abstract: The stories in this document are only loosely related thematically. They cohere instead by way of other mechanisms. They are often the products of significant formal experimentation. They are an attempt to privilege mystery and asymmetricality over causality and shapeliness. / Dissertation/Thesis / M.F.A. Creative Writing 2012

abstract: Victorian London was often confronted with the filth and waste that was the result of urban civilization. The Victorians saw themselves as a race of humanity above the savage tribes. While steps were taken to repress these natural and instinctual products of humanity, human waste and filth were powerfully incorporated in the fictional writings of Charles Dickens and George Gissing. I argue that this incorporation of filth and waste in both OUR MUTUAL FRIEND and THE NETHER WORLD serves as a metaphorical statement on the living conditions of the Victorian lower class. Using the urban travelogues of Dickens and Gissing's contemporaries, along with the analysis on waste and filth done by Sigmund Freud and Julia Kristeva, I argue that the interpretation of waste by Dickens and Gissing define a permeable boundary between London's residuum and the rest of urban society. Oftentimes, the definition of waste and filth become entangled with the definition of value and money. While Dickens chooses to focus on an optimistic outcome of the use value of waste; Gissing sees no hopeful future for the inhabitants of London's slums. I argue that Dickens, throughout his novel, showcases a modernistic use value for the waste of civilization through the recyclable qualities of waste. Gissing, in opposition to Dickens' optimism, sees a more fatalistic future for civilization. Both novels are able to provide a blueprint for the future of urban society, by establishing that filth and waste is a unifying element of civilization, and by establishing the important role that filth can play within the value system of Victorian London. / Dissertation/Thesis / M.A. English 2012

abstract: While tournaments, duels, and challenges were analyzed within literary texts prior to the 1980's, the most recent trend in scholarship has been to focus on how these proceedings fit into a historical context. Many authors have noted how medieval rulers used tournaments, duels, and challenges as a way to keep their militaristic knights under control; however, there has been relatively little study on the way that these three events function as a means of social control in medieval romances. This paper examines how the public nature of these events and the chivalric nature of their participants combine to subvert the agency of not only the nobles, but also King Arthur himself in four of the Sir Gawain romances, "Ywain and Gawain", "The Knightly Tale of Gologras and Gawain", "The Awntyrs off Arthur at the Terne Wathelyne" and Sir Gawain and the Green Knight. / Dissertation/Thesis / M.A. English 2012

Pro gradu -tutkielmani kohdeteos on Riikka Pulkkisen vuonna 2012 ilmestynyt romaani Vieras. Teos liikkuu ajallisesti ja paikallisesti monella eri tasolla ja keskittyy päähenkilön Marian eri elämänvaiheisiin. Vieraassa käsitellään monenlaisia aiheita, muun muassa nautintoja, tanssia, matkustamista, etnistä toiseutta, anoreksiaa ja uskontoa. Tämän takia teoksesta nousee esiin myös hyvin moninaisia teemoja. Teoksessa vahvimmin esillä ovat kuitenkin mielestäni ruumiillisuuden ja nomadisen liikkeen kuvaukset, ja tutkielmani avainkäsite onkin nomadinen ruumissubjekti. Keskityn siis työssäni analysoimaan nomadisen ruumissubjektiuden rakentumista ja kuvaamista Vieraassa. Tutkielmani loppupuolella pohdin myös, mitä nomadisuuden kuvataan aiheuttavan ruumissubjekteille. Hypoteesinani on, että koska subjektit kuvataan peruuttamattomasti ruumiillistuneina ja nomadisina, heitä leimaa tietty vierauden tuntu. Tutkielmani analyysiosio jakautuu kahteen pääosioon: ruumiillisuuden kuvauksen analysointiin sekä nomadisuuden kuvauksen analysointiin. Ensimmäisessä analyysiluvussa keskityn erittelemään ruumiillisuutta ja sitä, kuinka Vieraan henkilöt ja erityisesti Maria kuvataan heidän ruumiidensa kautta. Kyseisessä luvussa käytän analyysini tukena fenomenologiaa ja erityisesti Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaa sekä hänen käsityksiään siitä, kuinka subjekti elää ja kokee maailman ja muut ruumissubjektit ennen kaikkea ruumiinsa kautta. Erittelen luvussa muun muassa ikään kuin vastakohtina Marian nautintojen sekä hänen anoreksiansa kuvausta, ruumissubjektien keskinäistä vuorovaikutusta sekä ruumiin ja mielen rajojen kuvailua ja problematisointia. Toisessa analyysiluvussa puolestaan keskityn nomadisuuteen ja siihen, kuinka teos kuvaa ruumissubjektien olevan jatkuvassa liikkeessä. Erittelen nomadisuutta sen tuoman lohdun ja turvan, mutta myös sen aiheuttaman juurettomuuden tunteen kannalta. Pohdin nomadisuutta myös konkreettisten liikkeiden, kuten tanssin ja matkustamisen kautta, mutta myös ajattelun nomadisuuden, esimerkiksi oman moneutensa ymmärtämisen avulla. Kyseisessä luvussa käytän apunani erityisesti Rosi Braidottin teoretisointia nomadisuudesta ja siitä, kuinka subjektit ovat jatkuvassa liikkeessä niin ruumiidensa kuin mieliensäkin tasolla. Teoksen henkilöiden ruumiillisuutta ja nomadisuutta kuvataan teoksessa siis hyvin monitasoisesti. Johtopäätöksenäni on, että jo teoksen nimen tasolla kuvattu vieraus tuntuu aiheutuvan nimenomaan jokaisen subjektin olemukseen peruuttamattomasti kuuluvista ruumiillisuudesta ja nomadisuudesta. Vieraus syntyy ruumiin tasolla siitä, että niin oma ruumis, ympäröivä maailma kuin muut ruumissubjektitkin pysyvät subjektille aina jossain määrin tuntemattomina, sillä kaikkia näitä suhteita määrittää samaistumisen ja yhdessä toimimisen lisäksi myös ero. Nomadisuuden kautta vierauden tuntua syntyy jatkuvasta liikkeestä ja muutoksesta. Subjekti ei voi koskaan tuntea itseään perin pohjin, sillä subjektin minuus on jatkuvassa muutoksen tilassa ja säilyy näin aina vieraana myös itselleen.”

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkin teodikeaa ja pahan ongelmaa Paavo Rintalan Kauneuden attribuutit -trilogian romaaneissa Aika ja uni (1993), Marian rakkaus (1994) ja Faustus (1996). Teodikea terminä on vahvasti kristillinen ja alkujaan luterilaisfilosofi Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646–1716) aikaansaannosta. Yksinkertaiseksi kiteytettynä se merkitsee keskustelua siitä, onko pahan olemassaolo ristiriidassa hyvän ja oikeudenmukaisen jumaluuden kanssa. Pahan ongelma taasen on sekä moraali- että uskontofilosofinen kysymys: kun teodikean luonne on jumaluutta puolusteleva, pahan ongelma taas pyrkii todistamaan, ettei esimerkiksi kristinuskon Jumalan kaltaista täydellisen hyvää ja kaikkivoipaa jumaluutta ole olemassa. Tarkastelen tutkielmassani millaisena ja millä tavoin Paavo Rintala kuvaa pahaa ja sen ongelmallista luonnetta suhteessa Jumalaan ja ihmiseen trilogian aikana. Tutkin myös Rintalan hyödyntämää näkökulmakerrontaa Mihail Bahtinin dialogisuuden ja polyfonian teorian kautta sekä sen vaikutusta trilogian pahan kuvaan. Koko trilogia valikoitui tutkimuskohteekseni siksi, että ne muodostavat keskenään temaattisen jatkumon — eräänlaisen Rintalan oman dantemaisen vaelluksen maanpäällisessä helvetissä. Rintalan tuotanto on otollista tutkimukselle myös siksi, että se arvostuksestaan huolimatta on edelleen kovin vähän tutkittua. Tärkeimmät tutkimuslähteeni ovat Pirkko Alhoniemen Rintalan myöhäistuotannon tutkielma Minuuden liitupiiri (2007) sekä romaanikohtaisesti Mihail Bahtinin Dostojevskin poetiikan ongelmia (1963), Dietrich Bonhoefferin kirjallinen tuotanto (Nachfolge, 1937; Brautbriefe Zelle 92, 1951; Ethik, 1949) kuin myös vanhaa saksalaista Faust -myyttiä jatkavat teokset, esimerkiksi J.W. Goethen Faust (1808, 1832). Lisäksi oleellisia lähteitä ovat monet teodikeaa ja kristinuskoa käsittelevät teologit ja filosofit, kuten Augustinus, G.W. Leibniz ja Thomas Hobbes. Myös Raamatulla on tärkeä osansa tutkimuksessani. Tutkimuksessani päädyin seuraavanlaisiin tuloksiin: Rintalan trilogian paha on syntynyt Jumalasta, kuten kaikki muukin kristillisen katsomuksen mukaisesti. Ihminen, Jumalan kuvaksi luotu, on muuttunut 1900–luvulla maailmansotien ja joukkomurhien myötä pahan ruumiillistumaksi. Ihmiskunta on ajautunut yhdenlaiseen luonnontilaan, jossa itsekkyys ja immoralismi vallitsevat. Rintalan romaaneissa Jumala on hiljainen, voimaton tämän kaiken pahan alla. Ihminen on korottanut itsensä hänen paikalleen ja vapautunut sekä Jumalasta, Saatanasta että hyvästä ja pahasta. Paha elää Rintalan trilogian mukaan vain ja ainoastaan ihmisaivoissa: edes tekstissä esiintyvät paholaishahmot eivät ole fyysisesti todellisia, vaan ihmismielen tuotoksia. Trilogian kerronta ei ole täysin bahtinilaisittain polyfonista, vaan ainoastaan jaksoittain. Näkökulmakerronta on keino, jolla kertoja-Rintala pyrkii itsereflektoimaan erilaisia ajatuksia, kokemuksia ja mielipiteitä. Siitä syntyvät äänet ovat nähdäkseni polyfonisia, mutta kuitenkin kertoja-Rintalan ehdoilla. On hyvinkin mahdollista, että kaikki trilogiassa esiintyvät henkilöhahmot ovat vain kertoja-Rintalan minuuden osia, vaikka tätä korostetaan vain näkökulmiin valittujen henkilöiden kohdalla.

Tutkimukseni käsittelee oululaisia alakulttuurilehtiä. Primääriaineistoni koostuu seuraavista lehdistä: Tilt Zeitung (1979–1980), Anonyymi mustetahra (1979–1981), Kupla (1981–1983), Ruuvari (1988–1995) ja Esa (2005–). Tilt Zeitung ja Anonyymi mustetahra kytkeytyvät 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alkupuolella kukoistaneisiin paikallisiin punk- ja uusi aalto -alakulttuureihin. Lehdet välittävät tietoa alakulttuurin sisällä ja kritisoivat valtakulttuurin instituutioita. Sarjakuvalehdet Kupla ja Ruuvari pyrkivät vahvistamaan suomalaisen sarjakuvan kehnoa asemaa julkaisemalla kotimaista ja paikallista sarjakuvaa 1980-luvulta 1990-luvun puoliväliin saakka. Esa on nuorten aikuisten miesten elämäntyyliä kuvaava alakulttuurilehti, joka on yhteydessä paikalliseen skeittikulttuuriin esitellen myös graffitia ja katutaidetta 2000-luvun puolelta. Tutkimukseni tärkein tehtävä on dokumentaarinen: kirjoittamattoman paikalliskulttuurin tallentaminen ja esitteleminen. Toisena merkittävänä osuutena tutkimuksessa on alakulttuurilehtien asettaminen kulttuuriseen kontekstiin. Kolmantena, koko tutkimuksen läpi jatkuvana teemana, on vastakulttuuriset sisällöt ja keinot oululaisissa alakulttuurilehdissä, joita pyrin kartoittamaan ja hahmottelemaan työkaluja niiden tulkitsemiseen. Aiheesta ei löydy aiempaa tieteellistä tutkimusta, eikä siitä ole kirjoitettu syventävästi myöskään lehdistössä tai kulttuurihistoriaa käsittelevissä teoksissa. Keskeisenä kysymyksenä on alakulttuurilehtien kulttuurisen tilan määrittely, jota selvitän tekijöiden haastattelujen, sanomalehtijuttujen ja lehtiin liittyvien alakulttuurien taustojen avulla. Kerron myös zine-lehtien historiasta yleisesti ja sitten tarkemmin Suomen zine-julkaisujen kahdesta huippukaudesta: suomalaisesta undergroundista (n.1967–1970) ja punk-kulttuurin mukana tuomasta pienlehtivillityksestä, joka jatkui 1970-luvun lopulta 1980-luvulle asti. Tekemäni haastattelut paljastavat uutta tietoa alakulttuurilehtiin liittyvien tietojen lisäksi myös punk-, sarjakuva-, skeitti- ja graffitikulttuureista Oulussa. Lähestymistapani yhdistelee kulttuurintutkimuksen, sosiologian, kulttuuriantropologian ja taiteentutkimuksen keinoja. Tutkimieni lehtien asema kulttuurin kentällä on alakulttuurinen ja ne toimivat valtakulttuurin sivussa vahvasti omaperäisiä toimituskäytäntöjä hyödyntäen. Osallistuva DIY eli Do It Yourself -asenne ja bricolage eli käsillä olevien ainesten luova hyödyntäminen ilmenevät niin lehtien sisällöissä kuin tekotavoissakin. Alakulttuurilehtien ilmaisullinen vapaus peilautuu valtakulttuurin tabuja, sensuuria ja skandaaleja aiheuttavia sisältöjä vasten. Vastakulttuuriset sisällöt ilmenevät tutkimusaineistossani muun muassa valtainstituutioiden ja normien kritisointina sekä ruumiillisuuden vapaana kuvauksena. Käsityksiä hyvästä mausta rikotaan karnevalistisella hulluttelulla, joka näkyy eritteiden ja groteskin ruumiin kuvauksen lisäksi myös splatter-genrelle ominaisena graafisena ruumiin silpomisena ja veren kuvauksena Valtakulttuurin genrejä ja hahmoja ”kaapataan” ja esitetään uusissa konteksteissa, gonzo-journalismi vie toimittajan osalliseksi tapahtumia ja dadaistiset vaikutteet näkyvät spontaanissa ja hyppivässä tekstin etenemisessä. Vastakulttuuriset sisällöt ja keinot haastavat valtakulttuurin diskursiivista valtaa ja luovat toisinaan uusia ilmaisutapoja ja tyylejä. Alakulttuurilehtien tekijät ammentavat sisältöä lehtiinsä omista alakulttuureistaan ja elämäntyyleistään. Lehdet muodostavat kuvan alakulttuureista ja ihmisistä, joille ne ovat tarjonneet vapaan ilmaisukanavan. Alakulttuurilehtien yksi ansio on alakulttuurin määrittely sisältäpäin ja äänen antaminen virallisten valtarakennelmien sivussa toimiville alakulttuurin jäsenille. Itsenäiset tekotavat mahdollistavat lehtien tekemisen ympäröivistä yhteiskunnallisista ja kulttuurisista olosuhteista riippumatta.

”Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Kjell Westön romaaneja Missä kuljimme kerran (2006, Där vi en gång gått) ja Kangastus 38 (2013, Hägring 38) traumafiktiona. Pyrin vastaamaan kysymykseen, miten sisällissodan trauma ilmenee Westön teoksissa, niiden henkilöhahmoissa ja kuvaamassa yhteisössä. Analysoin muun muassa sitä, mitä traumafiktiolle ominaisia kirjallisteknisiä keinoja romaanit käyttävät. Tärkeimpiä käyttämiäni käsitteitä ovat trauman, kollektiivisen trauman ja kulttuurisen trauman käsitteet, joiden esittelyssä hyödynnän esimerkiksi Jeffrey C. Ale-xanderin, Cathy Caruthin, Kuisma Korhosen ja Kai Eriksonin artikkeleita ja määritelmiä. Traumafiktion osalta tutkielmani nojaa erityisesti Anne Whiteheadin, edellä mainitun Cathy Caruthin ja Sirkka Knuuttilan teorioihin. Koska Westön teokset kertovat todellisesta historiallisesta tapahtumasta, eli sisällissodasta ja sen seurauksista, käsittelen myös kyseisen sodan taustoja ja niitä tekijöitä, jotka vaikuttivat kollektiivisen ja kulttuurisen trauman syntyyn. Tässä käytän hyväksi varsinkin Heikki Ylikankaan tutkimusta Tie Tampereelle (1993), Pertti Haapalan, Marko Tikan ja Ulla-Maija Peltosen Sisällissodan pikkujättiläisessä (2009) julkaistuja artikkeleita sekä jälkimmäisen tutkijan teosta Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta (2003). Kirjallisuuden avulla voidaan käsitellä historian vaikeita tapahtumia ja muokata kollektiivista muistia. Yritänkin lisäksi asettaa Westön teokset osaksi sisällissotakirjallisuuden jatkumoa. Keskityn Missä kuljimme kerran -romaanin henkilöhahmojen Cedin ja Eccun sekä Kangastus 38:n henkilöhahmon Matildan analyysiin, kun erittelen teosten keinoja kuvata yksilön traumaa. Tarkastellen romaanien tapaa representoida kollektiivista traumaa esimerkiksi analysoimalla niiden kuvaaman helsinkiläisyhteisön jäsenten vuorovaikutusta ja ympäristönkuvausta. Tutkielmani osoittaa, että sisällissodan trauma ilmenee Westön teoksissa monilla tavoilla ja niin kielen kuin juonenkin tasolla. Romaanit käyttävät traumafiktiolle tyypillisiä traumakokemuksen ja -oireilun kuvaamisen keinoja, kuten hajautettua kerrontaa, intertekstuaalisuutta, kerronnan kronologisuuden rikkomista ja traumamuistojen toistoa esimerkiksi henkilöhahmojen yhä uudelleen kokemina takaumina ja näkeminä painajaisina. Henkilöhahmojen kuvataan oireilevan sekä fyysisesti että henkisesti, ja traumojen kerrotaan aiheuttavan heille monenlaisia ongelmia, kuten päihderiippuvuutta ja unettomuutta. Useimmille henkilöhahmoille trauman läpityöstäminen ja siitä selviytyminen osoittautuu mahdottomaksi, ja esimerkiksi Eccu ja Matilda kuolevat ennenaikaisesti ja vaikeiden muistojen kahlitsemina. Romaanien Kangastus 38 ja Missä kuljimme kerran helsinkiläisyhteisö kuvataan jyrkästi kahtia jakautuneeksi ja sisällissodan traumatisoimaksi. Varsinaisen sodan päättymisen jälkeen vihollisuudet jatkuvat molemmin puolin, ja esimerkiksi urheiluseurat ja asuinalueet on jaettu suhteellisen tiukasti työläisten ja porvareiden kesken. siitä huolimatta, että romaanien yhteiskunta modernisoituu ja vaurastuu hiljalleen vuosikymmenien kuluessa, yksilöt tapaavat jäädä kiinni sosioekonomisiin lähtökohtiinsa. Missä kuljimme kerran -romaanissa vilautetaan työläismiehen ja yläluokkaisen naisen välisen romanssin avulla mahdollisuutta kollektiivisen sovinnon alkuun, vaikka itse romanssi jääkin liian suuriksi osoittautuvien taloudellisten ja sosiaalisten erojen vuoksi lyhytikäiseksi.

Tutkimukseni pääkohteena on DIO-yhtyeen ensimmäinen studioalbumi Holy Diver (1983). Tutkin, miten retorinen puhuja ja kollektiivisubjekti ilmentävät eksistentialismia ja yhteiskuntakritiikkiä tekstin abstraktilla tasolla. Pohdin, miten metaforat ja symbolit johdattavat kohti havaittua arvokonstruktiota. Fiktion ja todellisuuden vuorovaikutus on värittynyt yhtäältä rinnakkaisuuksilla ja toisaalta ristiriidoilla, jotka nousevat esiin kahta maailmaa yhteen punovasta tulkinnasta. Pohdinnoissani keskeiseksi nousee teksteihin sisältyvät raamatulliset kytkökset ja niiden suhde havaittuun abstraktiin arvomaailmaan. Metaforan ja symbolin teoreettinen kehys muotoutuu pääosin Monroe C. Beardsleyn metaforien ja symbolien tunnistamisen problematiikkaa vasten. Analyysini kannalta relevantteja metaforien teoreettisia tulkintamalleja olen poiminut myös I. A. Richardsin ja Paul Ricoeurin käsityksistä. Tekstienvälisyyden eli intertekstuaalisuuden jäsentelyssä olen soveltanut Gérard Genetten palimpsesteja eli hypertekstuaalisuuden tulkintakehystä. Erityisesti metatekstuaaliset viittaukset Raamattuun ovat selkeyttäneet retorisen puhujan ja kollektiivisubjektin arvokonstruktioita, joita olen lisäksi tarkastellut eksistentiaalifilosofisen linssin läpi etsien yhtymäkohtia Martin Heideggerin, Jean Paul Sartren ja Albert Camus’n filosofioihin. Motiivien, metaforien ja symbolien takaa paljastuu retorinen puhuja, joka rypee yhtäältä heideggerilaisen angstin vallassa ja toisaalta näyttää ahdistuksensa sartrelaista vapauskäsitystä vasten valintojen tekemisen ja tekemättä jättämisen kautta. Retorinen puhuja ilmentää myös Camus’n kuvaamaa absurdia maailmanjärjestystä ja toisaalta kapinaa absurdia maailmaa vastaan. Dion tuotannossa esiintyvä kollektiivisubjekti osoittaa vahvaa eksistentiaalista eettistä elämän orientaatiota. Se näyttäytyy yhteiskuntaa ja laajemmin ihmiskuntaa kritisoivista puheenvuoroista käsin ryhmänä, joka tiedostaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa itseironiaan asti. Pääteemoiksi symbolien ja metaforien takaa Holy Diver -albumilla nousevat uskontokriittiset ja sukupolvikriittiset puheenvuorot, toiseuden abstraktio, kodittomuus, itsetuhoisuus ja selviytymistaistelu. Vaikeuksien kohtaamisen teema nousee albumissa myös vahvasti esiin. Albumin temaattiset kerrostumat kulminoituvat häpeäksi yhteiskuntaa kohtaan, jossa ”kovan totuuden” takana on eksistentiaalinen käsitys Jumalan kuolemasta ja absurdista maailmanjärjestyksestä. Iskevät teemat ovat toistuvia halki Dion tuotannon alkaen Black Sabbathin albumilta Heaven and Hell (1980) jatkuen Heaven & Hell -kokoonpanon albumille The Devil You Know (2009).

Tarkastelen pro gradu -työssäni kahta 2000-luvulla julkaistua suomalaista dystopiateosta: Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa (2012) ja Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa -romaania (2005). Kumpikin teoksista kertoo jonkinlaisesta yhteiskuntaa tulevaisuudessa koettelevasta ekokatastrofista, ja dystooppisen fiktion lajeja ajatellen ne voidaankin molemmat luokitella ekologisiksi dystopioiksi. Teokset ovat varoitustarinoita siitä, mitä maailmalle voisi ilmastonmuutoksen seurauksena tapahtua, ja haluavat herätellä lukijaa pohtimaan omaa suhdettaan luontoon ja siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Olen kiinnostunut tutkimuksessani siitä, miten teoksissa kuvataan luontoa — etenkin vettä — ja millaisia merkityksiä veteen liittyy. Tutkin sitä, millaisia konkreettisia ja abstraktis-myyttisiä muotoja vesi teoksissa saa ja millaisia merkityksiä vedelle annetaan. Konkreettisen veden olen rajannut tässä tutkimuksessa tarkoittamaan käsin kosketeltavaa, fyysistä vettä, kun taas abstraktis-myyttisen veden käsitteeseen liittyy jotain, jota ei voi tuntea iholla — se edustaa ikään kuin veden henkistä puolta. Kohdeteoksissa veden konkreettisuus liittyy ilmastonmuutoksen ja ekokatastrofiin kuvauksiin, veden mahtiin sekä elämään ja kuolemaan, veteen elinehtona. Veden abstraktis-myyttisiä elementtejä teoksissa edustavat puolestaan veden tarinat ja veden muisti sekä myyttinen menneisyys. Teoreettisen lähestymistavan tutkimukselleni muodostavat ekokriittinen kirjallisuudentutkimus ja dystooppisen fiktion teoria. Tärkeimpiä lähteitäni ekokritiikin puolelta ovat Cheryll Glotfelty, Greg Garrard sekä Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki. Tieteiskirjallisuuteen ja dystooppiseen fiktioon liittyvässä teoriassa tukeudun puolestaan Markku Soikkeliin, Raffaella Baccoliniin ja Tom Moylaniin, Saija Isomaahan ja Toni Lahtiseen sekä Pirjo Lyytikäiseen. Metodina käytän tutkimuksessani vertailevaa kirjallisuudentutkimusta: lähiluen Itärannan ja Isomäen teoksia vertaillen ja pyrin löytämään niistä yhdistäviä ja erottavia tekijöitä veden merkityksen kontekstissa. Kohdeteosten analyysi osoittaa, että vesi on monimerkityksellinen elementti, jonka konkreettiset ja abstraktit muodot limittyvät usein yhteen. Esimerkiksi Teemestarin kirjassa tunturiin kätketty lähde edustaa konkreettista, käsissä ja kielen päällä tuntuvaa vettä, mutta samalla lähde on myös osa veden tarinoita ja myyttistä menneisyyttä teemestarien tarinoiden kautta. Kirjallisuuteen heijastuvien luontokäsitysten ja näin ollen myös veteen liittyvien merkitysten tutkiminen on tärkeää, sillä ihmisen suhde luontoon on jatkuvassa muutoksen tilassa. Tällä hetkellä luontosudettamme määrittää pitkälti ilmastonmuutos, jonka etenemisen pysäyttämiseksi meidän tulee tehdä luontoa suojelevia tekoja. Tähän keskusteluun myös kirjallisuuden on osallistuttava. Sarasvatin hiekkaa avasi väylän modernille ilmastonmuutoskeskustelulle suomalaisessa kaunokirjallisuudessa, ja samaan keskusteluun otti osaa Teemestarin kirja seitsemän vuotta myöhemmin. Dystooppisella fiktiolla on mahdollisuus toimia ikään kuin ajatuskokeena, jonka avulla voimme luoda uusia todellisuuksia ja testata mielikuvituksellisia ratkaisuja oikean maailman ongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen.

Tämän tutkimuksen kohteena ovat rap-artisti Asan Loppuasukas-albumin (2008) lyriikat. Tarkastelen teksteissä ilmeneviä luontorepresentaatioita, ihmisen ja luonnon välistä suhdetta sekä ekologisia ympäristöongelmia ekokritiikin ja dystopian teorioiden valossa runoanalyysin keinoja hyödyntäen. Tärkeimpinä lähteinä tässä toimivat ekokritiikin osalta Toni Lahtisen ja Markku Lehtimäen toimittama artikkelikokoelma Äänekäs kevät. Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus (2008) sekä Cheryll Glotfeltyn ja Harold Frommin toimittama Ecocriticism Reader. Landmarks in Literary Ecology (1996). Dystopian puolella päälähteinä toimivat Raffaella Baccolinin ja Tom Moylanin toimittama kokoelma Dark Horizons. Science Fiction and the Dystopian Imagination (2003) sekä Saija Isomaan ja Toni Lahtisen toimittama Pakkovaltiosta ekodystopiaan. Kotimainen nykydystopia (2017). Määrittelen tutkielmassani tekstit kokoelmaksi environmentalistisia runoja, joista on mahdollista lisäksi hahmottaa lukuisia dystooppisia ulottuvuuksia ilmastofiktiosta apokalypsiin. Lajihybridisyys noudattelee dystopian konventioita. Raplyriikalle ominainen runsas intertekstuaalisuus nousee myös keskeiseen asemaan tulkintoja tehdessä. Intertekstuaaliset viittaukset synnyttävät moneen suuntaan aukeavia assosiaatioita, jolloin perustelut tulkinnan tueksi nousevat tärkeään rooliin. Toisaalta viittaukset moniin lähihistorian ja reaalimaailman ilmiöihin, kuten kapitalismiin kytkeytyviin ympäristöongelmiin, pitävät tutkielman otteen tiukasti kiinni todellisuudessa. Sekä environmentalistinen että dystopiakirjallisuus toteuttavatkin yhteistä tehtävää tunnistamalla ja kritisoimalla yhteiskunnan epätoivottuja, epäeettisiä kehityskulkuja ja valtarakenteita. Näen, että Loppuasukas asettuu toteuttamaan kuvaillun kaltaista roolia, ja samalla albumin lyriikoiden voi omalta osaltaan nähdä jatkavan suomalaisen runouden 1970-luvulle juurensa ulottavaa, ympäristökeskusteluun osallistuvaa perinnettä kommentoimalla esimerkiksi lukuisia tämän päivän globaaleja ja paikallisia ympäristöongelmia, vähemmistöjen asemaa ja kulutuskulttuuria lieveilmiöineen. Näin Loppuasukas antaa lisäksi oman panoksensa kotimaisessa musiikissa tänä päivänä marginaaliin ajautuneeseen poliittiseen sisältöön. Näen, että tutkimukseni asettuu luontevasti osaksi monitieteistä ympäristötutkimusta kirjallisuudentutkimuksen saralla. Punaisena lankana työssäni kulkee ajatus siitä, että luontoa ja ympäristöä käsittelevien tekstien sekä niiden kriittisen tarkastelun myötä voidaan tehdä näkyviksi yhteiskunnassamme vallitsevia arvoja ja asenteita. Olen työssäni yhtynyt Karoliina Lummaan näkemykseen, jonka mukaan sekä luonnosta kirjoittaminen että luontoaiheisen tekstin tutkiminen ja tulkinta näyttäytyvät poliittisena toimintana, jonka raameissa paitsi runoilija myös tutkija ottavat aktiivisen roolin ei-inhimillisen puolestapuhujina.