Abstract The practice of teaching links long-standing philosophical questions about the building blocks of a good life to daily judgments in the classroom; in the journey to becoming a person who teaches, we must seek different ways of understanding what “good” means in the context of different social practices and communities. This doctoral thesis examines the educational innovation known as Philosophy for Children (PFC) as a platform for teachers and students to address such questions within a community of philosophical inquiry (CPI). Advocates of PFC seek to promote radical change in our understanding of growth, teaching and the relationships formed in educational contexts. In addressing these issues, this thesis contributes to the ongoing conversation about the teacher’s role within the PFC movement. The thesis comprises four interrelated studies that examine the possibilities and limits of PFC ideas by considering them in the light of general educational theorising about pedagogical action. In addition to the PFC literature, the study’s main sources are 1) the Continental tradition of European educational discourse, especially in German-speaking regions, and 2) the writings of the contemporary educational thinker Gert Biesta. The former offers an opposing view to the idea of a symmetrical, communal emergent system that seems to inform second-generation understandings of philosophical dialogue in an educational context. Gert Biesta’s ideas, especially in relation to the purpose and aims of education, help in envisioning CPI as a structuring element in teaching as a whole and all aspects of classroom life. The four studies focus on pedagogical action, the nature and role of authority in CPI and teacher agency. The thesis contends that teaching and, in particular, building a community of classroom inquiry, requires a vision of teaching as a reflective practice, informed by subject-specific and educational judgments as key dimensions of teacher reflection and wisdom. / Tiivistelmä Opettajan ammatissa filosofiset kysymykset hyvästä elämästä ja sen etsimisestä yhdistyvät opettajan päivittäisiin ratkaisuihin luokkahuoneessa. Tämä väitöskirja käsittelee kasvatuksellisia edellytyksiä ja mahdollisuuksia Filosofiaa lapsille -ohjelmassa, joka on pyrkinyt luomaan alustaa kysymyksille hyvästä elämästä osana lasten kasvua ja kasvatusta. Väitöskirja keskittyy tarkastelemaan tämän ohjelman piirissä käytyä keskustelua kasvusta, opetuksesta ja kouluopetuksessa muodostuvista kasvatussuhteista. Erityisesti väitöskirja tarkastelee edellä mainittuja käsitteitä hahmotellakseen filosofisen pedagogiikan erityispiirteitä kasvatuksellisena käytäntönä. Samalla väitöskirja kiinnittyy myös yleisemmin kasvatuksen ja opetuksen luonnetta ja tavoitteita koskevaan keskusteluun. Väitöskirja sisältää neljä toisiinsa liittyvää tutkimusta, jotka tarkastelevat pedagogisen filosofian mahdollisuuksia ja ongelmakohtia yleisen kasvatustieteen piirissä tehtyjen teoreettisten hahmottelujen valossa. Filosofiaa lapsille -liikkeen edustajien lisäksi päälähteinä toimivat 1) mannermainen pedagogisen toiminnan teorian traditio (erityisesti saksan kielialueella käyty keskustelu) ja 2) Gert Biestan viimeaikaiset kirjoitukset. Ensimmäinen tarjoaa vastakkaisen näkemyksen symmetriselle, itseään luovalle systeemille, joka vaikuttaa olevan varsinkin liikkeen toisen sukupolven edustajien filosofisen pedagogiikan kehittelyiden ytimessä. Gert Biestan ajatukset, erityisesti hänen ideansa kasvatuksen päämääristä ja tavoitteista, antavat eväitä muodostaa filosofisesta pedagogiikasta opetusta strukturoiva kokonaisuus, joka toimii oppiainerajat ylittävänä, luokan elämää ohjaavana periaatteena. Väitöskirja keskittyy erityisesti pedagogisen toiminnan, auktoriteetin luonteen ja roolin sekä opettajan toimijuuden käsitteisiin. Väitöstutkimuksen keskeinen tulos on, että filosofisesti orientoituneen kasvatuksellisen käytännön muodostuminen luokkaan vaatii opettajalta moniulotteista omien pedagogisten ratkaisujen reflektointia, ja suuntaa häntä kohti kasvatuksellista viisautta.

Abstract This study examines German educational philosopher Otto Friedrich Bollnow’s (1903–1991) existential-hermeneutic theory of discontinuous forms of education, unstetige formen der Erziehung. At the core of this theory is a view of human being subjected to education that appears disruptive and critical, influencing the development of disclosing the true powers of a person and unfolding of truths about oneself that could not be uncovered otherwise. Typically, this theory has been interpreted on the continuum of hermeneutic philosophy, as hermeneutic pedagogy with an extension of Martin Heidegger’s fundamental ontology, antisubjectivism and especially his theory of truth as unconcealment. According to this line of interpretation, Bollnow’s project brings an existential addition to classical pedagogical theories, as a level of appealing pedagogy. According to this existentialist view, education in a strict sense cannot really take place: it could not affect the true core of a person, nor this person could be subjected under any pedagogical influence in any meaningful way. The only task left for education is to appeal to the conscience of an already autonomous person. However, in this study it is claimed that this line of interpretation falls short to the fact that Bollnow’s philosophy of education builds heavily on his overall philosophical-anthropological project, which springs from Kant’s first critique and especially, as shown in this work, from Edmund Husserl’s transcendental phenomenology. The study shows, that Bollnow’s discontinuous forms of education are not resulted from hermeneutic educational reality, with an extension of existential potentiality to authenticity of a person. In fact, one could not derive such a view from mere hermeneutics. Instead, what Bollnow’s structural view of educational reality indicates, is that it should be understood as a phenomenological description of a priori categorical structures. It is claimed in the work, that the discontinuous forms are the products of phenomenological reduction. They are derived from the direct experience within consciousness, from the essence of what is experienced, from the very nature of what is it like to be in a process of becoming human. From this perspective, from the subject-point, education cannot be described as a paradox of freedom and restriction between educator and educatee, nor transmission of culture between generations, but instead could be described as the subjective experience of being educated or educating oneself, disclosing oneself to oneself, which is constituted only by the necessary conditions of these subjective experiences of discontinuity. / Tiivistelmä Tämä tutkielma tarkastelee saksalaisen kasvatusfilosofi Otto Friedrich Bollnowin eksistentiaali-hermeneuttista teoriaa kasvatuksen epäjatkuvista muodoista, unstetige formen der Erziehung. Tämän teorian ytimessä on näkemys ihmisestä altistettuna kasvatukselle joka näyttäytyy katkonaisena ja kriittisenä, vaikuttaen yksilön todellisten kykyjen ja itseä koskevien totuuksien paljastumiseen. Tyypillisesti tämä teoria on tulkittu hermeneuttisen filosofian jatkumolle, hermeneuttiseksi pedagogiikaksi jossa yhdistyy piirteitä Martin Heideggerin fundamentaaliontologiasta, antisubjektivismista sekä erityisesti teoriasta totuudesta paljastumisena. Tämän tulkintalinjan mukaisesti Bollnowin projekti tuo eksistentiaalisen lisän perinteisiin pedagogisiin teorioihin vetoamisen pedagogiikan tasona. Tähän eksistentialistiseen näkemykseen liittyen, kasvatus sen tiukassa mielessä ei ole mahdollista: se ei voisi vaikuttaa yksilön todelliseen ytimeen, eikä tämä yksilö voisi olla kasvatuksen kohteena millään mielekkäällä tavalla. Kasvatuksen ainoaksi tehtäväksi jää vetoaminen jo valmiiksi autonomisen yksilön omaantuntoon. Kuitenkin, tässä tutkimuksessa esitetään että tämä tulkintalinja epäonnistuu jättäessään huomiotta Bollnowin kasvatusfilosofian rakentumisen hänen filosofis-pedagogisen antropologian kokonaisprojektinsa pohjalta. Tämä projekti kumpuaa Kantin ensimmäisestä kritiikistä ja erityisesti, kuten tässä työssä osoitetaan, Edmund Husserlin transsendentaalista fenomenologiasta. Tämä tutkimus osoittaa, ettei Bollnowin epäjatkuvan kasvatuksen muodot pohjaudu hermeneuttiselle kasvatustodellisuudelle, jota on jatkettu yksilön eksistentiaalisen autenttisuuden mahdollisuuden ajatuksella. Itse asiassa, kyseistä teoriaa ei voisi johtaa hermeneutiikasta. Sen sijaan, Bollnowin kasvatustodellisuuden tasorakenne indikoi tulkintatapaa, jossa se nähdään a prioristen kategoriarakenteiden fenomenologisena kuvauksena. Työssä väitetään, että epäjatkuvat muodot ovat fenomenologisen reduktion tuotetta. Ne on johdettu tietoisuuden sisällöistä, välittömistä kokemuksista, niiden olemuksesta, toisin sanoen, sen luonteesta miltä tuntuu olla ihmiseksi tulemisen prosessissa. Tästä yksilönäkökulmasta käsin kasvatusta ei voida kuvailla vapauden ja pakon välisenä ristiriitana eikä kulttuurin välittämisenä sukupolvelta toiselle, vaan sen sijaan sarjana subjektiivisia katkonaisuuden kokemuksia kasvatetuksi tulemisesta ja itsekasvatuksesta, jossa yksilö paljastaa itseään itselleen. Tämä näkemys kasvatuksesta konstituoituu subjektiivisten kokemusten välttämättömyysehtojen kautta.

Abstract The study analyzes the theoretical basis of the Philosophy for Children (P4C) program elaborated by Matthew Lipman. The aim is, firstly, to identify the main philosophical and pedagogical principles of P4C based on American pragmatism, and to locate their pedagogization and possible problems in Lipman's thinking. Here the discussion is especially targeted to the thinking of John Dewey and George H. Mead as well as Lev Vygotsky, whom Lipman himself names as the most pivotal sources for his own thinking. On the other hand, the study aims at opening up new perspectives and thematizations on P4C from the viewpoint of the continental tradition of thought. The essential principles of P4C connected with reasonableness and judgment are ultimately interpreted as a neo-Aristotelian effort to contextualize philosophy by tracing it back to moderation, the man's ability to consider and solve problems that he meets in practical life kata ton orthon logon – by doing right things in the right place at the right time in the right way. This phronetic idea of 'humanizing modernity' combined with the evolution of the adult-child concept is argued to be one of the conditions for the possibility of P4C, yet leaving unsolved the basic problems involving pedagogical action as such. John Dewey's ideas arising from the critique of the modern philosophy of consciousness, focusing on the significance of philosophy in practical human life and linked to the basic nature of human knowing and intellectual growth and, further, to the ideal of a democratic community, are shown to form the main intellectual sources of P4C. Dewey's philosophy as a general theory of education means a solid linking of the concepts of experience and inquiry to the practice of education. This is based on the naturalistic conception of man according to which man is built in dynamic transaction with his environment, experiencing the true meanings of his ideas in the consequences of his actions as he tries to solve problematic situations. So, inquiry as a method of reflective thinking forms the basis for education based on intellectual growth. A condition for it is a context meaningful for the child in which the paradigm of inquiry can be realized authentically. It is therefore important in education to provide circumstances that stimulate the child's curiosity, initiating a process of inquiry that further enables, through the formation of reflective habits, the development of a democratic community. The purpose of the pedagogical interaction taking place in the process of inquiry is to produce educative experiences for the child, making the pedagogical relationship vanish at the same time. The idea is that in pedagogical action the child's subjectivity, his desire and impulses are adapted to the tradition, yet generating at the same time a prospective, reflective habit, thus freeing the educatee to think intelligently for himself. The study shows the articulation of these principles in Lipman's practical effort to convert the classroom into a community of inquiry, but it also argues that the above-mentioned Bildung theoretical core problem of pedagogical action, related to its paradoxical special characteristics to produce autonomous subjectivity, is not thematized. In connection with this issue, the educational thinking of Kant and Hegel is discussed especially from the viewpoint of philosophy teaching. To provide a new perspective for the discussion, the study outlines the community of inquiry as an 'educative space' from the viewpoints of the pedagogical relationship typical of hermeneutic pedagogy and of non-reflective functional structures and phenomena based on pedagogical intuition that are linked to it. / Tiivistelmä Tutkimuksessa eritellään Matthew Lipmanin kehittelemän Filosofiaa lapsille (P4C) ohjelman teoreettisia perusteita. Tarkoituksena on ensinnäkin identifioida P4C:n amerikkalaiseen pragmatismiin palautuvat filosofiset ja pedagogiset pääperiaatteet sekä paikallistaa niiden pedagogisoituminen sekä mahdolliset ongelmat Lipmanin ajattelussa. Tällöin tarkastelun kohteena on erityisesti John Deweyn ja Georg H. Meadin ajattelu sekä lisäksi Lev Vygotsky, jotka kolme Lipman itse nimeää oman ajattelunsa merkittävimmiksi lähteiksi. Toisaalta tutkimuksessa pyritään avaamaan P4C:lle uusia näkökulmia ja tematisointeja mannermaisen ajatteluperinteen näkökulmasta. P4C:n keskeiset järkevyyteen ja arvostelukykyyn liittyvät periaatteet tulkitaan viimekädessä uusaristotelisena pyrkimyksenä kontekstualisoida filosofia palauttamalla se kohtuullisuuteen, ihmisen kykyyn harkita ja ratkaista käytännöllisessä elämässä kohtaamiaan ongelmia kata ton orthon logon – tekemällä oikeita asioita oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikealla tavalla. Tämä 'modernin inhimillistämisen' froneettinen idea yhdistyneenä aikuinen-lapsi käsitteen evoluutioon argumentoidaan P4C:n yhdeksi mahdollisuusehdoksi, joka jättää kuitenkin pedagogiseen toimintaan sinänsä liittyvät perusongelmat ratkaisematta. John Deweyn modernin tietoisuusfilosofian kritiikistä nousevat, filosofian merkitystä ihmisen käytännöllisessä elämässä korostavat näkemykset, jotka liittyvät inhimillisen tietämisen ja älyllisen kasvun perusluonteeseen sekä edelleen demokraattisen yhteisön ideaaliin osoitetaan P4C:n keskeisiksi intellektuaalisiksi lähteiksi. Dewey'n filosofia yleisenä kasvatuksen teoriana merkitsee kokemuksen ja tutkimuksen käsitteiden kiinteää kytkemistä kasvatuksen käytäntöön. Tämä perustuu naturalistiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan ihminen rakentuu dynaamisessa transaktiossa ympäristönsä kanssa kokien ideoidensa todet merkitykset toimintansa seurauksissa pyrkiessään ratkaisemaan ongelmallisia tilanteita. Tällöin tutkimus reflektiivisen ajattelun metodina muodostaa perustan älylliseen kasvuun perustuvalle kasvatukselle. Sen ehtona on sellainen lapselle merkityksellinen konteksti, jossa tutkimuksen paradigma voi toteutua autenttisena. Kasvatuksessa on siten tärkeää luoda olosuhteet, jotka stimuloivat lapsen uteliaisuutta käynnistäen tutkimuksen prosessin, joka edelleen mahdollistaa reflektiivisten tapojen muodostumisen kautta demokraattisen yhteisön kehittymisen. Tutkimuksen prosessissa tapahtuvan pedagogisen interaktion tarkoituksena on tuottaa lapselle kasvattavia kokemuksia häivyttäen samalla pedagogista suhdetta. Ajatuksena on, että pedagogisessa toiminnassa lapsen subjektiviteetti, hänen halunsa ja impulssinsa sovittuvat traditioon generoiden samalla kuitenkin tulevaisuuteen suuntautuvaa, reflektiivistä tapaa vapauttaen näin kasvatettavan ajattelemaan älykkäästi itse. Tutkimuksessa osoitetaan näiden periaatteiden artikuloituminen Lipmanin käytännöllisessä pyrkimyksessä muuntaa koululuokka tutkivaksi yhteisöksi, mutta samalla kuitenkin argumentoidaan, että mainittu pedagogisen toiminnan sivistysteoreettinen ydinongelma liittyen sen paradoksaaliseen erityisluonteeseen autonomisen subjektiviteetin tuottamiseksi ei tematisoidu. Tämän kysymyksen yhteydessä tutkimuksessa tarkastellaan Kantin ja Hegelin kasvatusajattelua erityisesti filosofian opetuksen näkökulmasta. Uutena avauksena tutkimuksessa hahmotellaan tutkivaa yhteisöä 'kasvattavana tilana' hermeneuttiselle pedagogiikalle ominaisen pedagogisen suhteen ja siihen kytkeytyvien ei-reflektiivisten, pedagogiseen intuitioon perustuvien toimintarakenteiden ja ilmiöiden näkökulmasta.

Abstract John Dewey has been widely accepted as a modern classic in educational philosophy. Dewey's general philosophy has gained new interest lately, as well. This interest reflects both a need to find alternatives for analytic and continental philosophies, as well as a need for a naturalistic critique of the modernist presuppositions of Cartesian and transcendental philosophies. Dewey's reconstructive philosophy has encouraged the approach of this study. The reconstructive approach combines the synchronic and diachronic analyses of philosophical concepts with a pragmatist critique that trusts in the power of philosophy to guide human practice. The possibility of such pragmatist critique explains the central role of pedagogy in Dewey's philosophy: Dewey saw pedagogy as a social laboratory where philosophical concepts are tested for their pragmatic potential in enhancing democratic cultural formation. The present study is guided by the central idea that the naturalistic outlook of Dewey's mature philosophy can serve as a thematic framework for contemporary philosophies of art and music. Recent readings of Dewey's work suggest important links between his pedagogy and aesthetics. If Dewey's later philosophy is examined systematically, it becomes clear that his concept of (a)esthetic experience has an important summative function; it unifies his ideas concerning epistemology, ontology, and moral theory in a "soft" naturalistic anthropologic-pedagogical perspective. Dewey finds the core of existence in the process of human growth where experience is continually transformed into culture through communicative practice. Ideally, human growth involves both an immediate, aesthetic dimension, as well as a mediated, instrumental dimension. An important function of art is to bring out the aesthetic moments of growth. With this thesis in mind, Dewey radically extends his concept of art to comprise all cultural practices that balance their means with their ends. Art educates as it is worked out in means-ends-praxis, that is, in social practice that aims both at mediate and immediate good. In the framework of Dewey's naturalistic pragmatism, art education has two crucial functions: (1) to work out the possibilities of aesthetic expression and perception in a pragmatic process of learning by doing; and 2) to point out the paradigmatic moments of meaning making in the best of art. To the philosophers of music education, Dewey's philosophy can open up a new critical horizon where both aesthetic and praxial outlooks can meet in the experimental terms of naturalistic pragmatism. / Tiivistelmä John Deweyn asema pedagogiikan klassikkona on tunnustettu jo vuosikymmeniä. Myös Deweyn laajempi filosofia on saanut osakseen uutta kiinnostusta. Tämä kiinnostus liittyy sekä vaihtoehtojen hakemiseen analyyttiselle ja mannermaiselle filosofialle että modernin filosofian kartesiolaisten ja transsendentaalisten lähtökohtien naturalistiseen kritiikkiin. Deweyn filosofialle ominainen rekonstruktiivinen lähestymistapa on innoittanut käsillä olevaa tutkimusta. Rekonstruktiivinen lähestymistapa edellyttää filosofisten käsitysten synkronisen ja diakronisen analyysin ohella pragmatistista kritiikkiä, johon liittyy luottamus filosofian voimaan ohjata inhimillisiä käytäntöjä. Pragmatistisen kritiikin mahdollisuus selittää pedagogiikan keskeisen aseman Deweyn filosofiassa. Deweylle kasvatus on laboratorio, joka tarjoaa mahdollisuuden koetella filosofisten käsitysten pragmatistista toimivuutta demokraattisen kulttuurin rakennusaineina. Tämän tutkimuksen temaattisena johtolankana toimii ajatus Deweyn myöhäiskauden naturalistisen pragmatismin soveltuvuudesta oman aikamme taide- ja musiikkikasvatusfilosofiseksi tarkastelutavaksi. Uudemmassa Dewey-tutkimuksessa onkin tuotu esiin Deweyn estetiikkaan ja pedagogiikan välisiä yhtymäkohtia. Tarkasteltaessa Deweyn myöhäiskauden filosofiaa kokonaisuutena, mikä on tämän työn tavoitteena, on lisäksi helppo huomata, että esteettisen kokemuksen käsitteellä on tärkeä asema hänen tiedonfilosofiansa, ontologiansa ja moraalifilosofiansa täydentäjänä. Deweylle inhimillisen eksistenssin ytimessä on kasvuprosessi, jossa kokemuksesta muovataan demokraattista kulttuuria kommunikatiivisessa toiminnassa. Tähän pragmatistiseen merkityksen tuoton prosessiin (ja siihen liittyvään pedagogiseen projektiin) liittyy parhaimmillaan esteettinen ulottuvuus. Kasvu sulkee sisäänsä sekä välineellisiä että välittömästi koettuja momentteja. Taiteen tärkeänä tehtävänä on tuoda esiin kasvuprosessiin liittyviä esteettisiä momentteja osana pragmaattista merkityksen tuottoa. Taide käsittääkin Deweylla kaiken kulttuurisen toiminnan, johon liittyy keinojen ja päämäärien välinen tasapaino. Kasvattavana toimintana taide on means-ends-praksista, keinonsa ja päämääränsä tasapainottavaa yhteiskunnallista käytäntöä, joka pyrkii samanaikaisesti sekä välilliseen että välittömään hyvään. Taidekasvatukselle jäsentyy Deweyn naturalistisessa pragmatismissa kaksi päätehtävää: (1) harjoituttaa esteettisen ilmaisun ja havainnon mahdollisuuksia pragmaattisessa tekemällä oppimisessa ja (2) osoittaa taiteissa kulminoituvia inhimillisen merkityksentuoton paradigmaattisia momentteja. Musiikkikasvatusfilosofeille Deweyn filosofia voi avata uuden kriittisen horisontin, jossa sekä perinteinen esteettinen näkökulma että uudempi praksiaalinen näkökulma voivat kohdata toisensa naturalistisen pragmatismin eksperimentaalisessa viitekehyksessä.