Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, esiintyykö kroonista skitsofreniaa sairastavilla heidän oman näkemyksensä mukaan kielen, pragmatiikan ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmia. Lisäksi haluttiin selvittää sitä, minkälaisena läheiset asian kokivat sekä sitä, eroavatko skitsofreniapotilastapausten ja läheisten näkemykset toisistaan. Tutkimus toteutettiin monitapaustutkimuksena, ja tutkimushenkilöiksi valikoitui neljä skitsofreniaa sairastavaa henkilöä sekä neljä läheistä. Tutkimusmenetelminä käytettiin kommunikaation kyselylomakkeita (CC-SR & CC-A) sekä puolistrukturoitua teemahaastattelua. Tutkimuksesta selvisi, että tutkimushenkilöillä esiintyi heidän omien arvioidensa mukaan sellaisia kielen, pragmatiikan ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmia, joilla voidaan olettaa olevan vaikutusta heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Ongelmat ilmenevät semantiikan, syntaksin, koherenssin, kontekstin käytön, ei-kielellisen kommunikaation sekä sosiaalisten suhteiden heikkouksina, mielenkiinnonkohteiden niukkuutena sekä epäasiallisena puhetapana ja stereotyyppisenä kielenkäyttönä. Ongelmat ja niiden yleisyys vaihtelivat kuitenkin tapauksittain. Ääntämisen ja sujuvuuden ongelmia skitsofreniapotilaat kokivat harvoin. Skitsofreniapotilastapausten yleisimmin raportoimia ongelmia olivat monimerkityksisten ilmaisujen ymmärtämisen vaikeudet, harrastustoiminnan yksipuolisuus, katsekontaktin välttäminen ja ahdistuneisuus muiden ihmisten seurassa. Lisäksi kaikki tutkimushenkilöt kokivat, että heidän oli vaikea ilmaista itseään ryhmätilanteissa sekä kertoa yhtenäisesti menneistä tapahtumista. Myös skitsofreniapotilaiden läheiset kokivat, että tutkimushenkilöillä esiintyi erilaisia kielen, pragmatiikan ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmia. Ongelmia esiintyi läheisten arvioissa niin ikään em. kielen käytön alueilla, ja myös he raportoivat ääntämisen ja sujuvuuden ongelmien olevan tutkimushenkilöillä harvinaisia. Läheisten vastauksissa esiintyi runsaasti vaihtelua tutkimushenkilöiden kommunikaatio-ongelmien suhteen. Vaihtelua esiintyi niin ongelmien yleisyyden kuin ilmenemismuotojenkin osalta. Kaksi neljästä läheisestä arvioi skitsofreniaa sairastavien kommunikaatiotaidot suhteellisen hyviksi ja yksi erittäin heikoiksi. Neljäs läheinen oli puolestaan havainnut skitsofreniaa sairastavalla vain merkittäviä kielen rakenteen ongelmia. Läheisten yleisimmin raportoimia ongelmia olivat sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvät heikkoudet, kuten ahdistuneisuus muiden ihmisten seurassa sekä tarkkaamattomuus sosiaalisissa tilanteissa. Lisäksi kaikki läheiset olivat sitä mieltä, että tutkimushenkilöiden oli vaikea ilmaista itseään ryhmätilanteissa. Kaiken kaikkiaan läheiset kokivat ongelmat lievempinä kuin skitsofreniaa sairastavat itse. Läheiset myös arvioivat määrällisesti vähemmän ongelmia kuin skitsofreniapotilaat. Näkemykset skitsofreniaa sairastavien ja heidän läheistensä välillä erosivat jonkin verran kommunikaation eri osa-alueiden suhteen, mutta kaikkien tutkimusparien vastauksissa voitiin havaita myös joitakin yhtäläisyyksiä yksittäisissä kielen rakenteen, pragmatiikan ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmissa. Kaikki tutkimushenkilöt ja läheiset olivat yhtä mieltä siitä, että skitsofreniaa sairastavat tunsivat itsensä joskus ahdistuneiksi muiden ihmisten seurassa, ja että heidän oli usein vaikea ilmaista itseään ryhmätilanteissa.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli tarkastella kielellisesti tyypillisesti kehittyneiden 8-vuotiaiden lasten kerronnan ja luetun ymmärtämisen taitoja sekä tutkia, onko taitojen välillä yhteyttä. Mahdollisia yhteyksiä tarkasteltiin kerronnan mikro- eli kielellisen rakenteen sekä makro- eli sisällöllisen rakenteen tasolla. Tutkimuksen aineiston muodostaneet tutkimushenkilöt olivat osa puheterapeutti, tutkija Leena Mäkisen väitöstutkimuksen aikana keräämää aineistoa. Tästä aineistosta valittiin yhteensä 20 kielellisesti tyypillisesti kehittynyttä 8-vuotiasta peruskoulun 2.luokan oppilasta Oulun alakoulujen perusopetuksen ryhmistä. Kerronnan aineisto kerättiin The Bus Story -testin (Renfrew, 1997) avulla. Tarkasteltavina muuttujina olivat mikrorakenteen kertomuksen kokonaissanamäärä, ilmausten keskipituus (MLCU) sekä syntaksin monimutkaisuus (CI) ja makrorakenteen informaatiopisteet. Luetun ymmärtämisen aineisto kerättiin Ala-asteen Lukutestin (ALLU) (Lindeman, 2000) avulla ja tarkasteltiin saatujen raakapisteiden osalta. Aineiston tilastollisessa analyysissä taitoja tarkasteltiin sijainti- sekä hajontaluvuin ja taitojen välisten korrelaatioiden selvittämisessä hyödynnettiin Spearmanin järjestyskorrelaatiokerrointa. Tulosten perusteella lasten kerronnan mikro- sekä makrotasolla näyttäisi olevan yhteys luetun ymmärtämiseen. Etenkin kokonaissanamäärä sekä informaatiopisteet korreloivat kohtalaisesti luetun ymmärtämisen raakapisteiden kanssa, ja tulokset olivat tilastollisesti melkein merkitsevä sekä merkitsevä. Vastaavanlaista tutkimusta taitojen välisistä yhteyksistä ei ole Suomessa tehty aikaisemmin. Vaikka saatuihin tuloksiin tulee suhtautua varauksella pienen aineistokoon sekä luotettavan vertailupohjan puuttumisen vuoksi, voidaan tulosten pohjalta saada uutta ja tärkeää, vähintään suuntaa antavaa tietoa 8-vuotiaiden lasten kerronnan ja luetun ymmärtämisen taidoista sekä niiden yhteyksistä. Suomalaista aiheeseen liittyvää tutkimusta tarvitaan siis kipeästi lisää, jotta tutkimustietoa voidaan hyödyntää jatkossa esimerkiksi tehokkaan kuntoutuksen suunnittelussa.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia 5–6-vuotiaina kielellisen erityisvaikeuden diagnoosin saaneiden lasten nopean sarjallisen nimeämisen ja äännetietoisuuden tasoa 6. luokalla. Kielihäiriöisten lasten kielellisiä taitoja verrattiin kielellisiltä taidoiltaan tyypillisesti kehittyneiden ikätovereiden kielellisiin taitoihin. Tutkimukseen osallistuneet lapset olivat psykologi Mari Veijolan väitöskirjatutkimukseen osallistuneita lapsia. Tutkimukseen osallistuneista, iältään 12;7–13;7-vuotiaista lapsista kahdeksalla oli todettu joko puheen tuottoon tai puheen ymmärtämiseen painottuva kielellinen erityisvaikeus. Tutkimuksen verrokkiryhmän muodostivat kahdeksan 12;5–13;4-vuotiasta kielellisesti tyypillisesti kehittynyttä kuudesluokkalaista lasta. Tutkimusmenetelminä käytettiin Nopean sarjallisen nimeämisen testin kahta osiota (Ahonen, Tuovinen & Leppäsaari, 2010) sekä kahta standardoimatonta tehtävätyyppiä. Nopeaa sarjallista nimeämistä tarkasteltiin testin esineiden ja kirjainten nimeämisen osioilla. Äännetietoisuutta tutkimuksessa tarkasteltiin yksittäisen äänteen tunnistamisen sekä poistamisen tehtävillä. Tutkimuksessa saadut tulokset osoittivat, että kuudennella luokalla ollessaan kielihäiriöisten lasten nopea sarjallinen nimeäminen ja äännetietoisuus eivät poikkea tilastollisesti merkitsevästi kielellisiltä taidoiltaan tyypillisesti kehittyneiden ikätovereiden nopean sarjallisen nimeämisen ja äännetietoisuuden tasosta. Suoriutuminen äänteen poistoa mittaavassa tehtävässä havaittiin kuitenkin tilastollisesti suuntaa antavasti heikommaksi kielihäiriöisillä lapsilla verrattuna kielellisiltä taidoiltaan tyypillisesti kehittyneisiin ikätovereihin. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että nopea sarjallinen nimeäminen sekä äännetietoisuus ovat kielellisessä erityisvaikeudessa 6. luokalla ikätason mukaiset tutkimuksen verrokkiryhmään verrattuna. Pienen tutkimusaineiston koon vuoksi tuloksiin on kuitenkin suhtauduttava varauksella. Tästä huolimatta tutkimus lisäsi omalta osaltaan tietoa suomalaisten lasten kielellisen erityisvaikeuden luonteesta vähän tutkitussa ikävaiheessa, alakoulun viimeisellä luokalla.

Iän ja puhenopeuden vaikutuksia lausepainoon ei ole suomenkielisiltä lapsilta aikaisemmin tutkittu. Tämän pro gradu -tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia näitä vaikutuksia 8- ja 12-vuotiailta lapsilta. Koehenkilöinä oli 15 8-vuotiasta sekä 15 12-vuotiasta tervettä suomenkielistä lasta. Koehenkilöiden testauksessa käytettiin 40 osin itse keksittyä lausetta, joista oli muodostettu lausepareja siten, että toinen lause oli painollisessa ja toinen painottomassa asemassa. Lauseet luettiin kahteen kertaan, sekä normaali- että maksiminopeuksilla. Lukunäytteistä mitattiin puhe- ja artikulaationopeudet, sekä mahdolliset erot puhenopeuksien välillä. Lausepainon ilmenemistä tutkittiin painollisen ja painottoman lauseen välisistä eroista. Ikäryhmien välisiä eroja selvitettiin sekä puhenopeuksista että F0- ja dB-arvoista. Myös lausepainon ilmenemistä verrattiin ikäryhmien välillä F0- ja dB-muutoslukujen suhteen. Puhenopeuden vaikutusta lausepainoon tutkittiin eri nopeuksilla tuotettujen lauseiden välisistä eroista F0- ja dB-muutosluvuissa. Tilastollinen analysointi tehtiin SPSS 21 -ohjelman avulla. Tutkimustulosten mukaan puhenopeudet erosivat ikäryhmien välillä merkitsevästi. Lausepainon ilmenemisessä oli eroja ikäryhmien välillä, mutta kaikki erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Perustaajuus erosi merkitsevästi ikäryhmien välillä, mutta äänen voimakkuuden suhteen ei löytynyt tilastollista eroa. F0-muutosluku puolestaan ei eronnut merkitsevästi ikäryhmien välillä, mutta dB-vaihtelussa löytyi merkitsevä ero. Puhenopeuden vaikutus lausepainoon jäi melko vähäiseksi, vaikka merkitseviäkin eroja löytyi. F0-vaihtelut puhenopeuksien välillä eivät eronneet merkitsevästi toisistaan. Puhenopeuksien välillä oli selvä ero äänen voimakkuuden muutoksen suhteen, vaikka tilastollisen merkitsevyyden rajaa ei aivan saavutettu. F0- ja dB-muutoslukujen ja lauseen artikulaationopeuksien välillä ei ollut yhteyttä, mutta maksiminopeudella tuotetun painollisen sanan ja muutoslukujen väliltä löytyi heikko yhteys. Tutkimuksen tulosten mukaan iällä ja puhenopeudella on tietyiltä osin vaikutusta lausepainoon, mutta merkitykset ovat melko vähäisiä. Tämän aihepiirin tutkimustulokset ovat osin ristiriitaisia. Vastaavia tutkimuksia lapsille ei ole juuri tehty, joten vertailu muihin tutkimuksiin on haasteellista. Tulokset saivat kuitenkin vahvistusta aiemmin tehdyistä tutkimuksista, vaikka erojakin löytyi. Aihepiiri vaatii lisää tutkimuksia, jotta voidaan tehdä varmoja johtopäätöksiä näiden välisistä yhteyksistä.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli tutkia kielellisesti tyypillisesti kehittyneiden 4-vuotiaiden suomalaislasten epäsanantoistotaitoja. Lisäksi tarkasteltiin epäsanoissa esiintyviä fonologisia prosesseja sekä lasten epäsanantoistotaitojen ja ymmärtävän sanaston tason välistä yhteyttä. Tutkimuksen koehenkilöinä oli yhteensä 31 4-vuotiasta kielellisesti tyypillisesti kehittynyttä suomenkielistä lasta. Tutkimusmenetelminä käytettiin suomalaista ja monikielistä epäsanantoistotestiä. Monikielinen epäsanantoistotesti koostui sekä suomen kielen mukaisella että tasaisella painotuksella tuotetuista testiversioista. Epäsanantoistotestien lisäksi tutkimusmenetelmänä käytettiin reseptiivistä kuvasanavarastotestiä, jolla arvioitiin lasten ymmärtävän sanaston tasoa. Tulokset osoittivat, että lapset suoriutuivat parhaiten monikielisestä epäsanantoistotestistä, jossa oli käytetty suomen kielen mukaista painotusta. Heikoiten lapset suoriutuivat tasaisen painotuksen mukaisesta monikielisestä epäsanantoistotestistä. Suoriutuminen eri testien välillä ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevää. Testeistä suomalainen epäsanantoistotesti ja suomen kielen painotuksen mukainen monikielinen epäsanantoistotesti korreloivat keskenään kohtalaisen voimakkaasti tilastollisesti erittäin merkitsevästi. Fonologisista prosesseista lasten tuottamissa epäsanoissa esiintyi selvästi eniten substituutioita. Lisäksi esiintyi omissioita, additioita ja metateeseja sekä yhdistelmäprosesseja. Kunkin lapsen tuottamissa epäsanoissa fonologisia prosesseja esiintyi keskimäärin 28,6 %:ssa kaikista kolmen epäsanantoistotestin epäsanoista. Hajonta tuotettujen epäsanojen fonologisten prosessien määrässä oli suurta (vaihteluväli 5,4 %–57,1 %). Tutkimuksen tulokset osoittivat, että epäsanantoistotaidoilla ja ymmärtävän sanaston tasolla ei ole yhteyttä toisiinsa. Tämä siis viittaa siihen, että epäsanantoistotestit mittaavat fonologisen työmuistin toimintaa ilman sanaston tason vaikutusta epäsanantoistotaitoihin. Kliinisen työn kannalta tutkimuksen aihe on hyvin tärkeä, sillä Suomessa ei ole toistaiseksi käytössä yhtään normitettua epäsanantoistotestiä lasten fonologisen silmukan toiminnan arvioimiseen. Tutkimustietoa tarvittaisiin lisää sekä suuremmalla koehenkilöjoukolla arvioituna että eri-ikäisiä suomalaislapsia arvioimalla. Lisätutkimusta tarvittaisiin myös erilaisten häiriöryhmien suoriutumisesta epäsanantoistotestistä, sillä heikkojen epäsanantoistotaitojen on todettu olevan merkki kielellisistä ongelmista. Lisätutkimuksen avulla kliiniseen työhön saataisiin mahdollisesti uusi apuväline kielellisten ongelmien varhaiseen tunnistamiseen ja diagnosointiin.

Parkinsonin tauti on parantumaton, etenevä neurologinen sairaus, jossa aivojen liikesäätelyyn osallistuvat hermosolut alkavat tuhoutua. Lihaksiston ongelmat vaikuttavat myös puhe-elimistön tasolla heikentäen puheen ymmärrettävyyttä ja äänen laatua. Aivojen syvien osien pitkäaikainen stimulaatio (Deep Brain Stimulation, DBS), joka kohdistuu subtalaamiseen tumakkeeseen (STN) hillitsee Parkinson-potilaan poikkeavan vilkasta neuronaalista aktivaatiota. Hoito helpottaa merkittävästi Parkinson-potilaiden motorisia oireita, mutta vaikutukset puheeseen ja ääneen ovat ristiriitaisia. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mikä vaikutus STN-stimulaatiolla on Parkinsonin tautia sairastavien potilaiden puheen ymmärrettävyyteen ja mitattaviin äänen akustisiin parametreihin kuukauden kuluttua leikkauksesta. Tutkimuksen osallistui neljä aivojen subtalaamisen tumakkeen DBS-asennukseen osallistunutta Parkinsonin tautia sairastavaa potilasta. Koehenkilöiden puhe ja ääni analysoitiin leikkausta edeltävänä päivänä ja kuukausi operaation jälkeen stimulaattorin ollessa päällä. Koehenkilöille tehtiin Frenchayn dysartriatesti kokonaisuudessaan sekä he lukivat ääneen listan erillisiä testilauseita ja -sanoja. Puhe- ja ääninäytteistä arvioitiin kuulonvaraisesti puheen ymmärrettävyys. Tätä verrattiin koehenkilöiden omaan arvioon puheensa ymmärrettävyydestä ja vokaaliartikulaatiota kuvaaviin formanttianalyysein määritettyihin akustisiin parametreihin. Äänen laadullista puolta arvioitiin fonaatiota kuvaavien akustisten muuttujien avulla. Tässä tutkimuksessa havaittiin, että STN-stimulaatiolla on kuukauden kuluttua leikkauksesta vain pientä vaikutusta Parkinsonin tautia sairastavien potilaiden puheeseen ja ääneen. STN-stimulaatiolla ei ryhmätasolla tarkasteltuna ollut vaikutusta kuulonvaraisesti arvioituun puheen ymmärrettävyyteen eikä ääninäytteistä määritettyihin akustisiin parametreihin. Yksilötasolla tarkastellen joitakin pieniä muutoksia oli kuitenkin havaittavissa. Koehenkilöllä, jonka puheen ymmärrettävyys sekä äänen laadulliset parametrit olivat heikoimmat ennen leikkausta, STN-stimulaatiolla oli hienoinen myönteinen vaikutus vokaaliartikulaatiota kuvaaviin parametreihin. Myös hän itse koki puheensa sujuvan paremmin STN-stimulaation aikana. Lisäksi joissain äänen laadullisissa parametreissa oli yksilötasolla havaittavissa kohenemista. Toisaalta yksilötasolla muutamat äänen laadulliset parametrit puolestaan hieman heikkenivät STN-stimulaation seurauksena. Saadut tulokset ovat linjassa julkaistun kirjallisuuden kanssa. Seuranta-ajan lyhyyden vuoksi koehenkilöiden puheessa ja äänessä ei havaittu vielä suuria muutoksia. Aiempien tutkimusten perusteella puhekyvyn heikkenemistä tapahtuu eniten 1–3 vuotta operaation jälkeen. Kuitenkin lyhyelläkin seuranta-ajalla on havaittu, että fonaatiota tai artikulaatiota kuvaavat yksittäiset parametrit, voivat STN-stimulaation seurauksena jopa parantua, vaikka puheen kokonaisymmärrettävyys on heikentynyt. Nämä vaikutukset ovat yksilöllisiä riippuen useista eri taustatekijöistä, joiden tarkempi tuntemus olisi jatkossa hyödyllistä selvittää sivuoireiden minimoimiseksi.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia kaksikielisten 5–6-vuotiaiden lasten kerrontataitoja. Koehenkilöiden kahtena kielenä olivat suomi ja ruotsi, joita oli omaksuttu syntymästä tai vähintään yhden vuoden iästä lähtien. Koehenkilöiden tuottamista kertomuksista tarkasteltiin sisältöä sekä episodirakennetta. Vertailua tehtiin niin kerrontakielten kuin tehtävätyyppien välillä. Tehtävätyyppejä olivat tarinan luominen sekä uudelleenkerronta. Tutkimukseen osallistui yhteensä 20 5–6-vuotiasta suomi–ruotsi -kaksikielistä lasta. Lasten kerrontataitoja arvioitiin käytetyllä MAIN: Multilingual Assessment Instrument for Narratives -menetelmää, joka koostuu neljästä kuuden kuvan sarjasta. Kuvasarjoista kaksi oli tarkoitettu tarinan luomista ja kaksi uudelleenkerrontaa varten. Pisteytyslomakkeen avulla arvioitiin kerronnan sisältöä sekä episodirakenteen kompleksisuutta. Tässä tutkielmassa kumpaakin tarkasteltiin kahden tehtävätyypin sekä kummankin kerrontakielen mukaan. Tutkimuksen tulokset osoittivat 5–6-vuotiaiden kaksikielisten lasten kertomuksissa esiintyvän vielä selviä sisällöllisiä puutteita. He kykenivät kuitenkin tuomaan kertomukseensa useita hyvälle kertomukselle tyypillisiä piirteitä. Uudelleenkerronnan tehtävässä koehenkilöt tuottivat sisällöllisesti merkitsevästi paremman kertomuksen kuin tarinan luomisen tehtävässä. Kerrontakielen yhteys sisältöpisteisiin ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Episodirakenteeltaan koehenkilöiden suoritukset olivat keskenään vaihtelevat. Osa lapsista osasi sisällyttää kertomuksiinsa taitavasti tavoite-toiminta-seuraus -ketjuja. Episodirakenteen kompleksisuudella ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä tehtävätyyppiin tai kerrontakieleen. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä kaksikielisten 5–6-vuotiaiden lasten kerrontataitojen olevan vielä keskeneräiset. Kertomuksista puuttuu sisällöllisesti olennaisia elementtejä, myös episodirakenteet ovat yksinkertaisia. Yksilöllinen variaatio on kuitenkin tässä iässä merkittävä ja koehenkilöiden suoritusten väliset vaihtelut huomattavat. Tarinan luomisen tehtävässä kertomusten voidaan olettaa olevan sisällöltään heikompia kuin uudelleenkerronnan tehtävässä lasten saadessa mallin kerronnalleen. Tulosten perusteella voidaan todeta, että todenmukaisten tulosten saamiseksi kaksikielisten lasten kerronnan arvioinnissa on huomioitava arvioinnin suorittaminen lapsen kummallakin äidinkielellä. Jotta lapsen kerrontataidoista saadaan kattava kuva, on suositeltavaa suorittaa arviointi sekä tarinan luomisen että uudelleenkerronnan tehtävää apuna käyttäen.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää 4–6-vuotiaiden lasten motorisia jäljittelytaitoja ja niiden yhteyttä kielellisiin taitoihin. Tässä yhteydessä tutkittiin, kuinka lapset suoriutuivat yksinkertaista motorista jäljittelyä edellyttävässä käden liikkeiden jäljittelytehtävässä, oliko jäljittelytaidoissa eroja kielellisesti tyypillisesti kehittyneiden ja kielenkehityksessään viivästyneiden lasten välillä ja olivatko jäljittelytaidot yhteydessä lasten kielellisiin taitoihin. Tutkimuksen koehenkilöiden kielelliset taidot arvioitiin Reynellin kielellisen kehityksen testillä (RDLSIII). Kielenkehityksessään viivästyneiden lasten ryhmä koottiin lapsista, jotka tutkimushetkellä kävivät puheterapiassa kielenkehityksen viiveen vuoksi ja joiden kielellinen suoriutumisikä Reynell-testissä oli vähintään vuoden jäljessä kronologisesta iästä. Kriteerit täyttäviä lapsia ryhmään saatiin yhteensä 13, joista 7 poikaa ja 6 tyttöä. Lapset olivat iältään 4;3–6;3-vuotiaita. Verrokkiryhmä koottiin päivähoidossa olevista lapsista, joiden suoriutuminen Reynellin-testissä oli ikäodotuksen mukainen. Lasten motorisia jäljittelytaitoja tutkittiin käyttäen jäljittelytehtävinä kompleksisuudeltaan vaihtelevia, yksinkertaisia korviin kohdistuvia käden liikkeitä. Aiemman käyttäytymis- ja neurotieteellisen tutkimuksen perusteella tähän tutkimukseen pyrittiin löytämään jäljittelytehtävä, jonka toteuttamisen aikana aktivoituvat aivoalueet ovat todennäköisesti ainakin osittain samoja kuin kielellisen prosessointiin osallistuvat aivoalueet ja jossa jäljittelyn neurologisena välittäjänä toimii peilineuronijärjestelmä. Tutkimus osoitti, että laadullisesti koe- ja verrokkiryhmän lasten tekemät jäljittelyvirheet eivät poikenneet toisistaan eivätkä aiemmissa tutkimuksissa tyypillisiksi osoittautuneista virheistä. Kokonaisuudessaan lapset tekivät vähemmän virheitä jäljittelytehtävissä kuin saman ikäiset lapset aiemmissa tutkimuksissa. Koe- ja verrokkiryhmän lapset eivät eronneet tilastollisesti merkitsevästi jäljittelytaidoiltaan. Kielenkehityksessään viivästyneiden lasten ryhmässä sekä jäljittelytaitojen ja puheen tuoton että jäljittelytaitojen ja kielellisen kokonaissuoriutumisen välillä vaikutti olevan keskinkertainen positiivinen yhteys. Verrokkiryhmässä vastaavien taitojen välillä oli sen sijaan havaittavissa heikko negatiivinen yhteys. Tilastollista merkitsevyyttä näille yhteyksille ei kuitenkaan löytynyt. Yhteyttä jäljittelytaitojen ja puheen ymmärtämisen välillä ei havaittu kummassakaan ryhmässä. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että kielellisten taitojen ja yksinkertaisten motoristen jäljittelytaitojen välillä ei ole tilastollisesti merkitsevää yhteyttä kielellisesti tyypillisesti kehittyneillä tai kielenkehityksessään viivästyneillä 4–6-vuotiailla lapsilla. Havainnon varmistaminen edellyttäisi kuitenkin jatkotutkimusta suuremmalla ja/tai nuoremmalla koehenkilöryhmällä.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli tarkastella suomalaisten kouluikäisten aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö -diagnoosin saaneiden lasten pragmaattisia taitoja. Tutkittavina olivat 6 ADHD-diagnoosin saanutta lasta ja 6 tyypillisesti kehittynyttä lasta. Children’s Communication Checklist-2 -menetelmän avulla selvitettiin lasten pragmaattisten taitojen piirteitä vanhempien tekemän arvion perusteella. Edmonton Narrative Norms Instrument -menetelmän avulla tarkasteltiin puolestaan kerronnan pragmaattista hallintaa eli sitä, kuinka lapset osaavat ottaa kuulijan huomioon tarjoamalla tarpeeksi asianmukaista informaatiota ja käyttämällä tarkkoja viittauksia. Tässä tutkimuksessa vanhempien tekemän arvion mukaan ADHD-diagnoosin saaneilla lapsilla oli havaittavissa pragmaattisia ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmia, joita muutamissa tapauksissa voidaan pitää kliinisesti merkittävinä. Tulosten perusteella ADHD-diagnoosin saaneiden lasten puhetapa oli usein epäasiallinen ja heillä oli vaikeuksia kontekstin käytössä eli kyvyssä ymmärtää ja tuottaa ilmauksia eri tilanteissa. Kerrontatehtävässä ADHD-diagnoosin saaneet lapset saivat tyypillisesti kehittyneitä lapsia heikommat pisteet sekä kertomusten sisällöstä että viittaussuhteiden tarkkuudesta. Tämä antaa viitteitä siitä, että ADHD-diagnoosin saaneille lapsille oli verrokkilapsia vaikeampaa luoda kuulijan kannalta koherentti, helposti ymmärrettävissä oleva kertomus. Tämä piirre tuli esiin myös vanhempien tekemässä arviossa. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin, oliko CCC-2:n ja ENNI:n tulosten välillä havaittavissa yhteyttä. CCC-2:n osalta tarkasteltavina tekijöinä olivat kielellisistä taidoista kertova GCC-pistemäärä ja sosiaalisista vuorovaikutustaidoista kertova SIDC-pistemäärä. ENNI:n osalta tarkasteltavina tekijöinä olivat kertomuskielioppipisteet ja viittaussuhteiden tarkkuus. Tässä tutkimuksessa tarkasteltujen tekijöiden osalta havaittiin selkeä yhteys vain kielellisten taitojen (GCC) ja kertomusten sisällön eli kertomuskielioppipisteiden suhteen. Tämän tutkimuksen tulokset ovat yhteneväisiä aiempien tutkimustulosten kanssa. Ne antavat viitteitä siitä, että ADHD-diagnoosin saaneilla lapsilla voi esiintyä vaikeuksia pragmatiikan eri osa-alueilla ja heillä voi ilmetä yhtä aikaa sekä normaaleja että poikkeavia pragmaattisia piirteitä. Tässä tutkimuksessa johtopäätösten tekoa ja tulosten yleistettävyyttä heikentävät pieni otoskoko ja yksilölliset erot lasten välillä. Tutkimus lisää kuitenkin omalta osaltaan tietoa ADHD-diagnoosin saaneiden lasten pragmaattisista taidoista.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millaiset fonologiset taidot, epäsanantoistotaidot sekä ymmärtävän ja tuottavan sanaston taso ovat lapsilla, joilla on kehityksellinen verbaali dyspraksia. Verbaalisti dyspraktisten lasten tuloksia verrattiin kielellisesti tyypillisesti kehittyneiden, samaan ikäryhmään kuuluvien lasten vastaaviin tuloksiin. Tutkimukseen osallistui yhteensä 12, iältään 4;5–5;3-vuotiasta poikaa. Lapsista kuusi oli osa tutkittavien ryhmää. Heille oli annettu kehityksellisen verbaalin dyspraksian diagnoosi tai heidän puheessaan ilmeni huomattavia dyspraktisia vaikeuksia. Loput kuusi poikaa muodostivat tutkimuksen verrokkiryhmän. He olivat kielellisesti tyypillisesti kehittyneistä lapsia. Tutkimusmenetelminä käytettiin Fonologiatestiä (Kunnari, Savinainen-Makkonen & Saaristo-Helin, 2012), suomalaista Epäsanantoistotestiä sekä kahta vielä standardoimatonta ymmärtävän ja tuottavan sanaston tasoa mittavaa testiä (Receptive One-Word Picture Vocabulary Test ja Expressive One-Word Picture Vocabulary Test) (Martin & Brownell, 2011a, 2011b). Sanastotestit ovat Suomessa vielä tutkimuskäytössä, eikä niihin ole tämän vuoksi vielä saatavilla suomalaisia normeja. Tutkimustulokset osoittivat, että erot verbaalisti dyspraktisten lasten fonologisissa taidoissa, epäsanantoistotaidoissa sekä ymmärtävän sanaston tasossa olivat merkitsevästi heikompia verrattuna verrokkiryhmän vastaaviin tuloksiin. Verbaalisti dyspraktisilla lapsilla esiintyi puheilmaisuissa runsaasti fonologisia prosesseja, joista substituutiot, omissiot ja assimilaatiot olivat tyypillisimpiä. Tuottavan sanaston taso ei sen sijaan poikennut tilastollisesti merkitsevästi verrokkiryhmän tuottavan sanaston tasosta. Tutkimustulosten perusteella voidaan päätellä verbaalisti dyspraktisilla lapsilla olevan huomattavia vaikeuksia kielen fonologisella tasolla, joista erityisesti äänteiden yhdistelytaidot näyttäisivät olevan vaikeimpia omaksua. Heikot tulokset Epäsanantoistotestissä luovat olettamuksia auditiivisen havaitsemisen, auditiivisen erottelun sekä fonologisen työmuistin ongelmista. Lisäksi tilastollisesti merkitsevä ero ymmärtävässä kuvasanavarastotestissä tutkittavien ryhmän ja verrokkiryhmän välillä antaa mahdollisuuden olettaa verbaalisti dyspraktisilla lapsilla olevan fonologisten ongelmien lisäksi myös laajempia kielellisiä vaikeuksia. Pienestä tutkimusaineistosta johtuen saatuihin tuloksiin on suhtauduttava varauksellisesti. Tutkimus antoi kuitenkin arvokasta lisätietoa paljon kiistellystä häiriöryhmästä.