Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli selvittää, esiintyykö frontaalilohkovaurion saaneilla henkilöillä vaikeutta pragmaattisissa taidoissa verrattuna neurologisesti terveisiin verrokkeihin. Lisäksi haluttiin selvittää millä pragmatiikan osa-alueilla ryhmien välisiä eroja tulee esille sekä onko suoritusajassa eroja ryhmien välillä. Tutkimukseen osallistui kahdeksan frontaalilohkoon vaurion saanutta aikuista henkilöä ja kahdeksan neurologisesti tervettä verrokkihenkilöä. Arviointimenetelmänä tutkimuksessa käytettiin Assessment Battery for Communication -testiä (ABaCo), jonka avulla voidaan laaja-alaisesti arvioida pragmaattisia taitoja eri osa-alueilla. Tämän tutkimuksen tulokset antavat viitteitä siitä, että ryhmätasolla frontaalilohkoon vaurion saaneiden henkilöiden pragmaattisten taitojen hallinta on verrokkihenkilöitä heikompaa. Vaikeudet tulevat selvimmin esille paralingvistisillä (ilmeet, äänensävyt) ja ekstralingvistisillä (eleet) osa-alueilla. Ryhmien välillä ei löydetty merkitsevää eroa keskustelutaidoissa tai kommunikaation kontekstin kielellisessä ilmaisussa. Selvimmin vaikeudet tulivat esille eleiden tulkitsemisessa ja käytössä, etenkin ironian ja huijausyritysten ymmärtämisessä sekä tunteiden ilmaisussa ilmein ja äänensävyin. Tutkimuksessa myös havaittiin, että ironiaa ja huijausyrityksiä ei ymmärretty yleensä kirjaimellisesti; frontaalilohkovaurion saaneilla henkilöillä tulkinta jäi kuitenkin usein pinnalliseksi eikä kommunikaatioyrityksen perimmäistä tarkoitusta osattu perustella. Aivovaurion saaneilla henkilöillä kului testistä suoriutumiseen myös merkitsevästi kauemmin kuin verrokeilla. Tutkimuksen tulosten mukaan voidaan olettaa, että aivovaurion saaneilla henkilöillä on vaikeuksia tuottaa ja ymmärtää elein, ilmein ja äänensävyin ilmaistuja kommunikaatioyrityksiä. Sen sijaan tutkimuksessa ei tullut esille eroja arkipäiväisissä keskustelutaidoissa tai kontekstin mukaisessa kielenkäytössä. Tämän tutkimuksen tuloksissa löydettiin yhteneväisyyksiä sekä eroavaisuuksia aiempien tutkimustuloksien kanssa. Tämä tutkimus tukee havaintoja, että aivovaurion saaneilla henkilöillä esiintyy vaikeuksia pragmaattisten taitojen eri osa-alueilla. Lisäksi aiemmissa tutkimuksessa on löydetty vaikeuksia keskustelutaidoissa ja sosiaalisten tilanteiden tulkinnassa, mitä tässä tutkimuksessa käytetyt mittarit eivät tuoneet esille. Tämän tutkimuksen tuloksia tarkastellessa tulee ottaa huomioon pieni otoskoko sekä mahdolliset yksilölliset eroavaisuudet aivovaurion saaneiden henkilöiden välillä, sillä aivovaurion sijainnista ja vaikeusasteesta riippuen pysyväksi jääneet oireet voivat vaihdella. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan siis pitää vain suuntaa antavina. Frontaalilohkovaurion saaneiden henkilöiden pragmaattisista taidoista on Suomessa tehty vasta vähän tutkimusta, mikä antaa tälle tutkimukselle merkitystä.

Opettajien ääniongelmat ovat varsin yleisiä. Opettajien koulutukseen ei kuulu äänenkäytön ohjausta, joka olisi tarpeellinen ongelmien ehkäisemiseksi. VoicePilates on laulunopettaja ja äänenkäytön kouluttaja Katri-Liis Vainion kehittämä, erityisesti opettajille suositeltu äänenharjoitusmenetelmä. Harjoittelun tavoitteena on kantavampi, rikkaammin soiva ääni ja helpompi äänentuotto. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella VoicePilates-kurssin vaikutusta opettajien äänenlaatuun ja -tuottoon. Tutkimukseen osallistui 9 HAAGA-HELIAn Porvoon yksikön opettajaa, joista 8 oli naisia ja yksi mies. Opettajat olivat iältään 40–64-vuotiaita ja heidän opetusuransa pituudet vaihtelivat viidestä vuodesta 29 vuoteen. Tutkittavilta kerättiin ääninäytteet (äännönkestot, äänialanäyte, lukunäyte normaalilla äänen voimakkuudella ja lukunäyte voimistetulla äänellä) kolmena kertana (alkumittaus, heti kurssin jälkeinen mittaus sekä seuranta). Näytteet analysoitiin Praat-ohjelmalla. Akustisista piirteistä tarkasteltiin puheen perustaajuutta, puheen intensiteettiä, perturbaatiota, signaali-kohinasuhdetta sekä äänialan laajuutta (MPFR). Opettajat täyttivät VHI-kyselyn alkumittauksessa ja seurannassa. Lisäksi he tekivät tutkijan laatiman lyhyen kyselyn seurannan yhteydessä. Tutkijan oman kyselyn analyysi oli laadullinen. Tuloksissa näkyi paljon yksilöllistä vaihtelua. Arvojen muutokset olivat koko tutkimuksessa maltillisia. Tilastollisesti merkitseviä eroja saatiin kahdessa mittauksessa. Tilastollisesti merkitsevä tulos saatiin voimistetun äänentuoton shimmer-arvojen selkeästä laskusta alkumittauksen ja seurannan välillä. Tämä viittaisi jonkin asteiseen kehittymiseen voimistetun äänen taloudellisessa tuottamisessa. Toinen tilastollisesti merkitsevä ero saatiin desibelien laskusta alkumittauksen ja kurssin jälkeisen mittauksen välillä voimistetussa puheessa. VHI-kyselyn pisteiden keskiarvoissa tapahtui pientä nousua seurannassa. Tutkijan itse laatimassa kyselyssä tuli ilmi mielenkiintoisia seikkoja kurssilaisten ajatuksista omaa äänentuottoa ja kurssin sisältöä kohtaan. Mahdollisesti merkittävin havaittu muutos olikin koehenkilöiden asenteissa ja puhumisen sekä ääntä koskevan tiedon lisääntymisessä. Tulosten perusteella voidaan päätellä, että VoicePilates-kurssilla olisi jonkin verran vaikutusta puheen akustisiin piirteisiin. Suurempi vaikutus sillä kuitenkin on osallistujien asenteisiin ja tietoihin äänestä ja sen käyttämisestä. VoicePilates on varteenotettava vaihtoehto esimerkiksi lääkinnällisen kuntoutuksen tueksi. Koska tutkielma on ensimmäinen VoicePilatesta koskeva tutkimus, tulisi aihetta tarkastella lisää.

Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää Downin oireyhtymä -diagnoosin saaneiden lasten oraali- ja puhemotoriikan erityispiirteitä sekä niiden yhteyttä puheen selkeyteen. Down-lasten oraali- ja puhemotoriikan taitoja verrattiin tyypillisesti kehittyneisiin lapsiin, joiden iät vastasivat suurin piirtein Down-lasten kehityksellisiä ikiä. Tutkimukseen osallistui kolme Down-lasta, jotka rekrytoitiin Oulun alueen erityiskoulun kautta. Heidän iät vaihtelivat 6;6–7;10 vuoden välillä. Kaikilla Down-lapsilla oli diagnosoitu lievä kehitysvamma. Tutkimuksen verrokkiryhmä muodostui kolmesta tyypillisesti kehittyneestä lapsesta, joiden iät vaihtelivat 3;1–4;3 vuoden välillä. Verrokkiryhmän lapset rekrytoitiin Oulun yliopiston opiskelijoiden kautta. Pro gradu -tutkielmassa käytettiin tutkimusmenetelmänä Ihalaisen (2008) Pro gradu -tutkielmaansa varten suomentamaa arviointimenetelmää, joka pohjautuu Robbinsin ja Kleen (1987) laatimaan oraali- ja puhemotoriikan arviointimenetelmään. Lisäksi oraali- ja puhemotoriikan erityispiirteiden yhteyttä puheen selkeyteen tutkittiin Fonologiatestin (Kunnari, Savinainen-Makkonen & Saaristo-Helin, 2012) sekä fonologisten keskipituuksien laskemisen avulla. Tutkimuksesta saatujen tulosten mukaan oraali- ja puhemotoriikan taidot ovat heikompia Down-lapsilla verrattuna tyypillisesti kehittyneisiin lapsiin. Down-lapset suoriutuivat heikommin kuin verrokkilapset osa-alueissa, joissa tutkittiin huulten ja kielen toimintaa sekä osa-alueissa, jotka sisälsivät tavujen, sanojen ja lauseiden toistoa sekä spontaanin puhenäytteen. Oraali- ja puhemotoriikan taitojen yhteydestä puheen selkeyteen voitiin todeta, että oraali- ja puhemotoriikan arviointimenetelmän pisteiden kasvaessa myös Fonologiatestin pisteet kasvoivat. Down-lapset suoriutuivat Fonologiatestistä verrokkiryhmän lapsia heikommin. Fonologisten keskipituuksien avulla havaittiin myös, että oikein tuotettujen sanojen määrä jäi Down-lapsilla pienemmäksi verrattuna tyypillisesti kehittyneisiin lapsiin. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että Down-lasten oraali- ja puhemotoriikan taidot ovat heikompia verrattuna suunnilleen kehitysiältään vastaaviin lapsiin. Lisäksi oraali- ja puhemotoriikan erityispiirteillä voidaan todeta olevan yhteys puheen epäselvyyteen. Pienen tutkimusaineiston sekä osittain puuttuvien tutkimustulosten vuoksi tuloksia voidaan kuitenkin pitää vain suuntaa antavina.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli selvittää, mitä tapahtuu yksilötasolla tarkasteltuna muistisairaan henkilön kerronnan taidoissa ja vuorovaikutuksessa kahden viikon ryhmäsadutuksen aikana. Aikaisempaa tutkimusta ryhmäsadutusmenetelmän hyödyntämisestä muistisairaiden tai muiden aikuisneurologisten potilaiden kommunikointi- ja vuorovaikutustaitojen ryhmämuotoisesta kuntouttamisesta ei ole tiettävästi tehty, minkä vuoksi tutkielman kuntoutusta voidaan pitää pilottikokeiluna. Pohdin tutkielmassa muistisairaiden puheterapeuttista kuntoutusta uudesta näkökulmasta ja pyrin tekemään johtopäätöksiä ryhmäsadutusmenetelmän soveltumisesta muistisairauksien tuomien kommunikoinnin vaikeuksien kuntouttamiseen puheterapiatyössä. Tutkimusryhmään osallistui neljä muistisairasta henkilöä. Tutkittavien keski-ikä oli 75,3 vuotta. Tutkimusaineisto koostui kymmenen ryhmäsadutuskerran tarinoista ja kolmen arviointikerran tuloksista. Tarinoista koostuvasta tutkimusaineistosta litteroitiin jokaisen tutkittavan tuottamat tarinanosat eli kerrontavuorot, joiden muutoksia tarkasteltiin useasta eri näkökulmasta. Tutkittavien kerronnan jäsentymistä tutkittiin analysoimalla kerrontavuorojen puheen tauot, tarinan sisällön välittymisen kannalta oleelliset onnistuneet ja epäonnistuneet tarinan jatkon tuottamiskerrat ja uuden informaation lisäämiskerrat. Kerronnan produktiivisuutta analysoitiin tutkittavien tuottamien sanamäärien avulla. Tutkittavien aktiivisuutta ja kerronnan onnistumista selvitettiin tarkastelemalla ryhmäsadutuskertojen käytettyjä ja ohitettuja kerrontavuoroja. CERADin kognitiivisella tehtäväsarjalla arvioitiin tutkittavien tiedonkäsittelytaitoja, kerrontataitojen kehitystä arvioitiin Variksenpelätin-testillä (Korpijaakko-Huuhka, 2003) ja kommunikaation tehostumista arkipäiväisissä vuorovaikutustilanteissa omaisen ja tutkittavan täyttämällä CETI-lomakkeella (Lomas ym., 1989). Tutkimuksen CETI-arviointitulosten perusteella voidaan päätellä ryhmäsadutuksen parantaneen kahdella tutkittavista itsensä arvioimana kommunikaation tehokkuutta, mitä myös toisen tutkittavan omaisen arvio vahvistaa. Tutkimus osoitti ryhmäsadutusmenetelmän soveltuvan mielialaa kohottavaksi vertaisryhmätoiminnaksi, jonka toteuttaminen on vaivatonta ja kustannustehokasta. Tutkittavat arvioivat ryhmäsadutuksen jälkeen mielialansa olevan joko todella tyytyväinen tai tyytyväinen 71 %:lla ryhmäsadutuskerroista. Ryhmätoiminta koettiin mieluisana aktiviteettina ja tutkittavat suosittelivat Tarinankerrontaryhmään osallistumista muille muistisairaille. Ryhmäsadutusmenetelmän merkittäviä positiivisia vaikutuksia muistisairaiden kerrontataitoihin ei voitu tämän tutkimuksen tulosten avulla osoittaa. Otoskokoa tulisi suurentaa ja tutkimusjaksoa pidentää, jotta ryhmäsadutusmenetelmän vaikutuksesta kerrontataitoihin olisi mahdollista saada lievää trendiä aikaiseksi. Tulevaisuudessa olisi tärkeä tehdä laajempaa jatkotutkimusta ryhmämuotoisesta kuntoutuksesta, jotta voitaisiin laatia tieteelliseen näyttöön perustuvia käytänteitä muistisairaiden puheterapian saralla.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää tietokonepohjaisen objektiivisen The Acoustic Voice Quality Index -mittarin (AVQI) soveltuvuutta suomenkielisten puhujien äänen laadun mittaukseen. Tutkimuksessa kysyttiin, pystyykö mittari erottamaan terveet äänet äänihäiriöistä. Tutkitut häiriöryhmät olivat äänihuulihalvaus ja spasmodinen dysfonia. Myös äänihäiriöryhmien väliltä etsittiin eroja AVQI-mittauksilla. Tähän tutkimukseen osallistui yhteensä 95 tutkittavaa: äänihuulihalvauksesta kärsivät (n = 20), spasmodisesta dysfoniasta kärsivät (n = 19) ja terveääniset puhujat (n = 56). Kaikki olivat äidinkieleltään suomea puhuvia aikuisia. Äänihäiriöistä kärsivät puhujat olivat Tampereen yliopistollisen sairaalan foniatrian poliklinikan potilaita, joilla oli oltava diagnosoituna oikea äänihäiriö. Tutkimuksen aineistona käytetyt äänitykset kerättiin terveäänisten osalta Tampereen yliopistolla ja äänihäiriöstä kärsivien osalta TAYS:n foniatrisella poliklinikalla, joissa kummassakin oli käytössä sama äänityslaitteisto. Kultakin puhujalta kerättiin kolme pidennetyn vokaalin näytettä sekä luentanäyte. Äänitiedostot analysoitiin AVQI-skriptillä Praat-puheanalyysiohjelmassa. Tulokseksi saadut AVQI-arvot muodostuivat painotetusti kuudesta eri äänenlaatua mittaavasta akustisesta parametrista. Tässä tutkimuksessa löydettiin tilastollisesti erittäin merkitsevää eroa verrattaessa terveäänisten puhujien AVQI-arvojen keskiarvoa kumman tahansa äänihäiriöryhmän keskiarvoon. Myös kaikkien paitsi yhden AVQI:n osaparametrin keskiarvojen väliltä löydettiin tilastollisesti erittäin merkitsevät erot verrattaessa terveäänisten ryhmää äänihäiriöryhmiin. Ainoastaan piirteessä tilt of trendline through spectrum (spektrin regressiosuoran kulma) ei tilastollista merkitsevyyttä löytynyt kontrolliryhmän ja spasmodisesta dysfoniasta kärsivien väliltä. Piirre kuitenkin erotti ainoana piirteenä äänihuulihalvauksen ja spasmodisen dysfonian toisistaan tilastollisesti merkitsevästi. Tutkimus antaa näyttöä siitä, että AVQI on tehokas erottamaan häiriintyneen äänen häiriöttömästä suomenkielisilläkin puhujilla. Tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina, eivätkä ne ole automaattisesti yleistettävissä kaikkiin äänihäiriöryhmiin. Varmuutta ei saatu siitä, erottaako AVQI äänihäiriöitä laadullisesti toisistaan.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella sisäkorvaistutetta käyttävien lasten ääntelyn kehitystä 6, 9 ja 12 kuukauden kuuloiässä (istutteen aktivoinnista kulunut aika) ja verrata kehitystä normaalikuuloisten lasten ääntelyn kehitykseen vastaavissa ikäpisteissä. Lisäksi verrattiin kahden käytetyn menetelmän antamien tulosten keskinäistä vastaavuutta. Tutkimuksessa oli koehenkilöinä kaksi erittäin vaikea-asteisesti kuulovikaista lasta, joilla molemmilla oli käytössään kaksi sisäkorvaistutetta. Heidän verrokkeinaan toimi neljä normaalikuuloista lasta. Istutetta käyttävät lapset osallistuvat valtakunnalliseen hankkeeseen ”Speech perception and speech and language development in children with unilateral and/or bilateral cochlear implant(s) and bilateral hearing aids”, jonka osana tämä pro gradu -tutkimus toteutettiin. Tutkimusaineisto koostui eri ikäpisteissä toteutetuissa videonauhoituksista. Jokaisen videonauhoituksen keskeltä litteroitiin 80 lapsen tuottamaa ilmausta. Ilmausten luokittelussa käytettiin MBL:ää (Mean Babbling Level) (Stoel-Gammon, 1989) sekä kolmiportaista SAEVD-R-menetelmää (The consolidated version of Stark Assessment of Early Vocal Development — Revised, Ertmer & Nathani, 2010). Molemmilla menetelmillä lasten tuottamat ilmaukset luokiteltiin kolmelle tasolle niiden kehittyneisyyden mukaan. MBL-luokituksen perusteella laskettiin myös keskimääräiseksi jokeltelutasoksi kutsuttu lukuarvo. Sisäkorvaistutetta käyttävien lasten ääntely kehittyi tutkimuksen aikana nopeammin kuin normaalikuuloisten lasten ääntely. Koehenkilöiden välillä oli molemmissa ryhmissä suuria yksilöllisiä eroja. Kuuden kuukauden mittauspisteessä kaikki lapset tuottivat eniten yksinkertaisia ilmauksia, jotka luokiteltiin molempien menetelmien alimmalle tasolle. Toiselle ja kolmannelle tasolle luokiteltavien ilmausten määrä kasvoi iän myötä. Kehittyneempien ilmausten esiintyvyys kasvoi istutelapsilla nopeammin kuin normaalikuuloisilla lapsilla. Toisen istutelapsen ääntely oli koko tutkimuksen ajan kehittyneempää kuin yhdenkään normaalikuuloisen lapsen. Toisen istutelapsen ääntely taas kehittyi 9 kuukauden kuuloikään saakka hitaasti, jonka jälkeen ääntelyssä tapahtui selkeä positiivinen muutos. Molemmat käytetyt menetelmät antoivat samansuuntaisia tuloksia ääntelyn kehittymisestä, vaikka ilmausten luokittelukriteerit olivat erilaiset. MBL:n mukainen luokittelu korosti lapsen tuottamissa ilmauksissa esiintyvien eri konsonanttien määrää ja kolmiportainen SAEVD-R lasten tuottamien ilmausten tavurakenteiden monimutkaisuutta. Tutkimuksen koehenkilömäärä oli pieni ja saatuja tuloksia voidaan pitää suuntaa-antavina. Tietoa suomea omaksuvien istutelasten äänteellisestä kehityksestä on olemassa hyvin vähän ja nyt saadut tulokset tukevat aiempia tuloksia. Selviä yhtäläisyyksiä on nähtävissä myös aiemmin saatujen ulkomaisten tutkimustulosten kanssa. Lisää tutkimusta tarvittaisiin kuitenkin aiheesta ja pidempiaikainen ääntelyn kehityksen seuranta sekä tutkimus sen kyvystä ennustaa myöhempää kielellistä kehitystä olisivat tarpeen.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella ennenaikaisina syntyneiden lasten kielellisiä ja pragmaattisia taitoja vanhempien täyttämien CCC-2-kyselylomakkeiden pohjalta sekä selvittää, eroavatko nämä taidot täysiaikaisina syntyneistä lapsista 5–6-vuoden iässä. Lisäksi selvitin tutkimuksessa ennenaikaisuuden ja pienipainoisuuden asteen vaikutuksia kielellisiin, pragmaattisiin ja sosiaalisiin taitoihin sekä lopuksi vertailin ennenaikaisina syntyneiden tyttöjen ja poikien välisiä eroja. Tutkimuksessa oli mukana 66 lapsen vanhempien täyttämät arviointilomakkeet, jotka sain dosentti Anneli Ylihervan keräämästä tutkimusaineistosta. Keskosaineiston kerääminen oli alun perin toteutettu monikeskustutkimuksena Oulun, Tampereen, Kuopion ja Turun yliopistollisissa sairaaloissa ja verrokkiaineisto oli kerätty puheterapeuttiopiskelijoiden toimesta. CCC-2-seulonnasta saatujen vastausten perusteella ennenaikaisina syntyneillä lapsilla ei esiintynyt eroja kielellisissä, pragmaattisissa tai sosiaalisissa taidoissa täysiaikaisina syntyneisiin lapsiin verrattuna. Tutkimustulosten kannalta suurin merkitys oli ennenaikaisuuden asteella. Sosiaalisissa taidoissa pärjäsivät huonoiten lievästi ennenaikaisina syntyneet lapset, kun taas kielellisissä ja pragmaattisissa taidoissa erittäin ennenaikaisina syntyneillä lapsille esiintyi eniten ongelmia syntaksin, stereotyyppisen kielen ja ei-kielellisen kommunikaation alueilla. Tyttöjen ja poikien vertailussa sukupuolella ei näyttänyt olevan merkitystä kielelliseen tai pragmaattiseen suoriutumiseen, vaan erot painottuivat sosiaalisiin taitoihin, joissa pojilla esiintyi huomattavasti enemmän vaikeuksia kuin tytöillä. Pieniä eroja saatiin myös yksittäisissä kysymyksissä, mutta erot olivat lähinnä satunnaisia. Ennenaikaisina syntyneet lapset eivät eronneet merkitsevästi täysiaikaisina syntyneistä lapsista kielellisissä ja pragmaattisissa taidoissa 5–6 vuoden iässä CCC-2-menetelmällä arvioituna. Erittäin ennenaikaisina syntyneet lapset suoriutuivat kuitenkin muutamilla kieltä ja pragmatiikkaa mittaavilla osa-alueilla heikommin kuin muut keskoset ja verrokkiryhmä. Syntymäpainon mukaisessa tarkastelussa hyvin pienipainoisina (1000–1499g) syntyneet lapset suoriutuivat heikoiten epäsopivaa puhetapaa mittaavissa kysymyksissä. Ennenaikaisina syntyneiden tyttöjen ja poikien välillä ei ollut eroja kielellisessä tai pragmaattisessa suoriutumisessa.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella 5–6-vuotiaiden suomi-ruotsi- kaksikielisten lasten suomen kielen sanastoa. Tutkimuksessa vertailtiin kaksikielisten lasten suoriutumista sanastotestissä yksikielisten lasten suoriutumiseen. Sanaston tasoa arvioitiin sekä ymmärtävän että tuottavan sanaston osalta. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös substantiivien ja verbien hallintaa. Lisäksi selvitettiin suomen kielelle altistumisajan ja sanaston tason välistä yhteyttä. Koehenkilöinä tutkimuksessa oli 24 kielellisesti tyypillisesti kehittynyttä 5–6-vuotiasta lasta. Kaksikielisten koehenkilöiden ryhmässä oli 11 lasta ja kontrolliryhmässä 13 yksikielistä lasta. Kaksikielisten lasten kotikielet olivat suomi ja ruotsi. Sanaston tasoa arvioitiin “Language Impairment in a Multilingual Society: Linguistic Patterns and the Road to Assessment” -hankkeen yhteydessä kehitetyllä CLT-testillä (Crosslinguistic lexical task). Testi koostui neljästä tehtäväosiosta: substantiivien ja verbien ymmärtäminen sekä substantiivien ja verbien tuottaminen. Pisteytyksessä noudatettiin testin ohjeistusta. Tutkimus osoitti, että kaksi- ja yksikielisten lasten sanaston tasossa on eroja. Kaksikielisten koehenkilöiden suoriutuminen sanastotestissä oli tilastollisesti merkitsevästi heikompaa kaikilla tutkituilla osa-alueilla (substantiivien ymmärtäminen, verbien ymmärtäminen, substantiivien tuotto ja verbien tuotto) kuin yksikielisillä koehenkilöillä. Suomen kielelle altistumisajan ja sanaston tason välillä havaittiin melko voimakas positiivinen ja tilastollisesti merkitsevä yhteys. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että kaksi- ja yksikielisten lasten sanastoissa on tilastollisesti merkitsevä ero, kun sanastoa tarkastellaan vain yhden kielen osalta. Pienen otoskoon vuoksi tuloksiin on hyvä suhtautua varauksella mutta tuloksia voidaan silti pitää suuntaa antavina. Tutkimus osoittaa, että kaksikielisten lasten sanaston vertaaminen yksikielisiin normeihin ei välttämättä anna aitoa kuvaa lasten sanaston tasosta. Kaksikielisten lasten sanastoa tarkastellessa olisikin syytä huomioida molempien kielten yhteissanasto.

Äänen narina on aiemmin liitetty vahvasti äänihäiriöön, mutta se voi myös olla osa normaalia äänen tuottoa. Lisäksi narina on liitetty erityisesti miesääneen. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia äänen narinan esiintymistä naisilla eri ikäryhmissä. Erityisenä kiinnostuksen kohteena oli selvittää, missä määrin äänen narinaa esiintyy kuulonvaraiseen arvioon perustuen ja mitkä akustiset piirteet liittyvät narinaan. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena oli pohtia äänen narinaan liittyviä taustatekijöitä. Tutkimukseen osallistui 25 Oulun normaalikoulun 15-vuotiasta oppilasta, 30 Oulun yliopiston 20–25-vuotiasta opiskelijaa ja 13 Oulun yliopiston 35–40-vuotiasta opettajaa. Tutkittavilta äänitettiin kolme ääninäytettä: fonaationäyte, lukunäyte ja spontaanipuhenäyte. Näytteet analysoitiin sekä kuulonvaraisesti että akustisesti. Kuulonvaraisen arvioinnin suoritti kaksi Oulun yliopiston logopedian laitoksen opettajaa CAPE V -menetelmään perustuen. Akustiset analyysit mitattiin Praat-ohjelmalla. Äänen narinan ja tutkittavien esitietojen keskinäistä yhteyttä mitattiin χ²-riippumattomuustestillä. Tutkimuksen mukaan äänen narinan esiintyminen naisilla oli erittäin yleistä kaikissa ikäryhmissä, erityisesti jatkuvan puheen näytteissä. Spontaanipuhenäytteissä äänen narinaa esiintyi 72 %:lla 15-vuotiaista, 67 %:lla 20–25-vuotiaista ja 69 % 35–40-vuotiaista. Lisäksi enemmistöllä 25–30-vuotiaista (73 %) ja 35–40-vuotiaista (61 %) esiintyi äänen narinaa myös lukunäytteissä. Tutkimuksen tulokset vahvistavatkin aiemmin tehtyjä havaintoja siitä, että narina voidaan liittää myös naisääneen. Lisäksi äänen narina voitiin liittää tiettyihin akustisiin parametreihin, erityisesti perustaajuus- ja perturbaatioparametreihin sekä äänenkatkoihin. Perustaajuusparametrit, F0 mean ja F0 min, olivat narinassa matalampia kuin ei-narinassa, kun taas perustaajuuden vaihtelu (F0 sd) oli narinassa suurempaa kuin ei-narinassa. Perturbaatioparametrit, jitter ja shimmer, olivat narinassa pääasiassa korkempia kuin näytteissä, joissa narinaa ei havaittu. Myös äänenkatkojen määrä oli narinassa suurempi kuin ei-narinassa. Äänen narinaa ei voitu liittää mihinkään tutkittavilta kerättyyn esitietoon. Kuulonvaraisen arvioinnin perusteella äänen narinaan liittyi tämän tutkimuksen naisilla myös muita poikkavia äänen piirteitä — vuotoisuutta, karheutta ja puristeisuutta. Äänen narinaan liitetyt numeeriset keskiarvot narinan poikkeavuuden asteesta olivat lieviä. Tulosten perusteella voidaan päätellä, että äänen narina ei välttämättä liity äänihäiriöön vaan se voi olla osa puhujan puhetapaa ja liittyä tiettyyn sosiaaliseen yhteisöön. Kliinikoiden on myös hyvä pitää mielessä, että narinaa arvioidessa voidaan kuulonvaraisen arvioinnin lisäksi hyödyntää akustisia analyyseja.

Tämän pro gradu -tutkimuksen tavoitteena oli selvittää hyvin ennenaikaisina ja pienipainoisina syntyneiden lasten teknisen lukemisen, kirjoittamisen ja nopean nimeämisen taitoja ja verrata niitä täysiaikaisina syntyneiden verrokkilasten taitoihin 8–9-vuotiaana. Lisäksi tarkasteltiin nopean nimeämisen yhteyttä tekniseen lukemiseen ja kirjoittamiseen. Lopuksi tarkasteltiin pienipainoisuuden yhteyttä keskosten suoriutumiseen edellä mainituissa taidoissa. Tutkimuksessa hyödynnettiin puheterapeutti FM Minna Heikkisen väitöskirjaansa varten hankkimaa ja osittain puheterapeutti FM Lea Partasen tutkimaa hyvin ennenaikaisina ja pienipainoisina syntyneiden lasten aineistoa (n=80), josta valittiin satunnaisesti 30 koehenkilöä tätä pro gradu -tutkimusta varten. Täysiaikaisina syntyneiden verrokkilasten aineisto hankittiin Oulun kaupungin 2. ja 3. luokkien suomenkielisistä oppilaista, joiden puheen ja kielen kehitys sekä oppiminen olivat sujuneet tyypillisesti. Lopulliset koehenkilömäärät olivat keskosaineistossa n=29 ja verrokkiaineistossa n=23. Teknistä lukemista arvioitiin YTTE-testin lukemisen sujuvuuden tehtävillä ja Sanaketjutestillä, kirjoittamisen arviointiin käytettiin Lukilassen saneltavien sanojen listaa ja nopean nimeämisen arviointiin Nopean sarjallisen nimeämisen testiä. Käytetyt analysointimenetelmät olivat kvantitatiivisia ja perustuivat testeissä normitettuihin tuloksiin heikosta ja normaalista suoriutumisesta. Kaikkia keskosia ja verrokkeja vertailtaessa käytettiin tilastollisia menetelmiä graafisen tarkastelun rinnalla, mutta ikäryhmiä tarkastelemalla saadut tulokset perustuvat yksinomaan graafiseen tarkasteluun pienen otoskoon vuoksi. Tulosten mukaan keskosten ja verrokkien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa teknisen lukemisen ja kirjoittamisen taidoissa. Nopean nimeämisen osioissa ’esineet’, ’numerot ja kirjaimet’ sekä ’värit, numerot ja kirjaimet’ ryhmien välillä kuitenkin havaittiin tilastollisesti merkitsevä ero (p < 0,05). Iällä ei ollut suurta vaikutusta keskosten ja verrokkien välisiin eroihin. Sen sijaan nopean nimeämisen taidot olivat keskosilla yhteydessä useampaan teknistä lukemista ja kirjoittamista arvioivaan tehtävään kuin verrokeilla. Erittäin pienten, alle 1000 g syntyessään painaneiden keskosten taidot eivät eronneet tilastollisesti muiden keskosten taidoista. Tuloksiin on suhtauduttava varauksella pienen otoskoon ja muiden tutkimuksen luotettavuutta vähentävien seikkojen vuoksi. Tuloksia voidaan kuitenkin hyödyntää puheterapeutin kliinisessä työssä, jossa ennenaikaisuuden vaikutukset myöhempään kielelliseen kehitykseen ja erityisesti oppimistuloksiin voidaan ottaa mahdollisimman varhain huomioon.