Diss. -- Helsingin yliopisto. / Tiivistelmä ja 6 erip. - Tiivistelmä ilm. myös erillisenä. - Nimiösivulla myös: Radiocarbon Dating Laboratory, University of Helsinki.

Abstract Digitalisation is changing society and the sciences. In the future, it will increasingly affect Finnish archaeology and the preservation of cultural heritage data as a cross-cutting factor for materials and work practices. The research focused on the current state and characteristics of the digitalisation of both global and Finnish archaeology. This study is the first doctoral dissertation that discusses the digitalisation of Finnish archaeology. Technologisation and computerisation of archaeology have been going on for decades, but even in a global context, the concept of digitalisation is rarely attached to archaeological discussion of these trends. In this study, archaeology is examined through an interdisciplinary conceptual (theoretical) framework, which allowed comparison of the characteristics of digitalisation between global and Finnish archaeology. The aim was also to recognise digital development goals that may be either shared between various disciplines or specific to the field of archaeology. Archaeology was studied by utilising a variety of data sources and case examples. The answers to questions regarding digital development needs can be generalised to Finnish archaeology in its entirety. The evolution towards digitalisation of global archaeology is a consequence of the development of information technologies. The internal development of discipline and emerging needs have also contributed to it. Archaeological concepts and paradigms related to digital transition are partly internal and continuously evolving. Technological development is uneven at the global level: there are trailblazers who already utilise the latest technologies. These trailblazers are currently developing digital infrastructures of various sizes, even transnationally. This trend is common in various disciplines, and during research work, it was identified as a predominant trend of international archaeology. The internationally-recognised digital development goals of archaeology have not been widely discussed in Finland. Important areas of development include guidelines and best practices for digitality, understanding the importance of digital management and the digital data life-cycle, creating opportunities for the digitalisation of archaeological projects and processes, and providing access to original data collections. / Tiivistelmä Digitalisaatio muokkaa yhteiskuntaa ja tieteitä. Se tulee vaikuttamaan yhä kattavammin Suomen arkeologiaan ja kulttuuriperinnön säilyttämiseen aineistot ja työkäytännöt läpileikkaavana tekijänä. Väitöstutkimuksessa kartoitettiin globaalin ja suomalaisen arkeologian digitalisoitumisen nykytilaa ja ominaispiirteitä. Tutkimus on ensimmäinen arkeologian digitalisaatiota käsittelevä väitöskirja Suomessa. Arkeologian teknologisoituminen ja tietokoneistuminen on jatkunut jo vuosikymmeniä, mutta yleismaailmallisestikin tämä kehityskulku liitetään aiheen tiimoilta käytävässä arkeologisessa keskustelussa vain harvoin digitalisaatio-käsitteeseen. Tutkimuksessa arkeologiaa tarkastellaan tieteidenvälisen käsitteellisteoreettisen viitekehyksen kautta, mikä mahdollisti globaalin ja Suomen arkeologian digitalisoitumisen ominaispiirteiden vertailun. Tutkimuksessa kartoitettiin sekä tieteenaloille yhteisiä että arkeologian alalla todennettuja digitaalisia kehittämiskohteita. Arkeologiaa tutkittiin erilaisten aineistolähteitä ja esimerkkitapauksia hyödyntäen. Digitaalisiin kysymyksiin saadut vastaukset ja digitaaliset kehittämistarpeet ovat yleistettävissä koskemaan koko suomalaista arkeologiaa. Globaali arkeologian kehitys kohti digitalisaatiota tapahtuu sekä yleisen informaatioteknologisen kehityksen että tieteenalan sisäisen kehityksen ja muotoutuvien tarpeiden myötä. Digitalisaatioon liittyvät käsitteet ja paradigmat ovat osin tieteen sisäisiä ja jatkuvasti uudelleenmuotoutuvia. Teknologisoitumisen kehityskulku on arkeologian globaalilla tasolla epätasainen: on olemassa edelläkävijätahoja, jotka hyödyntävät uusimpia teknologioita. Edelläkävijät kehittävät parhaillaan vaihtelevan laajuisia, jopa valtioiden välisiä, digitaalisia infrastruktuureja. Tämä kehityskulku on eri tieteiden aloille yhteinen, ja se tunnistettiin tutkimuksen teon aikana vallitsevaksi trendiksi kansainvälisessä arkeologiassa. Kansainvälisesti arkeologiassa todennetut kehittämiskohteet eivät ole olleet juuri esillä Suomessa. Tärkeitä kehittämisen aihealueita ovat digitaalisuuteen liittyvät ohjeet ja käytännöt, digitaalisen aineistonhallinnan ja elinkaaren merkityksen ymmärtäminen, projekteille ja prosesseille suunnattujen digitalisoitumismahdollisuuksien luominen ja niiden hyödyntäminen sekä alkuperäisten dataoriginaalien saatavuuden kehittäminen.

Abstract The subject of this study is ancient stone structures found in Middle and Northern Ostrobothnia. Their shape, distribution, topography and relation to the ancient shorelines of different ages are the main themes of the research. The sites are classified into different categories according to those attributes. The function and the cultural context of the stone structures are also discussed in the study. The dating of the stone structures is based solely on shoreline chronology. A model is proposed for the of social organization of Stone Age and Early Metal Age hunter-gatherer societies in Ostrobothnia. Spatial data relating to the sites was gathered both from the field and archives. The data is discussed on two levels. The cairns, dwelling sites and Giants' Churches have been studied in the larger Ostrobothnian study area. Other stone structures i.e. dwelling depressions in stone field, pits with walls and pits in stone fields, were studied in two limited research areas in Middle and Northern Ostrobothnia. The research database contains location and attribute data from 444 cairn sites with altogether 1133 cairns. There is also data from 34 Giants' Churches and 1191 other archaeological remains. The relations between the sites and ancient shorelines were analysed with GIS applications and digital elevation models. The hypothesis is put forward that the first cairn building tradition originated in the study area by 3000-2500 cal BC. This Stone Age cairn tradition is related to the middle Neolithic "Giants? Church culture". This Cairn building tradition continued most likely without chronological gaps and gave rise to the Early Metal Age cairn tradition. The large number of cairns at the 2500 cal BC shoreline zone is clearly connected to its higher number of dwelling depressions. The explanation for the increasing number of dwelling depressions and dwelling planes of the period around 3000 and 2500 cal BC is the growth of population. Giants? Churches and cairns appear around the same time. These new features and changes in the archaeological record reflect developments which took place within the hunter-gatherer societies of Ostrobothnia. This development led to more complex social structures. / Tiivistelmä Tutkimukseni aiheena ovat Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan rannikon esihistorialliset kiinteiksi muinaisjäännöksiksi luokiteltavat kivirakennelmat. Kohteissa olevien rakennelmien muoto, sijoittuminen ympäristöön ja suhde eri muinaisrantapintoihin ovat työn keskeisiä teemoja. Kohteita ryhmitellään rakennelmien muodon, kombinaation ja topografisten piirteiden perusteella. Tarkastelussa ovat sekä rakennelmien käyttötarkoitus että kulttuurinen konteksti. Röykkiöiden ja kivirakennelmien ajoitusta hahmotellaan rannansiirtymiskronologialla. Lisäksi tutkimuksessa esitetään tulkinta tutkimusalueen kivikauden ja varhaismetallikauden yhteisöjen sosiaalisesta rakenteesta. Kohteiden paikkatiedot on koottu sekä maastokäynneillä että arkistolähteistä. Kerätyn aineiston tarkastelu tapahtuu kahdella tasolla. Röykkiöitä, asuinpaikkoja ja jätinkirkkoja tarkastellaan laajan osan Pohjanmaata kattavalla tutkimusalueella. Toinen taso on maantieteellisesti suppeampi, mutta aineistoltaan laajempi. Siinä tarkastellaan kaikkia kivirakennelmatyyppejä kahdella rajatulla tutkimusalueella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Pohjanmaan tutkimusalueen aineisto koostuu 444:stä röykkiökohteesta, joissa on yhteensä 1133 röykkiötä. Tämän lisäksi tutkimusta varten kerättiin sijainti- ja ominaisuustiedot 34:stä jätinkirkosta ja 1191:stä muusta kiinteästä muinaisjäännöksestä. Aineiston topografisessa analyysissä tarkastellaan röykkiökohteiden sijaintikorkeutta ja sijoittumista eri muinaisrantavyöhykkeille. Kohteiden suhdetta toisiinsa ja muihin muinaisjäännöskohteisiin käsitellään lähimpään naapuruuteen perustuvassa analyysissä. Lisäksi kohteiden hierarkiaa selvitetään arvo-koko-analyysillä. Muinaisjäännöskohteiden tarkasteleminen suhteessa eri muinaisrantoihin toteutettiin GIS-paikkatietosovelluksen ja korjatun yleistetyn korkeusmallin avulla hahmottelemalla yhdeksän muinaista rantavyöhykettä. Oletuksena on, että vyöhykkeillä sijaitsevat kohteet ovat olleet merenrantasidonnaisia. Röykkiöiden rakentaminen Pohjanmaalla alkaa noin 3000-2500 eKr., ja traditio liittyy keskineoliittiseen "jättiläiskirkkokulttuuriin", kuten Aarne Europaeus vuonna 1925 kirjoittamassaan artikkelissa otaksui. Röykkiöiden määrän nousu kivikauden muinaisrantavyöhykkeillä näyttäisi liittyvän asumuspainanteiden, asuinpaikkapintojen ja jätinkirkkojen määrän nousuun. Kehityksen taustalla on rannikon metsästäjä-keräilijä-yhteisöjen sosiaalisten rakenteiden muutos. Kivikauden loppu ja varhaismetallikausi merkitsevät muutosta kohti yksinkertaisempia sosiaalisia rakenteita. Röykkiöiden rakentamisen perinne jatkui Pohjanmaalla kivikaudelta varhaismetallikaudelle, mutta rakentamisen takana ollut ideologia muuttui. Röykkiöiden määrä nousee yhdessä keittokuoppien määrän kanssa rautakauden alussa 500 eKr. tienoilla uudestaan. Mutta huippukausi jää lyhyeksi, sillä röykkiökohteiden ja muidenkin muinaisjäännösten määrät laskevat tämän jälkeen nopeasti ja lopullisesti.

Abstract My research deals with the valuation of cultural heritage, knowledge production practises, illicit trade in antiquities and colonialism in archaeology. The research material covers source literature, online material and questionnaires on the subject. The material is examined and analysed from an ethical and historical perspective, mainly within a postcolonial theoretical framework. I highlight one-sided paradigms and operating practices in past research. I also examine the concepts of heritage discourse and the values of heritage. In my research, I make evident how colonial practices have had an impact in archaeology, research publications and accessibility to knowledge. These impacts extend widely to the appraisal and exploitation of material cultural heritage. Colonial practices, such as the export of archaeological data and objects from research locations to overseas collections and centres of science, have had an adverse effect on the information available to locals about their ancient past. The trade of antiquities has contributed to an increase in the monetary valuation of archaeological heritage. Ancient objects disappear into private collections, which reduces the possibility to learn about heritage. An example of this is the illegal trade in bronze objects in the region of Lorestan in Iran, which has been going on for almost a century. These artefacts are still on sale in Western antique markets and widely on the Internet. However, the lack of contextual information reduces them to mere visual exhibits, even when they are in the museums. Most people value cultural heritage as collective heritage. This is also shown by a survey I completed amongst upper secondary school students in Oulu, Finland; the majority of the respondents felt that antiquities belong in the public domain, accessible to the general public and researchers. The appreciation of tangible heritage requires, among other things, the accessibility of knowledge received from archaeological studies. Ease of access entails informing and publishing in the languages of the areas of investigation. The diversity of research and interpretations, and the dissemination of information broaden the influence of knowledge acquired. They increase interest in the past and protection of its heritage, as well as strengthen the public’s participation in the cultural heritage process. / Tiivistelmä Tutkimukseni käsittelee kulttuuriperinnön arvottamista, tiedon tuotannon käytäntöjä ja muinaisesineistön laitonta kauppaa sekä kolonialismia arkeologiassa. Tutkimusaineisto käsittää aihepiirin liittyvää lähdekirjallisuutta, verkkomateriaalia ja kyselyjä. Tarkastelen ja analysoin aineistoa eettisestä sekä historiallisesta näkökulmasta, pääosin jälkikoloniaalisessa viitekehyksessä. Tuon esille menneisyyden tutkimuksen epäsuhtaisia ajatusmalleja ja toimintatapoja. Lisäksi tarkastelen perintödiskurssin käsitteitä ja kulttuuriperinnön merkityksiä suuren yleisön kannalta. Tutkimuksessani tuon ilmi, miten kolonialistiset käytänteet ovat vaikuttaneet arkeologiassa ja tutkimustiedon julkaisussa ja sen saavutettavuudessa. Vaikutukset ulottuvat laajalle materiaalisen kulttuuriperinnön arvostukseen ja hyödyntämiseen. Kolonialistiset käytänteet, kuten arkeologisen datan ja esineistön vienti tutkimuskohteista ulkomaisiin kokoelmiin ja tieteen keskuksiin, ovat heikentäneet paikallisten tiedonsaantia menneisyyden tutkimuksista. Muinaisesineistön osto ja myynti ovat vaikuttaneet arkeologisen perinnön rahallisen arvottamisen kasvuun. Muinaisesinekauppaa edeltää ryöstökaivu ja sitä seuraa esineiden katoaminen yksityisiin kokoelmiin, mikä tuhoaa arkeologista aineistoa ja vähentää ihmisten mahdollisuutta tutustua kulttuuriperintöön. Tästä esimerkkinä Iranin Lorestanin alueen pronssiesineiden laiton kauppa, joka on jatkunut lähes vuosisadan ajan. Esineitä on edelleen myynnissä länsimaiden antiikkimarkkinoilla ja laajalti internetissä. Muinaisesineiden kontekstitietojen puuttuessa ne ovat museoissakin pelkkiä visuaalisia näyttelyesineitä. Suuri osa ihmisistä arvostaa kulttuuriperintöä kollektiivisena perintönä. Tämän osoittaa myös lukiolaisnuorille tekemäni kysely; enemmistö vastaajista katsoi muinaisesineiden kuuluvan julkisiin tiloihin, suuren yleisön ja tutkijoiden saavutettaville. Aineellisen kulttuuriperinnön arvostus edellyttää muun muassa arkeologisista tutkimuksista saadun tiedon saavutettavuutta, mikä tarkoittaa myös tutkimusalueiden kielillä tiedottamista ja julkaisemista. Tutkimuksen ja tulkintojen moninaisuus, osallistaminen ja tiedon levittäminen laajentavat hankitun tiedon vaikuttavuutta. Ne lisäävät kiinnostusta menneisyyteen ja sen perinnön suojeluun. Ennen kaikkea ne vahvistavat suuren yleisön mahdollisuuksia osallistua kulttuuriperintöprosessiin.

Abstract The purpose of this study is to look at the plant use on the coast of the Bothnian Bay and especially the changes that have taken place in the era of modernization. What changes do we see in the use of grave plants? How did urbanization influence everyday plant use? How did garden culture and food culture influence external contacts? The households surveyed were located on Keskikatu, Tornio, from the end of the 17th century to the beginning of the 19th century. As a reference, to the early modern households, I have studied the use of grave plants of the east coast of the Bothnian Bay. The results are based on the archaeological excavation results of the cemeteries and the inventories under the churches. The burials under the floors of the Tornio, Kempele, Keminmaa and Haukipudas churches have been dated to the 17th to 19th centuries. The results of archaeological excavations at the Iin Hamina and Manamansalo cemeteries indicate the region's medieval graves. The burials from Oulu Cathedral cemetery represent the 17th and 18th centuries, respectively. The gardening of the 18th century is a sign of a modern relationship with nature and, as part of urbanization, a key feature of modernization. The garden culture was visible earlier in the late 17th century and especially in 18th century Tornio and the northernmost parts of Sweden in structures and plans. New architectural currents were also introduced to Tornio in the form of urban plans, and features of classicalism were introduced during the 1700s, but some not until the next century. Ideas largely reached the North thanks to lively trade relations. Even though new commodities - ideas and materials - were wanted, appeared more in desires and plans than in practice. This is reflected in both food culture and garden culture. Foreign plants, medicines or foods were replaced by local plants. The availability of materials defined ownership in Tornio, and the disclosure of one's own ethnic or class identity was not so important in a small community. The manifestations of city identity were a new type of diet and a city garden. The early modern manifestation of nature is a form garden. During the 1700s and 1800s, the town garden grew into a more aesthetic park-like part of the city. In burial ceremonies, different customs and traditions mixed with each other and the origin of the meanings sometimes became obscured. In graves, new plants and artificial decorations were introduced alongside local plants. The 1700s were also central to this change. In the 19th century, burials were associated with indoor flowers and increasingly strong species of origin. There are long traditions in certain graves that follow neither cultural boundaries nor geographical, temporal or religious environments. These include, for example, the use of spruce twigs (Picea abies) and birch bark (Betula). The choice of plants, both in everyday life and in celebrations, began to emphasize individual focus and versatility. Spruce, birch, juniper (Juniperus communis) and raspberry (Rubus idaeus) remained in the life and death of the northern people, as medicines, decorations, food, spices, odours, structures and symbols. / Tiivistelmä Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kasvienkäyttötapoja Perämeren rannikolla ja erityisesti niiden muutoksia modernisaatioon liittyen. Mitä muutoksia hautakasvien käytössä näkyy? Miten kaupungistuminen vaikutti arjen kasvienkäyttöön? Millä tavalla puutarha- ja ruokakulttuuri saivat vaikutteita ulkoa tulevista kontakteista? Tutkimuksen kohteena olevat kotitaloudet sijaitsivat Keskikadulla, Torniossa, 1600-luvun lopusta 1800-luvun alkuun. Vertailukohteena olen tutkinut kasvien käyttöä Perämeren itärannikon hautauksissa. Tulokset perustuvat hautausmaiden arkeologisiin kaivaustuloksiin sekä kirkkojen alla tehtyihin inventointeihin. Tornion, Kempeleen, Keminmaan ja Haukiputaan kirkkojen lattioiden alle tehdyt haudat on ajoitettu 1600- ja 1800-luvuille. Arkeologisten kaivausten tulokset Iin Haminan ja Manamansalon hautausmailla kertovat alueen keskiaikaisista haudoista. Oulun tuomiokirkon hautauksien tutkimustulokset edustavat vastaavasti 1600–1700-lukuja. 1700-luvun puutarhaharrastus on merkki uudenlaisesta luontosuhteesta. Kaupungistumisen osana se on modernisaation keskeinen piirre. Puutarhakulttuuri oli aikaisemmassa vaiheessaan 1600-luvun lopulla ja erityisesti 1700-luvulla Torniossa ja pohjoisimmissa osissa Ruotsia näkyvillä rakenteiden ja suunnitelmien kautta. Myös uudet arkkitehtoniset virtaukset tuotiin Tornioon ensin kaupunkisuunnitelmien muodossa ja klassismin piirteet tulivat käyttöön pitkin 1700-lukua; osa vasta seuraavalla vuosisadalla. Ideat saavuttivat pohjoisen suhteellisen nopeasti vilkkaiden kauppasuhteiden ansiosta. Uudet hyödykkeet – ideat ja materiaalit – vaikka haluttuja olivatkin, esiintyivät enemmän toiveina ja suunnitelmina kuin käytäntönä. Tämä näkyy sekä ruokakulttuurissa että puutarhakulttuurissa. Vieraita kasveja, lääkkeitä tai ruokia korvattiin kotoisilla kasveilla. Torniossa materiaalien saatavuus määritteli omistamista, eikä oman etnisen tai luokkaidentiteetin julkituominen ollut pienessä yhteisössä niin tärkeää. Kaupunki-identiteetin ilmentymiä olivat uudenlainen ruokavalio ja kaupunkipuutarha. Varhainen modernin luontosuhteen ilmentymä on muotopuutarha. Kaupunkipuutarha, joka oli ollut tunnusomaista kaupungeissa jo keskiaikana, jalostui 1700- ja 1800-lukujen aikana esteettisemmäksi, puistomaiseksi kaupungin keskeiseksi osaksi myös Torniossa. Hautaamisessa eri tavat ja perinteet sekoittuivat keskenään ja merkitysten alkuperä hämärtyi. Hautakasveissa paikallisten kasvien rinnalle tuli uusia kasveja ja keinotekoisia koristeita. 1700-luku on tässäkin muutoksessa keskeinen. 1800-luvulla hautaamisen yhteyteen tulivat sisäkukat ja yhä vahvemmin alkuperältään vieraat lajit. Tiettyjen hautakasvien kohdalla on nähtävissä pitkiä perinteitä, jotka rikkovat kulttuurirajoja, sekä maantieteellisessä, ajallisessa että uskonnollisessa ympäristössä. Tällaisia ovat esimerkiksi havujen ja tuohen käyttö. Kasvien valinnassa, sekä arjessa että juhlassa, alkoi korostua yksilökeskeisyys ja monipuolisuus, joita vahvisti varallisuus. Kuusi, koivu, kataja ja vadelma - pysyvät pohjoisen väen elämässä ja kuolemassa, niin lääkkeinä, koristeina, ruokana, mausteina ja hajuina kuin rakenteina ja symboleinakin.

Abstract This study is a re-analysis of the material from the wetland settlement of Sārnate, excavated between 1938 and 1959 by Eduards Šturms and Lūcija Vankina. The site, dated to the Neolithic of the East Baltic, is located on a former lakeshore in the littoral belt of the Kurzeme Peninsula, western Latvia. First, the many separate dwelling assemblages of material were arranged into three major groups on the basis of their pottery: dwellings with Comb Ware (undated), dwellings with Early Sārnate Ware (c. 4365–3780 kal ekr.) and dwellings with Late Sārnate Ware (c. 3630–2850 kal ekr.). The Comb Ware from Sārnate represents a heterogeneous and poorly-preserved corpus. Early and Late Sārnate Ware are seen as belonging to a tradition of shell-tempered, low-fired vessels that served mainly as cooking pots. Ceramic bowls, represented in Late Sārnate Ware, are interpreted as fat-burning lamps. The dwellings with Early and Late Sārnate Ware have produced a range of net fishing gear, as well as components of eel clamps and fish-screens. The houses of the Early and Late Sārnate Ware groups were quite substantial post-built structures, but not true pile dwellings. The hearths consisted of a bed of sand, with a substructure of timber and bark. Experimental work suggests that food was cooked by standing the pointed base of the pot in the sand of the hearth and building up the fire around it. Spatial analysis of the structural remains and artefact distributions in the best-preserved dwellings with Late Sārnate Ware, aligned with their long axes perpendicular to the former shoreline, revealed the concentration at one end of the hearth of tools and refuse connected with activities relating mainly to food processing, i.e. a ‘kitchen area’. For the Early and Late Sārnate phases, we can reconstruct the basic settlement-subsistence pattern, characterised by utilisation of a diverse range of subsistence resources, mainly those of the eutrophic lagoonal lakes, and a semi-sedentary or sedentary pattern of life, with a permanent occupation at Sārnate. A similar mode of subsistence and settlement was probably practiced at other lagoonal lakes along the East Baltic coast. / Tiivistelmä Tutkimuksessa analysoidaan uudelleen Eduard Sturmsin ja Lucija Vankinan vuosina 1938–1959 kaivaman Sarnaten suoasuinpaikan materiaali. Itä-Baltian neolitikumiin ajoittuva asuinpaikka sijaitsee muinaisen järven rannalla Kurzemen niemen rantavyöhykkeellä Latvian länsiosassa. Useista erillisistä asumuksista kerätty materiaali järjestettiin kolmeen pääryhmään niissä esiintyvän keramiikan perusteella: asumukset joissa esiintyi kampakeramiikkaa (ajoittamatonta), asumukset joissa oli varhaista Sarnaten keramiikkaa (n. 4365 –3780 kal ekr.) ja asumukset joissa oli myöhäistä Sarnaten keramiikkaa (n. 3630 –2850 kal ekr.). Sarnaten kampakeramiikka on heterogeenistä ja huonosti säilynyttä. Varhaisen ja myöhäisen Sarnaten keramiikan arvioidaan kuuluvan simpukankuorisekoitteisten, matalapolttoisten astioiden traditioon. Näitä astioita käytettiin etupäässä keittoastioina. Myöhäisen Sarnate-keramiikan keramiikkakulhot on tulkittu rasvaa polttaviksi lampuiksi. Varhaisen ja myöhäisen Sarnate-keramiikan asuinpaikoilta on löydetty kalastusverkkoja sekä ankeriaankalastusvälineen ja liistekatiskan osia. Varhaisen ja myöhäisen Sarnate-keramiikan piiriin kuuluvat talot olivat melko kookkaita paaluille pystytettyjä rakennelmia, mutta eivät varsinaisia paaluasumuksia. Liedet muodostuivat hiekkakerroksesta, jossa oli puusta ja kaarnasta tehty rakennelma. Kokeiden perusteella arvellaan, että ruoka valmistettiin asettamalla astian terävä pohja lieden hiekka-alustalle ja polttamalla tulta astian ympärillä. Parhaiten säilyneiden myöhäistä Sarnate-keramiikkaa edustavien, pitkä akseli kohtisuorassa muinaiseen rantaviivaan nähden olevien asumusten rakenteiden ja esineiden spatiaalinen analyysi paljasti etupäässä ruuan valmistamiseen liittyviin toimintoihin yhdistettävien työkalujen ja jätteiden keskittyvän lieden toiseen päähän, toisin sanoen ”keittiöön ”. Varhaiselle ja myöhäiselle Sarnate-vaiheelle voidaan rekonstruoida asutus- ja elinkeinomalli, jolle on ominaista erilaisten, pääasiassa eutrofisten laguunien, toimeentuloresurssien hyväksikäyttö sekä puolipysyvä tai pysyvä elintapa Sarnaten ollessa jatkuvasti asutettu. Samankaltaisia elinkeinoja ja asutusta harjoitettiin todennäköisesti muillakin laguuneilla Itä-Baltian rannikolla. / Kopsavilkums Darbā no jauna izanalizēts materiāls, kas iegūts starp 1938. un 1959. gadu Eduarda Šturma un Lūcijas Vankinas vadītajos izrakumos Sārnates mitrzemes apmetnē. Apmetne attiecināma uz Austrumbaltijas neolīta laiku. Tā atrodas Rietumlatvijā, Kurzemes pussalas piejūras joslā, senezera krastā. Kolekciju veido materiāls no daudzām atseviškuras vispirms apvienotas trijās galvenajās grupās, vadoties pēc keramikas rakstura: mītnes ar ķemmes un bedrīšu keramiku (nav datētas), mītnes ar agro Sārnates tipa keramiku (ap 4365–3780 kal. g. pr. Kr.) un mītnes ar vēlo Sārnates tipa keramiku (ap 3630–2850 kal. g. pr. Kr.). Sārnates apmetnē iegūtā ķemmes un bedrīšu keramika ir neviendabīga, turklāt slikti saglabājusies. Savukārt agrā un vēlā Sārnates tipa keramika pieskaitāma keramikas tradīcijai, kuras raksturīgās iezīmes ir māla masas liesināšana ar gliemežvākiem un apdedzināšana zemā temperatūrā. Māla trauki izmantoti galvenokārt vārīšanai. Māla bļodiņas, kas pārstāvētas vēlajā Sārnates tipa keramikā, uzskatāmas par tauku lampiņām. Mītnēs ar agro un vēlo Sārnates tipa keramiku iegūti dažāda veida zvejas tīklu piederumi, kā arī zušu žebērkļu un zvejas aizsprostu sastāvdaļas. Agrās un vēlās Sārnates tipa keramikas darinātāji cēluši samērā fundamentālas konstrukcijas stabu celtnes. Nav pamata tās uzskatīt par pāļu būvēm. Mītnēm raksturīgi smilšu pavardi, kuru pamatā ir koku un mizu konstrukcija. Pēc arheoloģisko eksperimentu rezultātiem secināts, ka vārāmo trauku nedaudz iedziļināja pavarda smiltīs un uguni kūra ap to. Pievēršot uzmanību mītnēm ar vislabāk saglabājušos materiālu, kas orientētas ar garenasi perpendikulāri senajai krasta līnijai, analizēta konstruktīvo palieku un senlietu planigrāfija. Šīm mītnēm vienā pavarda galā konstatēta galvenokārt ar pārtikas gatavošanu saistītu rīku un atkritumu koncentrācija (t.s. virtuves zona). No mītnēm ar agro un vēlo Sārnates keramiku iegūtais materiāls ļauj pamatvilcienos rekonstruēt iedzīvotāju saimniecību. Izmantota daudzveidīga pārtikas resursu bāze, bet īpaši nozīmīgi bijuši resursi, kas iegūstami no eitrofajiem lagūnu ezeriem. Sārnates apmetne bijusi apdzīvota cauru gadu, tās iedzīvotāji piekopuši daļēju vai pilnīgu vietsēdību. Līdzīgs dzīvesveids, domājams, bijis lagūnu ezeru krastos mītošām kopienām arī citviet Austrumbaltijas piekrastes joslā.

Abstract This work focuses on the Stone Age of north-eastern Europe between 5500 and 1800 calBC. Called the Neolithic in Finland and the Neolithic and Eneolithic in north-western Russia, the period and its research are characterized both by the encounters and separations between ‘the East’ and ‘the West’. Still, despite more than 100 years of archaeological research, few inter-regional studies exist. This dissertation aims to provide an overview of the basic concepts of the terminology and periodization and outline a general (absolute) chronological framework of the area. In addition, a historical research review of the present state of affairs is provided. Four case studies aspire to illustrate the varying (east–west-directed) contact networks that existed in the area during the Neolithic. The second central topic of this work is the Neolithic itself. The research area is located on the border of two major traditions defining the period either based on the appearance of productive livelihoods (west) or pottery technology (east). However, the purely Eurocentric and techno-economical views of the Neolithic have been recently challenged. An evaluation of the used terms and criteria are presented here in the context of north-eastern Europe. The Finnish-Russian border and national prehistories have affected and still affect the study of prehistory in north-eastern Europe. They have prevented studying many prehistoric phenomena to their full extent and have restricted the understanding of inter-regional interaction — during much of the Neolithic, the research area was not the last outpost of the western world but rather the north-western part of a vast Eurasian contact zone. The traditional definitions of the Neolithic have placed north-eastern Europe in an anomalous and peripheral position, but understanding the development as genuinely varying and multipolar would facilitate a more holistic and value-free examination of the period. / Tiivistelmä Koillis-Euroopan kivikautta aikavälillä 5500–1800 eKr. kutsutaan Suomessa neoliittiseksi, mutta Luoteis-Venäjällä se jaetaan neoliittiseen ja eneoliittiseen kauteen. Ajanjaksoa ja sen tutkimusta luonnehtivatkin ‘idän’ ja ‘lännen’ kohtaamiset ja erot. Huolimatta yli sadan vuoden tutkimushistoriasta on molempien alueiden aineistoja yhdisteleviä esityksiä olemassa vain niukasti. Tämän väitöskirjatyön tavoitteena on tarjota katsaus terminologian ja periodisaation keskeisiin käsitteisiin sekä hahmotella yleistä (absoluuttista) kronologiaa tutkimusalueella. Lisäksi työ esittelee nykytilanteen tutkimushistoriallisen taustan. Työhön kuuluu neljä tapaustutkimusta, joissa käsitellään Koillis-Euroopassa neoliittisella kivikaudella esiintyneitä (itä–länsi-suuntaisia) yhteysverkostoja. Työn toinen keskeinen teema on neoliittisen kivikauden käsite. Tutkimusalue sijaitsee kahden tutkimustradition rajalla, joista läntinen määrittelee aikakauden tuottavien elinkeinojen, itäinen keramiikan käyttöönoton perusteella. Puhtaasti Eurooppa-keskeinen ja teknologis-taloudellinen kuva neoliittisesta kivikaudesta on kuitenkin äskettäin kyseenalaistettu. Työssä esitellään yleistä terminologiaa ja pohditaan määritelmien käyttökelpoisuutta Koillis-Euroopassa. Suomen ja Venäjän välinen raja ja kansallinen esihistoriankirjoitus ovat vaikuttaneet merkittävästi kuvaan menneisyydestä. Ne ovat rajoittaneet ilmiöiden tutkimista niiden koko laajuudessa ja hämärtäneet alueiden välisiä yhteyksiä — suuren osan kivikautta tutkimusalue oli pohjoisella havumetsävyöhykkeellä vallinneiden verkostojen luoteisin osa, ei niinkään lännen viimeinen etuvartioasema. Perinteiset neoliittisen kivikauden määrittelykriteerit ovat asettaneet Koillis-Euroopan poikkeavaan ja perifeeriseen asemaan, mutta kehityksen ymmärtäminen aidosti varioivana ja moninapaisena mahdollistaisi periodin kokonaisvaltaisen ja ennakkoasenteista vapaan käsittelyn myös tällä alueella. / Аннотация Работа посвящена каменному веку северо-восточной Европы от 5500 до 1800 лет до н.э. Этот временной промежуток соответствует периоду неолита по финской периодизации, или периодам неолита и энеолита для древностей Северо-Запада России. Для рассматриваемого периода характерны как сходства, так и различия в археологическом материале между западной и восточной частями региона, и, так же, наличие и сходств, и различий между «западной» и «восточной» научными школами в понимании этого периода и в подходах к его исследованию. Несмотря на более чем 100-летнюю историю археологических исследований, лишь в нескольких работах данная проблематика рассматривается на межрегиональном уровне. В диссертации представлен обзор основных существующих понятий и хронологических схем, очерчены общие (абсолютные) хронологические рамки периода неолита рассматриваемой территории. Кроме того, рассмотрена история формирования современного состояния изучаемого вопроса. На примере четырёх конкретных исследований проиллюстрированы варианты систем коммуникаций (между востоком и западом), существовавших на рассматриваемой территории в неолите. Другая основная тема исследования — неолит как таковой. Изучаемая территория является пограничной для двух основных научных традиций определения неолита, использующих в качестве главного критерия либо появление производящего хозяйства («западная школа»), либо распространение технологии изготовления глиняной посуды («восточная школа»). Однако в последнее время наметилась ревизия евроцентричных и исключительно технологических и экономических подходов к пониманию неолита. В работе приведён критический анализ понятий и терминов, используемых в исследованиях по северо-востоку Европы. Финляндско-российская граница и различия между национальными концепциями доистории оказывали и продолжают оказывать влияние на изучение доистории северо-восточной Европы. Они ограничивают исследование многих явлений доисторического прошлого во всей их полноте, в том числе процессы межрегионального взаимодействия. Ведь в действительности на протяжении большей части периода неолита рассматриваемая территория являлась не крайним аванпостом западного мира, а, скорее, северо-западной частью обширной зоны евразийских контактов. При традиционном понимании неолитической эпохи северо-восток Европы оказывается периферийной территорией с отличным от «нормального» ходом культурного развития. Однако понимание развития как действительно вариативного и полицентричного процесса способствует более целостному и непредвзятому изучению рассматриваемого периода. (Translation: D.V. Gerasimov)

Abstract This material culture study focuses on the residents of Oulu via small clothing-related items (buttons, buckles, pins). The source material is comprised of not only excavation material, but also of the probate inventories of the townsfolk. Gender archaeology, previously unused in Finnish urban archaeology, is used as the theoretical framework. This study discusses early modern clothing from the perspective of identity with particular emphasis on gender and class; why did townsfolk dress as they did in the 18th century Oulu? Although clothing was mainly tied to class and gender in early modern Oulu, on a personal level there was room for negotiation and transgression. Classes were an integral part of society in the 18th century, and the abolishment of the class system was still ahead. However, the signs of the formation of the middle class and the deterioration of the strict class boundaries are visible in the research material. Sumptuary laws notwithstanding, identity could be expressed through clothing, in particular with small details, and clothing gave people some leeway to negotiate their position in the community. / Tiivistelmä Valtaosassa 1700-luvun pukeutumista käsittelevässä suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa pukeutuminen jaetaan säätyläisten ja rahvaan pukuun. Tässä materiaalisesta kulttuurista ammentavassa historiallisen ajan arkeologian tutkimuksessa näkökulma on toinen; keskiössä on kaupunkilaisten pukeutuminen uuden ajan kynnyksellä. Tutkimus ei lähde liikkeelle säädyistä, vaan pukeutumisesta kertovasta kaivausaineistosta ja kaupunkilaisten perukirjoista. Tutkimus kohdentuu Suomen historiallisen ajan arkeologiassa vain vähän huomiota saaneisiin esineryhmiin (napit, neulat, soljet) yhdistäen arkeologisen ja dokumentaarisen lähdemateriaalin. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään Suomen kaupunkiarkeologiassa aiemmin hyödyntämätöntä sukupuoliarkeologiaa. Tutkimus käsittelee varhaismodernia pukeutumista identiteetin näkökulmasta keskittyen erityisesti sukupuoleen ja luokkaan; miksi 1700-luvun Oulussa pukeuduttiin niin kuin pukeuduttiin? Vaikka varhaismodernissa Oulussa ihmisten pukeutuminen oli pitkälti sääty- ja sukupuolisidonnaista, henkilökohtaisella tasolla oli tilaa neuvottelulle ja rajanylityksille. Säädyt olivat 1700-luvulla olennainen osa yhteiskuntajärjestystä ja säätyjärjestelmän lakkauttamiseen oli vielä runsaasti aikaa, mutta merkit keskiluokan muodostumisesta ja tiukkojen säätyrajojen murenemisesta ovat havaittavissa tutkimusaineistossa. Ylellisyysasetuksista huolimatta omaa identiteettiä oli mahdollista ilmaista pukeutumisella, erityisesti pienillä yksityiskohdilla, ja pukeutumisen avulla ihmisten oli jossain määrin mahdollista neuvotella omasta asemastaan yhteisössä.