Abstract This study examines German educational philosopher Otto Friedrich Bollnow’s (1903–1991) existential-hermeneutic theory of discontinuous forms of education, unstetige formen der Erziehung. At the core of this theory is a view of human being subjected to education that appears disruptive and critical, influencing the development of disclosing the true powers of a person and unfolding of truths about oneself that could not be uncovered otherwise. Typically, this theory has been interpreted on the continuum of hermeneutic philosophy, as hermeneutic pedagogy with an extension of Martin Heidegger’s fundamental ontology, antisubjectivism and especially his theory of truth as unconcealment. According to this line of interpretation, Bollnow’s project brings an existential addition to classical pedagogical theories, as a level of appealing pedagogy. According to this existentialist view, education in a strict sense cannot really take place: it could not affect the true core of a person, nor this person could be subjected under any pedagogical influence in any meaningful way. The only task left for education is to appeal to the conscience of an already autonomous person. However, in this study it is claimed that this line of interpretation falls short to the fact that Bollnow’s philosophy of education builds heavily on his overall philosophical-anthropological project, which springs from Kant’s first critique and especially, as shown in this work, from Edmund Husserl’s transcendental phenomenology. The study shows, that Bollnow’s discontinuous forms of education are not resulted from hermeneutic educational reality, with an extension of existential potentiality to authenticity of a person. In fact, one could not derive such a view from mere hermeneutics. Instead, what Bollnow’s structural view of educational reality indicates, is that it should be understood as a phenomenological description of a priori categorical structures. It is claimed in the work, that the discontinuous forms are the products of phenomenological reduction. They are derived from the direct experience within consciousness, from the essence of what is experienced, from the very nature of what is it like to be in a process of becoming human. From this perspective, from the subject-point, education cannot be described as a paradox of freedom and restriction between educator and educatee, nor transmission of culture between generations, but instead could be described as the subjective experience of being educated or educating oneself, disclosing oneself to oneself, which is constituted only by the necessary conditions of these subjective experiences of discontinuity. / Tiivistelmä Tämä tutkielma tarkastelee saksalaisen kasvatusfilosofi Otto Friedrich Bollnowin eksistentiaali-hermeneuttista teoriaa kasvatuksen epäjatkuvista muodoista, unstetige formen der Erziehung. Tämän teorian ytimessä on näkemys ihmisestä altistettuna kasvatukselle joka näyttäytyy katkonaisena ja kriittisenä, vaikuttaen yksilön todellisten kykyjen ja itseä koskevien totuuksien paljastumiseen. Tyypillisesti tämä teoria on tulkittu hermeneuttisen filosofian jatkumolle, hermeneuttiseksi pedagogiikaksi jossa yhdistyy piirteitä Martin Heideggerin fundamentaaliontologiasta, antisubjektivismista sekä erityisesti teoriasta totuudesta paljastumisena. Tämän tulkintalinjan mukaisesti Bollnowin projekti tuo eksistentiaalisen lisän perinteisiin pedagogisiin teorioihin vetoamisen pedagogiikan tasona. Tähän eksistentialistiseen näkemykseen liittyen, kasvatus sen tiukassa mielessä ei ole mahdollista: se ei voisi vaikuttaa yksilön todelliseen ytimeen, eikä tämä yksilö voisi olla kasvatuksen kohteena millään mielekkäällä tavalla. Kasvatuksen ainoaksi tehtäväksi jää vetoaminen jo valmiiksi autonomisen yksilön omaantuntoon. Kuitenkin, tässä tutkimuksessa esitetään että tämä tulkintalinja epäonnistuu jättäessään huomiotta Bollnowin kasvatusfilosofian rakentumisen hänen filosofis-pedagogisen antropologian kokonaisprojektinsa pohjalta. Tämä projekti kumpuaa Kantin ensimmäisestä kritiikistä ja erityisesti, kuten tässä työssä osoitetaan, Edmund Husserlin transsendentaalista fenomenologiasta. Tämä tutkimus osoittaa, ettei Bollnowin epäjatkuvan kasvatuksen muodot pohjaudu hermeneuttiselle kasvatustodellisuudelle, jota on jatkettu yksilön eksistentiaalisen autenttisuuden mahdollisuuden ajatuksella. Itse asiassa, kyseistä teoriaa ei voisi johtaa hermeneutiikasta. Sen sijaan, Bollnowin kasvatustodellisuuden tasorakenne indikoi tulkintatapaa, jossa se nähdään a prioristen kategoriarakenteiden fenomenologisena kuvauksena. Työssä väitetään, että epäjatkuvat muodot ovat fenomenologisen reduktion tuotetta. Ne on johdettu tietoisuuden sisällöistä, välittömistä kokemuksista, niiden olemuksesta, toisin sanoen, sen luonteesta miltä tuntuu olla ihmiseksi tulemisen prosessissa. Tästä yksilönäkökulmasta käsin kasvatusta ei voida kuvailla vapauden ja pakon välisenä ristiriitana eikä kulttuurin välittämisenä sukupolvelta toiselle, vaan sen sijaan sarjana subjektiivisia katkonaisuuden kokemuksia kasvatetuksi tulemisesta ja itsekasvatuksesta, jossa yksilö paljastaa itseään itselleen. Tämä näkemys kasvatuksesta konstituoituu subjektiivisten kokemusten välttämättömyysehtojen kautta.