abstract: What does it mean to be human or for that matter, posthuman, according to a cyberpunk? This paper navigates the experience of being human in the dystopian and highly technologized future worlds found within the cyberpunk literary tradition of the 1980s and early 1990s. This work explores the implication of what it means to be posthuman in these worlds, which are comprised of virtual realities and disembodied identities. This project first addresses posthumanism as a critical theory and its destabilization of the traditional concept of humanism with particular attention to the relationship between the human being and technology. After building a theoretical framework of posthumanism based on works by Martin Heidegger, Jacques Derrida, and Bernard Stiegler, this paper then offers a survey of the cyberpunk tradition and the key themes developed and examined within the genre. The project then investigates two seminal works of the cyberpunk movement, William Gibson's 1984 novel, Neuromancer, and Neal Stephenson's 1992 work, Snow Crash, in order to trace a becoming posthuman as it is found within cyberpunk. As this paper further explains, the process of uncovering the posthuman within these texts produces a sense of loss and also nostalgia for a previous experience of being human which was already posthuman. The cyberpunk tradition and these novels in particular, reveal that there has always already been a degree of indeterminacy surrounding the question of what it means to be human. Through destabilizing traditionally held conceptions of humanism, cyberpunk and posthumanism offer the potential to rethink ourselves and our comportment towards the world knowing that technology always already informs our experience of being human. / Dissertation/Thesis / M.A. English 2013

abstract: This dissertation considers the literary and cultural response of the labor-class poets to the emerging forces of Foucauldian biopolitics in early modern Britain to shed new light on the cultural impacts of biopower upon the rural community in early modern Britain. The analysis demonstrates how the labor class literary response is characterized by an exterior experience with the nonhuman in an alternative mode to the Wordsworthian experience of the interior. I then use labor-class poets to counter Wordsworthian notions of the immaterial State population through a critical expose of state-Subject, subject-object, and human nonhuman exterior relations as they are depicted in the labor-class poetry of late eighteenth and early nineteenth century Britain. Employing an object-ontological reading of community, I explore how the effects of biopower were inscribed in the literary artifacts of the labor-class. As a final consideration, I explore the response to postcolonial biopolitics in J.M. Coetzee's 1999 novel, Disgrace. The research takes a focused historical view, surveying a range of literary, political, and historical texts between 1760-1840 to offer new readings of Robert Bloomfield, Robert Burns, John Clare, William Cobbett, Ebenezer Elliott, Olivier Goldsmith, James Hogg, and William Wordsworth. In complement, the research offers a new reading of postcolonial biopolitics in the contemporary work of J.M Coetzee. / Dissertation/Thesis / Ph.D. English 2013

abstract: New Pastoral journeys through the altered states of the American West. Readers witness dream-fields at harvest time, watch humans become agro-industrial test subjects, and overhear an exchange of letters set in an alternate (?), [more] dystopian present. Fractured, fragmented, leaping, and stitched, the poems use disjuncture, within and/or between poems, to see with clarity and complexity a landscape that is increasingly all ecotone. In addition to environmental violence, this work explores disclosure and secrecy, intimacy and estrangement, voyeurism, political policing, and, inevitably, the mysteries of making art. Pastoral landscapes have often been compared to patchwork. Now, heavy with guilt, we walk a wounded quilt, searching, with little hope, for bandages. / Dissertation/Thesis / M.F.A. Creative Writing 2014

abstract: A Brief Introduction to the Small Beast of Hearts starts from the basic assumption that the apocalypse is ongoing. From there it explores grief, loss, and the dangers of human ambition. At the same time, it seeks to provide and investigate comfort--in the notion that our beautiful endangered world and all the life on it are very little pieces of a little multi-planetary vehicle diving through space; that time is a construct and, just as likely as not, we've been through all this before; that birds might whisper songs from sleep and may flash and fly above our houses, even after death; that civilizations in the depths of outer space have ineffective politicians and are subject to the exigencies of decay too!; that there are mysteries, mysteries, mysteries, including, but not limited to, friendship; and that, of course, should all else fail, we can always rely on the corporeal, though largely unknown, imaginary friend of our entire world, the small beast of hearts. / Dissertation/Thesis / M.F.A. English 2014

Tässä opinnäytetyössä tutkin posthumanistista subjektiviteettia Simon Ingsin teoksissa Hot head (1992) ja Hotwire (1995). Humanistinen subjekti on ollut kriisissä koko 1900-luvun ajan, mutta arkikokemuksessa se samastetaan edelleen ”luonnolliseen” ihmisyyteen. Kuitenkin muutokset kulttuurisessa ja teknologisessa ympäristössä asettavat ihmisen tilanteeseen, jossa humanistiset oletukset essentialistisesta, rationaalisesta ja autonomisesta subjektista eivät enää toimi. Hot head ja Hotwire kommentoivat juuri tätä tilannetta: molemmissa teoksissa humanistinen subjekti muotoutuu kivuliaasti posthumanistisempaan suuntaan. Tavoitteeni on selvittää, millaisia posthumanistisen subjektin malleja Ingsin teokset tarjoavat lukijalleen ja miten nämä mallit purkavat humanistisen subjektikäsityksen oletuksia. Lähestyn tavoitettani suhteuttamalla teosten keskeisimpiä henkilöhahmoja posthumanististen teorioiden subjektimalleihin sekä toisten fiktiivisten teosten humanistisempiin henkilöhahmoihin. Verrattaessa Hot headin keskushenkilöä Malise Arnimia humanistisiin toimintasankareihin, kuten William Gibsonin Caseen ja Peter O’Donnellin Modesty Blaiseen, huomataan ettei hänen edustamansa posthumanistinen subjekti voi toimia sankarin kaavan mukaisesti. Malise ei yrityksistään huolimatta saavuta rationaalisen hallitsijan asemaa suhteessa aseisiinsa ja ympäristöönsä, sillä hän on itsekin aseen kaltainen: laajemman kyberneettisen koneiston komponentti. Hotwiren keskushenkilö Rosa edustaa sujuvampaa posthumanistista subjektiviteettia. Rosan älykkäästä kudoksesta valmistettu ruumis on intensiivisessä ja osittain tiedostamattomassa yhteydessä teknologiseen ympäristöönsä. Rosa rinnastuu Rosi Braidottin nomadiseen subjektiviteetin malliin. Rosan seksuaalisen halun ja raskauden kautta subjekti kartoitetaan rihmastolliseksi, sosiaaliseen ja teknologiseen ympäristöön limittyväksi prosessiksi — sikiön ja kaupungin kehitystä hahmotetaan saman koreografian avulla. Transhumanistisessa tieteisfiktiossa subjektin merkityksenantoprosessi on usein palautettu ohjelmointikielten symboliseen logiikkaan — mieli on käsitetty koodia käsitteleväksi tietokoneeksi. George Lakoffin ja Mark Johnsonin kognitiofilosofinen tutkimus osoittaa tämän pelkistävän hahmotustavan riittämättömyyden empiirisesti tutkitun ruumiillisen subjektin kannalta. Ingsin teoksissa hahmot kirjoittuvat metafiktiivisesti kuin tekstit tai tietokoneohjelmat, mutta inhimilliset subjektit kokevat virtuaalisenkin ympäristönsä ruumiillisina tiloina. Ruumiillinen merkityksenantoprosessi kirjoittaa uudelleen sekä hahmoja että ympäristöä. Ingsin tekstissä ja posthumanistisessa filosofiassa kirjoittaminen hahmottuu vahvana ja monimutkaisena teknologiana, joka voi muovata sekä kirjoittajansa että lukijansa subjektiviteettia uusiin muotoihin.

Tutkin Dome Karukosken Napapiirin sankarit -elokuvan (2010) representoimia erilaisia maskuliinisuuksia. Analysoin eritoten kotinurkkiin majailemaan jääneiden, syrjäytyneiden ja työttömien miesten — niin sanottujen peräkammarin poikien — maskuliinisuutta ja heidän muuttumistaan elokuvan esittämän vuorokauden aikana. Käytin kehittelemääni peräkammarimaskuliinisuuden termiä analysoidakseni tarkemmin mieshahmoja ja heidän ”muuttujiaan”. Hyödynsin Jukka Sankalan (2009 & 2011) tutkimuksia Lapin peräkammarin poikamiesten arjesta ja identiteettikäsityksistä. Lähdekirjallisuutena käytin myös kriittisten maskuliinisuuksien tutkimuksia sekä elokuvatutkimuksen teorioita, joita hyödynsin varsinkin road-genrestä kirjoittaessani. Analysoin Napapiirin sankareita elokuvallisen tekstin lähiluvun kautta. Napapiirin sankarit täyttää road-genren elokuvan merkittävimmät määritelmät: identiteetin uudistamisen tarinassa, jossa lähdetään kotoa ja sinne palataan muuttuneena (Römpötti 2012; Cohan & Hark 1997; Laderman 2002). Napapiirin sankarit on toisaalta kolmen miehen — Jannen, Kapun ja Tapion — kasvukertomus, toisaalta aikalaisdiagnoosi. Elokuva tarjoaa näkökulmia arktisen hysterian ilmiöön, johon liitetään muun maussa synkkyyden, syrjäytymisen ja kuoleman teemoja (Ihonen 1999). Matkan syynä oleva digiboksin hankkiminen on lopulta Jannelle asetettu miehuuskoe: raskaana oleva avopuoliso testaa, onko Jannesta vastuulliseksi isäksi. Kapu puolestaan taistelee menneisyyden traumojen kanssa, ja Tapion on itsenäistyttävä voimakkaasta äidistään. Vuorokauden aikana Janne, Kapu ja Tapio uudistavat identiteettinsä passiivisista luovuttajista voimaantuneiksi miehiksi. Jannen kilpailijassa Mikossa on hegemonisen maskuliinisuuden vaatimia kriteereitä: hän on vauras ja työssäkäyvä mies (Jokinen 2000 & 2012; Sipilä 1994). Pinnalta katsottuna Mikko on epäeettinen hahmo, koska hän haluaa voittaa entisen tyttöystävänsä Inarin itselleen epärehellisin keinoin. Janne sitä vastoin on sympaattinen peräkammarin poika, joka saa katsojan kunnioittamaan itseään. Kuitenkin myös Janne käyttää epärehellisiä keinoja saadakseen rahat digiboksiin, ja lopulta hän tavoittelee juuri sitä, mitä Mikolla on: statusta ja turvallisuutta. Napapiirin sankarit onkin pohjimmiltaan kesyyntymistarina miehen normin täyttämisestä. Peräkammarimaskuliinisuudesta on elokuvan mukaan kasvettava pois, mutta samalla edes puhtaan hegemoninen maskuliinisuus ei ole tavoiteltavaa miehuutta, vaan myös sitä on täydennettävä. Napapiirin sankarit ei siis lopulta vastaa kysymykseen siitä, mikä on maskuliinisuuden ideaali. Jää epäselväksi, millainen tulevaisuus mieskolmikkoa odottaa. Toin tutkielmassani esille, että peräkammarimaskuliinisuus kumpuaa osaksi arktisen hysterian rakenteista. Niiden välistä suhdetta olisi mielenkiintoista ja antoisaa tutkia lisää. Napapiirin sankarit -elokuvan tuleva jatko-osa puolestaan tarjoaisi kiinnostavan mahdollisuuden tutkia miesten kehitystarinaa vielä pidemmälle.

Tutkielmassani käsittelen amerikkalaiskirjailija John Barthin teoksia The Floating Opera (1956) ja The End of the Road (1958). Työssäni osoitan, kuinka teosten bahtinilainen polyfonia ilmentää eksistentialistisen etsinnän ajatusta. Väitän, että Barthin teokset yhtä aikaa parodioivat ja korostavat eksistentialistista ajattelua. Näen, että tämä eksistentialistisen etsinnän ajatus ilmenee tekstin lisäksi myös teosten muodon tasolla. Tutkimukseni pääajatuksen voi kiteyttää muotoon muoto on merkitys. Käytän työni teoreettisena viitekehyksenä neuvostoajattelija Mihail Bahtinin teoksia Dostojevskin poetiikan ongelmia (1929) ja François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru (1965) ja näitä kahta teosta kommentoivia tekstejä kuten Julian Kristevan artikkelia ”Word, Dialog and Novel” (1986), Michael Bernsteinin Bitter Carnival — Ressentiment and The Adject Hero (1992), Sue Vice teosta Introducing Bakhtin (1997) sekä Sari Salinin Narri kertojana — Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin (2008). Hyödynnän työssäni eteenkin kirjallisen polyfonian, dialogisuuden, karnevalismin ja intertekstuaalisuuden käsitteitä. Vertaan Barthin töitä myös Kurt Vonnegutin teoksiin Teurastamo 5 eli lasten ristiretki (1969) ja Mestarien aamiainen (1973) sekä Milan Kunderan romaaneihin Naurun ja unohduksen kirja (1978) ja Olemisen sietämätön keveys (1984). Otan tarvittaessa myös muita esimerkkejä kaunokirjallisuudesta Työni toisena suurena viitekehyksenä käytän eksistenssifilosofiaa. Eksistentialisti kirjailijoista ja filosofeista nostan esiin Søren Kierkegaardin, Friedrich Nietzschen, Fjodor Dostojevskin, Albert Camus’n ja Jean Paul Sartren. Vertaan heidän ajatuksiaan Barthin teosten henkilöiden ajatuksiin. Hyödynnän aihealueen klassikkojen kuten Kierkegaardin Pätevä epätieteellinen jälkikirjoitus (1844), Nietzschen Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886) ja Moraalin alkuperä (1887) sekä Camus’n Sysifoksen myyti (1942) ja Kapinoivan ihmisen (1951) lisäksi Torsti Lehtisen yleisteosta Eksistentialismi: Vapauden filosofia (2002) ja Richard Appignanesin teosta Mihin uskovat eksistentialistit (2006). Lisäksi lainaan tutkimuksessani Lehtisen teosta Søren Kierkegaard — Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi (1990). Olen myös pohtinut Bahtinin ajattelun eksistentialistisia ulottuvuuksia Tzetan Todorovin, Terry Eagletonin ja Ann Jeffersonin aihetta kommentoivien tekstein kautta. Lähiluvun kautta löydän ja analysoin tutkimuksessani The Floating Operan ja The End of the Roadin kohtia ja piirteitä, jotka ilmentävät kirjallista polyfoniaa. Olen jaotellut nämä piirteet analyysiosiossani teosten väliseen dialogisuutteen, tekstilajien kirjon ja tyyli inkonsistenssiin ilmentämään kognitiiviseen dissonanssiin sekä karnevalistisiin piirteisiin. Tekstien välisessä dialogisuudessa analysoin, kuinka Barthin teoksien välille luodaan dialogisuutta käsittelemällä samoja asioita. Kummatkin kohdeteokseni käsittelevät muun muassa aviorikosta ja sitä seurannutta raskautta, ihmisten rooleja sekä suhtautumista värillisiin ihmisiin. Erittelen The Floating Operan tyylin inkonsistenssia eli rikkonaisuutta ja nostan esiin karnevalistisia kohtia kummastakin kohdeteoksestani. Tämän lisäksi analysoin työssäni Barthin teosten intertekstuaalisuutta, joka Kristevan mukaan olennainen osa polyfoniaa. Osoitan The Floating Operan tärkeimmiksi interteksteiksi Hamletin (1603), Sysifoksen myytin, Homeroksen Odysseian (750–650 eaa.), Machado de Assisin teokset The Epitaph of a Small Winnerin (1880) sekä Joycen Odysseuksen (1922), kun taas The End of the Roadin kohdalla keskiöön nousevat Kapinoiva ihminen, raamatulliset tekstit, Ilias (750–650 eaa.) ja de Assisin Philosopher or dog? (1892). Kohdetekstieni yhteisiksi tyylillisiksi kanssateksteiksi tulkitsen Sternen Tristram Shandyn — Tristram Shandy — elämä ja mielipiteet (1759–1767) ja Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (1834). Tutkimuksessani todistan, että Barthin teokset kyseenalaistavat ja naurullistavat Camus’n Sysifoksen myytissä ja Kapinoivassa ihmisessä esittämät ajatukset ja muuttavat niiden dogmaattisuutta suhteellistavaan, ambivalenttiin suuntaan. Näin The Floating Opera ja The End of the Road tuo Sartren ja Camus’n modernia eksistentialismia kohti Kierkegaardin, Nietzschen ja Dostojevskin polyfonista eksistentialismia, jossa matka on itse määränpää.

Children use their play to make sense of the world around them; children in the works I explore engage in play in order to make sense of their changed lives amidst and after the Sho'ah. This study assumes that studying representations of children at play in the Sho'ah is crucial to our understanding of childhood, human response to crisis, and their nexus in the “play of representation.” I take literature about children, for children, and by children as sources for exploring play as a meaning-making strategy of children in the Sho'ah (and of those who write about them). When I write of children making meaning of their Sho'ah experiences, I do not mean children searching for and finding life-affirming lessons in their loss. Children engaged in meaning making, rather, are creating what Langer calls a “framework for responding” (Literary Imagination 12). They use play to protest the miseries they encounter, to endure their altered circumstances, and to distract themselves from cold, hunger and boredom. Play helps them to explain the puzzling things they see, to defend themselves against debilitating psychic wounds, and to respond to their Sho'ah experiences in their post-Sho'ah lives. Works examined include Louis Begley's Wartime Lies, Uri Orlev's The Sandgame and Island on Bird Street , Yitschok Rudashevski's Diary of the Vilna Ghetto, Jana Renée Friesová's Fortress of My Youth, David Grossman's See Under: Love, Myron Levoy's Alan and Naomi, and the 1948 Yiddish Film Unzere Kinder. Looking at representations of children's play in three bodies of literature—that which adults read, that which children read and that which children themselves write—together with accounts of children in film and in historical documents, studies of children and trauma from psychiatric literature, and a variety of literary theory, will make clear how discussion of each opens out onto the others. The various disciplines inform one another in unexpected and insightful ways. Special challenges of representing children are addressed, including negotiating the child's marginal status, his “otherness,” evoking the child's voice both realistically and understandably, and managing the rhetoric of sentimentality that often surrounds adults' regard of children.

Abstract not available

The purpose of this project is to explore the representation of gender and power in three selected works by the Peruvian writer Aurora Cáceres. The three specific works selected are her: novel La rosa muerta, travel log Oasis de arte, and autobiography Mi vida con Enrique Gómez Carrillo. They will be analyzed in order to discern how this author has portrayed her feminine perspective that is simultaneously subversive and hegemonic in regards to societal norms. This in turn will expand the literary epoch of modernismo in order to include a well versed novelist, activist, and essayist that enriches the feminine perspective. / A Thesis submitted to the Department of Modern Languages and Linguistics in partial fulfillment of the requirements for the degree of Master of Arts. / Summer Semester 2015. / July 15, 2015. / Aurora Caceres, Feminist literature, Hispanic American Modernism, modernismo, Peru / Includes bibliographical references. / José Gomariz, Professor Directing Thesis; Juan Carlos Galeano, Committee Member; Keith Howard, Committee Member; Mark Pietralunga, Committee Member.