Tutkimuksessa tarkastellaan roomalaisten gallialaiskuvaa tasavallan kauden lopulla ja keisariajan alussa, noin vuodesta 80 eaa. vuoteen 9. Lähdeaineistona on käytetty latinankielisiä lähteitä, jotka ovat asettaneet ajallisen rajauksen alkupisteen. Ajanjaksoa varhaisemmilta ajoilta roomalaisten gallialaisia kuvaavasta kirjallisuudesta on säilynyt vain fragmentteja. Myös häilyvä päätepiste on lähteiden asettama, sillä monet käytetyistä lähteistä on kirjoitettu ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Tarkoituksena on kuitenkin tutkia gallialaiskuvaa ennen kuin kelttiläinen maailma muodostui keisarikaudella kiinteäksi osaksi Rooman valtakuntaa. Tutkimus perustuu historiallisen kuvatutkimuksen metodeihin. Kuvaa tarkastellaan tällöin kuvan luojasta käsin ja sen selittämisessä on otettava huomioon kuvan luojan asema ja intressit yhteiskunnassa sekä toisaalta hänen ympäristönsä vallitsevat sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset olosuhteet. Tutkimustehtävänä on selvittää, minkälainen kuva roomalaisilla oli gallialaisiksi kutsumistaan kelteistä ja miksi se oli sellainen kuin oli. Avainkysymys on, mitkä piirteet gallialaisille katsottiin ominaisiksi. Vallitseva teema on gallialaiskuvan peilaaminen roomalaista arvojärjestelmää vasten. Tällöin voidaan selvittää, missä valossa roomalaiset mahdollisesti näkivät gallialaiset, eli oliko kuva negatiivinen, neutraali vai positiivinen. Moraalia käytettiin roomalaisessa kirjallisessa traditiossa niin historiallisten ja yhteiskunnallisten kysymysten sekä melkein kaikkien muidenkin elämän osa-alueiden selittämiseen, joten lähestymistapa on tältä osin oikeutettu. Lähteet muodostuvat Rooman latinankielisen yläluokan kirjoittamista puheista ja historiateoksista. Lähteiden perusteella on muodostettavissa varsin yhtenäinen ja vakiintuneen oloinen käsitys gallialaiskuvasta. Sen voidaan olettaa johtuvan retorisesta traditiosta, joka korosti pysyvien teemojen käyttöä. Uskottava esitys ei voinut liiaksi poiketa vakiintuneista käsityksistä. Toisaalta lähteiden kirjoittajien intressit vaikuttavat hyvin samankaltaisilta, joten valtavirran vastaisen kuvan muodostamiseen tuskin edes oli tarvetta. Sisällöltään kuva oli huomattavan negatiivinen ja roomalaisen arvojärjestelmän vastainen. Roomalaisten silmissä kenties huomattavin piirre gallialaisissa oli heidän itsehillintänsä puute, jolla oli mahdollista selittää muita heille ominaisiksi katsottuja piirteitä. Näitä olivat arvaamattomuus ja impulsiivisuus käytöksessä sekä yletön ja kohtuuton elämäntapa. Vuosisatoja jatkuneet vihollisuudet olivat muodostaneet roomalaisten mieliin käsityksen gallialaisista uhkana, joka oli käyttökelpoinen retoriikassa vielä varsinaisen uhan hälvettyäkin. Rooman vihollisina käsitys gallialaisista oli voimakkaan dualistinen, sotilaallisen voiman ja heikkouden esiintyessä siinä saman aikaisesti. Kuvauksissa kansojen välisistä kohtaamisista gallialaisten tehtävänä oli roomalaisten heikompina vihollisina ilmentää näiden moraalista kumpuavaa ylivoimaa ja glorifioida heidän saavutuksiaan.

Tutkielma käsittelee antiikin kirjallisten lähteiden välittämää kuvaa Roomaa vuosina 14–37 hallinneesta Tiberius Caesarista. Metodina tutkielmassa on käytetty historiallista kuvatutkimusta. Lähteinä ovat Cornelius Tacituksen, Dio Cassiuksen, Gaius Suetoniuksen ja Velleius Paterculuksen historiateokset. Koska historiankirjoitus oli keisariajan Roomassa useilla tavoilla värittynyttä, hallitsijoiden kuvauksiin historiankirjoituksessa vaikuttivat kirjoittajien omien motiivien lisäksi yhteiskunnallinen tilanne ja poliittinen vapaus. Tutkielmassa on selvitetty tutkimuskysymysten kautta, millaisia mielikuvia historiankirjoittajat loivat Tiberiuksen hallintokaudesta ja tämän henkilöstä ja miten ja miksi mielikuvat luotiin. Lähteiden analyysissa on tarkasteltu Rooman keisariajan historiankirjoituksessa yleisesti vaikuttaneita motiiveja ja niiden suhtautumista käsitellyn hallitsijan kuvaukseen. Tutkielmassa ei ole pyritty luomaan kokonaiskuvaa Tiberiuksesta ja tämän hallintokaudesta, vaan keskitytty mielikuviin, joita niistä haluttiin historiankirjoituksen avulla välittää eri aikoina.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on piikojen pukeutuminen Oulun kaupungissa 1700-luvulla. Tutkimuksessani nostan esiin kaupungin suurimman, mutta vähän tutkitun väestöryhmän. Lähestyin piikojen elämää materiaalisen kulttuurin kautta; mitä heidän vaatetuksensa kertoo vallinneista normeista, piikojen identiteetistä ja kansan vaurastumisesta vuosisadan kuluessa. Päälähteenäni käytin Oulun maakunta-arkistossa säilytettäviä piikojen perukirjoja. Vertasin piikojen omistamia vaatteita oululaisen kauppiaan perukirjaluettelosta löytyviin kankaisiin. Tutkimuskirjallisuuden avulla tein vertailua talonpoikaisnaisten vaatetukseen sekä säätyläisnaisten pukeutumiseen. Suurimmaksi osaksi piikojen perukirjoihin dokumentoidut vaatteet olivat tyypilliseen rahvaan naisen pukuun kuuluneita vaatteita; hame, röijy ja esiliina, useimmiten myös myssy ja huivi. Vaatteiden materiaalista oli asetuksin säädetty, että rahvas sai käyttää ainoastaan kotimaisista villoista valmistettuja kankaita. Tämä näkyi selvästi piikojen vaatetuksessa. Piikojen perukirjat sisälsivät kuitenkin useiden kotikutoisten kankaiden lisäksi myös paljon osto- ja tuontikankaita. Erityisesti puuvilla- ja karttuunivaatteet yleistyivät tutkimusjakson lopulla. Ylellisyysasetukset lieventyivät 1770-luvulla ja niiden pukeutumista ohjaava vaikutus väheni vuosisadan loppua kohden, mikä on havaittavissa myös tutkimusaineistossa. Köyhempienkin piikojen mahdollisuus ostokankaiden hankintaan kuvastaa tavallisen kansan vaurastumista. Piikojen vaatetus oli hyvin samantyyppinen kuin talonpoikaisnaisilla, lukuun ottamatta joitain eroavaisuuksia, jotka kertovat paitsi alueellisista eroista myös henkilökohtaisista valinnoista. Selkeästi säätyläisten yksinoikeuden piiriin kuuluneet silkkiset päällysvaatteet puuttuivat piikojen puvustoista. Sen sijaan oikeutta myssy- ja huivisilkkien käyttöön piiat olivat hyödyntäneet ahkerasti. Mitä enemmän piiat omistivat vaatteita, sitä enemmän heidän omistamansa vaatteet erosivat toisistaan. Eroa piikojen keskinäiseen pukeutumiseen toivat vaatteiden määrän ja laadun lisäksi asusteet, jotka on aiemmassa tutkimuksessa määritelty osaksi säätyläisten vaatetusta. Yhteiskunnassa vallinneista säädöksistä johtuen eri sosiaalisiin ryhmiin kuuluneet ihmiset pukeutuivatkin usein eri tavalla, mutta näin ei kuitenkaan ollut aina. Piiat sosiaalisena ryhmänä eivät myöskään muodosta homogeenista kokonaisuutta, eikä heidän ammattinsa ollut ainoa heidän identiteettiään määrittänyt tekijä.

No description available.

No description available.

No description available.

No description available.

Tutkielman aiheena on eri sosiaaliryhmien kuluttamiskäyttäytyminen Raahen seudulla 1800-luvun toisella neljänneksellä. Tutkimusaika on rajattu suurten kauppahuoneiden loistokauden alkuun, ennen suurten taloudellisten murrosten kautta. Päälähteenä tutkielmassa ovat Sovion kauppahuoneen tilikirjat. Tutkielmassa selvitetään, mitä Raahen seudulla kulutettiin ja kuinka paljon, sekä millaisia eroja eri sosiaaliryhmien kuluttamistottumuksissa oli ja mitä eroja oli maaseudun- ja kaupungin väestön kuluttamiskäyttäytymisellä. Sosiaaliryhmät ovat tässä työväki, maaseudun väestö, porvarit ja säätyläiset. Metodina on käytetty pääasiassa kvantitatiivista tutkimusta sekä vertailua. Tutkielmaan on laskettu kuinka paljon kukin sosiaaliryhmä on käyttänyt tutkimuskaudella rahaa kauppahuoneelta yleisimmin ostettuihin välttämättömyys- ja ylellisyyshyödykkeisiin eli rukiiseen, suolaan, pukeutumiseen, alkoholiin, kahviin ja sokeriin. Työväki osti enimmäkseen välttämättömyyshyödykkeitä, joista ehdottomasti yleisin oli ruis, suolaa ja pukeutumistuotteitakin ostettiin jonkin verran. Näiden tuotteiden lisäksi työväki kuten muutkin ryhmät nosti kauppahuoneelta usein käteistä rahaa. Työväki osti joskus myös ohraa, kalaa ja rakennustarpeita, jotka nekin olivat melko yleisiä hankintoja myös muissa sosiaaliryhmissä. Ylellisyyshyödykkeitä ryhmä osti harvoin ja tuotteet olivat laadultaan melko yksinkertaisia, alkoholeista kulutettiin lähinnä viinaa. Luksustuotteiden kuluttaminen oli ryhmän sisällä keskittynyt jonkin verran samoille henkilöille. Kuluttamisesta voidaan päätellä, että ainakin joillain työväkeen kuuluneista oli mahdollisuus käyttää rahaa muuhunkin kuin vain kaikkein tarpeellisimpiin asioihin. Maaseudun väestö kulutti niin ikään paljon välttämättömyyshyödykkeitä, joista eniten rahaa käytettiin rukiiseen. Tästä huolimatta suola oli yleisin ostos. Rukiin suuret ostomäärät johtuivat siitä, että vaikka peltoviljelyä edelleen harjoitettiin tärkeänä elinkeinona, ei sato aina riittänyt omaankaan tarpeeseen, jolloin syöntivilja oli ostettava muualta. Suolan merkittävää osaa ostoissa puolestaan selittää se, että sitä on tarvittu maalla tuotettujen tuotteiden kuten voin säilömiseen. Luksusta ei maaseudullakaan ostettu paljoa, mutta kun sitä ostettiin, oli alkoholi suosituin valinta. Laadultaan ostettu alkoholi oli yleensä viinaa tai rommia. Maaseudun asukkaat ostivat tuotteita yleensä suuremmissa erissä kuin kaupungin työväki, sillä hankintojen tekeminen oli etäisen sijainnin vuoksi hankalampaa kuin kaupungissa. Porvaristo osti tuotteita oman käytön lisäksi ammatinharjoittamista varten, esimerkiksi leipuri osti paljon sokeria ja seppä runsaasti rautaa. Ylellisyyttä ostettiin hieman enemmän suhteessa välttämättömyystuotteisiin kuin aiemmissa ryhmissä ja kulutetut laadut olivat monipuolisempia. Säätyläiset olivat henkilömäärältään pienin ryhmä, mutta he käyttivät selvästi eniten rahaa lähes jokaiseen tuotteeseen. Ryhmä oli varakkain ja siksi heillä oli mahdollisuus kuluttaa enemmän. Osan suurista ostoista selittää kuitenkin jälleenmyynti. Suuri osa ryhmään kuuluneista henkilöistä oli kauppiaita, joten he ovat käyttäneet Sovion kauppahuonetta tukkunaan ostaen sieltä suuria eriä ja myyden niitä muille. Luksustuotteita säätyläiset ostivat selvästi monipuolisemmin kuin muut ryhmät. Ostoksissa mainittiin esimerkiksi kaneli, riisiryynit, viikunat, ruusut, ranskalainen viini ja arrakki. Raahen säätyläisten kuluttamista ei kuitenkaan voida pitää mitenkään erityisen ylenpalttisena.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on naisprostituoituja kohtaan koetun toiseuden sekä miessubjektin rakentuminen ensimmäisellä vuosisadalla eläneen roomalaisen runoilijan Martialiksen epigrammeissa. Toiseus ymmärretään tutkimukseni puitteissa ennen kaikkea sosiaalisen etäisyyden ja vierauden kokemiseksi. Miessubjekteilla tarkoitetaan Martialiksen teksteissä esiintyviä miehisiä hahmoja, jotka jollain tapaa ilmentävät toimijuutta sekä roomalaista miehuutta. Tutkimuksen lähtökohtaisena asetelmana on runoilijan muodostaman roomalaisten prostituoitujen kuvan sekä prostituoitujen ja miestoimijoiden välisen vuorovaikutussuhteen ja hierarkkisen asettautumisen tarkastelu. Martialis on valittu tutkimuksen päälähteeksi, koska hän todistetusti kiinnittää teksteissään paljon huomiota ihmisten välisiin suhteisiin sekä roomalaiseen seksuaalikäyttäytymiseen. Ensisijaisena tutkimusmetodina käytän Peter Stallybrassin ja Allon Whiten tutkimuksessa The Politics and Poetics of Transgression (1986) esitettyä teoriaa siitä, miten subjektinmuodostus tapahtuu luomalla nk. alempiarvoinen toinen, joka esitetään normatiivisuuteen pyrkivästä, sosiaalista ylempää edustavasta subjektista eriävänä. Keskeistä on näiden ylemmän ja alemman kohtaaminen sekä niihin liitetyt symboliset assosiaatiot, joita luotu diskurssi hyödyntää. Tutkimukseni perushypoteesina on, että tarkastellussa aineistossa prostituoidun hahmoa käytetään miehisen subjektin ja tämän kokemusten määrittelyyn, mikä ilmentäisi prostituoituja kohtaan koettua toiseutta sekä heidän symbolista arvoaan. Oletuksena on, että miehen ja naisprostituoidun välinen seksuaalinen kanssakäyminen esitetään merkityksellisenä, samoin kuin näiden välinen sosioekonominen suhde. Transgressio eli sosiaalisten rajojen ja konventioiden rikkominen nähdään keskeisenä tekijänä eri hahmojen ja näiden välisten suhteiden määrittelyssä, sillä se paljastaa näiden rajojen olemassaolon ja niitä määrittäneet arvot. Prostituoitujen representaatioiden ja miessubjektien rakentumisprosessin perusteella on mahdollista pohtia, mitkä kulttuuriset ja sosiaaliset tekijät vaikuttivat niiden syntyyn ja miksi niistä muodostui sellaisia, jollaisina Martialis ne esittää. Keskeisinä tutkimustuloksina ilmenee, että Martialiksella prostituoitujen representaatiot ovat avainasemassa miehisten subjektien muodostusprosessissa. Seksuaalisesti alistuvana hahmona prostituoitu esitetään roomalaisen miehen äärimmäisenä vastakohtana, mikä korostaa hahmon symbolista merkitystä. Relevantiksi vertailukohteeksi prostituoidulle osoittautuu roomalaisen matroonan eli vaimon hahmo, jonka Martialis esittää miehistä toimijuutta tavoittelevana uhkatekijänä. Näin ollen passiivinen prostituoitu puolestaan edustaa sovinnaisempaa naisseksuaalisuutta. Miessubjektien keskuudesta ylitse muiden nousee Martialiksen ensimmäisen persoonan muodossa esiintyvä primäärisubjekti, joka näyttäytyy aina seksuaalisesti hallitsevana ja normatiivisena toimijana, kun taas toissijaisiin miessubjekteihin yhdistetään niitä epäsovinnaisia ominaisuuksia, jotka tekevät prostituoiduista kehollisesti ja moraalisesti saastuneita. Eri hahmojen välisiä suhteita määrittää ensi sijassa elimellinen seksuaalinen relaatio, joka sekoittuu roomalaisen yhteiskunnan jyrkkään sosiohierarkiaan. Keskeiseksi nousee miehisten toimijoiden velvollisuus oman kehollisen ja sosiaalisen eheyden säilyttämiseen. Näin ollen seksuaaliset aktit ilmenevät aggressiivisina toimina, joiden tarkoituksena on halujen kohteen alistaminen. Epäsovinnaiset aktit johtavat saastumiseen sekä miehuuden olemusta määrittävän integriteetin tuhoutumiseen. Prostituoiduille seksuaalisesti alistuvat toissijaiset miessubjektit omaksuvat näiden saastaisuuden, ja tämä transgressio osoittaa ne rajat, joita määrittivät roomalaisen yhteiskunnan sukupuolille ja sosiaalisille ryhmille asettamat konventiot. Martialis siis käyttää roomalaisen yhteiskunnan marginaalissa sijaitsevia prostituoituja ihanteellisen miessubjektin luomisessa esittämällä nämä ekskluusion kautta roomalaisen miehen etäisimpänä toisena. Koska prostituoidut kuitenkin esitetään sekä inhon että halun kohteina, on tämä asetelma väistämättä ristiriitainen. Olennaisinta on se symboliikka, jota hän prostituoiduilta omaksuu.

Tutkimus käsittelee maakuntalehti Lapin Kansassa käytyjä keskusteluja Euroopan unionin (EU) tavoite 6 -rakennerahasto-ohjelmasta Suomen ensimmäisellä EU-jäsenkaudella ja lehden roolia niissä. Tutkimuksessa sovelletaan metodeina diskurssianalyysiä ja menneen tulevaisuuden tarkastelua. Huomio kiinnittyy siis tutkimusaineistossa käytettyyn kieleen ja sen taustalla näkyviin motiiveihin ja ilmiöihin sekä menneeseen tulevaisuudenajatteluun. Metodien avulla selvitetään, minkälaisia keskusteluja lehdessä käytiin rakennerahastoihin liittyen, missä meni lehden kannan raja sekä mitkä toimijat lehti nosti uutisissa esiin ja mikä lehden rooli oli keskusteluissa. Aluksi uutisissa oli mukana useita maakunnallisia toimijoita virkamiehistä yrittäjäjärjestöihin. Tämä heijasteli hyvin ohjelman luontiin liittynyttä innokkuutta Lapissa. EU koettiin uutena toivona siinä, että maakunta voisi jatkossa toimia ohi jähmeäksi koetun kansallisen keskushallinnon, jonka myöhemmin katsottiin vievän kaiken EU:sta saadun hyödyn. Niin keskusteluihin osallistuneet henkilöt kuin lehti korostivat ohjelman luonnissa myytillisellä yhteisöretoriikalla Lapin erityisyyttä suhteessa muihin maakuntiin ja myöhemmin byrokraattiseksi tilaksi uutisoituun Helsinkiin. Lappi esitettiin homogeenisena alueena, vaikka rivien välistä oli luettavissa myös vaikkapa edunvalvonnalla saavutettujen etujen jakautumiseen liittyvää eriarvoisuutta maakunnan sisällä. Koko tarkastellun ajanjakson aikana oli huomiota herättävää se, että Lapissa etsittiin ensisijaisesti lyhyen tähtäimen keinoja parantaa maakunnan taloudellista tilannetta. Virkamiehet esittivät yrittäjien löytäneen rakennerahastohankkeet, vaikka niihin liittyvässä tiedossa ja rahoituksessa oli puutteita. Myös lehti linjasi rakennerahastovarojen käytön sopivan parhaiten perinteisiksi katsomiensa elinkeinojen tukemiseen ja suitsi hanketoimijoita rakennerahan käytöstä koulutushankkeisiin yrityshankkeiden kustannuksella. Vaikka lehti suhtautui ilmeisen kriittisesti rakennerahan käyttöön, käsitteli se kuitenkin sitä uutisissaan myös metaforien kautta, jolloin kevyen koristeellisuuden ansiosta rahoituksen ympärille ladattiin arvonnan tunnelmaa reunaehtoisuuden sijaan. Tavoite 6 -ohjelma esitettiin lehdessä pysyvämpänä kuin mitä se todellisuudessa oli. Ohjelman väliaikaisuus oli tiedossa, mutta sen loppuminen esitettiin uhkaavana. Tällä niin lehti kuin lappilaiset toimijat motivoivat maakuntaa edunvalvontaan. Vuonna 2000 aloittaneen uuden tavoiteohjelman neuvotteluissa Lapin liitto antoi lopulta kiitosta myös keskushallinnolle, mutta lehti esitti Lapin pääsyn ohjelmaan liiton meriitiksi ja säilytti roolinsa maakunnan puolestapuhujana.