Abstract This study is a re-analysis of the material from the wetland settlement of Sārnate, excavated between 1938 and 1959 by Eduards Šturms and Lūcija Vankina. The site, dated to the Neolithic of the East Baltic, is located on a former lakeshore in the littoral belt of the Kurzeme Peninsula, western Latvia. First, the many separate dwelling assemblages of material were arranged into three major groups on the basis of their pottery: dwellings with Comb Ware (undated), dwellings with Early Sārnate Ware (c. 4365–3780 kal ekr.) and dwellings with Late Sārnate Ware (c. 3630–2850 kal ekr.). The Comb Ware from Sārnate represents a heterogeneous and poorly-preserved corpus. Early and Late Sārnate Ware are seen as belonging to a tradition of shell-tempered, low-fired vessels that served mainly as cooking pots. Ceramic bowls, represented in Late Sārnate Ware, are interpreted as fat-burning lamps. The dwellings with Early and Late Sārnate Ware have produced a range of net fishing gear, as well as components of eel clamps and fish-screens. The houses of the Early and Late Sārnate Ware groups were quite substantial post-built structures, but not true pile dwellings. The hearths consisted of a bed of sand, with a substructure of timber and bark. Experimental work suggests that food was cooked by standing the pointed base of the pot in the sand of the hearth and building up the fire around it. Spatial analysis of the structural remains and artefact distributions in the best-preserved dwellings with Late Sārnate Ware, aligned with their long axes perpendicular to the former shoreline, revealed the concentration at one end of the hearth of tools and refuse connected with activities relating mainly to food processing, i.e. a ‘kitchen area’. For the Early and Late Sārnate phases, we can reconstruct the basic settlement-subsistence pattern, characterised by utilisation of a diverse range of subsistence resources, mainly those of the eutrophic lagoonal lakes, and a semi-sedentary or sedentary pattern of life, with a permanent occupation at Sārnate. A similar mode of subsistence and settlement was probably practiced at other lagoonal lakes along the East Baltic coast. / Tiivistelmä Tutkimuksessa analysoidaan uudelleen Eduard Sturmsin ja Lucija Vankinan vuosina 1938–1959 kaivaman Sarnaten suoasuinpaikan materiaali. Itä-Baltian neolitikumiin ajoittuva asuinpaikka sijaitsee muinaisen järven rannalla Kurzemen niemen rantavyöhykkeellä Latvian länsiosassa. Useista erillisistä asumuksista kerätty materiaali järjestettiin kolmeen pääryhmään niissä esiintyvän keramiikan perusteella: asumukset joissa esiintyi kampakeramiikkaa (ajoittamatonta), asumukset joissa oli varhaista Sarnaten keramiikkaa (n. 4365 –3780 kal ekr.) ja asumukset joissa oli myöhäistä Sarnaten keramiikkaa (n. 3630 –2850 kal ekr.). Sarnaten kampakeramiikka on heterogeenistä ja huonosti säilynyttä. Varhaisen ja myöhäisen Sarnaten keramiikan arvioidaan kuuluvan simpukankuorisekoitteisten, matalapolttoisten astioiden traditioon. Näitä astioita käytettiin etupäässä keittoastioina. Myöhäisen Sarnate-keramiikan keramiikkakulhot on tulkittu rasvaa polttaviksi lampuiksi. Varhaisen ja myöhäisen Sarnate-keramiikan asuinpaikoilta on löydetty kalastusverkkoja sekä ankeriaankalastusvälineen ja liistekatiskan osia. Varhaisen ja myöhäisen Sarnate-keramiikan piiriin kuuluvat talot olivat melko kookkaita paaluille pystytettyjä rakennelmia, mutta eivät varsinaisia paaluasumuksia. Liedet muodostuivat hiekkakerroksesta, jossa oli puusta ja kaarnasta tehty rakennelma. Kokeiden perusteella arvellaan, että ruoka valmistettiin asettamalla astian terävä pohja lieden hiekka-alustalle ja polttamalla tulta astian ympärillä. Parhaiten säilyneiden myöhäistä Sarnate-keramiikkaa edustavien, pitkä akseli kohtisuorassa muinaiseen rantaviivaan nähden olevien asumusten rakenteiden ja esineiden spatiaalinen analyysi paljasti etupäässä ruuan valmistamiseen liittyviin toimintoihin yhdistettävien työkalujen ja jätteiden keskittyvän lieden toiseen päähän, toisin sanoen ”keittiöön ”. Varhaiselle ja myöhäiselle Sarnate-vaiheelle voidaan rekonstruoida asutus- ja elinkeinomalli, jolle on ominaista erilaisten, pääasiassa eutrofisten laguunien, toimeentuloresurssien hyväksikäyttö sekä puolipysyvä tai pysyvä elintapa Sarnaten ollessa jatkuvasti asutettu. Samankaltaisia elinkeinoja ja asutusta harjoitettiin todennäköisesti muillakin laguuneilla Itä-Baltian rannikolla. / Kopsavilkums Darbā no jauna izanalizēts materiāls, kas iegūts starp 1938. un 1959. gadu Eduarda Šturma un Lūcijas Vankinas vadītajos izrakumos Sārnates mitrzemes apmetnē. Apmetne attiecināma uz Austrumbaltijas neolīta laiku. Tā atrodas Rietumlatvijā, Kurzemes pussalas piejūras joslā, senezera krastā. Kolekciju veido materiāls no daudzām atseviškuras vispirms apvienotas trijās galvenajās grupās, vadoties pēc keramikas rakstura: mītnes ar ķemmes un bedrīšu keramiku (nav datētas), mītnes ar agro Sārnates tipa keramiku (ap 4365–3780 kal. g. pr. Kr.) un mītnes ar vēlo Sārnates tipa keramiku (ap 3630–2850 kal. g. pr. Kr.). Sārnates apmetnē iegūtā ķemmes un bedrīšu keramika ir neviendabīga, turklāt slikti saglabājusies. Savukārt agrā un vēlā Sārnates tipa keramika pieskaitāma keramikas tradīcijai, kuras raksturīgās iezīmes ir māla masas liesināšana ar gliemežvākiem un apdedzināšana zemā temperatūrā. Māla trauki izmantoti galvenokārt vārīšanai. Māla bļodiņas, kas pārstāvētas vēlajā Sārnates tipa keramikā, uzskatāmas par tauku lampiņām. Mītnēs ar agro un vēlo Sārnates tipa keramiku iegūti dažāda veida zvejas tīklu piederumi, kā arī zušu žebērkļu un zvejas aizsprostu sastāvdaļas. Agrās un vēlās Sārnates tipa keramikas darinātāji cēluši samērā fundamentālas konstrukcijas stabu celtnes. Nav pamata tās uzskatīt par pāļu būvēm. Mītnēm raksturīgi smilšu pavardi, kuru pamatā ir koku un mizu konstrukcija. Pēc arheoloģisko eksperimentu rezultātiem secināts, ka vārāmo trauku nedaudz iedziļināja pavarda smiltīs un uguni kūra ap to. Pievēršot uzmanību mītnēm ar vislabāk saglabājušos materiālu, kas orientētas ar garenasi perpendikulāri senajai krasta līnijai, analizēta konstruktīvo palieku un senlietu planigrāfija. Šīm mītnēm vienā pavarda galā konstatēta galvenokārt ar pārtikas gatavošanu saistītu rīku un atkritumu koncentrācija (t.s. virtuves zona). No mītnēm ar agro un vēlo Sārnates keramiku iegūtais materiāls ļauj pamatvilcienos rekonstruēt iedzīvotāju saimniecību. Izmantota daudzveidīga pārtikas resursu bāze, bet īpaši nozīmīgi bijuši resursi, kas iegūstami no eitrofajiem lagūnu ezeriem. Sārnates apmetne bijusi apdzīvota cauru gadu, tās iedzīvotāji piekopuši daļēju vai pilnīgu vietsēdību. Līdzīgs dzīvesveids, domājams, bijis lagūnu ezeru krastos mītošām kopienām arī citviet Austrumbaltijas piekrastes joslā.

Abstract This work focuses on the Stone Age of north-eastern Europe between 5500 and 1800 calBC. Called the Neolithic in Finland and the Neolithic and Eneolithic in north-western Russia, the period and its research are characterized both by the encounters and separations between ‘the East’ and ‘the West’. Still, despite more than 100 years of archaeological research, few inter-regional studies exist. This dissertation aims to provide an overview of the basic concepts of the terminology and periodization and outline a general (absolute) chronological framework of the area. In addition, a historical research review of the present state of affairs is provided. Four case studies aspire to illustrate the varying (east–west-directed) contact networks that existed in the area during the Neolithic. The second central topic of this work is the Neolithic itself. The research area is located on the border of two major traditions defining the period either based on the appearance of productive livelihoods (west) or pottery technology (east). However, the purely Eurocentric and techno-economical views of the Neolithic have been recently challenged. An evaluation of the used terms and criteria are presented here in the context of north-eastern Europe. The Finnish-Russian border and national prehistories have affected and still affect the study of prehistory in north-eastern Europe. They have prevented studying many prehistoric phenomena to their full extent and have restricted the understanding of inter-regional interaction — during much of the Neolithic, the research area was not the last outpost of the western world but rather the north-western part of a vast Eurasian contact zone. The traditional definitions of the Neolithic have placed north-eastern Europe in an anomalous and peripheral position, but understanding the development as genuinely varying and multipolar would facilitate a more holistic and value-free examination of the period. / Tiivistelmä Koillis-Euroopan kivikautta aikavälillä 5500–1800 eKr. kutsutaan Suomessa neoliittiseksi, mutta Luoteis-Venäjällä se jaetaan neoliittiseen ja eneoliittiseen kauteen. Ajanjaksoa ja sen tutkimusta luonnehtivatkin ‘idän’ ja ‘lännen’ kohtaamiset ja erot. Huolimatta yli sadan vuoden tutkimushistoriasta on molempien alueiden aineistoja yhdisteleviä esityksiä olemassa vain niukasti. Tämän väitöskirjatyön tavoitteena on tarjota katsaus terminologian ja periodisaation keskeisiin käsitteisiin sekä hahmotella yleistä (absoluuttista) kronologiaa tutkimusalueella. Lisäksi työ esittelee nykytilanteen tutkimushistoriallisen taustan. Työhön kuuluu neljä tapaustutkimusta, joissa käsitellään Koillis-Euroopassa neoliittisella kivikaudella esiintyneitä (itä–länsi-suuntaisia) yhteysverkostoja. Työn toinen keskeinen teema on neoliittisen kivikauden käsite. Tutkimusalue sijaitsee kahden tutkimustradition rajalla, joista läntinen määrittelee aikakauden tuottavien elinkeinojen, itäinen keramiikan käyttöönoton perusteella. Puhtaasti Eurooppa-keskeinen ja teknologis-taloudellinen kuva neoliittisesta kivikaudesta on kuitenkin äskettäin kyseenalaistettu. Työssä esitellään yleistä terminologiaa ja pohditaan määritelmien käyttökelpoisuutta Koillis-Euroopassa. Suomen ja Venäjän välinen raja ja kansallinen esihistoriankirjoitus ovat vaikuttaneet merkittävästi kuvaan menneisyydestä. Ne ovat rajoittaneet ilmiöiden tutkimista niiden koko laajuudessa ja hämärtäneet alueiden välisiä yhteyksiä — suuren osan kivikautta tutkimusalue oli pohjoisella havumetsävyöhykkeellä vallinneiden verkostojen luoteisin osa, ei niinkään lännen viimeinen etuvartioasema. Perinteiset neoliittisen kivikauden määrittelykriteerit ovat asettaneet Koillis-Euroopan poikkeavaan ja perifeeriseen asemaan, mutta kehityksen ymmärtäminen aidosti varioivana ja moninapaisena mahdollistaisi periodin kokonaisvaltaisen ja ennakkoasenteista vapaan käsittelyn myös tällä alueella. / Аннотация Работа посвящена каменному веку северо-восточной Европы от 5500 до 1800 лет до н.э. Этот временной промежуток соответствует периоду неолита по финской периодизации, или периодам неолита и энеолита для древностей Северо-Запада России. Для рассматриваемого периода характерны как сходства, так и различия в археологическом материале между западной и восточной частями региона, и, так же, наличие и сходств, и различий между «западной» и «восточной» научными школами в понимании этого периода и в подходах к его исследованию. Несмотря на более чем 100-летнюю историю археологических исследований, лишь в нескольких работах данная проблематика рассматривается на межрегиональном уровне. В диссертации представлен обзор основных существующих понятий и хронологических схем, очерчены общие (абсолютные) хронологические рамки периода неолита рассматриваемой территории. Кроме того, рассмотрена история формирования современного состояния изучаемого вопроса. На примере четырёх конкретных исследований проиллюстрированы варианты систем коммуникаций (между востоком и западом), существовавших на рассматриваемой территории в неолите. Другая основная тема исследования — неолит как таковой. Изучаемая территория является пограничной для двух основных научных традиций определения неолита, использующих в качестве главного критерия либо появление производящего хозяйства («западная школа»), либо распространение технологии изготовления глиняной посуды («восточная школа»). Однако в последнее время наметилась ревизия евроцентричных и исключительно технологических и экономических подходов к пониманию неолита. В работе приведён критический анализ понятий и терминов, используемых в исследованиях по северо-востоку Европы. Финляндско-российская граница и различия между национальными концепциями доистории оказывали и продолжают оказывать влияние на изучение доистории северо-восточной Европы. Они ограничивают исследование многих явлений доисторического прошлого во всей их полноте, в том числе процессы межрегионального взаимодействия. Ведь в действительности на протяжении большей части периода неолита рассматриваемая территория являлась не крайним аванпостом западного мира, а, скорее, северо-западной частью обширной зоны евразийских контактов. При традиционном понимании неолитической эпохи северо-восток Европы оказывается периферийной территорией с отличным от «нормального» ходом культурного развития. Однако понимание развития как действительно вариативного и полицентричного процесса способствует более целостному и непредвзятому изучению рассматриваемого периода. (Translation: D.V. Gerasimov)