Pro gradu -tutkielmani käsittelee kerronnallista naisääntä yhdysvaltalaisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin romaanissa Lavinia. Lavinia on historiallinen romaani, jossa Vergiliuksen Aeneis-eepoksen sivuhenkilö, myyttisen sankarin Aeneaan puoliso Lavinia toimii minäkertojana ja eepoksen tapahtumien uudelleen tulkitsijana. Lavinia on metafiktiivinen henkilöhahmo ja kertoja, joka reflektoi fiktiivistä olemustaan ja siten Aeneiksen maailmaa. Samalla minäkertoja kommentoi laajemmin sukupuolen, kerronnan ja todellisuudenkuvauksen suhdetta. Toisessa pääluvussa esittelen teoreettisia ja metodologisia lähtökohtiani. Teoriapohjani palautuu postmodernismin kulttuuriteoriaan ja toisaalta jälkistrukturalistiseen teoriaan subjektiviteetin ja kerronnallisuuden suhteesta. Metodologisesti tutkielmani soveltaa feminististä narratologiaa. Luentani nojaa Patricia Waughin postmodernistisen metafiktion teoriaan sekä Linda Hutcheonin teoriaan postmodernismin poetiikasta. Hutcheonin mukaan postmodernistinen taide reflektoi aktiivisesti omaa konstruktioluonnettaan luomalla representaatioita, jotka se samalla paljastaa representaatioiksi. Käytän tästä eleestä suomeksi nimitystä postmodernistinen kaksoiskirjoitus. Kaksoiskirjoitus tuo esiin kielen, kulttuurin ja yhteiskunnan diskursiivisen ja siten epäyhtenäisen, jatkuvasti uudelleenmäärittelyn tilassa olevan luonteen. Amy M. Clarken mukaan feministisellä aatteella on ollut keskeinen vaikutus Le Guinin tuotannon teemoihin. Feministinen kirjallisuus purkaa kulttuurisia naiskuvia ja kielessä uusintuvia, sukupuolittavia merkitysrakenteita. Näin se osallistuu postmodernin ja jälkistrukturalistisen subjektiteorian pohdintaan subjektiviteetin luonteesta ja feminismin subjektin kriisistä. Itsereflektiivinen kerronta ja naistoimijuuden pohdinta yhdistyvät 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa kirjoitetuissa naisten historiallisissa romaaneissa. Ann Heilmann ja Mark Llewellyn kutsuvat niiden kerrontaa metahistorialliseksi. Se tarkoittaa romaanien kulttuuristen ja diskursiivisten lähtökohtien pohdintaa, joka yhdistyy mytologisiin tai historiallisiin puitteisiin. Naissubjektin teeman näkökulmasta Lavinia jatkaa Ursula K. Le Guinin myöhäistuotannon postfeminististä kerronnallista linjaa. Postfeminismi korostaa sukupuolten välisiä samankaltaisuuksia ja suosii pikemmin konventionaalista kuin kokeellista kerrontaa. Kolmannessa pääluvussa tarkastelen tapoja, joilla postmodernistisen, metahistoriallisen romaanin keinot ilmenevät Laviniassa. Tekstuaalinen naisääni on Laviniassa retorinen ja representaatioissa artikuloituva piirre. Lavinia soveltaa Aeneis-eepoksen mytologista taustaa, mutta muuttaa sen minäkertojan omaelämäkerralliseksi, historialliseksi kuvaukseksi. Prinsessasta leskikuningattareksi muuttuva Lavinia tulkitsee uudelleen naisena elämisen historiallisia mahdollisuuksia sekä miesten ja naisten historian eroja ja jännitteitä. Mytologisten kertomusten representaatiomallit ovat historiallisesti kerrostuneita, ja Lavinian kerronta reflektoi tätä kerrostuneisuutta. Lavinian ironinen kertojanääni purkaa länsimaisen tarinankerronnan oidipaalista logiikkaa, jonka mukaan miehinen subjektiviteetti rakentuu ja ensisijaistuu naiseuteen liittyvien merkkien avulla. Näin Lavinia kierrättää Aeneiksen ainesta postmodernistiseksi elämäkertafiktioksi ja pohdinnaksi naissubjektiuden luonteesta. Neljännessä pääluvussa tulkitsen Laviniaa postfeministisenä kriittisenä utopiana. Lavinia vastaa Tom Moylanin teoretisoimaa kriittistä utopiaa siinä, ettei se konstruoi yhtenäistä paremman maailman kuvaa, vaan pohtii uuden kulta-ajan mahdollisuuksia itsekriittisesti, sukupuolieron myönteistä merkitystä painottaen. Lavinia reflektoi Aeneiksen mytologis-poliittisen kulta-ajan teeman perusteita ja mahdollisuuksia Lavinian, Aeneas-puolison sekä heidän Silvius-poikansa elämän kuvauksissa. Hahmot toimivat uudelleen kuvitellussa ja tulkitussa mytologisessa todellisuudessaan epäyhtenäisinä eli eksentrisinä subjekteina. Lavinian naisääni ilmenee näiden representaatioiden lisäksi metaforisessa ja metonyymisessä kielessä, jonka myötä Aeneiksen tapahtumat muuttuvat Laviniassa vaihtoehtoiseksi kirjalliseksi todellisuudeksi. Vaihtoehtoiset representaatiot ja metaforat rakentavat tekstuaalisen utopiakuvauksen, jossa naisten tieto ja tulkinnat saavat arvon. Naiset eivät kuitenkaan pura fiktiivistä maailmaansa osiin, vaan kerronnassa pysyy jännite kriittisen itsereflektiivisen sävyn sekä historiallisen paikantuneisuuden välillä. Laviniassa halu muuttuu sukupuolieron perinteisen merkitystalouden ylläpitäjästä kerronnalliseksi käyttövoimaksi. Se auttaa kuvittelemaan kollektiivista kertojuutta. Lavinia hyväksyy roolinsa epäyksilöllisenä olentona, joka toimii välittäjänä aikakausien ja näkökulmien välillä. Tämä tekstuaalinen naissubjektiviteetti näyttäytyy kollektiivisena voimavarana, joka purkaa kulttuurisia ja yhteiskunnallisia hegemonioita sisältä päin.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani suomalaisen kirjailijan Essi Kummun Karhun kuolema -romaanissa (2010) esiintyvää liminaalisuutta subjektin kriisin ilmentäjänä. Teoksen tarina sijoittuu pohjoiseen, Suomen ja Ruotsin rajalla sijaitsevaan lestadiolaiseen Stensbyn kylään. Kylässä asuvalla kahden lapsen äidillä Stellalla on parantajan taitoja ja hän kaipaa jo nuoresta asti luokseen karhua, joka saapuukin Stellan ollessa jo aikuinen. Stellan äiti, mumma, kuolee teoksen alussa, ja hänen siskonsa Fanny asuu kylässä äitinsä talossa ja äitinsä rooliin mahdutettuna. Fannyn poika Alex on valokuvaaja ja jatkuvasti matkalla. Tarinan alussa Alex on Grönlannissa ja ajautuu suhteeseen nuoren inuiittitytön kanssa yrittäessään parantaa jatkuvaa pahaa oloaan ja yksinäisyyden tunnettaan. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, kuinka henkilöhahmojen etenkin identiteetin ja minuuden määrittelyä koskeva kriisi tulee ilmi heidän välitilassa, eli liminaalitilassa, sijaitsemisen kautta. Tarkastelen myös muita liminaalisuuden symboliikan esiintymiä teoksessa. Lähestyn liminaalisuutta ennen kaikkea henkisenä tunnetilana mutta myös fyysisenä tilana. Liminaalisuus on alkujaan kulttuuriantropologisissa rituaalitutkimuksissa esiintynyt käsite, joka kuvaa kolmivaiheiseen siirtymäriittirituaaliin sisältyvää vaikeasti määriteltävää välivaihetta. Liminaalitilaa määrittelee antropologiassa etenkin moninainen, vastakohtaisuuksia yhdistelevä symboliikka sekä rituaalisubjektin sijaitseminen yhteiskuntarakenteiden laidoilla tai niiden välissä. Teoreettisena lähtökohtanani käytän Claire Dreweryn ajatuksia liminaalisuudesta feminiinisen subjektin kriisin kuvaajana. Drewery yhdistää liminaalitilan käsitteeseen Julia Kristevan ajatuksia muukalaisuudesta sekä melankoliasta ja kielen ongelmista, ja käytän myös itse Kristevan teorioita apunani tutkielmassa. Yhdistän liminaalisuuteen myös sitä lähellä olevat rajatilan ja ambivalenssin käsitteet. Lähestymistapani liminaalisuuteen yhdistelee etenkin feministisen tutkimuksen, psykoanalytiikan sekä kulttuuriantropologian keinoja. Karhun kuolema on maagista realismia, ja tarkastelen tutkielmassani myös maagista realismia eräänlaisena liminaalisena genrenä sekä liminaalisuuden kaltaisen ambivalenssin löytämisen mahdollistavana genrelajina. Liminaalitilassa oleminen ilmenee henkilöhahmoilla juurettomuuden ja toiseuden tunteina sekä erilaisten heissä elävien vastaparien ristiriitaisena suhteena tai niiden välissä sijaitsemisena. Näitä vastapareja ovat esimerkiksi itse/toinen, maskuliinisuus/feminiinisyys sekä ihminen/eläin. Liminaalisuus on subjektille vaikea ja kivualiaskin tila, minkä vuoksi tilaan sisältyy myös melankolian tunteita. Liminaalisuus ja suru ovat toisiinsa verrattavia tiloja, ja etenkin Alexin henkilöhahmossa melankolian tunteet nousevat esille. Molempiin tiloihin sisältyy myös kielellisiä ongelmia. Liminaalisuudelle on ominaista sen aiheuttama muutos subjektin sisällä. Tila mahdollistaakin vapautumisen entisistä, subjektia rajoittavista tekijöistä. Kaikilla kolmella keskeisellä henkilöhahmolla liminaalisuus johtaakin murroksen kautta identiteetin ja minän muutokseen sekä vanhan subjektin kuolemaan.

Pro gradu -työssäni tarkastelen lajityyppien sekoitusta yhdysvaltalaisen kirjailijan Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjassa keskittyen erityisesti sarjan kolmeen ensimmäiseen osaan, jotka ovat A Princess of Mars (1912), The Gods of Mars (1913) ja The Warlord of Mars (1914). Pyrin selventämään Mars-sarjan teosten lajityyppien valikoimaa ja sijoittamaan teokset osaksi merkittävimpien lajityyppiensä historiaa. Mars-sarjan teokset julkaistiin 1912–1964. Julkaisuista viimeisin on kokoelma, jonka teokset kirjoitettiin 1940-luvulla. Keskeisimmät tutkielmani kysymykset ovat: Mitä lajityyppejä Mars-sarjasta on havaittavissa ja millaisia yhdistelmiä nämä lajityypit luovat? Miten Mars-sarjan teokset sijoittuvat kirjallisuushistoriaan ja mikä on niiden vaikutus myöhempään kirjallisuuteen? Tutkimukseni teoreettisena lähtökohtana on kirjallisuuden genreteoria, jonka käsitteistä oleellisin on lajityyppi eli genre. Genreteoriaa on käytetty kirjallisuudentutkimuksessa niin luokitteluun kuin kommunikaatioon ja tulkintaankin. Hyödynnän genreteorian osalta erityisesti skotlantilaisen genreteoreetikon ja kirjallisuuskriitikon Alastair Fowlerin näkemyksiä. Metodina tutkimuksessani käytän tyypittelyä ja lajityyppien tunnistamisessa eri lähteistä poimittuja kirjallisten lajityyppien määrittelyjä ja kuvauksia. Kirjallisuuden lajityyppien teoreettisen tarkastelun lisäksi tutkielmassa on myös biografinen näkökulma. Edgar Rice Burroughsin elämästä ja asenteista on havaittavissa yhteyksiä Mars-sarjan keskeisenä sankarina toimineeseen John Carteriin ja Mars-sarjan teoksiin hän on piilottanut myös yhteiskunnallista kritiikkiään. John Carter on kuin paranneltu versio kirjailijasta itsestään. Tätä näkökulmaa avaan kirjailijan lyhyen taustoituksen kautta. Tutkimukseni osoittaa, että Mars-sarjasta on havaittavissa fantasiakirjallisuuden, tieteiskirjallisuuden ja romanttisen kertomuksen tärkeimmät elementit sekä joukko muita lajeja ja alalajeja, joista oleellisimmat ovat seikkailu ja lännenkirjallisuus. Mars-sarjan kirjoitusaikana spekulatiivinen fiktio ei vielä kuitenkaan ollut selkiytynyt omiksi kirjallisuuden lajeikseen ja Burroughsin teokset olivat osaltaan niitä luomassa. Useiden lajityyppien yhdistelmä toimii Mars-sarjassa teoksia rikastuttavana elementtinä.

Pro gradu -tutkielmani, Postmodernit portot, pelurit ja rakastuneet hölmöt : John Irvingin A Widow for One Year traumakertomuksena ja kehitysromaanina, tarkoituksena on selvittää miten kohdeteos representoi traumaattista maailmaansa postmodernein konventioin. Romaanissa Marion ja Ted Colen esikoispojat kuolevat auto-onnettomuudessa, mistä erityisesti Marion traumatisoituu. Ted taas kuvaillaan läpi teoksen vastuuttomana kirjailijana, joka on kroonisesti viehättynyt nuoremmista naisista. Colet päätyvät saamaan kolmannen lapsen, Ruthin, jonka tarkoituksena on korvata kuolleet pojat, mutta Marion on kykenemätön rakastamaan ainoaa elossa olevaa lastaan. Sanaakaan sanomatta Marion jättää miehensä, tyttärensä sekä nuoren rakastajansa Eddie O’Haren. Tutkimuskysymykseni on täten: Millä kerronnan keinoilla Irving esittää traumatarinan romaanissaan? Ja miten kertomuksen juoni kuvaa näitä tapahtumia? Hypoteesini mukaan A Widow for One Year kuvailee henkilöhahmojen traumoja heidän fiktiivisten tuotostensa kautta. Erityisesti Ted Colen saduissa voidaan nähdä metaforisia merkityksiä traumakertomuksen tulkinnan kannalta. Tutkimuksessani esitän, että romaani voidaan sijoittaa kasvutarinoiden genreen kuuluvaksi teokseksi, sillä siinä kuvataan Ruthin varttumista epävakaasta kiintymyssuhteesta huolimatta. Esitän myös, että romaania voidaan lukea traumakertomuksena, jonka kuvaileminen tapahtuu postmodernistiseen tyyliin. Keskeisenä tutkimustuloksena voidaan todeta, että Irvingin romaaneiden postmodernisuus ei näyttäydy desentralisoituneiden henkilöhahmojen kautta, vaan yksilöiden, joiden menneisyys auttaa heitä toimimaan nykyhetkessä ja vallitsevassa kulttuurisessa ilmapiirissä. Romaani on yhtä aikaa postmoderni ja historiallinen, sillä Irving hyödyntää teoksessaan 1800-luvun romaaneiden antia kirjallisuudelle yhdistellen samalla uudempia konventioita. Tulosten perusteella totean, että A Widow for One Year on postmodernin romaanin tavoin kokeellinen, mutta kunnioittaa silti kasvutarinoiden genreen pidättäytyvää kaavaa. Romaanissa äidin ja lapsen separaatio sekä esikoispoikien traaginen kuolema muodostuvat ongelmiksi ja näin ollen henkilöhahmojen käytöstä leimaavat muun muassa freudilainen torjunta, tunteiden siirto sekä toiveiden ja halujen verhoaminen. Pääteoriani nojaa psykoanalyyttiseen tutkimukseen, joten Sigmund Freudin, Jessica Benjaminin sekä Peter Brooksin teoriat ovat vahvasti analyysini tukena. Traumaa ja sen käsitteitä abstrahoidessani tarkastelen kulttuurintutkijoiden Dominick LaCapran ja Michael Rothbergin teoksia sekä kirjallisuudentutkijoiden Anne Whiteheadin, Cathy Caruthin ja Sirkka Knuutilan tutkimuksia. Havainnoidessani romaanin postmodernia otetta nojaan sellaisten teoreetikoiden kirjoituksiin, kuten Fredric Jameson, Linda Hutcheon sekä Brian McHale. Kirjallisuudentutkija Josie P. Campbellin teos A Critical Companion to John Irving on auttanut hahmottamaan John Irvingin kirjoitustyyliä yleisemmällä tasolla.

Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään Beatrix Potterin satujen henkilöhahmojen ihmismäisyyttä. Aineisto rajautuu koskemaan kuutta Potterin satua ja niiden kuvituksia: The Tale of Peter Rabbit (1902, suom. Petteri Kaniini), The Tailor of Gloucester (1903, suom. Tarina räätälistä), The Tale of Benjamin Bunny (1904, suom. Penna Pupu), The Tale of Mrs. Tiggy-Winkle (1905, suom. Rouva Siiri Sipinen), The Tale of Ginger and Pickles (1909, Inkivääri ja Pikkelssi) sekä The Tale of Little Pig Robinson (1930, Pikkupossu Robinson), mutta myös muita satuja käytetään esimerkkeinä. Tutkimusmenetelminä käytetään narratologista tekstianalyysiä ja kuva-analyysiä. Teoriaosuudessa kartoitetaan visuaalisen ja verbaalisen aineksen kerronnallisia keinoja sekä kuvan ja sanan suhdetta lastenkirjallisuudessa. Tutkimuksessa tutustutaan pääpiirteittäin lastenkirjallisuuden historiaan 1700- ja 1800-luvun Englannissa sekä kolmeen englantilaiseen aikalaissatuun. Potterin satujen tutkimus tapahtuu kolmesta eri näkökulmista. Ensimmäinen näkökulma on kuinka eläimet muistuttavat käytökseltään sekä olemukseltaan ihmistä eli millaisia ihmismäisiä piirteitä eläinhahmoilla on. Potterin luomat hahmot ovat sekoitus ihmistä ja eläintä. Hahmot pyrkivät käyttäytymään ihmisten tavoin muun muassa käyttämällä vaatteita ja tehden työtä. Vaatteiden avulla eläinhahmot piilottavat eläimellisyytensä, jolloin heidät nähdään ihmisten kaltaisina yksilöinä. Toisen näkökulman avulla tarkastellaan kuinka ihmisen ja eläimen suhde näyttäytyy tarinoissa. Eläin on ihmiselle kumppani, mutta jossain tapauksissa myös pahin vihollinen. Usein eläimen rooli on palvella ja auttaa ihmistä. Ilman ihmiskontaktia elävät eläimet ovat luonteeltaan itsenäisempiä kuin eläinhahmot, jotka asuvat ihmisten rinnalla. Ilman ihmisen läsnäoloa ottavat eläimet itselleen niin äidin, isän kuin lapsen roolin. Kolmas näkökulma on kuinka eläinhahmojen luonnollinen käyttäytyminen ilmenee saduissa ja vaikuttaako eläinten luonnollisen käyttäytymisen puutteellisuus henkilöhahmojen käytökseen. On eläimiä, jotka kapinoivat ihmismäisiä tapoja vastaan. He pyrkivät käyttäytymään eläimellisten vaistojensa mukaan, jolloin heidät nähdään pahantahtoisina ja tottelemattomina.

Tämä pro gradu -työ on kontekstuaalinen tutkimus yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen teosvalinnoista. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda kattava kuva siitä, mitkä tekijät ohjaavat kirjallisuuden opetuksen teosvalintoja, mitä teoksia luetaan ja miksi. Peruskoulun kirjallisuudenopetuksen konteksteista käydään läpi muun muassa lakien vaikutusta kirjallisuuden opetukseen, opetussuunnitelmien merkitystä sekä oppiaineen historian näkymistä teosvalinnoissa. Kontekstin ohella tutkimuksen materiaali koostuu kyselytutkimuksella kerätystä aineistosta. Aineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella keväällä 2017. Kysely jaettiin yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille Facebookissa Äidinkielen opettajain epävirallisen ryhmän kautta. Kyselyn aineisto koostuu 58 informantin vastauksista. Kyselytutkimuksen tulokset analysoitiin monimenetelmällisesti, sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä käyttäen, suhteessa kirjallisuuden opetuksen konteksteihin. Tutkimuksen aikana nousi esiin lukuisia huomioita yläkoulun kirjallisuudenopetuksesta, teosvalinnoista ja näiden yhteydestä esimerkiksi lukiossa luettaviin teoksiin. Erityisen mielenkiintoisia seikkoja ovat esimerkiksi kouluissa luettavan klassikkokirjallisuuden yhteys kirjallisuudenopetuksen historiaan sekä muut teosvalintoihin liittyvät tekijät. Yläkouluissa luetaan edelleen niitä kotimaisia klassikoita, jotka ovat olleet kirjallisuuden opetuksessa mukana oppiaineen alkutaipaleelta saakka. Tämän lisäksi opetuksessa on mukana myös uudempaa nuortenkirjallisuutta. Lukemisella halutaan parantaa lukutaitoa, antaa kehitysvirikkeitä ja innostaa nuoria lukemaan. Opettajien arvioiden mukaan kaikki tavoitteet eivät kuitenkaan opetuksessa täyty, mutta kirjallisuuden opetuksella nähdään olevan tästä huolimatta positiivisia vaikutuksia oppilaisiin. Teosvalintoihin ja kirjallisuuden opettamiseen liittyvistä tekijöistä nousevat esiin erityisesti saatavuus ja tätä kautta myös kirjastojen tärkeys oppiaineelle sekä oppiaineen opetettavien sisältöjen suuri määrä. Teosvalinnat olivat useissa tapauksissa sellaisia, joita opettajat eivät mieltäneet oppilaiden mielikirjallisuudeksi. Opetussuunnitelmien merkitys kirjallisuuden opetuksessa ja teosvalinnoissa ilmeni odotettua pienemmäksi. Useissa vastauksissa kävi ilmi, ettei koko luokalle voida luettaa samaa teosta, vaikka opetussuunnitelman perusteet tätä edellyttääkin, sillä samaa teosta ei riittänyt koko opetusryhmälle. Tutkimuksessa näkyy peruskoulun opettajien huoli oppilaiden heikentyneestä lukutaidosta ja välinpitämättömyydestä lukemista kohtaan. Opettajat yrittävät toimia esiin nousseiden ongelmien kanssa parhaansa mukaan, mutta ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan koko opetusjärjestelmää koskevia muutoksia.

No description available.

Luku- ja kirjoitustaidon yleistyminen 1900-luvulla kasvatti kirjoitetun sanan valtaa ja vei puhutun sanan kohti marginaalia. Suunta on ollut sama eri elämänalueilla arkipäiväisestä viestinnästä sanataiteeseen. Sanat, jotta niillä olisi todellista merkitystä, on voitava nähdä kirjoitettuina. Kuulon ja kuuntelemisen merkitys on vähentynyt ja ihmisen kokemusmaailma muuttunut korostetun visuaaliseksi. Kaunokirjallisten tekstien painaminen muistiin on menettänyt merkityksensä. Tekstit säilyvät ja ovat siirrettävissä kirjoitetussa muodossa. Koko maailman runous on lukijan saatavilla ilman runonlaulajaa, hänen muistiaan ja läsnäoloaan. Runon lukija hallitsee omaa aikaansa. Suomen kaltaisessa maassa, jossa jo useat sukupolvet ovat olleet lukutaitoisia, on edelleen heitä, jotka haluavat kuulla. Runo on todellinen vasta sitten, kun sen tulkitsee ääni, oma tai jonkun muun. Ääni saa esittää, olla joku toinen, ottaa toisen hahmon. On heitä, joille runo ei ole ainoastaan kirjaan painettu teksti, vaan ”kuulon asia”, kuten runoilija Aaro Hellaakoski on esseessään muotoillut. Tutkielmassa etsitään vastausta siihen, miksi runo halutaan kuulla, miksi ”runo on kuulon asia”. Kuulijan kokemusta lähestytään selvittämällä, mikä merkitys äänellä, puheella ja yhteisellä kokemisella on ihmiselle. Ääni ja poeettinen kieli suistavat jatkuvaa hallintaa tavoittelevan nykyihmisen tiedostamattoman armoille, kohti aluetta, jossa ihminen ei ole tunteitaan täysin hallitseva ja kaikkivoipa. Ääni, sen aistiminen ja tuottaminen, on lujasti sidoksissa ihmisen varhaisiin vaiheisiin. Runouden kieli voi olla ihmisen tietoisuudelle ennestään tuntematonta, mutta tutkielmassa esitellyt neurotieteiden alaan liittyvät tutkimukset osoittavat, että ihminen voi tunnistaa runouden kieltä tiedostamattaan, vaistonvaraisesti. Sanoilla on merkitys. Tapa puhua sävyttää sanojen merkitystä ja rakentaa niiden sisällön uudestaan. Puhuttu runo merkitsee uuden luomista. Puheen prosodia, tapa tuottaa puhetta, välittää kuulijalle puhujan tuntemia emootioita ja nostattaa niitä kuulijassa, ehkä samoja, ehkä jotain muita. Tapa puhua vetoaa kuulijan kognitioon ja vaikuttaa sanojen merkityksen hahmottamiseen. Lyriikantutkija tutkii kirjoitettua tekstiä. Vaikka tulkintoja voi olla lukuisia, teksti pysyy muuttumattomana, mutta puhuttu runo on aina eri. Kuten kieltä opitaan, puhuttua runoutta ymmärretään vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Yhteinen kuuntelu on ikiaikainen tapa, joka on viime vuosina keksitty uudelleen. Yksilöllisyyttä korostavassa maailmassa yhteenliittyminen luo tunteen jatkuvuudesta ja yksilön merkityksestä osana ihmisten yhteisöä. Tutkielman nimestä on pääteltävissä, että polkuja puhutun runon poetiikkaan edelleen etsitään. Kirjallisuudentutkija Auli Viikarin kolmekymmentä vuotta sitten väitöskirjassaan peräämää teoriaa ei vielä ole. Tutkielmassa vastausta tutkimuskysymykseen on etsitty useiden eri tieteenalojen, kuten kognitiivisen poetiikan, neurotieteiden, kognitiivisen psykologian, metriikan, kehityspsykologian, yleisen kielitieteen, fonetiikan ja musiikkipsykologian tutkimuksesta. Ajan ilmiöt ja niiden tarkastelu täydentävät lähteenä käytettyä tutkimuksellista tietoa.

Tutkimuksessani analysoin pelin ja leikin tematiikkaa Hannu Rajaniemen Jean le Flambeur -trilogiassa, joka koostuu teoksista The Quantum Thief (2010), The Fractal Prince (2012) ja The Causal Angel (2014). Primaarilähteitäni ovat trilogian englanninkieliset alkuperäisteokset, mutta viittaan myös teosten suomennoksiin. Keskeinen tutkimuskysymykseni on: Miten peli toimii Hannu Rajaniemen tekstissä? Tutkimukseni tarkoitus on selvittää, mitä peli tarkoittaa Jean le Flambeur -sarjassa ja miten pelin teema näkyy teosten tekstissä, henkilöhahmoissa ja maailmassa. Tutkimukseni kirjallisuusanalyysin teoreettinen viitekehys perustuu leikin ja pelin käsitteille. Ensisijaiset teoreettiset lähteeni ovat Johan Huizingan teoksen Leikkivä ihminen, yritys kulttuurin leikkiaineksen määrittelemiseksi (1984) leikkiteoria ja Roger Caillois’n siihen tekemät määritelmät teoksessa Man, play and games (2001). Määrittelen peli-käsitteen leikin alalajiksi käyttämällä ensisijaisesti Katie Salenin ja Eric Zimmermanin teoksen Rules of play: game design fundamentals (2004) määritelmää, mutta laajennan pelien sosiaalisen ulottuvuuden käsittelyä Jane McGonigalin teoksen Reality is broken, why games make us better and how they can change the world (2011) ja muiden tutkijoiden avulla. Lisäksi esittelen aineistossa toistuvat käsitteet peliteoria ja pelillistäminen sekä pelin alalajit roolipelin ja videopelin esimerkkeinä tutkimukseeni liittyvistä peleistä. Tutkimukseni osoittaa, että peliä ja pelillistä kieltä käytetään sarjassa aktiivisesti sekä henkilöhahmojen dialogissa ja toiminnassa että yleisesti tekstissä ja kerronnassa. Teosten henkilöhahmot rinnastavat sarjan tapahtumia peleihin ja käyttävät uhkapelitermistöä tapahtumiin viitatessaan. Matemaattinen peliteoria on keskeinen osa sarjan tematiikkaa, ja henkilöhahmot, kuten Jean le Flambeur ja Kuningaspettäjä, käsittelevät teosten tapahtumia pelitilanteina, jotka he ratkaisevat peliteoreettisia käyttäytymismalleja käyttämällä. Lisäksi sarjassa viitataan usein peliteoreettisiin ongelmiin, kuten Vangin dilemmaan. Näin teosten henkilöhahmot rinnastetaan sarjassa käytävän valtapelin pelaajiksi. Tekstitasolla teosten leikillisyys näkyy esimerkiksi etsivätarinoiden ja satujen muodon jäljittelyssä ja kerronnan fokalisaation muutoksissa. Sarjassa keskeinen zoku-yhteiskunta on inspiroitunut Huizingan leikistä, mikä ilmenee suorina viittauksina Huizingaan, Caillois’iin ja McGonigaliin. Zokut myös soveltavat leikin ja pelin ominaisuuksia yhteiskuntamallissaan, joka hyödyntää fyysisesti toimintaa rajoittavia taikapiirejä ja pelimäisiä kokemustasoja. Esitän, että sarjassa esitettyjä näkemyksiä peleistä ja pelillisyydestä voidaan verrata myös omaan yhteiskuntaamme.

Tässä tutkimuksessa erittelen Leena Krohnin Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia -teoksen (2013) allegorisuutta ja monikerroksisuutta. Määrittelen kolme teoksessa toisiinsa limittynyttä ja vaikuttavaa merkitysrakennetta: allegorisen, temaattisen ja kirjaimellisen tason. Siinä missä allegorisen ja temaattisen kerroksen sisällöt luovat syvimmin teoksen todellista merkitystä, tarkastelen kirjaimellista tasoa sitä kautta, kuinka teoksen genre vaikuttaa näiden kahden päämerkitysrakenteen syntyyn. Tätä vaikutusta tulkitakseni määrittelin Hotel Sapiensin kolmeen hierarkkisesti jäsentyvään genreen: spekulatiiviseen fiktioon, science fictioniin sekä postapokalyptiseen dystopiaan, joista jälkimmäinen on tarkin. Tulkinnassani esittelin myös Johanna Sinisalon kirjoituksista johdetun termin "viistovalo", joka on osa teoksen genretulkintaa. Yleisesti huomioin myös teoksen satiirisuuden ja sen suhteen kaikkiin merkitysrakenteisiin. Tutkimuksen tarkoitus on tulkita Leena Krohnin tuotantoa ja jatkaa edelleen aktiivista tieteellistä dialogia, jota Krohnin muista teoksista on käynnissä. Tulkitsin teoksen merkityskerroksia allegorisen lukutavan kautta, mutta yleisemmin myös lähiluvun metodin avulla. Tutkimustulosten syntymisen osalta oleelliseksi nousi hermeneuttinen viitekehys. Tärkeimmät lähteet tässä tutkimuksessa ovat aiempi Krohn-tutkimus erityisesti allegorisen lukemisen näkökulmasta. Pirjo Lyytikäisen Leena Krohn ja allegorian kaupungit (2013) sekä muut yksittäiset allegoriaa tai Krohnia käsittelevät artikkelit olivat oleellisimpia allegorisen näkökulman muodostumiselle. Sen sijaan teoksen temaattinen merkityskerros rakentui voimakkaasti Juha Raipolan väitöskirjan Ihmisen rajoilla. Epävarma tulevaisuus ja ei-inhimilliset toimijuudet Leena Krohnin Pereat munduksessa (2015) ympärille. Tutkimuksen loppuvaiheessa julkaistu Raipolan Hotel Sapiensia käsittelevä artikkeli vahvisti sekin tutkimuksen tuloksia ja ajankohtaisuutta. Genren määrittelyyn käytin pääasiassa Markku Soikkelin Tieteiskirjallisuuden käsikirjaa (2015), Hanna Matilaisen teosta Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (2014) sekä viistovaloteoriaa esitellessäni Johanna Sinisalon artikkeleita "Fantasia lajityyppinä ja kirjailijan työvälineenä" (2004) ja "Millaista science fictionia kirjoitan ja miksi?" (1999). Hotel Sapiensin allegorinen merkitys käsittää kuvauksen ihmisestä ja koko ihmisrodusta. Tämä kuva toteutuu erilaisten trooppien ja allegoristen merkkien kautta. Keinoäly rakentaa voimakkaan vertailukohdan, jonka avulla kuva ihmisestä tarkentuu edelleen. Allegorisen ja temaattisen merkityskerroksen liitoskohdassa korostuvat ihmislajin evolutiivinen asema ja merkitys universumin osana. Temaattinen kerros itsessään rakentuu Krohnille tyypillisten ympäristöteemojen ympärille, mutta osaltaan vapauttaa ihmisen vastuusta maailman tuhoajana. Tutkimuksen tulokset ovat vahvasti samassa linjassa aiemman Krohn-tutkimuksen kanssa, ja yhteneväisyydet Raipolan tuoreimman artikkelin kanssa todistavat Hotel Sapiensin jatkavan Krohnin teoksille tuttujen aiheiden ääressä. Monipuolinen Krohnin teoksiin liittyvä tutkimus jatkaa yhä monipuolistumistaan, ja teoksissa onkin edelleen paljon tulkittavaa ja tutkittavaa. Mahdollisuus myös laajemmalle tutkimukselle aiheiden parissa on olemassa.