1 |
Psykoosityöryhmä vaikeiden mielenterveyshäiriöiden hoidossa Kainuussa vuosina 1992 - 1996Saari, M. (Mauno) 15 March 2002 (has links)
Abstract
The first objective of the study was to describe the changes in the psychic state
and functioning of two groups of patients' suffering from severe acute mental
disorders. The experimental group (n = 40) was treated in a psychosis team and
the control group (a historical control group: n = 40) in conventional
psychiatric special care (hospital and non-institutional) before the beginning of
the work of the psychosis team. Another objective was to describe the patients' use of services, especially psychiatric hospital treatment
during the two-year
follow-up. The third objective was to examine the changes in family burden and
expressed emotion (EE) and the differences between the experimental group and the
control group both on an individual and on a family level. The last objectives
were to describe how the functioning of each patients' family was reflected on an
individual level and in the use of psychiatric hospital treatment, and how the
psychosis team and conventional psychiatric special care differ in structure and
contents as regards clinical work in practice. The study was conducted in Kainuu
in 1992-1996.
On an individual level, there was positive development in both groups between 0-9
months. After that the positive development continued in the experimental group,
stopping in the control group. During the follow-up the experimental group used
psychiatric hospital treatment less than the control group: between 0-2 years
there were 713 days of treatment (17.8 days per person) in the experimental group
and 2759 days (68.9 days per person) in the control group. The number of patients
using hospital treatment was 12 (30%) in the experimental group and 30 (75%) in
the control group. There was no difference between the groups in the number of
non-institutional psychiatric special care meetings. During the follow up the
expenses caused by psychiatric special care were 1.572.000 marks in the
experimental group and 3.175.200 marks in the control group. In both groups the
burden of the families sank in the time period of 0-9 months. After that, the
positive development continued in the experimental group, stopping in the control
group. The number of families with a high EE-index at the beginning of the
treatment was 18 (75%) in the experimental group and 13 (72%) in the control
group, after two years the figures being 15 (62%) and 10 (56%) respectively.
Cases with a high or low family EE-index did not differ from each other in the
amount of psychiatric hospital treatment. The positive development in psychic
state and functioning was related to the better functioning of the family. During
the first month of treatment, therapy meetings were held more often for the
experimental group (experimental group: n = 202; control group: n = 147), and
family members or other close people participated in the meetings more often in
the experimental group (experimental group: n = 370; control group: n = 122).
Working in the psychosis team was on an individual level at least as profitable
as conventional psychiatric special treatment. Family burden decreased in both
groups between 0-9 months and continued to decrease in the experimental group
between 9 months-2 years, but stopped in the control group. Treatment in the
psychosis team was cheaper than conventional treatment. As a whole, the work of
the psychosis team was more profitable and economical than conventional
psychiatric special treatment. / Tiivistelmä
Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata psykoosityöryhmässä hoidettujen (koeryhmä: n
= 40) ja ennen psykoosityöryhmän toiminnan alkamista tavanomaiseen tapaan
psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa sekä sairaala- että avohoidossa hoidettujen
(historiallinen kontrolliryhmä: n = 40) äkillisistä vaikeista
mielenterveyshäiriöistä kärsivien potilaiden psyykkisen tilan ja toimintakyvyn
muutoksia ja palveluiden, erityisesti psykiatrisen sairaalahoidon käyttöä noin
kahden vuoden seuranta-aikana. Tarkoituksena oli myös seurata lähiomaisten
kuormittuneisuuden (family burden) ja perheen tunneilmapiirin (expressed emotion;
EE) muutoksia ja koe- ja kontrolliryhmien välisiä eroja sekä yksilö- että
perhetason ominaisuuksien suhteen. Tarkoituksena oli edelleen kuvata kunkin
potilaan perheen toimintakyvyn heijastumista yksilötasolla ja psykiatrisen
sairaalahoidon käytössä ja kuvata psykoosityöryhmätyyppisen ja tavanomaisen
psykiatrisen erikoissairaanhoidon rakenteellisia ja sisällöllisiä eroja käytännön
kliinisessä työssä. Tutkimus toteutui Kainuussa vuosina 1992-1996.
Yksilötasolla molemmissa ryhmissä tapahtui myönteistä kehitystä psyykkisessä
tilassa ja toimintakyvyssä aikavälillä 0-9 kuukautta. Aikavälillä 9 kuukautta-9
vuotta myönteinen kehitys jatkui koeryhmässä, mutta pysähtyi kontrolliryhmässä.
Koeryhmä käytti psykiatrista sairaalahoitoa seuranta-aikana huomattavasti
kontrolliryhmää vähemän: hoitopäiviä aikavälillä 0-2 vuotta oli koeryhmässä 713
(17.8 päivää henkilöä kohti) ja kontrolliryhmässä 2759 (68.9 päivää henkilöä
kohti). Sairaalahoitoa käyttäneitä potilaita oli koeryhmässä 12 (30 %) ja
kontrolliryhmässä 30 (75 %). Psykiatrisen erikoissairaanhoidon avohoitokäyntien
määrässä ei ryhmien välillä ollut eroa. Psykiatrisen erikoissairaanhoidon
kustannukset seuranta-aikana olivat koeryhmässä 1.572.000 markkaa ja
kontrolliryhmässä 3.175.200 markkaa.
Lähiomaisten subjektiivinen ja objektiivinen kuormittuneisuus laskivat molemmissa
ryhmissä aikavälillä 0-9 kk. Tämän jälkeen myönteinen kehitys jatkui koeryhmässä,
mutta pysähtyi kontrolliryhmässä. Korkean EE-indeksin saaneita perheitä oli
koeryhmässä hoidon alussa 18 (75 %) ja kontrolliryhmässä 13 (72 %) ja kahden
vuoden kuluttua koeryhmässä 15 (62 %) ja kontrolliryhmässä 10 (56 %). Tapaukset,
joissa oli mitattu perheen korkea tai matala EE- indeksi eivät eronneet
psykiatrisen sairaalahoidon määrän suhteen toisistaan. Psyykkisen tilan ja
toimintakyvyn myönteinen kehitys liittyi perheen parempaan toimintakykyyn.
Hoitokokousten ja yksilötapaamisten kokonaismäärässä ei ryhmien välillä ollut
eroa. Ensimmäisen kuukauden aikana hoitokokouksia järjestettiin koeryhmässä
enemmän kuin kontrolliryhmässä (koeryhmä: n = 202; kontrolliryhmä: n = 147) ja
omaisten tai läheisten osallistuminen hoitokokouksiin oli koeryhmässä
tavallisempaa (koeryhmä: n = 370; kontrolliryhmä: n = 122). Saatujen tulosten
perusteella psykoosityöryhmätyöskentely oli vaikeissa mielenterveyshäiriöissä
yksilötasolla vähintäänkin yhtä tuloksellista kuin tavanomainen psykiatrinen
erikoissairaanhoito. Etenkin aikavälillä 9 kuukautta-2 vuotta psykoositöryhmässä
hoidetut selviytyivät tavanomaista hoitoa saaneita paremmin. Perheen
kuormittuneisuus laski molemmissa ryhmissä aikavälillä 0-9 kuukautta ja lasku
jatkui koeryhmässä aikavälillä 9 kuukautta-2 vuotta, mutta pysähtyi
kontrolliryhmässä. Hoito psykoosityöryhmässä oli tavanomaista hoitoa halvempaa.
Kokonaisuutena psykoosityöryhmän työskentely oli tavanomaista psykiatrista
erikoissairaanhoitoa tuloksellisempaa ja taloudellisempaa.
|
2 |
Managing life with a memory disorder:the mutual processes of those with memory disorders and their family caregivers following a diagnosisPesonen, H.-M. (Hanna-Mari) 28 April 2015 (has links)
Abstract
The prevalence of memory disorders is increasing worldwide due to an aging population. The condition affects not only those with the disorder, but also their families and the wider social network. Establishing services that meet the needs of patients and their families is a topical issue and requires knowledge produced from service user viewpoints. However there remains limited knowledge of how families manage their lives when there is a memory disorder.
This study produces a substantive theory that describes the processes of managing life after disclosure of a progressive memory disorder from the viewpoint of individuals with that diagnosis and their family caregivers. A qualitative longitudinal research design informed by grounded theory methodology was undertaken. Research data were gathered for 2006–2009 using in-depth interviews (n=40) from those with the memory disorder (n=8) and their family caregivers (n=8). The data were analyzed using a constant comparative analysis.
A core category ‘Accepting memory disorder as part of family life’ with related categories and subcategories was formulated from the gathered data. Family illness trajectory begins when patients or close relatives recognize the symptoms. Diagnosis of memory disorder is a turning point in that trajectory. It changes the course of lives for both individuals and their whole family and leads families to seek a new equilibrium. Altering life challenges people with the diagnosis and their family caregivers to restructure their roles and identities. Adjusting to altering self and adapting to the new role of caregiver are intertwined processes. Families strive to manage these changes by acknowledging available qualities and resources, seeking meaningful social support and living for today. Managing life with a memory disorder produces mutual processes in families that contain both positive and negative factors. Accepting memory disorder as part of family life represents a hope-fostering adjustment.
The findings confirm and supplement the knowledge base in nursing science of family experiences and the means families use for managing life after diagnosis of a progressive memory disorder. These findings can be well utilized by professionals working with patients and their families who are living with newly diagnosed memory disorder while also advancing nursing education. / Tiivistelmä
Väestön ikääntymisen vuoksi muistisairauksien esiintyvyys on kasvussa koko maailmassa. Etenevä muistisairaus vaikuttaa sekä sairastuneiden että perheiden elämään, ja heidän tarpeisiinsa vastaavien palvelujen kehittäminen on ajankohtaista. Perheiden selviytymistä koskevaa tutkimustietoa palvelujen kehittämiseksi on kuitenkin rajallisesti.
Tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää aineistolähtöinen teoria, joka kuvaa muistisairaiden ja omaishoitajien elämänhallinnan prosesseja muistisairausdiagnoosin varmistumisen jälkeen. Tutkimus oli laadullinen pitkittäistutkimus, jossa aineisto kerättiin vuosina 2006–2009 syvähaastattelemalla (n=40) sekä sairastuneita (n=8) että heidän omaisiaan (n=8). Aineisto analysoitiin grounded theory -metodologian jatkuvan vertailun analyysimenetelmällä.
Tutkimuksessa tuotetun aineistolähtöisen teorian ydinkategoriaksi muodostui ’Muistisairauden hyväksyminen osaksi perheen elämää’. Ydinkategoriaan olivat yhteydessä pää- ja alakategoriat, jotka kuvasivat vastavuoroisia elämänhallinnan prosesseja perheessä. Perheiden kehityskulku muistisairauden kanssa käynnistyi ennen diagnoosin varmistumista, kun sairastunut itse tai hänen läheisensä kiinnittivät huomiota oireisiin. Muistisairausdiagnoosi oli käännekohta, joka muutti perheiden elämänkulun suuntaa ja johti etsimään uutta tasapainoa elämässä. Muuttuva elämäntilanne haastoi sairastuneet ja heidän omaisensa rakentamaan uudelleen käsitystä itsestään ja sosiaalisista rooleistaan. Sairastuneiden kokemuksena tämä tarkoitti sopeutumista muuttuvaan itseen ja omaisten kokemuksena mukautumista uuteen omaishoitajan rooliin. Nämä kehityshaasteet kytkeytyivät toisiinsa. Perheet pyrkivät selviytymään muuttuvassa elämäntilanteessaan huomioimalla käytettävissä olevat voimavarat, hyödyntämällä merkityksellistä sosiaalista tukea ja tavoittelemalla elämää tässä ja nyt. Muistisairaiden ja omaishoitajien vastavuoroiset elämänhallinnan prosessit sisälsivät sekä myönteisiä että kielteisiä tekijöitä. Muistisairauden hyväksyminen osaksi perheen elämää merkitsi toivoa vahvistavaa sopeutumista.
Tutkimustulokset täydentävät hoitotieteen tietoperustaa perheiden kokemuksista ja elämänhallinnan keinoista muistisairausdiagnoosin varmistumisen jälkeen. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää sekä käytännön hoitotyössä tuettaessa muistisairaita ja heidän perheitään diagnoosin jälkeen että hoitotyön koulutuksessa.
|
Page generated in 0.1789 seconds