Thesis (Doctoral)--Helsingin yliopisto, 2005. / Tiivistelmäosa ja 5 julkaisua Includes bibliographical references. Saatavana myös elektronisena (ISBN 952-10-2740-1 pdf), Available in PDF format via the World Wide Web. http://ethesis.helsinki.fi

Abstract The harnessing of Kemijoki-river became topical at the end of 1944 after the second world war when Pohjolan Voima Ltd, founded by industrial representatives, combined the re-building of the destroyed bridges and building of Isohaara power plant. The government eagerly supported the project. Kemijoki-river was the most important salmon river in Europe, and therefore the fishing issue concerned many. The power company and the politicians promised to handle the fishing issue after it had been thoroughly examined. At first fish transfers were attempted, for which the company expropriated the water areas below the dam. The fish transfers were managed by Lapin läänin Kalastuskuntain liitto. The transfers faced a lot of critique from the beginning, but no intervention took place. Most of the salmon were sold to cover the expenses. As the discontent increased, a fish lift was built in summer 1951. As expected, it could not meet the expectations. However, it could be considered to be the fish transfer device required by law. The next step was to focus on the fish farming, which was widely advertised. But unfortunately also those results were meager. A state-run Kemijoki Ltd, founded in 1954, built also the other power plants of the river Kemijoki. The outlook of Kemijoki Ltd to the fishing issue was similar to Pohjolan Voima Ltd; it was simply inessential for the nation. Fish ladders were not considered necessary, and officially not even credited. The politicians and other authorities also agreed with this view. The local fishing spokesmen still insisted on demanding fish roads, or at least proper compensations for the losses of salmon fishermen, but the issue seemed to be delayed indefinitely due to various problems. In 1964 the Isohaara power plant received the final planning permission. Simultaneously, it also defined the compensations, which raised discontent and started a thread of complaints. The main reason for the disappearance of salmon in Kemijoki-river can be concluded to be due to the unofficial alliance of the industry and the politicians; the water power of Kemijoki-river needed to be harnessed quickly to serve the development of the society. It was advertised especially for the advanced well-being of Lapland. Furthermore, this action was supported specifically from the point of view of the local employment. Pohjolan Sanomat, the organ of Maalaisliitto, strongly supported the power plant building of northern waters argumenting the regional policy. This dampened most of the criticism. It can be stated that all the other functions of Kemijoki-river were underestimated. The function of the river was only to produce electricity, which quickly led to the extinction of migratory fish by the 1960s. The salmon in Kemijoki-river had become history. / Tiivistelmä Kemijoen valjastaminen tuli ajankohtaiseksi loppuvuodesta 1944, kun teollisuuden edustajien toimesta perustettu Pohjolan Voima Oy yhdisti tuhoutuneiden siltojen ja Isohaaran voimalaitoksen samanaikaisen rakentamisen. Valtiovalta kannatti hanketta nopeasti. Kemijoki oli Euroopan tärkein lohijoki, joten kalakysymys huolestutti. Voimayhtiö ja poliitikot lupasivat hoitaa asian, kun sitä olisi ensin tutkittu. Aluksi kokeiltiin ylisiirtoja, joiden järjestelyjä varten yhtiö pakkolunasti padon alapuolisen vesialueen. Ylisiirrot sai hoitaakseen Lapin läänin Kalastuskuntain liitto. Toimintaa arvosteltiin alusta pitäen, mutta siihen ei puututtu. Suurin osa lohista myytiinkin kulujen kattamiseksi. Tyytymättömyyden lisääntyessä rakennettiin kalahissi, joka valmistui kesällä 1951. Kuten oli arveltu, se ei kyennyt täyttämään odotuksia, mutta sen voitiin katsoa olevan lain edellyttämä kalansiirtolaite. Seuraavaksi päätettiin tehostaa kalanviljelytoimintaa, jota mainostettiin laajasti. Myös sen tulokset jäivät kehnoksi. Vuonna 1954 perustettu valtiojohtoinen Kemijoki Oy rakensi joen muut vesivoimalaitokset. Kemijoki Oy suhtautui kalakysymykseen kuten Pohjolan Voima; asia oli toisarvoinen. Kalaportaita ei pidetty tarpeellisina, eikä niihin virallisesti edes uskottu. Myös poliitikot ja muut päättäjät asettuivat samalle kannalle. Paikalliset kalastuksen edustajat vaativat yhtä kalateitä tai ainakin kunnollisia korvauksia, mutta asia tuntui erilaisten ongelmien takia aina vain viivästyvän. Vuonna 1964 Isohaaran voimalaitos sai lopullisen rakennuslupansa. Siinä määriteltiin myös korvaukset, jotka herättivät laajaa tyytymättömyyttä ja saivat aikaan valituskierteen. Tärkein syy lohen katoamiseen löytyy teollisuuden ja poliitikkojen epävirallisesta liitosta: Kemijoen vesivoima haluttiin nopeasti valjastaa palvelemaan yhteiskunnan kehittämistä. Hanketta markkinoitiin erityisesti Lapin hyvinvoinnin edistämisellä. Toimintaa kannatettiin nimenomaan työllisyysnäkökulmasta. Myös Maalaisliiton äänenkannattaja Pohjolan Sanomat tuki voimakkaasti pohjoisen vesirakentamista aluepoliittisin perustein. Tämä oli omiaan vaimentamaan kritiikkiä. Voidaan todeta, että Kemijoen kaikkia muita käyttöarvoja aliarvioitiin. Joen tehtäväksi jäi vain ja ainoastaan sähköntuottaminen, joka johti vaelluskalakantojen nopeaan sukupuuttoon 1960-luvulle tultaessa. Kemijoen lohesta oli tullut historiaa.

Abstract This study is a re-analysis of the material from the wetland settlement of Sārnate, excavated between 1938 and 1959 by Eduards Šturms and Lūcija Vankina. The site, dated to the Neolithic of the East Baltic, is located on a former lakeshore in the littoral belt of the Kurzeme Peninsula, western Latvia. First, the many separate dwelling assemblages of material were arranged into three major groups on the basis of their pottery: dwellings with Comb Ware (undated), dwellings with Early Sārnate Ware (c. 4365–3780 kal ekr.) and dwellings with Late Sārnate Ware (c. 3630–2850 kal ekr.). The Comb Ware from Sārnate represents a heterogeneous and poorly-preserved corpus. Early and Late Sārnate Ware are seen as belonging to a tradition of shell-tempered, low-fired vessels that served mainly as cooking pots. Ceramic bowls, represented in Late Sārnate Ware, are interpreted as fat-burning lamps. The dwellings with Early and Late Sārnate Ware have produced a range of net fishing gear, as well as components of eel clamps and fish-screens. The houses of the Early and Late Sārnate Ware groups were quite substantial post-built structures, but not true pile dwellings. The hearths consisted of a bed of sand, with a substructure of timber and bark. Experimental work suggests that food was cooked by standing the pointed base of the pot in the sand of the hearth and building up the fire around it. Spatial analysis of the structural remains and artefact distributions in the best-preserved dwellings with Late Sārnate Ware, aligned with their long axes perpendicular to the former shoreline, revealed the concentration at one end of the hearth of tools and refuse connected with activities relating mainly to food processing, i.e. a ‘kitchen area’. For the Early and Late Sārnate phases, we can reconstruct the basic settlement-subsistence pattern, characterised by utilisation of a diverse range of subsistence resources, mainly those of the eutrophic lagoonal lakes, and a semi-sedentary or sedentary pattern of life, with a permanent occupation at Sārnate. A similar mode of subsistence and settlement was probably practiced at other lagoonal lakes along the East Baltic coast. / Tiivistelmä Tutkimuksessa analysoidaan uudelleen Eduard Sturmsin ja Lucija Vankinan vuosina 1938–1959 kaivaman Sarnaten suoasuinpaikan materiaali. Itä-Baltian neolitikumiin ajoittuva asuinpaikka sijaitsee muinaisen järven rannalla Kurzemen niemen rantavyöhykkeellä Latvian länsiosassa. Useista erillisistä asumuksista kerätty materiaali järjestettiin kolmeen pääryhmään niissä esiintyvän keramiikan perusteella: asumukset joissa esiintyi kampakeramiikkaa (ajoittamatonta), asumukset joissa oli varhaista Sarnaten keramiikkaa (n. 4365 –3780 kal ekr.) ja asumukset joissa oli myöhäistä Sarnaten keramiikkaa (n. 3630 –2850 kal ekr.). Sarnaten kampakeramiikka on heterogeenistä ja huonosti säilynyttä. Varhaisen ja myöhäisen Sarnaten keramiikan arvioidaan kuuluvan simpukankuorisekoitteisten, matalapolttoisten astioiden traditioon. Näitä astioita käytettiin etupäässä keittoastioina. Myöhäisen Sarnate-keramiikan keramiikkakulhot on tulkittu rasvaa polttaviksi lampuiksi. Varhaisen ja myöhäisen Sarnate-keramiikan asuinpaikoilta on löydetty kalastusverkkoja sekä ankeriaankalastusvälineen ja liistekatiskan osia. Varhaisen ja myöhäisen Sarnate-keramiikan piiriin kuuluvat talot olivat melko kookkaita paaluille pystytettyjä rakennelmia, mutta eivät varsinaisia paaluasumuksia. Liedet muodostuivat hiekkakerroksesta, jossa oli puusta ja kaarnasta tehty rakennelma. Kokeiden perusteella arvellaan, että ruoka valmistettiin asettamalla astian terävä pohja lieden hiekka-alustalle ja polttamalla tulta astian ympärillä. Parhaiten säilyneiden myöhäistä Sarnate-keramiikkaa edustavien, pitkä akseli kohtisuorassa muinaiseen rantaviivaan nähden olevien asumusten rakenteiden ja esineiden spatiaalinen analyysi paljasti etupäässä ruuan valmistamiseen liittyviin toimintoihin yhdistettävien työkalujen ja jätteiden keskittyvän lieden toiseen päähän, toisin sanoen ”keittiöön ”. Varhaiselle ja myöhäiselle Sarnate-vaiheelle voidaan rekonstruoida asutus- ja elinkeinomalli, jolle on ominaista erilaisten, pääasiassa eutrofisten laguunien, toimeentuloresurssien hyväksikäyttö sekä puolipysyvä tai pysyvä elintapa Sarnaten ollessa jatkuvasti asutettu. Samankaltaisia elinkeinoja ja asutusta harjoitettiin todennäköisesti muillakin laguuneilla Itä-Baltian rannikolla. / Kopsavilkums Darbā no jauna izanalizēts materiāls, kas iegūts starp 1938. un 1959. gadu Eduarda Šturma un Lūcijas Vankinas vadītajos izrakumos Sārnates mitrzemes apmetnē. Apmetne attiecināma uz Austrumbaltijas neolīta laiku. Tā atrodas Rietumlatvijā, Kurzemes pussalas piejūras joslā, senezera krastā. Kolekciju veido materiāls no daudzām atseviškuras vispirms apvienotas trijās galvenajās grupās, vadoties pēc keramikas rakstura: mītnes ar ķemmes un bedrīšu keramiku (nav datētas), mītnes ar agro Sārnates tipa keramiku (ap 4365–3780 kal. g. pr. Kr.) un mītnes ar vēlo Sārnates tipa keramiku (ap 3630–2850 kal. g. pr. Kr.). Sārnates apmetnē iegūtā ķemmes un bedrīšu keramika ir neviendabīga, turklāt slikti saglabājusies. Savukārt agrā un vēlā Sārnates tipa keramika pieskaitāma keramikas tradīcijai, kuras raksturīgās iezīmes ir māla masas liesināšana ar gliemežvākiem un apdedzināšana zemā temperatūrā. Māla trauki izmantoti galvenokārt vārīšanai. Māla bļodiņas, kas pārstāvētas vēlajā Sārnates tipa keramikā, uzskatāmas par tauku lampiņām. Mītnēs ar agro un vēlo Sārnates tipa keramiku iegūti dažāda veida zvejas tīklu piederumi, kā arī zušu žebērkļu un zvejas aizsprostu sastāvdaļas. Agrās un vēlās Sārnates tipa keramikas darinātāji cēluši samērā fundamentālas konstrukcijas stabu celtnes. Nav pamata tās uzskatīt par pāļu būvēm. Mītnēm raksturīgi smilšu pavardi, kuru pamatā ir koku un mizu konstrukcija. Pēc arheoloģisko eksperimentu rezultātiem secināts, ka vārāmo trauku nedaudz iedziļināja pavarda smiltīs un uguni kūra ap to. Pievēršot uzmanību mītnēm ar vislabāk saglabājušos materiālu, kas orientētas ar garenasi perpendikulāri senajai krasta līnijai, analizēta konstruktīvo palieku un senlietu planigrāfija. Šīm mītnēm vienā pavarda galā konstatēta galvenokārt ar pārtikas gatavošanu saistītu rīku un atkritumu koncentrācija (t.s. virtuves zona). No mītnēm ar agro un vēlo Sārnates keramiku iegūtais materiāls ļauj pamatvilcienos rekonstruēt iedzīvotāju saimniecību. Izmantota daudzveidīga pārtikas resursu bāze, bet īpaši nozīmīgi bijuši resursi, kas iegūstami no eitrofajiem lagūnu ezeriem. Sārnates apmetne bijusi apdzīvota cauru gadu, tās iedzīvotāji piekopuši daļēju vai pilnīgu vietsēdību. Līdzīgs dzīvesveids, domājams, bijis lagūnu ezeru krastos mītošām kopienām arī citviet Austrumbaltijas piekrastes joslā.

Abstract In this treatise I will describe and analyse the problematic dialogue about hunting, which, especially after the Second World War has been on the increase. Some of the critics have even demanded that hunting should be stopped altogether. Hunting is criticised and opposed both on ecological and other grounds. These other grounds include religious, philosophical and ethical considerations. The research material includes sociological, anthropological, philosophical and other scientific literature, general literature, newspapers and articles from magazines, video tapes, fairy tales; all that according to the knowledge of sociology is valid information about the society. The applied methods include discursive analysis, tabulation and mathematical models (Boole's algebra) The second chapter focuses on reviewing and analysing literature; its purpose is to point out how the justification of hunting is perceived especially in recent times. In the next three chapters I will analyse the articles published in Helsingin Sanomat in 1992–1996. The sixth chapter focuses on describing the group of criticisers. The background of those critical views will be discussed in conclusions. Hunting can be restricted by ecological premises when the game stock in question would not stand hunting. We are talking about ecological squandering when the spontaneously renewing natural resources, i.e. game, is left unused when people still need to be fed with food that is ecologically more expensive than food obtainable freely from nature e. g. through hunting. Man's own deontological principles require that, when hunted, animals are not tortured or teased. In the beginning, when food was acquired, the prevailing principle was that of ecological primacy principle and total ecology. All food came straight from nature. Nothing was gained by man's own production. Ecological primacy means that part of the food still comes straight from nature, no matter how slight that part may be. Ecological primacy cannot cease to exist because there will always be nature's own yield, available for man as food. If it is not used, it will result in ecological squandering. / Tiivistelmä Tässä tutkimuksessa kuvaillaan ja analysoidaan metsästyksen ongelmapuheita. Niitä on alkanut lisääntyvästi esiintyä toisen maailmansodan jälkeen. Näissä puheissa kritisoidaan metsästystä aina sen lopettamisen vaatimiseen saakka. Metsästystä arvostellaan ja vastustetaan sekä ekologisilla että muilla perusteilla. Näitä muita perusteita ovat uskonnolliset, filosofiset ja eettiset näkökohdat. Tutkimusaineistona on käytetty sosiologista, antropologista, filosofista ja muuta tieteellistä kirjallisuutta, yleistä kirjallisuutta, sanomalehti- ja muita lehtikirjoituksia, videonauhoja, satuja: kaikkea sitä, joka tiedonsosiologian mukaan käy tiedosta yhteiskunnassa. Menetelminä on käytetty diskurssianalyysiä, taulukointia ja matemaattisia malleja (Boolen algebra). Toisessa luvussa selostetaan ja analysoidaan kirjallisuutta ja pyritään osoittamaan, miten metsästyksen oikeutusta mielletään erityisesti viime aikoina. Seuraavissa kolmessa luvussa analysoidaan Helsingin Sanomissa vuosina 1992–1996 julkaistuja kirjoituksia. Kuudennessa luvussa kuvataan arvostelijoiden ryhmää. Johtopäätöksissä pohditaan sitä, miten noihin kriittisiin kannanottoihin on tultu. Metsästys pyritään mitoittamaan ekologisilla perusteilla, niin että kysymyksessä olevan riistaeläimen kanta kestäisi kulloisenkin metsästyksen. Ekotuhlaus taas on kysymyksessä, kun spontaanisti uusiutuvaa luonnonvaraa, riistaa, jätetään käyttämättä, kun ihmisille on kuitenkin tuotettava ruokaa, joka on ekologisesti selvästi kalliimpaa kuin luonnosta vapaasti esimerkiksi metsästämällä saatava ruoka. Ihmisen oma velvollisuusetiikka vaatii, ettei eläimiä niitä metsästettäessä kiduteta eikä kiusata. Alussa vallitsi ruoan hankinnassa suora luonnon käyttö, ekologinen primariteettiperiaate, jossa kaikki ruoka tuli suoraan luonnosta. Mitään ei saatu ihmisen oman tuotannon tuloksena. Se oli ekototalismia, kun ei vielä viljelty kasveja eikä kasvatetettu karjaa. Nykyäänkin osa ruoasta saadaan yhä suoraan luonnosta. Se voi olla kuinka vähäinen osa tahansa. Tämä suora, osittainen luonnon käyttö, ekoprimarismi, ei voi loppua, koska aina on olemassa luonnon spontaania tuottoa, jota ihminen voi käyttää ruokanaan. Jollei sitä käytetä, aiheutetaan siltä osin turhaa viljelyä ja eläinten kasvatusta. Sellainen on ekotuhlausta.