Diabeettinen retinopatia (DR) on tärkein työikäisessä väestössä näkövammaisuutta ja sokeutta aiheuttava sairaus. Silmän sisäinen inflammaatio on keskeinen tekijä taudin patogeneesissä. Jo aikaisemmin on osoitettu, että proliferatiiviseen diabeettiseen retinopatiaan (PDR) liittyy interleukiini-6:n (IL-6) ja interleukiini-8:n (IL-8) paikallisesti lisääntynyt eritys. PDR:n patogeneesin kannalta keskeinen on myös verisuonen endoteelin kasvutekijä (VEGF). Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, miten statiinit vaikuttavat näiden inflammaatiomarkkereiden eritykseen PDR:aa sairastavilla potilailla. Tutkimukseen kuului sekä PDR:aa sairastavilta potilailta kerätyistä lasiaisnäytteistä koostuva materiaali että potilasaineistoa täydentävä soluviljelyaineisto. Lasiaisnäytteitä oli yhteensä 39 ja näistä tutkittiin IL-6 ja IL-8 lisäksi yhdeksän muun sytokiinin ja kuuden adheesiomolekyylin pitoisuudet. Soluviljelyt toteutettiin useassa eri vaiheessa ja usealla eri koeasetelmalla. Keskeisimmät viljelyt olivat ARPE-19- ja RF-6A-soluilla tehdyt viljelyt, joissa säädeltäviä muuttujia olivat statiini- ja glukoosipitoisuudet ja vastemuuttujina IL-6, IL-8 ja VEGF. Potilasaineistossa statiineja käyttävällä ryhmällä IL-6 ja IL-8 pitoisuudet lasiaisessa olivat vertailuryhmää korkeammat. Ryhmien välillä oli kuitenkin eroja diabeteksen kestossa ja paastosokerissa, jotka osaltaan voivat selittää IL-pitoisuuksien eroja. Myös soluviljelymalleissa statiineille altistetut solut tuottivat korkeampia IL-8 pitoisuuksia, mikä tukee potilasaineiston löytöä. Tutkimuksen perusteella statiinit voivat lisätä silmänsisäisiä inflammaatiomarkkereiden pitoisuuksia PDR:aa sairastavilla potilailla. Sekä potilasaineistosta että soluviljelymalleista saadut tulokset olivat tämän suhteen yhteneviä. Toistaiseksi tutkimusnäyttö ei ole kuitenkaan vahvaa ja vaaditaan lisätutkimuksia ennen kuin voidaan arvioida, mikä on statiinien kliininen merkitys inflammaation kannalta.

Kantaluu eli calcaneus on olennainen osa jalkaterän ja pystyasennossa kulkevan ihmislajin biomekaniikkaa. Sen rakenteen ja rakenteen normaalin vaihtelun tunteminen on tärkeää kantaluun sairauksien ja vammojen syiden, niiden hoidon ja tieteellisen tutkimuksen kannalta. Yleensä röntgensäteillä kuvataan vain oireista tai sairaudesta kärsiviä tai vamman saaneita potilaita. Siksi terveiden ihmisten kantaluun normaalirakennetta ja sen vaihteluita ei ole kansainvälisestikään juuri tutkittu. Pohjois-Suomen syntymäkohortti 1966 -aineisto sisältää laajan, 2000 ihmisen kattavan kuvapankin potilaista. Aineisto edustaa normaalia väestöä, joka ei ole valikoitunut kuvattavaksi jalkaterän ongelmien takia ja joka on iältään yhtä vanhaa. Tässä tutkimuksessa selvitettiin kohorttiaineiston kantaluun rakennetta ja rakenteen normaalivaihtelua. Lisäksi verrattiin näitä tuloksia kasainvälisessä kirjallisuudessa esitettyihin tuloksiin ja esitettiin arvioita mahdollisiin eroihin näiden tulosten välillä. Tutkimus suoritettiin mittaamalla 1050 kohorttiaineiston potilaan molemmat jalkaterät sivusuuntaisista seisaaltaan otetuista natiiviröntgenkuvista. Jokaisesta jalasta mitattiin kahdeksan kansainvälisessä kirjallisuudessa ja kliinisessä työssä yleisesti käytettyä mittausparametria: 1) posterior process elevation, 2) calcaneal pitch, 3) calcaneal-first metatarsal angle, 4) talocalcaneal inclination, 5) calcaneal spur, 6) achilles spur, 7) calcaneal elevation ja 8) Chauveaux-Liet angle. Mittaustulokset käsiteltiin tilastonkäsittelyohjelmalla ja niitä verrattiin sitten kansainvälisen kirjallisuuden vastaaviin tuloksiin. Tutkimuksen tulos oli, että kohorttiaineisto vastaa pääosin hyvin kirjallisuudessa esitettyjä arvoja. Talocalcaneal inclinationin ja calcaneal elevationin tuloksissa oli eroja, joita tutkimus ei pystynyt täysin selittämään. Kirjallisuusaineiston suppea ja valikoitunut otos selittänee osan eroista, mutta lisätutkimusta suositellaan erojen syiden selvittämiseksi.

Aiemmat tutkimukset lastenreuman ilmaantuvuudesta ovat antaneet hyvin erilaisia tuloksia. Maailmanlaajuisesti ilmaantuvuusluvut ovat vaihdelleet 0,8 ja 23 välillä 100 000 lasta kohden. Tässä väestöpohjaisessa tutkimuksessa laskettiin lastenreuman ja sen alatyyppien ilmaantuvuudet Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin alueella vuosien 2001–2010 aikana. Tavoitteena oli myös selvittää, onko lastenreuman ilmaantuvuus muuttunut. Aineisto kerättiin hakemalla Oulun yliopistollisen sairaalan potilastietorekisteristä kaikki tutkimusaikana lastenreumaan sairastuneet potilaat ICD10-diagnoosikoodien perusteella. Käytännössä kaikki lastenreumaan sairastuneet on tuona aikana hoidettu OYS:ssa hoidon keskittämisen vuoksi. Potilaiden sairauskertomukset käytiin läpi, tarkistettiin oikea diagnoosi ja kirjattiin ylös tarvittavat tiedot alatyyppien määrittämiseksi. Alle 16-vuotiaiden väestömäärät saatiin Tilastokeskuksen Väestörakenne-tilastosta. Tulokset analysoitiin SPSS-ohjelmalla ja ilmaantuvuusluvut laskettiin Microsoft Excelillä. Tilastollisten erojen tutkimiseen käytettiin Khiin neliö -testiä. Tutkimusjakson aikana lastenreumaan sairastuneita Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin alueella oli yhteensä 266. Näistä tyttöjä oli 154 ja poikia 112. Lastenreuman vuosittaiseksi ilmaantuvuudeksi saatiin 31,1 / 100 000 alle 16-vuotiasta lasta. Tytöillä vuosittainen ilmaantuvuus oli 37 ja pojilla 25,5 / 100 000 lasta. Vuosien 2001–2005 ilmaantuvuus oli 26,9 ja vuosien 2006–2010 35,2 / 100 000 lasta. Ilmaantuvuus näyttäisi siis kasvaneen tutkimusjakson aikana, ja ajanjaksojen välinen ero oli tilastollisesti merkitsevä. Diagnostiikka on kuitenkin parantunut tutkimusjakson aikana, esimerkiksi magneettitutkimusten ja ultraäänen käyttö on lisääntynyt, joten lastenreuma itsessään ei välttämättä ole lisääntynyt.

Angiotensiinikonvertaasientsyymin (ACE) geenimuuntelun on todettu vaikuttavan nopeus- ja kestävyysurheilulajeissa menestymiseen. I-alleeli näyttää useissa aineistoissa olevan tavallista yleisempi kestävyysurheilijoilla ja D-alleelia esiintyy puolestaan korostetusti nopeus- ja voimaurheilulajien edustajilla. Yksittäisten tutkimusten välillä on kuitenkin huomattavaa vaihtelua eikä edellä kuvatun kaltaista yhteyttä ole aina löydetä. Eroja voivat selittää esimerkiksi tutkimuspopulaatioiden väliset erot etnisessä taustassa, sukupuolijakaumassa tai toisaalta siinä miten urheilijat on jaettu analyysejä varten nopeus- ja kestävyysurheilijoiden ryhmiin. Tässä tutkimuksessa selvitettiin 141 suomalaisen urheilijan ja 200 harrasteliikkujan genotyyppikoostumus. Urheilijat jaettiin kahdella eri tavalla analyysiryhmiin. Ensimmäisessä jaossa jako nopeus- (n= 89) ja kestävyysurheilijoihin (n=52) tapahtui urheilijan edustaman lajin mukaisesti. Toinen jako perustui puolestaan kilpasuorituksen kestoon ja tutkittavia ryhmiä muodostui näin kolme: lyhyen matkan urheilijat (n= 49), keskimatkan urheilijat (n= 39) ja pitkän matkan urheilijat (n=11). ACE-genotyyppien jakaumissa ei havaittu eroja yhdessäkään urheilijaryhmässä kontrolliryhmään verrattuna huolimatta siitä tarkasteltiinko urheilijoista ainoastaan kansainvälisen tason urheilijoita. Toisaalta nopeus- ja kestävyysurheilijoiden välilläkään ei todettu genotyyppi- tai alleelifrekvensseissä eroja. D-alleelin frekvenssissä ei tapahtunut odotetun laista kasvua kilpasuorituksen keston lyhentyessä. Tutkimus ei tue vallalla olevaa käsitystä, jonka mukaan I-alleeli kytkeytyy parempaan suorituskykyyn kestävyysurheilu- ja D-alleeli nopeus- ja voimaurheilulajeissa.

Beta-hemolyyttiset streptokokit ovat gram-positiivisia kokkibakteereita, jotka kykenevät aiheuttamaan pinnallisia ja syviä infektioita. Tämä Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan syventävien opintojen tutkielma selvitti retrospektiivisen poikittaistutkimuksen avulla beta-hemolyyttisten streptokokkibakteerien aiheuttamia invasiivisia infektioita Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin (PPSHP) alueella vuosina 2012–2013. Tuona aikana Oulun yliopistollisen sairaalan (OYS) mikrobiologian laboratoriossa todettiin 138 invasiivista beta-hemolyyttistä streptokokkilöydöstä. Näistä 102:sta oli merkintöjä OYS:n potilasasiakirjoissa, jotka kattavat OYS:n ja Oulaskankaan aluesairaalat. Tutkimuksen lopullisena aineistona oli siis 102 potilasta. On mahdollista, että 36 potilaan tietojen puute luo tutkimukseen valikoitumisharhan. Potilasasiakirjojen perusteella kerättiin tiedot potilaiden infektioiden aiheuttajista, altistavista tekijöistä, kliinisistä ilmentymistä, komplikaatioista ja hoidosta. Löydöksiä verrattiin etupäässä viimeaikaisiin pohjoismaisiin tutkimuksiin. Yksi tutkimuksen merkittävimmistä tuloksista oli C- ja G-ryhmän streptokokkien ilmaantuvuuden nousu. Tätä selittää väestön ikääntyminen, sillä bakteeria esiintyy erityisesti iäkkäillä ja perussairailla, mikä todettiin myös tässä tutkimuksessa. Ilmaantuvuuden laskemista sotki kuitenkin tutkimussairaaloiden ulkopuolella hoidettujen potilaiden tietojen puute. Infektioden kliiniset ilmentymät vastasivat aiempien tutkimusten tuloksia. Aiheuttajaryhmistä Str. pyogenesiä esiintyi ennen kaikkea nuorilla potilailla. Tälle ryhmälle tyypillistä oli voimakas immunivaste infektiolle, mutta myös nopea paraneminen. Str. pyogenes aiheutti muita ryhmiä enemmän pneumonioita. Str. agalactiaeta todettiin vastasyntyneillä ja elimistön immunivaste näille infektioille oli muita ryhmiä lievempi. C- ja G-ryhmän infektioille tyypillistä oli perussairauksien ja iäkkyyden lisäksi muita pitempi hoitoaika. Merkittävä löydös oli myös aiempiin tutkimuksiin verrattuna korkeampi tehohoidon tarve ja matalampi kuolleisuus, mikä todettiin kaikissa bakteeriryhmissä. Myös vakavia komplikaatioita kuten nekrotisoivaa faskiittia ja streptokokin aiheuttamaa toksista shokkioireyhtymää esiintyi odotettua vähemmän erityisesti Str. pyogenes-ryhmässä. Näitä löydöksiä selittää osin tutkimusasetelmaan liittynyt valikoitumisharha. Huomioitavaa on myös kansallisten hoitokäytäntöjen vastainen antibioottien käyttö tutkimuksen kohteena olleissa sairaaloissa. Vain 22,5 % potilaista sai suositusten mukaisesti G-penisilliiniä. Str. pyogenesin hoidossa suositeltua klindamysiiniä annettiin vain 58,3 %:ssa tapauksista. Hoitoaika oli kaikilla aiheuttajabakteereilla keskimäärin ohjeiden yläkanttiin. Tutkimus perusteella jää auki vielä paljon kysymyksiä invasiivisten beta-hemolyyttisten streptokokki-infektioiden epidemiologiasta ja hoidosta PPSHP:n alueella. Jatkossa tulisi pyrkiä laajentamaan potilasaineisto myös muihin alueen terveydenhuollon yksiköihin ja pidemmälle aikavälille.

Epidemiologisten tutkimusten mukaan pistoshuumeita käyttävien määrä on kasvanut Suomessa viime vuosikymmenten aikana. Tämä näkyy myös pistoshuumeita käyttävien lisääntyneinä sairaalahoitojaksoina. Infektiot ovat yksi suurimmista syistä, jonka vuoksi pistoshuumeiden käyttäjä hakeutuu sairaalaan. Tavallisimpia infektiotyyppejä ovat ihoinfektiot, pneumoniat, endokardiitit ja sepsikset. Tässä syventäviin opintoihin kuuluvassa retrospektiivisessä tutkimuksessa kartoitettiin Oulun yliopistollisessa sairaalassa infektiovuodeosastolla 42 sekä vuodeosastoilla 40A ja 40B hoidettujen pistoshuumeiden käyttäjien infektioita vuoden ajalta. Tutkimus käsitti 36 potilasta. Vuodeosasto 42:n hoitojaksoista 3,4 % ja hoitopäivistä 5,0 % liittyi pistoshuumeiden käyttäjien infektioihin. Septikemia osoittautui yleisimmäksi infektiotyypiksi. Useamman kuin yhden infektion esiintyminen samanaikaisesti oli myös tavallista. Merkittävää oli myös, että infektiot eivät aiheuttaneet kuolleisuutta 90 päivän sisällä hoidon päättymisestä. Tarvitaan lisää tutkimusta tulosten yleistämiseksi.

Munasarjojen endometrioosikystien eli endometrioomien operatiivinen poisto on kallis hoito. Silti hoidon vaikuttavuutta ei ole Oulun yliopistollisen keskussairaalan gynekologian vastuualueella tutkittu. Hoidolla voi olla sekä hedelmällisyyttä parantavia että heikentäviä vaikutuksia. Endometrioomien uusiminen leikkauksen jälkeen on yleinen ongelma ja saattaa johtaa toistuviin leikkauksiin. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää endometrioomien kirurgisen hoidon onnistuminen, hoitotulosten säilyminen seurannassa, uusintaleikkausten yleisyys ja hoidon vaikutus potilaiden lisääntymisterveyteen. Aineisto kerättiin ESKO-potilastietorekisteristä hakemalla munasarjamuutosten laparoskooppisen poiston toimenpidekoodilla ja munasarjan endometrioosin diagnoosinumerolla vuosina 2007–2009 endometrioomien operatiivisen poiston läpikäyneet potilaat. Tutkimusjoukkoon hyväksyttiin ne potilaat, joille tuona aikana suoritettiin ensimmäinen munasarjaan kohdistuva toimenpide endometrioomaepäilyn vuoksi. Lopullinen aineisto koostui niiden 57 potilaan sairauskertomuksista, joilla munasarjakasvain vahvistui leikkauksessa endometrioomaksi. Tavallisimmin leikattava potilas oli noin 29-vuotias kivuliaista kuukautisista kärsivä nainen, jolla oli vasemmassa munasarjassa halkaisijaltaan muutaman senttimetrin kokoinen yksittäinen endometriooma ja lisäksi pinnallista peritoneaalista endometrioosia. Tällaisen potilaan raskaaksi tulon mahdollisuus leikkauksen jälkeen oli kohtuullisen hyvä, mutta iän mukana ja endometrioomien ollessa molemminpuoliset raskauden todennäköisyys heikkeni tehokkaista lapsettomuushoidoista huolimatta. Endometriooman uusimista havaittiin noin kolmasosalla potilasta, ja kuudesosalle tehtiin vähintään yksi uusintaleikkaus.

Neuroendokriiniset kasvaimet ovat heterogeeninen ryhmä diffuusista neuroendokriinisesta systeemistä peräisin olevia neoplasioita. Ne ovat harvinaisia, mutta niiden ilmaantuvuus on viime vuosina lisääntynyt, minkä taustalla on lisääntynyt taudin tietämys sekä kehittyneet diagnostiset menetelmät. Yleisimmin niitä esiintyy ruuansulatuskanavassa, keuhkoissa ja haimassa. Kirurgisten ja lääkkeellisten hoitojen rinnalle on kehitetty uusi ja lupaava lutetium-oktreotaattihoito metastasoituneisiin ja ei-leikattavissa oleviin neuroendokriinisiin kasvaimiin. Siinä beeta- ja gammasäteilyä tuottava 177lutetium-isotooppi on yhdistetty oktreotaattiin (somatostatiinianalogi), joka somatostatiinireseptoreiden välityksellä vie radionuklidin kasvainsolun sisälle. 177Lutetiumin hajotessa syntyvä beetasäteily aiheuttaa vaurioita kasvainsoluun ja samalla syntyvää gammasäteilyä voidaan käyttää kasvaimen kuvantamiseen. Hoito annetaan yleensä 4 kertaa 8 viikon välein 7,4 GBq:n suuruisina annoksina. Lutetium-oktreotaattihoidon vaikutuksia ja vasteita tutkittiin Oulun yliopistollisen sairaalan potilaiden sairauskertomustiedoista, joita tutkimukseen otettiin yhteensä 10. Kyseinen hoitomenetelmä pienensi kasvainpesäkkeitä tai vähintään pysäytti taudin etenemisen lähes jokaisella potilaalla. Radionuklidin kerääntyminen kasvainalueille olikin yleisesti ottaen runsasta. Myös kasvainmerkkiaineiden (5HIAA ja CgA) pitoisuudet saatiin hoidon myötä laskuun. Tästä huolimatta usealla potilaalla todettiin taudin etenemistä hoidonjälkeisenä seuranta-aikana. Tulevaisuudessa tehokkaampaan hoitovasteeseen voidaan pyrkiä esimerkiksi yhdistämällä radionuklidihoito sytostaattihoitoon tai jonkin muun isotoopin radionuklidihoitoon sekä käyttämällä beeta-säteilijän sijasta alfa-säteilijää. Hoito vaikutti suotuisasti potilaiden yleisvointiin sekä taudin aiheuttamiin oireisiin, joskin osalla potilaista esiintyi ajoittain väsymystä, kipua ja vatsaoireilua. Vakavia luuytimeen kohdistuvia haittoja ei esiintynyt. Sen sijaan lievät, mutta palautuvat trombosyytti- ja leukosyyttitasojen laskut olivat yleisempiä. Hoidon vaikutus hemoglobiiniin oli vähäinen. Vaikeaa munuaisten toiminnanvajausta esiintyi yhdellä potilaista ja lievemmät munuaisiin kohdistuvat haitat olivatkin yleisempiä.

Tarkoituksena on selvittää VEGF-estäjä bevasitsumabin (Avastin) tehoa diabeettisen makulopatian, erityisesti makulaturvotuksen (DME) hoidossa. Tutkimus keskittyy tyypin 1 diabeetikoihin, mutta olemassa olevaa tutkimustietoa tarkastellaan kaikkien diabeetikoiden osalta. Tutkittavaan omaan potilaisaineistoon kuuluu 13 OYS:n silmätautien klinikassa vuoden 2011 aikana bevasitsumabihoitoa saanutta silmää, joissa on todettu makulopatia tyypin 1 diabeteksen komplikaationa. Potilaita aineistossa oli 9. Tiedot on kerätty potilaskertomuksista, ja näöntarkkuuden muutokset on arvioitu 6kk ja 12kk kuluttua hoidon aloittamisesta. Kirjallisuuskatsauksessa on kerätty tietoa bevasitsumabihoidon tehosta ja turvallisuudesta DME-potilailla erilaisiin muihin hoitomuotoihin vertailtuna. Tutkittavissa silmissä keskimääräinen näöntarkkuuden muutos seuranta-ajan lopussa oli 0.9 ETDRS-rivin huononeminen, std 4.2. 12kk kohdalla vähintään 1 rivin parannus todettiin 6 silmässä, vähintään 2 rivin parannus 2 silmässä. 5 silmässä näöntarkkuus huononi yhdellä tai useammalla rivillä 12kk aikana. Aineiston pienestä koosta johtuen tulokset eivät ole tilastollisesti merkittäviä. Yhtä lukuun ottamatta potilaat kokivat hyötyneensä hoidosta. Näin pienellä aineistolla tehty tutkimus ei anna tilastollisesti merkittävää informaatiota. Laajemmissa tutkimuksissa on saatu hyviä tuloksia bevasitsumabin sopivuudesta DME:n hoidossa. Näitä tuloksia arvioiden bevasitsumabin käyttö tähän tarkoitukseen on perusteltua.

Kolorektaalisyöpä on kasvava terveysongelma, etenkin länsimaissa. Taudin kulun ennustamiseksi on kehitetty lukuisia erilaisia luokituksia. Vaikempien tautimuotojen hoidot ovat kehittyneet, ja adjuvanttihoitojen ansiosta aiemmin leikkauskelvottomia kasvaimia saadaan leikattua, sekä tautien uusitumisia pystytään ehkäisemään. Tutkimuksessa käytettiin potilastietojärjestelmästä kerättyjä tietoja, sekä arvioitiin ennustetekijöitä histologisista näytteistä. Määritellyt luokkamuuttujat analysoitiin ristiintaulukoimalla ja niiden tilastollinen merkitsevyys arvioitiin käyttäen khiin neliötestiä. Preoperatiivisesti annettu adjuvanttihoito vaikuttaisi vaikeuttavan monien histologisten ennustetekijöiden määrittämistä, joten etenkin tulehdusreaktion määrittämisen luotettavuutta näillä potilailla tulisi tutkia. Vähemmän käytetyt, tulehdusta kuvaavat ennustetekijät korreloivat lievästi annettuihin hoitoihin, mutta niiden laajempaa käytettävyyttä ei voida tämän tutkimuksen puitteissa arvioida.