Abstract Rare and elusive species are difficult to study, because they are usually secretive, solitary, occur at low densities and have large home ranges. Wolverines (Gulo gulo) can both hunt and scavenge for food. In Fennoscandia, wolverines co-exist with either wild or semi-domesticated reindeer, which constitute their most important winter food. Approximately half of the 180–220 Finnish wolverines are found in northern Finland within the reindeer management area. However, the other half of the population is distributed in eastern and central Finland, and the ecology of wolverines especially in this area is poorly known. This research examined the habitat selection, diet and population genetics of wolverines in northern and eastern Finland. The results suggest that wolf presence is one of the most important variables influencing the habitat selection of wolverines. This finding supports the speculative idea that wolverines might benefit from being sympatric with wolves through increased scavenging opportunities. Furthermore, both the reproductive status of wolverines and the availability of different prey items were found to affect the wolverine diet. In northern Finland, semi-domesticated reindeer and mountain hare were the most frequently utilized prey species for breeding female wolverines. In eastern Finland, the most important food source for breeding females was moose carrion, whereas males and non-breeding females heavily utilized mountain hares. These results support the predictions of the optimal foraging theory, suggesting that wolverines opportunistically utilize the food source that is most energy-efficiently available. In areas with a low density of medium-sized ungulates, scavenging of wolf- and human-killed carrion plays an essential role in food acquisition by wolverines. According to the results of a population genetics investigation, two wolverine subpopulations exist in Finland: a northern and an eastern one. The overall genetic variability was found to be low, and signs of a recent population bottleneck were detected in both populations. It is likely that the wolverine populations in Finland would benefit from improved connectivity between them, but also with neighbouring populations in Scandinavia and north-eastern Russia. / Tiivistelmä Ahma (Gulo gulo) tunnetaan sekä haaskansyöjänä että keskikokoisia hirvieläimiä ja pienriistaa saalistavana petona. Fennoskandian alueella peuran kesy tai villi muoto on ahman merkittävin saalislaji. Noin puolet Suomen 180–220 ahmasta elää Pohjois-Suomessa poronhoitoalueella, ja loput Itä- ja Keski-Suomessa. Poronhoitoalueen ulkopuolella elävien ahmojen ekologiaa on tutkittu erityisen vähän. Väitöstyössäni tarkastelin ahman habitaatinvalintaa, ruokavaliota ja populaatiogenetiikkaa pääasiassa Pohjois- ja Itä-Suomen alueilla. Tutkimukseni tulokset osoittivat, että suden läheisyys oli yksi tärkeimmistä ahman habitaatinvalintaan vaikuttavista tekijöistä. Tämä havainto tukee hypoteesia, jonka mukaan ahma saattaisi hyötyä susien läheisyydestä suuremman haaskatiheyden ansiosta. Todennäköisesti ahmat elävät mielellään samoilla seuduilla susien kanssa, mutta kaihtavat läheistä kanssakäymistä välttääkseen killansisäisen saalistuksen. Tutkimusteni perusteella sekä ahman lisääntymistila että alueen saaliseläinten saatavuus vaikuttivat ahman ruokavalioon. Poro ja metsäjänis olivat lisääntyvien ahmanaaraiden tärkein ravintokohde Pohjois-Suomessa. Itä-Suomessa merkittävin lisääntyvien naaraiden ravintokohde oli hirvi, jota ahmat hyödyntävät lähinnä haaskojen muodossa, mutta urokset ja ei-lisääntyvät naaraat sen sijaan saalistivat eniten metsäjänistä. Ahmat siis näyttävät hyödyntävän opportunistisesti sitä ravintokohdetta, joka kullakin alueella on energiatehokkainta saavuttaa. Susien ja ihmisten jälkeensä jättämät haaskat ovat merkittävä ravintolähde ahmoille alueilla, joilla keskikokoisten hirvieläinten tiheydet ovat alhaisia. Ahman populaatiogeneettinen tutkimus osoitti, että Suomen ahmat ovat geneettisesti jakautuneet kahteen alapopulaatioon, pohjoiseen ja itäiseen. Ahmakannan geneettinen monimuotoisuus oli pientä, ja molemmissa alapopulaatiossa oli nähtävissä merkkejä äskettäisestä pullonkaulailmiöstä. Populaatioiden välisen geenivirran määrän tulisi olla nykyistä korkeampi, jotta ahmakannan elinvoimaisuuden voisi katsoa olevan turvattu tulevaisuudessa.