisella kyselylomakkeella kevään ja syksyn 2012 aikana. Kyselylomakkeita lähetettiin satunnaisesti valituille alakouluille ympäri Suomea yhteensä 394. Vastauksia saatiin 88, jolloin vastausprosentti on 22,3 %. Kyselylomakkeessa oli sekä Likert-asteikollisia monivalintakysymyksiä että avoimia kysymyksiä. Tutkimus on otteeltaan kvantitatiivinen survey-tutkimus, jossa tutkimustulosten perusteella pyritään kuvailemaan, vertailemaan ja selittämään tutkimusongelmia ja niihin liittyviä ilmiöitä. Aineiston analysointi suoritettiin IBM SPSS Statistics 19 tilastonkäsittelyohjelmalla. Analysointimenetelminä käytettiin pääkomponenttianalyysiä, t-testiä ja sen non-parametrista vastinetta U-testiä sekä yksisuuntaista varianssianalyysiä ja sen non-parametrista vastinetta Kruskal-Wallisin testiä. Aineiston kuvailuun käytettiin aritmeettista keskiarvoa, keskihajontaa, mediaania, moodia ja frekvenssiä. Monivalintakysymysten muuttujista muodostettiin pääkomponentteja ja tutkittiin, miten vastaajien taustatekijät vaikuttivat annettuihin vastauksiin. Saatujen vastausten perusteella 3.-6. -luokkien luokanopettajien mielestä matemaattisesti lahjakkaalla oppilaalla on hyvä hahmotuskyky, ja hän on loogisesti ajatteleva sekä ongelmanratkaisukykyinen. Vähiten häneen yhdistettiin ominaisuudet ”lahjakas vain matematiikassa” ja ”käytökseltään haasteellinen”. Matemaattisesti lahjakkaan oppilaan opetuksen eriyttämisessä käytetyimpiä työtapoja olivat oppikirjan lisätehtävät ja päässälaskutehtävät. Harvimmin käytettiin matematiikkakerhoa ja erityisopettajan antamaa opetusta. Tehokkaimpia työtapoja matemaattisesti lahjakkaan oppilaan oppimisen kannalta olivat oppilaan omien mielenkiinnon kohteiden hyödyntäminen, pelit sekä matematiikkakerho. Erityisen mielenkiintoinen tutkimustulos on se, että käytetyimmät työtavat eivät ole niitä, jotka ovat vastaajien mielestä tehokkaimpia. Tutkimustulosten perusteella olisi syytä perustaa kouluihin matematiikkakerhoja lahjakkaille oppilaille. Tässä tutkimuksessa oli luotettavuuden kannalta katsottuna paljon hyviä asioita, mutta myös luotettavuutta heikentäviä seikkoja. Tutkimus oli pääosiltaan validi. Yhden kysymyksen kohdalla oli tulkinnan varaa, joten vastauksia ei saatu siihen asiaan, jota oli tarkoitus kysyä. Tutkimuksen reliabiliteetti oli hyvä. Tutkimuksen luotettavuutta alentaa hieman se, että populaatiosta otettu satunnaisotos ei edustanut populaatiota kuin korkeintaan kohtuullisesti. Toinen luotettavuutta alentava tekijä oli alhainen vastausprosentti.

The main purpose of this thesis is to critical analyze two documentary films, “De Panzazo” and “Grain of Sand”, both about the educational situation in Mexico and both focusing in the profile of the Mexican teacher and its activities that have helped either to “damage” or to “defend” the educational system. This research aims to question the role of the teacher and the relationship with standard educational practices that serve dominant interests by questioning how are the roles of teachers and their accountability represented in both documentaries, and what is the critical social analysis behind each representation? The work of Teun A. van Dijk in Critical Discourse Analysis is used as the main method and theory of the research that puts into perspective different forms of power control trough the media. The method establishes the use of four categories (Text and Speaker, Context, Meaning, Form and Style and Topics) that allows determining the different ways in where domination and control is established during the discourse of the films. Later on, a comparison between the two films is utilized in order to find the differences of both discourses. The results of the study provides a critical perspective towards one of the films “De Panzazo” in where teachers are represented as “authoritarians”, “irresponsible”, “well paid professionals” and “failure” providing certain responsibilities are considers “desirable” for teachers such as evaluations to measure their performances that at the end will determine the privatization of the education in Mexico. On the other hand the film “Grain of Sand” provides a different discourse in where teachers are perceived as “social leaders”, “political actors”, “fighters” and teachers that are “oppressed” by different social, political and economical matters. In conclusion this study reflects the position in where teachers are constantly misunderstood and attacked by mass media, including the production of documentary films that lack to present the other analysis of the Mexican teachers as main contributors of the fight towards the rights of their students, the communities in where they live, and the rights of their own profession.

The focus of this study is on the discourse of equality and quality in South African education as constructed in the South African White Paper on e-Education (2004). Using Postcolonial Theory as a theoretical framework for Critical Discourse Analysis (CDA) the study identifies four narratives in the White Paper that guide the discourse on equality and quality in South African education: the ‘digital divide’ narrative, the integration of the digital stranger narrative, the technological deterministic narrative, and the auditability and performability narrative. It is argued that these narratives, while evident in policies around the world, originate from states and international organisations in the global North. As such the narratives are insensitive to the reasons for South Africa’s inequality in education and work to reproduce systemic patterns of signification that fail to redress past and existing inequalities specific to South Africa. Rather than uncritically consuming global knowledge narratives, new critically informed (South) African narratives, conscious of global narratives and committed to social equality, need to be produced that are anchored in new ways of “seeing, thinking about and acting” (Soudien, 2011, p. 265).

Parents’ right to choose a primary school for their children is a central, instrumental element of education not only in Hungary but in the broader domain of European education systems as well. Choice mechanisms in education are connected to an ideological stand of extending market mechanisms within education. Choice mechanisms are instrumental to create and maintain a competitive domain within the sphere of education. Literature about choice also reveals its negative social impacts through stratifying education systems. In the context of Hungary, choice mechanism is also connected to other processes, such as various forms of segregation, for instance. While this theses places choice at the focus of study, the research is concerned with educators’ conceptualizations, and perceptions of choice mechanisms in settings where choice is limited. The research topic and the research design are aided by a critical theoretical view, utilizing theoretical constructs aided by critical pedagogy. The research is a construct attempting to give voice to teachers in discussing education beyond the immediate experience of the classroom, allowing teachers to construct an understanding together with the researcher on choice mechanisms, their settings and their professional roles within the setting. Empirical data has been collected in rural Hungary; recorded, in depth, and unstructured conversations with practicing teachers in several settings. The thesis employs qualitative content analysis as the instrument for organizing and describing findings. Data is combined and analyzed utilizing a combination of approaches searching for and categorizing specific meanings. Teachers who participated in the research often identified and described similar views within the same topic areas. They willingly shared their views and perceptions of choice mechanisms within primary education. Educators in the contextual setting of the study were also keen to describe and find justifications for their positions, as well as consider it in relation to or within the education system. Topics also emerged from the data beyond the original focus of study. The perceptions and descriptions of events direct the research to take a closer look at aspects of rural education, governance and provision of education.

As the philanthrocapitalistic movement is growing, Bishop and Green (2010) particularly emphasise the importance of digital activism in achieving the goals of philanthrocapitalism. Companies developing games for change emerge as one of the brightest embodiments of digital activism, it being a strategic area of philanthrocapitalism, a tool and an instrument of social change in the hands of businesses. “Investment in philanthropy for social impact” is rapidly employed as a motto by more and more game companies. Yet, few of them address ethical considerations of philanthropic giving and the type of transformations this giving is able to create. The goal of this study was to contribute to a critical discussion of philanthrocapitalism and games for change as its medium by challenging their focus on the neoliberal values and prioritization of procurement of capital over respect to people as well as questioning the implications of the games for change practices on the society. A nonprofit corporation Games for Change Inc. (G4C) and Half the Sky Movement: The Game (the HTSM game) were chosen as the central objects of this current research considering the philanthrocapitalistic foundations of G4C and its leading role in the world of gaming activism. One of the objectives was to approach the values and practices of the studied organisation from a critical standpoint by identifying the internal values of G4C, verbalized by its President, and possible interpretations of these values. Another objective was to investigate the attitudes of other stakeholders of the HTSM game towards practical application or violation of the openly affirmed standards. The study was conducted using Stahl and Kauppinen’s recognition approaches to the methodology of immanent critique, application of which allowed the critical interpretation and the linguistic analysis of the norms explicitly formulated by the President of G4C in the research interview. Concurrent observation of the attitudes of different partners in the context of the HTSM game practices enabled the illumination of possible inconsistencies between both the internal values and the reactions to the existing practices. This research demonstrated that implicit standards of G4C only partially reflect the variety of meanings and views present in the industry. In particular, discrepancies revolve around three main narratives: transparency and accountability, community involvement and development and human rights with a special focus on indirect discrimination. The tendency of the G4C leader to interpret values in economic, financial and quantitative fashion signified about inferiour position of other conceptualizations that exist in the network of the partner organisations and communities. As a result, misrecognition of stakeholders’ voices undermines the potential philanthrocapitalism to tackle the problems of the communities around the globe through the medium of games for change as it does not contribute to the establishment of a common goal. The analysis of the current research uncovered the transformative potential of G4C, with due consideration of which it has an opportunity of shaping its practices in accord with the diversity of views and attitudes. Realisation of the potential may enable G4C to contribute to the structural change of the societies.

The research at hand analyses the concept of global citizenship in the context of Westerners volunteering in the global South. Volunteering in the global South is becoming more and more popular, a growing number of organisations providing volunteering programmes. The volunteers from the global North can be seen to act in the framework of global citizenship, extending their ethical responsibilities from local to global. This research critically analyses the discourses produced in the testimonials volunteers have written of their experience. The research problem is two-fold. Firstly, how do the testimonials present the volunteers, their personal development and identity during the volunteering service? Secondly, how is the Other represented in the testimonials? What kind of relationships there are between self and Other? Postcolonial theory creates a framework of the inquiry; it is based on postcolonial ideas of development, benevolence and global citizenship. The research creates a continuum of postcolonial authors from different decades, connecting their ideas to the emerging concept of global citizenship. As postcolonial theory examines power relations, a logical methodological approach for the study is critical discourse analysis (CDA), which aims to develop a critical consciousness of domination, in this case the global North dominating the discourses of the global South in the form of volunteering testimonials. The data has been collected online from websites of two different non-governmental oraganisations (NGOs) offering volunteering programmes in the global South. On their websites, the organisations have published testimonials written by people who have already participated in the programme. The data is analysed in a sequence of readings based on principles of critical discourse analysis, and significant items have been categorised according a two-fold coding scheme of Representation of the Self and Representation of the Other Population (following Jakubiak &Smagorinsky, 2011). The interpretation of the data is done based on a modified framework of data analysis, and examining the findings from a postcolonial perspective. To summarise the results, firstly, the testimonials present volunteers as wanting to achieve personal growth and live an adventure. The testimonials render the Other as an enabler of those experiences, and the goals of the volunteering service are not negotiated between self and the Other. Secondly, the Other is romanticised and pathologised in the testimonials, and the relationship between self and Other lacks reciprocity. The testimonials create mostly pathologising discourses of the global South. Pathologising provides excellent marketing material for the NGOs running the programmes, as it demonstrates a need of intervention in the global South, and romanticising encourages the future volunteers to join the programme. This research also briefly addresses the role of the NGOs as producers of the discourse. The research at hand offers a peek into the volunteering in the South phenomenon by providing a case connecting ideas of global citizenship and volunteering. Moreover, it showcases some of the discourses produced in that context. It can serve as a starting point for self-reflection for the actors involved with volunteering in the global South, and raise discussion of the voluntour phenomenon. / Postkoloniaalinen teoria muodostaa tutkimuksen viitekehyksen, keskittyen postkolonialistiseen käsityksiin kehityksestä, vapaaehtoisuudesta ja maailmankansalaisuudesta. Tutkimus luo jatkumon eri aikakausien postkolonialistiselle tutkimukselle, liittäen niiden ajatukset maailmankansalaisuuteen, jonka merkitys ei vielä ole täysin vakiintunut. Postkolonialistisen teorian analysoidessa valtasuhteita, luonnollinen metodologinen jatkumo tutkimukselle on kriittisen diskurssianalyysin käyttö. Kriittinen diskurssianalyysi pyrkii edistämään olemassa olevien valtasuhteiden kriittistä tiedostamista, mikä tässä viitekehyksessä tarkoittaa globaalin pohjoisen ja globaalin etelän välistä suhdetta vapaaehtoisten kertomuksissa. Tutkimuksen aineisto on kerätty kahden etelän vapaaehtoistyöohjelmia ylläpitävän järjestön Internet-sivuilta, joilla järjestöt julkaisevat ohjelmaan osallistuneiden vapaaehtoisten kokemuksia. Lopulliseen analyysiin valittu aineisto on ensin luettu kriittisen diskurssianalyysin perusteiden mukaisesti. Tämä prosessi on nostanut esiin merkityksellisiä osia aineistosta, jotka on kategorisoitu kaksiosaiseen kaavioon. Kaavion ensimmäinen osa käsittelee aineistoa, jossa viitataan itseen (tutkimuskysymys nro. 1), ja toinen osa puolestaan aineiston viittauksia toiseen (tutkimuskysymys nro. 2). Tutkimustulosten tulkinnassa on hyödynnetty muokattua aineistoanalyysikaaviota sekä postkolonialistista perspektiiviä. Tutkimustulosten yhteenvetona voidaan sanoa, että kertomukset kuvaavat vapaaehtoisia, jotka haluavat kehittyä ihmisinä ja kokea seikkailua. Toinen on kertomuksissa saanut roolin ainoastaan näiden kokemusten mahdollistajana. Vapaaehtoistyön tavoitteista ei ole neuvoteltu paikallisten ihmisten kanssa. Mitä tulee kertomusten välittämään kuvaan toisesta, ne antavat romantisoidun ja patologisoidun kuvat etelästä ja sen asukkaista. Itsen ja toisen suhteessa ei juuri ilmene vastavuoroisuutta. Kaiken kaikkiaan kertomukset tuottavat patologisoivaa diskurssia toiseudesta. Etelän suora tai epäsuora esittäminen negatiivisessa valossa on hyvää markkinointimateriaalia järjestöille, koska se tarjoaa oikeutuksen ja syyn etelään tehtäville interventioille. Romantisointi toisaalta rohkaisee mahdollisia tulevia vapaaehtoisia osallistumaan ohjelmaan. Pienenä osana tutkimusta käsitellään myös järjestöjen roolia diskurssien tuottajana ja ylläpitäjänä. Kyseinen tutkimus ei ole kattava kuvaus etelän vapaaehtoistyöohjelmista ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Se kuitenkin yhdistää maailmankansalaisuuden käsitteen vapaaehtoistyöhön, mahdollistaen tässä viitekehyksessä esiintyvien diskurssien havainnoimisen. Tutkimus voi toimia alkusysäyksenä etelän vapaaehtoistyön ohjelmien parissa työskentelevien itsetutkiskelulle, ja lisätä keskustelua siitä, millaisia diskursseja ohjelmat välittävät.

Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia luokanopettajien käsityksiä lahjakkuudesta ja luovuudesta. Lisäksi tutkimus tarkastelee luokanopettajien käsityksiä lahjakkaisiin oppilaisiin liittyvistä tunnusmerkeistä sekä lahjakkaiden oppilaiden oppimisen eriyttämisestä. Pääkysymyksiksi muodostuivat seuraavat kysymykset: Millaisia ovat luokanopettajien käsitykset lahjakkuudesta? Mitä keinoja luokanopettajilla on lahjakkaiden oppilaiden oppimisen eriyttämiseksi? Alakysymyksiksi muodostuivat seuraavat kysymykset: miten luokanopettajat näkevät lahjakkaan oppilaan? Miten lahjakkaan oppilaan opettaminen vaikuttaa heidän työhönsä? Antoiko luokanopettajankoulutus heidän mielestään valmiuksia kohdata lahjakas oppilas? Lähestymistapana käytin fenomenografiaa, koska tutkimus tarkastelee opettajien käsityksiä tutkittavasta aiheesta. Tutkimus toteutettiin haastattelututkimuksena. Haastattelumetodina käytin puolistrukturoitua teemahaastattelua. Tutkimusaineisto kerättiin syksyllä 2012 ja alkukeväästä 2013. Haastateltavia opettajia lähestyin aluksi sähköpostin välityksellä. Haastatteluihin osallistui kuusi luokanopettajaa Oulun alueelta. Virkavuosia opettajilla oli kahdesta vuodesta neljäänkymmeneen vuoteen. Aineiston analyysiin loin fenomenografian mukaisesti yläkategoriat, jotka nousivat haastattelun teemoista. Alakategoriat muodostuivat haastatteluista nousseista luokanopettajien käsityksistä. Tutkimukseni osoitti, että lahjakkuus on monelle luokanopettajalle vielä vieras asia. Lahjakkuus nähtiin vaikeana määrittää sen kirjon ja moninaisuuden takia. Ihmisessä voi esiintyä yhtä tai useampaa lahjakkuutta. Tutkimuksestani selvisi myös, että vaikka luokanopettajat kokevatkin lahjakkaiden lasten opettamisen eriyttämisen haasteelliseksi, se on heistä silti mielenkiintoista ja opettajan työtä rikastavaa. Keinoja lahjakkaiden oppilaiden opetuksen eriyttämiseen löytyi paljon. Opettajat käyttivät lahjakkaiden oppilaiden eriyttämiseen niin lisätehtäviä kuin erilaisia projektitöitä tutkivan oppimisen hengessä. Oman koulutuksen ei koettu antaneen valmiuksia kohtaamana lahjakkaan oppilaan, vaan erilaiset eriyttämisen keinot piti etsiä itse tai ne tulivat työkokemuksen kautta. Täydennyskoulutusta aiheesta toivottaisiin, vaikka eriyttämisen keinoja voi kehittää itsekin työkokemuksen karttuessa. Lisäksi haastatellut opettajat olivat sitä mieltä, että lahjakkuuteen tulisi kiinnittää enemmän huomiota jo opettajankoulutuksen aikana.

This is a narrative study on representations of dehumanization in John Boyne’s novel The Boy in the Striped Pyjamas. The book is a fictional story situated in Auschwitz concentration camp. Bruno, the main character of the book, is an eight-year old boy, a son of the camp commandant. He befriends Shmuel, a Jewish boy living in the concentration camp on the other side of the fence. The theoretical framework for the study is dehumanization. Dehumanization is defined as perceiving someone as less than a human being. The phenomenon is studied both as a psychological process and as a necessary step in the process of genocide. Two research questions are investigated. Firstly, the study looks for answers to what kind of representations of dehumanization there are in the novel in general. Secondly, Bruno’s narrative in respect to dehumanization is studied by asking what factors there are to explain why Bruno does not dehumanize Shmuel. The study is carried out within the framework of narrative research. The analysis consists of two parts, the first one being based on the theory of dehumanization and aiming at finding the representations of the phenomenon in the story. The second part of the analysis is inductive, and it aims at deconstructing Bruno’s process of granting humanness to Shmuel. The findings of the study show that dehumanization is present in the novel both in severe and subtle forms, and there are characteristics of both animalistic and mechanistic dehumanization. Subtle forms of dehumanization usually represent mechanistic dehumanization, whereas severe forms more often link with animalistic dehumanization. The elements of genocidal dehumanization are strongly present. A few references to utilizing dehumanization for legitimizing and motivating genocide are found. The factors explaining Bruno’s way of relating to Shmuel are various. First of all, friendship is the priority for Bruno, it is more important than the ideology surrounding him. Furthermore, Bruno’s interpretations of his surroundings are tied to his own limited experience of life and lack of information, and he does not understand what is taking place in Auschwitz. This is supported by the culture of silence among the adults in the story; when Bruno asks about things, he is either told to keep silent or given insufficient answers. Shmuel also decides to keep silent about some things in the camp. Meanwhile, Bruno trusts his father as his authority, which keeps him from questioning the rightfulness of things happening in Auschwitz. Finally, Bruno finds many similarities with Shmuel, which support the idea of shared humanness. In addition to presenting the results of the study in written form, two songs have been created on the basis of the findings. The songs are reconstructions of the narratives of Shmuel and Bruno; Shmuel’s song summarizes the representations of dehumanization in the novel from a perspective of a victim, whereas Bruno’s song compiles the findings of the second research question emphasizing the role of friendship. / Tutkielma on narratiivinen tutkimus dehumanisaation representaatioista John Boynen kirjassa The Boy in the Striped Pyjamas (suom. Poika raidallisessa pyjamassa). Kirjan tapahtumat sijoittuvat Auschwitzin keskitysleirille. Tarina itsessään on fiktiivinen. Bruno, kirjan päähenkilö, on keskitysleirin komentajan 8-vuotias poika. Hän ystävystyy Shmuelin, juutalaisen pojan kanssa, joka asuu aidan toisella puolella keskitysleirissä. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa dehumanisaatio. Dehumanisaatiolla tarkoitetaan epäinhimillistämistä, toisen ihmisen pitämistä vähempänä kuin ihminen. Ilmiötä tarkastellaan sekä psykologisena prosessina että välttämättömänä osana kansanmurhan toteuttamisen prosessia. Tutkimus sisältää kaksi tutkimuskysymystä. Ensimmäinen liittyy dehumanisaation kuvaamiseen kirjassa. Sen avulla selvitetään, millaisia dehumanisaation representaatioita kirjasta löytyy. Toinen tutkimuskysymys keskittyy Brunon tarinaan suhteessa dehumanisaatioon. Vastauksia etsitään siihen, miksi Bruno ei epäinhimillistä Shmuelia, ja mitä selittäviä tekijöitä tämän taustalta löytyy. Tutkimus on toteutettu narratiivisena tutkimuksena. Analyysi koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen perustuu teoriaan, ja toinen on aineistolähtöinen. Teoriapohjaisen analyysin avulla etsitään vastauksia ensimmäiseen tutkimuskysymykseen dehumanisaation representaatioista yleensä. Aineistopohjaisen analyysin tarkoitus puolestaan on purkaa auki Brunon prosessi suhteessa dehumanisaatioon ja Shmueliin. Tutkimustulosten mukaan dehumanisaatio esiintyy kirjassa eriasteisina ilmiöinä lievästä vakavaan. Dehumanisaation eri muodot, eläimellistäminen (animalistic dehumanization) ja mekanistinen dehumanisaatio (mechanistic dehumanization) ovat molemmat läsnä teoksessa. Useimmiten dehumanisaation lievissä ilmentymissä on kyse mekanistisesta dehumanisaatiosta, kun taas vakavammat ilmentymät sisältävät viitteitä eläimellistämisestä. Kansanmurhaan liittyvän dehumanisaation elementit ovat kirjassa vahvoja. Viitteitä dehumanisaation hyödyntämisestä kansanmurhan oikeuttamiseen ja kansanmurhan toteuttamisen motivointiin löytyy muutamia. Brunon tapaa suhtautua Shmueliin selittävät useat seikat. Ystävyys on Brunolle ensisijainen asia, tärkeämpi kuin ympäristössä vallitseva ideologia, jota hän itse ei ole täysin sisäistänyt. Brunon tulkinnat ympäristöstä perustuvat hänen omaan rajalliseen elämänkokemukseensa ja puutteellisiin tietoihin, eikä hän täysin ymmärrä, mitä Auschwitzissa on meneillään. Ymmärtämättömyyttä tukee aikuisten vaikenemisen kulttuuri. Brunon esittäessä kysymyksiä hänet joko hiljennetään tai hänelle annetaan puutteellisia, epämääräisiä vastauksia. Myös Shmuel päättää olla puhumatta joistakin leirillä tapahtuvista asioista Brunolle. Samalla isän vahva auktoriteettiasema Brunon elämässä estää häntä kyseenalaistamasta Auschwitzin tapahtumien oikeellisuutta. Samankaltaisuudet, joita Bruno löytää Shmuelin kanssa, vahvistavat käsitystä yhteisestä ihmisyydestä. Tutkimustulokset esitetään tekstin lisäksi tulosten perusteella tehtyinä lauluina. Laulut ovat rekonstruktioita Shmuelin ja Brunon narratiiveista. Shmuelin laulu tiivistää kirjassa esiintyvän dehumanisaation uhrin kokemuksen kautta. Brunon laulu puolestaan yhdistää toisen tutkimuskysymyksen vastaukset korostaen ystävyyden merkitystä.