Abstract My research deals with the valuation of cultural heritage, knowledge production practises, illicit trade in antiquities and colonialism in archaeology. The research material covers source literature, online material and questionnaires on the subject. The material is examined and analysed from an ethical and historical perspective, mainly within a postcolonial theoretical framework. I highlight one-sided paradigms and operating practices in past research. I also examine the concepts of heritage discourse and the values of heritage. In my research, I make evident how colonial practices have had an impact in archaeology, research publications and accessibility to knowledge. These impacts extend widely to the appraisal and exploitation of material cultural heritage. Colonial practices, such as the export of archaeological data and objects from research locations to overseas collections and centres of science, have had an adverse effect on the information available to locals about their ancient past. The trade of antiquities has contributed to an increase in the monetary valuation of archaeological heritage. Ancient objects disappear into private collections, which reduces the possibility to learn about heritage. An example of this is the illegal trade in bronze objects in the region of Lorestan in Iran, which has been going on for almost a century. These artefacts are still on sale in Western antique markets and widely on the Internet. However, the lack of contextual information reduces them to mere visual exhibits, even when they are in the museums. Most people value cultural heritage as collective heritage. This is also shown by a survey I completed amongst upper secondary school students in Oulu, Finland; the majority of the respondents felt that antiquities belong in the public domain, accessible to the general public and researchers. The appreciation of tangible heritage requires, among other things, the accessibility of knowledge received from archaeological studies. Ease of access entails informing and publishing in the languages of the areas of investigation. The diversity of research and interpretations, and the dissemination of information broaden the influence of knowledge acquired. They increase interest in the past and protection of its heritage, as well as strengthen the public’s participation in the cultural heritage process. / Tiivistelmä Tutkimukseni käsittelee kulttuuriperinnön arvottamista, tiedon tuotannon käytäntöjä ja muinaisesineistön laitonta kauppaa sekä kolonialismia arkeologiassa. Tutkimusaineisto käsittää aihepiirin liittyvää lähdekirjallisuutta, verkkomateriaalia ja kyselyjä. Tarkastelen ja analysoin aineistoa eettisestä sekä historiallisesta näkökulmasta, pääosin jälkikoloniaalisessa viitekehyksessä. Tuon esille menneisyyden tutkimuksen epäsuhtaisia ajatusmalleja ja toimintatapoja. Lisäksi tarkastelen perintödiskurssin käsitteitä ja kulttuuriperinnön merkityksiä suuren yleisön kannalta. Tutkimuksessani tuon ilmi, miten kolonialistiset käytänteet ovat vaikuttaneet arkeologiassa ja tutkimustiedon julkaisussa ja sen saavutettavuudessa. Vaikutukset ulottuvat laajalle materiaalisen kulttuuriperinnön arvostukseen ja hyödyntämiseen. Kolonialistiset käytänteet, kuten arkeologisen datan ja esineistön vienti tutkimuskohteista ulkomaisiin kokoelmiin ja tieteen keskuksiin, ovat heikentäneet paikallisten tiedonsaantia menneisyyden tutkimuksista. Muinaisesineistön osto ja myynti ovat vaikuttaneet arkeologisen perinnön rahallisen arvottamisen kasvuun. Muinaisesinekauppaa edeltää ryöstökaivu ja sitä seuraa esineiden katoaminen yksityisiin kokoelmiin, mikä tuhoaa arkeologista aineistoa ja vähentää ihmisten mahdollisuutta tutustua kulttuuriperintöön. Tästä esimerkkinä Iranin Lorestanin alueen pronssiesineiden laiton kauppa, joka on jatkunut lähes vuosisadan ajan. Esineitä on edelleen myynnissä länsimaiden antiikkimarkkinoilla ja laajalti internetissä. Muinaisesineiden kontekstitietojen puuttuessa ne ovat museoissakin pelkkiä visuaalisia näyttelyesineitä. Suuri osa ihmisistä arvostaa kulttuuriperintöä kollektiivisena perintönä. Tämän osoittaa myös lukiolaisnuorille tekemäni kysely; enemmistö vastaajista katsoi muinaisesineiden kuuluvan julkisiin tiloihin, suuren yleisön ja tutkijoiden saavutettaville. Aineellisen kulttuuriperinnön arvostus edellyttää muun muassa arkeologisista tutkimuksista saadun tiedon saavutettavuutta, mikä tarkoittaa myös tutkimusalueiden kielillä tiedottamista ja julkaisemista. Tutkimuksen ja tulkintojen moninaisuus, osallistaminen ja tiedon levittäminen laajentavat hankitun tiedon vaikuttavuutta. Ne lisäävät kiinnostusta menneisyyteen ja sen perinnön suojeluun. Ennen kaikkea ne vahvistavat suuren yleisön mahdollisuuksia osallistua kulttuuriperintöprosessiin.

La these analyse la collection de terre cuite de Raffaele Gargiulo (1785-après 1864), céramiste et restaurateur affirmé, personnage de première importance du Musée de Naples, marchand napolitain d'antiquité des années 20 et 30 du XIXe siècle. La proposition de vente de sa collection au Musée de Naples est faite en décembre 1852. Après deux années de dures négociations le 29 mai 1855 la vente se conclut pour 6000 ducats. Pour comprendre le personnage de Gargiulo en tant que marchand d'oeuvre d'art, 315 documents, conservés dans l'Archive d'État de Naples et la Surintendance de Naples, ont èté analysés. L'étude de 11 arrêtés royaux entrés en vigueur entre 1807 et 1852, ont permis de reconstruire le cadre législatif en vigueur de l'époque. La petite plastique, la classe la plus nombreuse, représente environ les trois quarts de la collection de terre cuite. En ce qui concerne les provenances, les Pouilles et la Campanie sont largement dominantes avec 578 objets (95.54% de la collection entière): dans le détail on note que les localités se trouvant aux premières places sont aussi bien les Pouilles (Gnathia, Ruvo et Canosa) que la Campanie (Capoue et Calès), plus célèbres pour les fabrications coroplastiques. Le matériel architectonique va de la fin du VIe s. av. J.- C. au I Ier s. ap. J.-C., le matériel coroplastique se situe entre la moitié du IVe s. et la fin du IIIe s. av. J.-C., la céramique à décoration plastique et polychrome et celle achrome entre le IVe et le IIIe s. av. J.-C., alors que la chronologie des vases modelés va de la fin du VIe et le IIIe s. av. J.-C. Enfin, les lampes à huile sont toutes datées entre la première moitié et le dernier quart du Ier s. ap. J.-C. / The thesis analyzes the collection of terracottas of Raffaele Gargiulo (1785-after 1864), ceramist and restorer, leading figure of the Museum of Naples, neapolitan merchant of antiquity in the twenties and thirties of the 19th century. The proposed sale to the Museum of Naples of his collection is made in December 1852, but only after more than two years of hard deals it comes to the purchase on May 29th, 1855, for 6000 ducats. In order to understand the figure of Gargiulo as merchant of art 315 documents, kept in the State Archive of Naples and in the Historical Archive of the Archaeological Superintendence of Naples, have been analyzed. By the study of 11 royal decrees dated between 1807 and 1852 the legislative framework in force at the time was rebuilt, as part of the trade and export of archaeological and art objects. In the Gargiulo’s collection of terracottas the little plastic (443 specimens, 73.88%) is the most documented class, accounting for about three-quarters of the collection. About the provenances, Apulia and Campania with 578 items, the 95.54%, prevail. At the top lie the towns, both in Apulia (Gnathia, Ruvo and Canosa) and Campania (Capua and Cales), most famous for the coroplastic products. If the architectural material is dated from the end of the 6th century BC to 1st century AD, the coroplastic material lies mostly between the mid-4th century BC and the end of the 3rd BC. The pottery ranges between the 4th century and 3rd century BC, especially the plastic and polychrome decoration and the achromatic ceramic; the chronology of plastic vessels is more varied, between the late 6th and 3rd centuries BC. The lamps, finally, are dated to 1st century AD. / La tesi analizza la collezione di terrecotte di Raffaele Gargiulo (1785-post 1864), ceramista e restauratore affermato, figura di primo piano del Museo di Napoli, grande mercante napoletano di antichità degli anni Venti e Trenta dell'Ottocento. La proposta di vendita al Museo di Napoli della sua collezione viene fatta nel dicembre del 1852, ma dopo oltre due anni si giunge all'acquisto, il 29 maggio 1855, per seimila ducati. Per inquadrare la figura del Gargiulo come mercante di opere d'arte sono stati analizzati 315 documenti custoditi nell'Archivio di Stato di Napoli e nell'Archivio Storico della Soprintendenza Archeologica di Napoli. Attraverso lo studio di 11 regi decreti tra il 1807 e il 1852 si è ricostruito il quadro legislativo in vigore all'epoca nell'ambito del commercio e dell'esportazione di reperti archeologici e oggetti d'arte. Nella collezione Gargiulo di terrecotte la piccola plastica (443 esemplari, pari al 73.88%) è la classe più documentata, rappresentando circa i tre quarti della collezione. Tra le provenienze prevalgono la Puglia e la Campania con 578 oggetti, il 95.54%. Ai primi posti si collocano le località, sia pugliesi (Egnazia, Ruvo e Canosa) che campane (Capua e Cales), più celebri per i prodotti coroplastici. Se il materiale architettonico va dalla fine del VI a.C. al I d.C., quello coroplastico si colloca per lo più tra la metà del IV e la fine del III a.C. La ceramica spazia tra il IV e il III secolo a.C., soprattutto per la ceramica a decorazione plastica e policroma e per quella acroma, più varia è la cronologia dei vasi plastici, tra la fine del VI e il III a.C. Le lucerne, infine, si datano nell'ambito del I secolo d.C.