Nivelrikko on yleisin nivelessä todettu sairaus. Sen merkittävin oire on kipu, joka huonontaa toimintakykyä. Polven nivelrikon operatiivisia hoitovaihtoehtoja ovat tekonivelleikkaukset ja osteotomiat. Näistä hoitomuodoista tekonivelleikkaukset ovat selvästi enemmän käytettyjä. Polven nivelrikkoon käytetyissä osteotomiatekniikoissa sääriluu katkaistaan ja käännetään haluttuun asentoon, jolloin kuormitusta saadaan kevennettyä sairaalta nivelpinnalta. Osteotomioita on tehty pitkään, mutta erinäisistä syistä johtuen niiden suosio nivelrikon operatiivisena hoitomuotona on laskenut. Viime vuosikymmenen aikana tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet nivelrikon olevan hyvä hoitomuoto tietyssä potilasryhmässä. Alle 60-vuotiaat potilaat, joilla on sääriluun yläosan virheasennosta johtuva polven sisäsyrjän nivelrikko, ovat tutkimuksessamme käytetyn osteotomian ensisijaisia kandidaatteja. Tässä tutkimuksessa perehdyimme radiologisesta näkökulmasta OYS:in erva-alueella leikattuihin ostoetomiapotilaiden tuloksiin. Tutkimusaineisto koostuu 87 potilaasta, joille oli tehty säären yläosan valgisoiva osteotomialeikkaus. Potilaiden alaraajat röntgenkuvattiin ennen ja jälkeen leikkauksen, jonka jälkeen kuien radiologisia parametrejä verrattiin. Kuormitusakselin korjaamisessa onnistuttiin tutkimuksen potilailla kohtalaisen hyvin. Osassa tapauksista virheasennon korjaus jäi vajaaksi ja kolmessa tapauksessa korjaus oli ylimitoitettu. Muutamassa tapauksessa päädyttiin komplikaatioiden takia uusintaleikkaukseen. Polvilumpion laskeutumista suhteessa reisiluuhun todettiin osalla potilaista. Patellan laskeutuminen saattaa olla mahdollista välttää leikkausteknisellä muutoksella.

Nivelrikko on merkittävä ja yleisin niveliin kohdistuva sairaus, jonka tarkkaa etiologiaa ei kuitenkaan tunneta. Nivelrikon aiheuttamia tyypillisiä muutoksia ovat nivelruston rappeutuminen, nivelvälin kaventuminen, nivelen kipeytyminen ja potilaan toimintakyvyn lasku. Nivelrikon diagnostiikassa natiiviröntgenkuvilla on keskeinen asema ja nivelrikon aiheuttamille muutoksille on kehitetty erilaisia radiologisia luokitusmenetelmiä. Tutkimuksen tarkoituksena oli arvioida OARSI-luokitusjärjestelmän kohdalla tutkijoiden välistä että sisäistä toistettavuutta keskittyen polvinivelen muutosten luokitteluun. Tutkimuksen aineistona toimi osaotos Pohjois-Suomen syntymäkohortti 1966:sta. Tutkijoina toimi kaksi lääketieteen opiskelijaa, jotka luokittelivat noin 1900 polvea arvioiden osteofyyttimuodostusta sekä nivelraon kaventumaa OARSI-järjestelmään perustuen. Luokittelutuloksista laskettiin erilaisia toistettavuuden tilastollisia mittareita, joista yleisesti käytetyimpiä on kappa-arvo. Tutkijoiden välinen toistettavuus vaihteli huonosta kohtalaiseen riippuen mitattiinko yksittäisiä luokiteltavia tekijöitä, OARSI-kriteereitä vai lopullista diagnoosia ja saadut kappa-arvot vaihtelivat välillä 0.084–0.61. Tutkijoiden sisäinen toistettavuus oli parempi ja saadut kappa-arvot vaihtelivat tutkijakohtaisesti välillä 0.25–1.0 sekä 0.0–1.0 ollen jälkimmäisellä tutkijalla kuitenkin keskimäärin korkeampia. Tutkijoiden tavassa käyttää eri luokitusarvoja havaittiin myös eroavaisuutta erityisesti osteofyyttiluokituksen tapauksessa. Tutkimuksessa saadut tulokset vahvistavat jo aikaisemmissa tutkimuksissa osoitettua, että radiologisen luokitusjärjestelmän toistettavuuden arviointi on riippuvaista käytetystä luokitusjärjestelmästä, käytetystä aineistosta sekä itse tutkijoista. Siten eri tutkimusten tuloksiin täytyy suhtautua varauksella ottaen huomioon edellä mainitut tekijät. Joissakin tapauksissa on syytä myös ymmärtää käytettyjen tilastollisten mittareiden kuten kappa-arvon käyttäytymisen riippuvuus muuttujien jakautumisesta.

Taustaa: TAVI (transcatheter aortic valve implantation)-toimenpide on perinteistä aorttaläppäleikkausta mini-invasiivisempi operatiivinen vaihtoehto oireisen aorttaläpän stenoosin hoidossa. Aineisto ja menetelmät: Tutkimme retrospektiivisesti marraskuun 2011 ja syyskuun 2015 välisenä aikana TAVI:lla hoidettujen (n=123) potilaiden päätetapahtumien esiintyvyyttä. Vertailuaineistona toimii ikävakioidut perinteisellä aorttaläppäleikkauksella hoidetut potilaat (n=68). Tulokset: Sairaalakuolleisuudessa ei todettu eroa TAVI:lla ja AVR:lla hoidettujen potilaiden välillä. Verisuonikomplikaatioita esiintyi merkittävästi enemmän TAVI-ryhmässä ja RIFLE-luokituksen mukaista akuuttia munuaisten vajaatoimintaa kehittyi merkittävästi useammalle AVR-ryhmässä. Komplikaatioita kehittyi vähemmän transfemoraalista reittiä hyödyntäen kuin muilla TAVI-tekniikoilla. Pohdinta: OYS:ssa TAVI:lla hoidettujen potilaiden hoidon tulokset komplikaatioiden esiintyvyys ovat samaa tasoa kuin kansainvälisissä tutkimuksissa on aiemmin esitetty. Olennaiset hoidon lopputulemat ovat samankaltaiset TAVI:lla ja perinteisen läppäkirurgia välillä.

Suomi on nykyään tuberkuloosin osalta vähäisen ilmaantuvuuden maa. Tämän vuoksi tuberkuloosin torjunnassa korostuu maassamme latenttien tuberkuloosi-infektioiden tunnistaminen. Riskiryhmässä ovat etenkin pikkulapset, sillä heillä tavataan useammin taudin vakavia muotoja. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää altistustutkimuksina käytettävien Mantoux’n ihotuberkuliinikokeen ja gammainterferonitestin (TbIFNg) käyttökelpoisuutta lasten latentin tuberkuloosin diagnostiikassa. Aineisto käsitti kaikki vv. 2003–2013 Oulun yliopistollisen sairaalaan Lasten ja nuorten klinikassa hoidetut alle 16-vuotiaat lapset, joilla epäiltiin tuberkuloositartunnan mahdollisuutta. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että BCG-rokotettujen lasten joukossa ihotuberkuliinikokeen ongelma on runsaat väärät positiiviset tulokset. Altistustutkimukset vaativat runsaasti resursseja, mutta kuitenkaan yhtään aktiivista tuberkuloosia ei tutkimuksen seurannoissa löytynyt. Tutkimuksen tulokset puoltavatkin seulontojen keventämistä siten, että ensisijaisena altistus-tutkimuksena käytetään pelkästään TbIFNg-testiä.

Tutkielma käsittelee primaarista RLS (levottomat jalat) -oireyhtymää. Tutkimuksessa kartoitettiin OYS:ssa diagnosoitujen RLS:ä sairastavien potilaiden tarkka kliininen oirekuva. Tutkimuksen tarkoituksena oli myös saada uutta tietoa RLS:n periytyvyydestä, epidemiologiasta ja mikrotason mekanismeista, etenkin raudan roolista. Tavoitteena oli selvittää RLS:n syntyyn vaikuttavien solubiologisten ja geneettisten tekijöiden merkitystä. Tutkimus on osa laajempaa, vuonna 2004 alkanutta RLSGEN-tutkimusta, jonka päätutkijana on unitutkija, professori Markku Partinen. OYS:n neurologian poliklinikalla diagnosoidut potilaat kartoitettiin sairauskertomuksista. Kohderyhmänä olivat potilaat, joiden lähisuvussa ilmenee RLS-oireyhtymää. Osallistumishalukkuus selvitettiin soittamalla potilaille henkilökohtaisesti (E. Koski). Tutkimukseen osallistuville lähetettiin postitse kyselylomakkeita, joilla seulottiin tutkimukseen soveltuvat potilaat. Tutkimuksen aineistoksi muodostui 32 tutkittavaa, jotka olivat RLS-potilaita ja heidän oireisia lähiomaisiaan. Potilaiden kliininen tutkimus, laboratoriokokeet ja seuranta toteutettiin OYS:n neurologian poliklinikalla 2010–2012. Tutkimuksen kyselylomakkeina käytettiin kansainvälistä IRRLS-asteikkoa sekä levottomat jalat -kyselylomaketta (mm. lääkityksen kartoitus, mahdolliset sukulaisten oireet ja mahdollisuus osallistua tutkimukseen, muut sairaudet). Kliinisen tutkimuksen perustana käytettiin alaraajojen neurologista tutkimusta (neuropathy disability score, NDS). Laboratoriokokeista määritettiin pieni verenkuva ja CRP (OYS). Rinnekotisäätiössä määriteltiin elimistön varastorauta (S-transferriini), seerumin rauta- (S-Fe), kupari- (S-Cu) ja sinkkipitoisuudet (S-Zn) sekä varastoraudan reseptoripitoisuus (S-transferriinireseptori). DNA-eristys tehdään Helsingin yliopiston HaartBio-laboratoriossa. Tuloksissa todettiin RLS-oireiston esiintymishuippu 30–38 vuoden iässä. Oirekuva oli pääsääntöisesti vähintään keskivaikea. Puolella RLS-potilaista esiintyi lapsuusiän kasvukipuja, joista todennäköisesti suurin osa selittyy levottomat jalat -oireilulla. Tämä on huomioitava erotusdiagnostiikassa. Sukuanamneesi oli positiivinen 60 %:lla, mikä vastaa kirjallisuudessa esiintyviä lukuja. Suurin osa potilaiden oireistosta oli vaikeusasteeltaan keskivaikeita tai vaikeita. Statuspoikkeavuudet olivat vastaanotolla harvinaisia primaarisessa RLS-muodossa. Kolmasosa potilaista oli kärsinyt anemiasta, mutta tässä tutkimuksessa ei enää kenelläkään anemiaa havaittu. Tutkimuspotilaiden muu neurologinen sairastavuus oli vähäistä eli RLS-oireistoon ei liittynyt kohonnutta sairastuvuusriskiä muihin neurologisiin sairauksiin.

Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, vastaako gynekologian kurssin oppisisältö opiskelijoiden tavoitteita vertailemalla lääketieteen opiskelijoiden palautettanaistentautien ja synnytysten opetuksesta ja oppisisällöstä välittömästi kurssin jälkeen sekä kaksi vuotta valmistumisen jälkeen. Tutkimus tehtiin, jotta naistentautien opetusta voitaisiin jatkossa kehittää vastaamaan yhä paremmin lääkärin työssään kohtaamia vaatimuksia. Tutkimus toteutettiin lähettämällä vuonna 2015 valmistuneelle sekä vuonna 2013 valmistuneelle kurssille sähköpostitse kyselykaavake, johon vastaaminen tapahtui sähköisesti ja nimettömästi. Kyselyssä pyydettiin opiskelijaa arvioimaan naistentautien ja synnytysten kurssia aihealueittain. Vastausprosentit jäivät pieniksi (=?), mutta vastauksista oli kuitenkin nähtävissä että kurssiin oltiin yleisesti ottaen tyytyväisiä sekä heti sen jälkeen että kaksi vuotta valmistumisen jälkeen (heti valmistumisen jälkeen keskimääräinen kurssille annettu kouluarvosana oli 8,28 ja kahden vuoden kuluttua 8,44.). Aihealueista oli opiskelijoiden mukaan parhaiten ja kattavimmin opetettu kliinisessäkin työssä tärkeimmät alueet, kuten gynekologiset sairaudet, gynekologinen status ja kierukan laitto, enemmän harjoitusta taas olisi kaivattu yleislääkärin kliinisessä työssä harvinaisempiin asioihin kuten endometriumnäytteen ottoon. Kenties tärkein poikkeus tästä oli huonoksi ja epäkattavaksi arvioitu seksuaalisuuteen liittyvä opetus. Merkittäviä sukupuolieroja vastauksen jakaumassa ei ollut. Valmistuneista lääkäreistä äitiys- tai ehkäisyneuvolaa työssään pitävät lääkärit olivat hieman tyytyväisempiä naistentautien kurssiin. Tämä voi selittyä sillä, että nämä lääkärit ovat olleet kiinnostuneempia synnytys- ja naistentautiopista ja siten motivoituneempia opiskelijoita. Vastaavasti voitaisiin ajatella, että jos naistentautien aihealueet eivät tuntuneet kiinnostavilta, naistentautien kurssi ei opetusmenetelmistä riippumatta noussut suurimpien suosikkien joukkoon. Toisaalta joidenkin opiskelijoiden kohdalla on voinut käydä myös niin, että tyytyväisyys kurssiin ja sen opetusmenetelmien soveltuvuus omaan oppimistapaan on rohkaissut hakeutumaan gynekologian pariin työelämässä. Kyselytutkimuksen perusteella kurssin sisältöön oltiin tyytyväisiä, eikä työkokemus olennaisesti vaikuttanut tuloksiin. Suurimmaksi puutteeksi koettiin vähäinen seksologian opetus, joka kuitenkin tulee aihealueena usein vastaan yleislääkärin työssä. Tietyistä yleislääkärin tarvitsemista toimenpiteistä (kierukan laitto, endometriumnäytteen otto ja ehkäisykapselin laitto), olisi kaivattu lisää opetusta. Tutkimusta voidaan hyödyntää jatkossa synnytys- ja naistentautiopin kurssisisällön suunnittelussa.

Tutkimuksessa tutkittiin Oulun Yliopistollisen sairaalan päivystyksessä 07/2010–7/2011 tietokonetomografialla kuvattuja tapaturmapotilaita. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kuinka suuressa osassa kuvauksia tuli diagnostisesti merkittäviä löydöksiä. Kuvantamislöydöksiä verrattiin erilaisiin muuttujiin, kuten ikään ja kuvausindikaatioon sekä ISS-traumaluokitukseen. Tutkielman aineisto kerättiin trauma TT tutkimuskoodin perusteella ja tilastoitu SPSS-ohjelman avulla.

Tässä tutkimuksessa oli tarkoituksena hakea uusin saatavilla oleva tutkimustieto psykoterapioista masennuksen hoidossa. Käypä hoidon uusimmat näytönastekatsaukset masennuksen hoidossa ovat vuodelta 2010, joten tässä tutkimuksessa keskitytään tuota uudempaan tietoon. Tutkimusongelmat olivat seuraavat: 1) Millä terapiamuodoilla on tieteellinen tutkimusnäyttö masennuksen hoidossa? 2) Miten terapian kesto ja terapiasessioiden tiheys vaikuttaa hoitotulokseen. 3) Miten tehokkaita eri terapiat ovat ver­rattuna lääkehoitoon. 4) Mitkä terapiamuodot yhdistettynä lääkehoitoon ovat parempia kuin pelkkä lääkehoito? 4) Miten potilaan ja terapeutin välinen allianssi vaikuttaa hoitotulokseen? Tutkielma suoritettiin kirjallisuuskatsauksena. Artikkeleja haettiin Medline (Pubmed) ja PsychINFO -tietokannoista keskittyen meta-analyyseihin viimeisen viiden vuoden ajalta. Päähakusanoja olivat psychotherapy, depression, ”major depression”, meta-analysis sekä eri terapiatyyppien nimet. Tulosten mukaan eri psykoterapioilla ei ole merkittävää eroa masennuksen hoidossa. Vahvin näyttö on interpersonaalisella psykoterapialla, kognitiivisella psykoterapialla, psykodynaamisella psykoterapialla ja ongelmanratkaisuterapialla. Myös behavioraalisella aktivaatioterapialla, sosiaalisen taitojen harjoituksella ja supportiivisella terapialla on tutkimusnäyttöä, mutta aineistot eivät ole yhtä suuria. Terapian ja masennuslääkityksen yhdistäminen on lähes aina vaikuttavampaa kuin kumpikaan hoitomuoto yksinään. Näin näyttää olevan kaikkien seitsemän edellä mainitun terapian kohdalla. Allianssista ei löytynyt pelkkään masennuksen hoitoon liittyviä tutkimuksia. Allianssitutkimukset olivat tehty masennus- ja ahdistuspotilaiden seka-aineistolla. Korkealle arvioitu allianssi näytti ennustavan parempaa hoitotulosta psykoterapiassa. Työhön sisältyi yksi terapian kestoa ja tiheyttä käsittelevä meta-analyysi. Huomattavin löydös oli se, että tiheämpään annettu terapia on vaikuttavampaa kuin sama määrä terapiasessioita harvaan annettuna. Avainsanat: masennus, psykoterapia, interpersonaalinen terapia, kognitiivinen terapia, ongelmanratkaisuterapia, psykodynaaminen terapia, behavioraalinen aktivaatioterapia, sosiaalisten taitojen harjoitus, supportiivinen terapia, allianssi, yhdistelmähoito, lyhytterapia.

Tutkimuksen tarkoitus: Tutkimuksen tavoitteena oli arvioida vagushermostimulaatiohoidon (VNS-hoidon) tehoa epileptisten kohtausten vähentämisessä vaikeaa epilepsiaa sairastavilla. Tutkimusmenetelmät: OYS:n neurologian klinikan VNS-hoitoa saavat potilaat tunnistettiin, ja sähköisestä sairauskertomusjärjestelmästä kerättiin epilepsian hoitoon liittyvät tiedot retrospektiivisesti. Tiedot analysoitiin SPSS®-ohjelmassa. Tilastollisen merkitsevyyden arviointiin käytettiin toistettujen mittausten t-testiä ja Wilcoxonin testiä. Tulokset: Yhteensä 34 VNS-hoidossa ollutta potilasta tunnistettiin. Heistä 27:llä (79 %) oli paikallisalkuinen epilepsia ja seitsemällä (21 %) yleistyvä epilepsia. VNS-hoito vähensi epileptisiä kohtauksia vähintään puoleen 46,7 %:lla potilaista verrattuna VNS-hoitoa edeltävään tasoon. Kohtauksettomaksi tuli vain kaksi potilasta (6,7 %) ja kohtausmäärä lisääntyi seitsemällä (23,2 %) potilaalla. VNS-hoidon kesto oli ka. 102 kk (50 ± keskihajonta [SD], vaihteluväli 16–176 kk) yli vuoden hoidetuilla (31 potilasta). VNS-hoito ei vähentänyt eri epilepsialääkkeiden kokonaismäärää (p = 0,38 > 0,05). Eri lääkeaineita oli keskimäärin kolme sekä ennen VNS-hoitoa, että sen aikana. Johtopäätökset: VNS-hoidon teho on OYS:ssa samaa tasoa kuin kansainvälisissä tutkimuksissa. Epilepsialääkityksen määrää ja siihen mahdollisesti liittyviä haittavaikutuksia tulee pyrkiä säännöllisesti arvioimaan vaikeassa epilepsiassa myös VNS-hoidon aikana.

Tutkimuksessa selvitetään adventitian tulehdussolujen ja varhaisten sepelvaltimotautimuutosten yhteyttä. Tutkimuksen kohteina tulehdussoluista olivat makrofagit adventitiassa. Aineistona käytettiin vuosina 1996–-2003 5–25-vuotiailta henkilöiltä oikeuslääketieteellisissä obduktioissa valikoimattomasti kerättyjä sepelvaltimonäytteitä. Henkilöiden pituus, paino, painoindeksi (BMI), vyötärönympärys, vyötärö–lantiosuhde, vyötärö–pituussuhde, omentumin ja mesenteriumin rasvan paino sekä sydämen paino dokumentoitiin muuttujiksi. Näytteistä tehtiin Verhoeff-Masson-värjäykset ja identifioitiin suonen seinämän kerrokset ja plakkien morfologia. Morfologisesti pisimmälle edennyt leesio kustakin tapauksesta tutkittiin immunohistokemiallisesti tunnistamalla makrofagit CD68-vasta-aineella (DAKO). Makrofagien määrä kvantitoitiin sekä intimasta että adventitiasta. Näytteet jaettiin kontrolli- ja leesioryhmään intiman makrofagitiheyksien perusteella. Tuloksista analysoitiin tilastollisesti koko aineistossa sekä erikseen sukupuolilla muuttujien keskiarvot, keskihajonnat ja ikävakioidut korrelaatiot. Ryhmiä vertailtiin Mann-Whitneyn testillä. Leesioryhmäläiset olivat pidempiä ja painavampia ja BMI oli merkitsevästi korkeampi. Vyötärön ympärysmitta oli merkitsevästi suurempi leesioryhmässä. Sydän oli merkittävästi kookkaampi leesioryhmässä. Intiman ja adventitian makrofagitiheys oli leesioryhmässä merkitsevästi suurempi kuin kontrolliryhmässä. Tulokset eri sukupuolten välillä olivat samansuuntaisia kuin koko materiaalissa. Miehillä painossa, pituudessa, BMI:ssa ja vyötärömitassa oli tilastollisesti merkittävät erot ryhmien välillä. Sydämen paino ja makrofagien tiheys adventitiassa olivat miehillä suurempia leesioryhmässä kuin kontrolliryhmässä. Intiman makrofagien osalta ero oli tilastollisesti merkitsevä ryhmien välillä. Naisilla leesioryhmässä BMI oli merkitsevästi korkeampi kuin kontrolliryhmässä, mutta muissa lihavuuden indikaattoreissa ei ollut eroja ryhmien välillä. Intiman makrofagitiheys oli merkitsevästi pienempi kontrolliryhmässä. Adventitian makrofagitiheydessä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Intiman ja adventitian makrofagitiheyden välillä ei ollut tilastollisesti merkitseviä korrelaatioita leesioryhmässä. Kontrolliryhmässä korrelaatiot olivat merkitseviä intiman ja adventitian välillä, samoin koko aineistoa analysoitaessa. Tutkimuksessa todettiin leesioryhmässä adventitiassa tilastollisesti merkitsevästi suurempi makrofagitiheys kuin kontrolliryhmässä. Adventitiassa oli nähtävissä varhainen tulehdusprosessi liittyen ateroskleroottisten leesioiden kehittymiseen. Kontrolliryhmässä oli merkitsevät korrelaatiot intiman ja adventitian makrofagitiheyksien välillä, mikä tukee ajatusta adventitian ja intiman välisestä tulehdukseen liittyvästä kommunikaatiosta jota tapahtuu jo ennen varsinaisten leesioiden kehittymistä. Tähän potentiaalisesti palautuvaan varhaisvaiheeseen vaikuttamalla voidaan kenties estää tulevaisuudessa oireisen sepelvaltimotaudin kehittyminen.