Thesis (M.A.)--University of Wisconsin--Madison. / Typescript. eContent provider-neutral record in process. Description based on print version record. Includes bibliographical references (leaves 51-54).

K.H. Lebede's dissertation--Berlin. / Vita. "Die deutsche Handschrift ... im Cod. Ms. Germ. Quart 819 der Berl. Staatsbibl.": p. 1-36. "Die lateinische Handschrift ... im Cod. Ms. Germ. Quart 1245 der Berl. Staatsbibl.": p. 37-68. Bibliography: p. 87-88.

Parestesiat ovat ryhmä tuntohäiriöitä. Ne voidaan määritellä subjektiivisiksi ihotuntemuksiksi (esim. puutuminen ja tikustelu), jotka aistitaan spontaanisti ilman stimulaatiota. Parestesiat ovat yleisiä oireita potilaiden keskuudessa ja usein myös syy erikoissairaanhoidon lähetteeseen. Niiden taustalla voivat olla vakavat keskushermosto- tai ääreishermostoperäiset syyt, mutta usein selvää syytä oireiden taustalta ei saada selville. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, löytyykö neurologian poliklinikalle parestesia-diagnooseilla tulleista lähetepotilaista tietoja, jotka auttaisivat tulevaisuudessa kohdentamaan jatkotutkimuksia oikeaan suuntaan. Lisäksi selvitettiin kuinka monen lähetepotilaan oireiden taustalta löytyi neurologinen sairaus. Tutkielma suoritettiin retrospektiivisesti valitsemalla vuoden 2011 Oulun yliopistollisen sairaalan (Oys) neurologian poliklinikkaan tulleista lähetteistä 100 perättäistä parestesia-diagnoosilla tullutta lähetepotilasta. Näiden potilaiden lähetetiedot sekä tieto mahdollisista jatkotutkimuksista neurologian poliklinikalla kerättiin elektronisista lähetteistä ja ESKO-potilastietojärjestelmästä. Tulokset viittasivat siihen, että kyseisten potilaiden joukosta löytyivät hyvin välitöntä ja kiireellistä hoitoa vaativat sairaudet. Epäselvemmillä oireilla tulleiden potilaiden hoitoketjuissa oli kuitenkin usein hiottavaa. Erikoissairaanhoidossa potilaille päädyttiin usein tekemään jatkotutkimuksia. Etenkin pään kuvantamistutkimukset olivat yleisiä suhteessa löydöksiin. Neurologian poliklinikalle tulleissa lähetteissä oli usein puutteita niin statuksen kuin esitietojenkin osalta. Pääosa näistä lähetteistä tuli perusterveydenhuollosta, joten hoitoketjun tehostamisen tulisi tähdätä ensisijaisesti sen alkupäähän eli terveyskeskuksiin. Tämä johtaisi turhien lähetteiden vähenemiseen ja tätä kautta myös erikoissairaanhoidossa tehdyt jatkotutkimukset vähentyisivät ja kohdentuisivat oikeille potilasryhmille.

S100B-proteiini on gliasoluspesifinen proteiini, jota vapautuu verenkiertoon aivovaurioiden yhteydessä. Kohonneet pitoisuudet korreloivat aivovaurion vaikeusasteen ja lopputuleman kanssa. S100B-proteiini toimii myös merkkiaineena veri—aivoesteen toimintahäiriöille. Lapsilla kohonneet proteiinipitoisuudet on liitetty astrosyyttivaurion markkereiksi jopa lievän aivovamman jälkeen. On mahdollista, että kuumekouristusten yhteydessä seerumin ja likvorin S100B-proteiinipitoisuudet nousevat ollen merkkinä aivoissa käynnissä olevasta patologisesta prosessista ja ennustavat kohtausten uusiutumistodennäköisyyttä. Tässä tutkimuksessa mittasimme seerumin ja likvorin S100B-proteiinipitoisuudet 103 lapselta, jotka olivat sairastaneet ensimmäisen kuumekouristuksensa. 33 lapsipotilasta, joilla oli akuutti kuumeinen infektio ilman kouristuksia, toimivat kontrolleina seerumipitoisuuksien suhteen. Kuumekouristajapotilailla S100B-proteiinipitoisuuksien keskiarvo likvorissa oli 0,21 μg/l ja seerumissa 0,12 μg/l. Kontrollipotilailla vastaava seerumipitoisuuksien keskiarvo oli 0,11 μg/l (ero 0,01 μg/l, 95 %:n luottamusväli -0,02—0.04 μg/l, P = 0,46). Seerumin S100B-proteiinipitoisuus oli riippuvainen potilaiden iästä (r = -0,28, P = 0,008) alle neljävuotiailla lapsilla. Pitoisuus ei kuitenkaan ennustanut kuumekouristuksen vaikeusastetta eikä kohtauksen uusiutumista. Aikaviiveellä kuumekouristuskohtauksen alkamisesta sairaalaan saapumiseen ei ollut korrelaatiota S100B-pitoisuuksiin seerumi- (r = -0,130, P = 0,28) eikä likvorinäytteissä (r = -0,091, P = 0,52). Tutkimustuloksemme tukevat aiempaa käsitystä siitä, että kuumekouristukset ovat vaarattomia kehittyville aivoille.

No description available.

Akuutti kolekystiitti hoidetaan joko leikkauksella tai antibiootein. Tämän retrospektiivisen tutkimuksen tarkoituksena oli verrata leikkauksella hoidettujen potilaiden kuolleisuutta, komplikaatioita ja hoitoaikaa ja antibiootein hoidettuihin potilaisiin. Aineistona oli Oulun yliopistollisessa sairaalassa 2008–2010 hoidetut akuuttia kolekystiittiä sairastaneet potilaat. Kunkin potilaan kohdalla kerättiin tietoja oireista, perussairauksista, laboratorio- ja kuvantamistutkimuksista, hoidosta ja hoitoajasta. Aineistosta tehtiin tilastollinen analyysi, jossa verrattiin operatiivisesti ja konservatiivisesti hoidettujen tuloksia. Tulokset: Operatiivisesti ja konservatiivisesti hoidettujen potilaiden kuolleisuudessa, komplikaatioiden esiintymisessä tai kokonaishoitoajan pituudessa ei ollut merkitsevää eroa. Sydän- ja verisuonisairaudet ja diabetes mellitus lisäsivät komplikaatioita, samoin kuuluminen 75–79-vuotiaiden ikäryhmään. Kuolleisuutta lisäsi jonkin komplikaation saaminen ja kuuluminen 75–79-vuotiaiden ikäryhmään. Operatiivisesti hoidetuista kuolleisuus oli suurempaa munuaissairautta sairastavilla. Operatiivisesti hoidetut tarvitsivat useammin tehohoitoa ja heidän tehohoitojaksonsa olivat pidempiä. Konservatiivisesti hoidetut tarvitsivat useampia sairaalahoitokertoja kuin operatiivisesti hoidetut.

Vaikeassa sepsiksessä kuolleisuus on korkea ja ennustetta on parannettu varhaisella tunnistamisella, aikaisin aloitetulla antibiootilla ja tavoiteohjatulla nestehoidolla. Sepsiksessä sytokiinien liikatuotannolla on nykykäsityksen mukaan suuri rooli. Luuytimen mesenkymaaliset tukikudossolut ovat aiemmissa tutkimuksissa vaimentaneet tulehdusta ja niitä tutkitaan intensiivisesti. Sepsiksen hoidossa soluterapiatutkimus on vielä lapsenkengissä. Tutkimusta tarvitaan solujen vaikutuksesta elimistön paranemisprosessien tukemisessa vaikeassa tulehduksessa ja päinvastoin vaikean tulehduksen vaikutusta solujen elin- ja toimintakykyyn. Tässä tutkielmassa selvitettiin 9 lyhyen aikaa septistä shokkia sairastaneiden potilaiden luuytimen solujen erilaistumiskykyä luusoluiksi määrittämällä kalsiumpitoisuus ja AFOS-aktiivisuus sekä jakautumiskykyä MTT-testin avulla. Vertailuryhmänä toimi elektiivisen lonkkaleikkauksen yhteydessä otetut solut. Lisäksi kokeellisessa sepsismallissa tutkittiin 4 vuorokauden altistuksen jälkeen solujen kyky tuottaa kollageenia määrittämällä PINP-pitoisuudet elatusnesteestä altistuksen jälkeen. Solujen erilaistumiskyky ja jakautumiskyky eivät ole selkeästi huonontuneet, kun ne pääsevät tulehdusympäristöstä ei-tulehdukselliseen soluviljely-ympäristöön. Kokeellisessa sepsismallissa PINP-tasot laskivat huomattavasti vertailuryhmiin verrattuna.

Suolistofloora on hyvin monimutkainen bakteeriympäristö. Vastasyntyneen suolistofloora on epästabiilimpi ja dynaamisempi, kuin aikuisen. Useat tekijät muokkaavat vastasyntyneen suolistoflooran koostumusta. Suoliston bakteeristolla ajatellaan olevan merkittäviä vaikutuksia yksilön terveyteen. Uudenaikaiset 16S-rRNA- sekvensointiin perustuvat menetelmät ovat korvanneet klassiset menetelmät suolistoflooraa tutkittaessa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään vastasyntyneen suolistoflooran koostumusta ja sen muodostumiseen vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi katsauksessa esitellään suolistoflooran tutkimiseen käytettäviä menetelmiä historiasta nykypäivään.

No description available.

Keuhkojen natiiviröntgentutkimusta käytetään terveydenhuollossa yleisesti keuhkokuumeen diagnostiikassa, vaikka keuhkojen natiivikuva ei erottele hyvin virus- ja bakteeriperäistä keuhkokuumetta. Tämä asettaa keuhkokuvan diagnostisen arvon kriittiseen valoon erityisesti lapsilla, jotka ovat aikuisia herkempiä ionisoivan säteilyn haittavaikutuksille. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää keuhkojen natiiviröntgentutkimuksen indikaatioita ja löydöksiä, miten hyvin auskultaatiolöydös ennustaa keuhkokuvalöydöstä sekä kuinka suuri osa otetuista keuhkokuvista on ollut tarpeellisia ja vaikuttanut potilaan hoitoon lasten ja nuorten erikoissairaanhoidon päivystyspoliklinikalla hoidetuilla lapsipotilailla. Koko aineistosta pneumonia löytyi noin 30%:lta ja pneumoniaepäilyn vuoksi kuvatuista 54%:lta. Suurin osa pneumoniaepäilyn vuoksi kuvatuista keuhkokuvista on mielestämme ollut oikeutettuja, mutta sivusuunnan keuhkokuvia otettiin kuitenkin yleiseen käytäntöön nähden paljon. Keuhkojen auskultaatiolöydös ei yksinään löydä tai poissulje keuhkokuumetta hyvin. Selkeän lohkokeuhkokuumeen tunnistaminen keuhkokuvasta onnistui lastenlääkäreiltä hyvällä tarkkuudella ilman radiologin lausuntoa, mutta muita pneumonialöydöksiä kliinikot löysivät selvästi useammalta potilaalta kuin radiologit. Haastavaksi aineiston keräämisen tekivät ajoittaiset epäselvyydet sairauskertomusmerkintöjen kirjauksissa. Yhtenäiset ja järjestelmälliset kirjaamiskäytännöt olisivat suositeltavia niin potilasturvallisuuden kuin sairauksien diagnostiikan kannalta ja tähän tulisi kiinnittää huomiota jo lääketieteen perusopetuksessa.