Tarkastelen korpelalaisuuden ja arktisen hysterian representaatioita Bengt Pohjasen Korpela-trilogiassa. Trilogia kertoo lestadiolaisuudesta irtautuneesta hurmosliikkeestä ja sen aiheuttamasta häpeästä Ruotsin Tornionlaaksossa. Kuvaa 1930-luvun tapahtumista hahmotetaan 1980-luvulla monien kertojien kautta. Kristalliarkki (1987) edustaa realismia, Kolmen kyynärän jumalissa (1988) kerronta muuttuu postmoderniksi, Korpelan enkeleissä (1989) postmoderni kerronta virittyy äärimmilleen. Nimitän uniikkia muotoa portaikkotrilogiaksi. Selvitän, millaisia representaatiota arktiseen hysteriaan ja korpelalaisuuteen liitetään ja millaisin kerronnallisin keinoin niitä representoidaan. Arktinen hysteria on koettu kiusalliseksi pohjoisen kirjallisuuden ilmiöksi, ja etsin siihen myös uudenlaista lähestymistapaa. Subjektin problematisoituminen on ominaista postmodernille romaanille, samoin kerronnan hajoaminen ja metafiktiivisyys. Selvitän, miten metafiktiivisyys trilogiassa ilmenee ja mihin se liittyy. Pohdin myös, miten teosten rakenne ja kerrontakeinot kytkeytyvät temaattiseen sisältöön ja miksi romaanisarja on rakennettu portaikkotrilogiaksi. Teoreettista taustaa tarjoavat Bahtinin romaaniteoriat, etenkin hänen ajatuksensa polyfoniasta ja karnevalismista. Hyödynnän Bahtinin ajatuksia myös Kristevan suodattamana. Metafiktion kohdalla tukeudun Hutcheonin ja Waughin teorioihin Hallilan näkemyksillä täydennettynä. Trilogian kontekstualisoinnissa hyödynnän postkolonialismin ja kulttuurintutkimuksen ideoita. Pohjasen trilogia tarjoaa radikaalisti uudistavia representaatioita korpelalaisuudesta. Representaatioiden polyfonisuus suhteellistaa tulkinnat, ja korpelalaiset saavat takaisin heiltä riistetyn ihmisarvon. Korpelalaisuus ja arktinen hysteria näyttäytyvät trilogiassa yleisinhimillisinä ilmiönä. Totutut luonnehdinnat arktisen hysterian ilmenemismuodoista toteutuvat Korpela-romaaneissa, ja niitä myös parodioidaan ja ironisoidaan. Ilmiön aiheuttama kiusaantuneisuus voi osaksi johtua etelän pidättyvän tunneilmaisun ja lestadiolaisuuden vaikutuspiirissä sitä sallivammaksi kehittyneen pohjoisen tunneilmaisun törmäyksestä. Torjunnalle löytyy myös sisällöllisiä syitä: kapinallisena ja provokatiivisena arktinen hysteria heittää koko elämän absurdin kauhun lukijan silmille pehmentämättä sitä lainkaan. Esitän, että arktinen hysteria tulee nähdä karnevalismin introverttina vastinparina; se haastaa vallitsevan järjestyksen synkkyydellään ja hillittömyydellään. Ironia, parodia ja karnevalismin groteski ovat koko trilogian keskeisiä tyylikeinoja. Totuuden illuusioluonne ja faktan ja fiktion rajojen hämärtyminen tematisoituvat muun muassa postmodernin leikittelyn kautta. Subjektin problematisoiminen ja kerronnan hajoaminen kuvastavat yksilön voimattomuutta hahmottaa ympäröivää todellisuutta. Metafiktiivisyys ilmenee teoksissa kerronnan polyfonisuutena, itserefleksiivisyytenä, hierarkiasuhteiden rikkomisena sekä parodian ja ironian kautta, ja se paljastaa niin fiktion, tutkimusten, maallikkojen historiallisten esitysten kuin korpelalaisjuttujenkin sepitteellisyyden ja konstruktioluonteen. Kerronnalliset, rakenteelliset ja sisällölliset ratkaisut tuottavat yhdessä teosten merkityksen: portaikkomuotoa käytetään siis Pohjasen trilogiassa merkityksen muodostamiseen.

Pro-gradu tutkielmassani tarkastelen subliimin erämaagotiikan kerrontaa ja tematiikkaa Margaret Atwoodin (1939) romaanissa Surfacing (Yli Veden) (1972/1986). Tutkimukseni selvittää, millä tavoin kerronnassa kuvatut subliimin kauhun kokemukset ilmentävät kertojan sisäistä maailmaa ja millaisia merkityksiä erämaalle tässä kuvauksessa annetaan. Luennassani subliimi kauhu ilmenee erityisesti rajalla olon tematiikan kautta. Erämaan synnyttämät pelon ja kauhun tuntemukset liittyvät sekä luonnon ja kulttuurin välisen rajan, että ihmismielen rajojen tarkasteluihin. Tutkielmani teoreettisena pohjana toimivat etenkin Edmund Burken Immanuel Kantin ajatukset subliimin psykologisesta luonteesta sekä uudenlaiset käsitykset subliimista ihmismielen rajoja pohtivana tulkintojen tilana. Gotiikkaa tarkastelen teemoina ja kerronnallisina keinoina, ja sen teorioiden kautta tutkin kauhun psykologisia ja yliluonnollisia piirteitä ja niiden yhteyttä subliimiin. Merkitykselliseksi nousee myös romaanin kerronnallinen ja temaattinen monimerkityksisyys, jota lähestyn narratologian teorioiden kautta. Tutkimuksessani on myös historiallinen näkökulma, jossa luen romaania osana kanadalaisen kirjallisuuden historiaa ja sen goottilaista perinnettä. Tässä tukeudun kanadalaisen kirjallisuuden tutkimukseen, jossa isossa osassa ovat Atwoodin omat huomiot kanadalaisen kirjallisuuden luontosuhteesta. Tutkielmassani osoitan, että Surfacingia voidaan tutkia osana subliimin ja gotiikan traditiota. Tutkimuksestani käy ilmi, että nämä kentät yhdistyvät romaanin kerronnassa ilman selkeää rajaa kertojan kokemuksellisessa yhteydessä luontoon. Tässä subliimi gotiikka merkitsee hämäräperäisyyden, pelon ja kauhun tuntemuksia, joissa vihjaillaan ihmiselle tuntemattomien voimin uhasta. Lisäksi osoitan, kuinka erämaahan kohdistuvasta subliimista kauhusta tulee kertojan psyykkisen tilan paljastaja. Tässä tulkinnassa erämaa näyttäytyy psyykkisenä muistojen tilana, jossa kertojan käsitykset itsestään ja omasta kulttuuristaan problematisoituvat. Romaanin kerronnan häilyminen toden ja epätoden sekä yliluonnollisen ja mielen tuotosten välillä herättää myös kysymyksen subliimin kokemuksen alkuperästä. Tutkimuksessani kertojan subliimin kauhun kokemuksille annetaankin kaksi vaihtoehtoa. Joko niiden voidaan nähdä palautuvan takaisin kertojan mielen prosesseihin tai niiden alkuperä sijoitetaan johonkin luonnossa itsessään olevaan, yli-inhimilliseen todellisuuteen. Tässä osoitan, kuinka lukijan näkökulmasta romaanin yliluonnolliset tapahtuvat voivat näyttäytyä kertojan hajoavan mielen kuvauksina, mutta kertojalle kokemuksissa on kyse todellisesta, spirituaalisesta yhteydestä luontoon. Kerronnan avoin loppu jättää kuitenkin pysyvän epävarmuuden tunnelman romaaniin, mikä ilmentää mielestäni hyvin subliimiin gotiikkaan kuuluvaa rajalla olon tematiikka. Kertoja joutuu hyväksymään ymmärryksensä rajallisuuden, jolloin subliimi luonto jää saavuttamattomaksi.

My thesis focuses on Diana Gabaldon’s novel Outlander (1990) and its adaptation (2014). I compare the two works in the light of adaptation theory. My sources include Linda Hutcheon’s The Theory of Adaptation (2013), Julie Sanders’ Adaptation and Appropriation (2016) and Sarah Cardwell’s Adaptation Revisited: Television and the Classic Novel (2002). I also incorporated Roland Barthes’ ideas about the text of pleasure and bliss into Hutcheon’s idea about the pleasures of adaptation. A familiar text creates pleasure but a text that manages to surprise us creates bliss. I also rely on author centered sources including articles and interviews and The Outlandish Companion (2015) by Diana Gabaldon. During my study I found out that even though Outlander at first glance seems like a straightforward popular work of fiction it actually entails complex and sometimes conflicting meanings. Outlander is an original genre mix which attempts to defy conventional ways of reading and interpreting. The author, Diana Gabaldon, attempts to influence the reading experience and interpretation by commenting on the contents and meaning of the novel. Gabaldon declares that she does not write from any political position but whether or not we can trust her word is debatable. I considered four themes around Outlander: time travel, religion, romantic love and sexuality. Especially religion is depicted differently in the TV adaptation when compared to the novel. The TV adaptation plays down Claire’s religious experience. I also found out that in the TV series Claire is depicted as a victim rather than as the hero who saves the male protagonist Jamie. The TV series thus convey the traditional gender positions where Claire is the passive participant who is saved by the active Jamie. This position reflects upon sexuality also. The chapter on male-on-male rape discusses how Jamie is forced to become the passive participant and this depiction remains the same in both works. / Tutkielmani tarkastelee Diana Gabaldonin romaania Muukalainen (Outlander 1990) sekä teoksen pohjalta tehtyä TV-adaptaation Matkantekijä (2014) ensimmäistä kautta. Vertailen teoksia keskenään adaptaatioteorian valossa. Lähteisiini kuuluu muun muassa Linda Hutcheon The Theory of Adaptation (2013), Julie Sanders Adaptation and Appropriation (2016) ja Sarah Cardwell Adaptation Revisited: Television and the Classic Novel (2002). Yhdistän tutkielmassani myös Roland Bartesin ajatukset nautinnollisesta tekstistä ja hekumallisesta tekstistä Hutcheonin ajatuksiin adaptaatioiden nautinnollisuudesta. Tuttu teksti luo nautintoa mutta teksti joka yllättää meidät pystyy tuottamaan myös hekumaa. Nojaudun tutkielmassani kirjailijakeskeisiin lähteisiin kuten artikkeleihin ja haastatteluihin sekä Diana Gabaldonin teokseen The Outlandish Companion (2015). Tutkielmani aikana huomasin että Muukalainen on monimutkainen ja jopa ristiriitainen teos suorasukaisesta ensivaikutelmastaan huolimatta. Muukalainen on omaperäinen genresekoituksensa joka pyrkii vastustamaan perinteistä lukemisen ja tulkinnan tapaa. Teoksen tekijä Diana Gabaldon julistaa että hän ei kirjoita mistää poliittisesta asemasta mutta se voimmeko luottaa hänen sanaansa jää kyseenalaiseksi. Käsittelen tutkielmassani Muukalaisessa ilmenevää neljää teemaa: aikamatkustusta, uskontoa, romanttista rakkautta ja seksuaalisuutta. Erityisesti uskonnollisuus kuvataan eri tavalla TV-adaptaatiossa kuin romaanissa. TV-adaptaatio väheksyy Clairen uskonnollista kokemusta. Huomasin myös että TV-sarjassa Claire kuvataan uhrina protagonisti Jamietä pelastavan sankarin sijasta. TV-sarja siis välittää perinteisiä sukupuoli asetelmia joissa Claire on passiivinen osallistuja jonka aktiivinen osapuoli Jamie pelastaa. Tämä asetelma heijastuu myös seksuaalisuuden puolelle. Mies-mies-raiskausta käsittelevä kappale keskustelee siitä miten Jamie pakotetaan olemaan passiivinen osapuoli. Tämä kuvaus pysyy samana sekä Muukalaisessa että Matkantekijä TV-sarjassa.

Tutkimuksessa kerrotaan, kuinka järjestettiin elämäkerrallinen tarinatyöpaja oululaisessa palvelukodissa ja millaista aineistoa se tuotti. Tarinatyöpajassa kirjoitettiin ja kerrottiin muistoista kertovia tarinoita kahdeksassa tapaamisessa. Työpajaan osallistui kuusi palvelukodissa asuvaa henkilöä, jotka olivat iältään noin 70–99 -vuotiaita. Tutkimuksessa esitellään ja tutkitaan työpajan tuottamaa tarinallista aineistoa kehitysvaiheiden, tärkeiden teemojen sekä elämän käännekohtien (Denzinin (1989) määritelmät) näkökulmista. Tutkimuksen pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on: Miten ja millaisia tarinoita muistoista tuotetaan työpajassa vanhemmalla iällä? Tutkimuskysymys jakautuu työssä kahden tutkimusongelman alle. Ensinnäkin pohditaan kuinka muistoista kertovia tarinoita voidaan kerätä ja kerättiin sekä arvioidaan, kuinka se onnistui. Toiseksi tutkitaan, millaista kerätty tarinallinen aineisto on. Aineiston sisältöä luonnehditaan aluksi yleisesti ja sitten suhteessa kolmeen valittuun näkökulmaan. Elämäkerrallisen tarinatyöpajan suunnitteleminen ja toteuttaminen lähti liikkeelle kirjallisuusterapian ajatuksista, joiden mukaan kirjoittamisesta ja tarinoimisesta voi olla hyötyä ihmisille (lähteenä erityisesti McCarty Hynes ja Hynes-Berry (1986)). Lisäksi taustalla vaikuttavat positiivisen psykologian ajatukset siitä, että hyvinvoinnin lisääminen on yhtä arvokasta kuin sairauksien parantaminen (keskeisenä lähteenä Seligman (2002)). Elämäkerrallisen tarinatyöpajan tarkoituksena oli tukea osallistujien hyvinvointia ja tuottaa hyvää mieltä kirjoittamisen ja tarinoimisen kautta. Koko tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esiin, kuinka muistoista tarinoiminen voi olla ihmisille merkittävää. Tutkimuksessa korostuvat muistoista kertovien tarinoiden rikas sisältö ja niiden jakaminen. Elämäkerrallisen tarinatyöpajan keskeisin esikuva oli Share Your Lifestory Workshop -työpajatoiminta (lähteenä mm. Sierpina (2007) ja Mastel-Smith et al. (2007)). Näissä ja muissa lähteissä esiteltyjä toimintatapoja hyödynnettiin. Suunnitelma ja käytännön toteutus sovellettiin tähän tutkimukseen sopiviksi. Tutkimuksessa havaittiin, että työpajaan osallistujat pitivät muistojen jakamisesta erityisesti ryhmän kanssa. Ryhmän kautta muistoihin saatiin uusia näkökulmia ja muistettiin asioita, jotka olivat unohtuneet. Tarinallista aineistoa kertyi runsaasti. Siinä ilmeni yhteyksiä ihmisen kehitysvaiheisiin (verrataan Eriksonin ja Eriksonin (1997) ajatuksiin). Tarinoiden välillä havaittiin teemoja, joita oli lähestytty tarinoissa eri näkökannoilta. Tärkeimmiksi teemoiksi nousivat terveys ja sairaus, sota ja kuolema sekä luonto ja eläimet. Näitä tutkittiin narratiivien analyysin avulla (lähteenä erityisesti Polkinghorne (1995)). Käännekohtien kuvaukset liittyivät esimerkiksi sotaan ja muuttamiseen. Näiden kuvauksille oli yhteistä se, että niihin liittyivät ajatukset selviytymisestä. Tulosten perusteella esitetään, että muistojen jakaminen ryhmässä antaa ihmisille uusia näkökulmia, kuten kirjallisuusterapian pohjalta voitiin olettaa. Ryhmän toiminnan muokkaaminen osallistujien tarpeita vastaaviksi edisti ryhmän onnistumista. Muistojen nähdään tuottavan monipuolista aineistoa. Tutkimustulokset nähdään suppean tutkimusjoukon vuoksi suuntaa-antavina esimerkkeinä, jotka tukevat tutkimuksessa esitettyjä teorioita.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkin komediaa ja maskuliinisuutta Poliisiopisto-elokuvissa. Nämä elokuvat julkaistiin 1980- ja 90-lukujen aikana. Maskuliinisuus ja komedia ovat molemmat aikapaikkaisia kulttuurin tuotteita, joiden muodot ovat aina neuvoteltavissa uudelleen. Tutkimuskysymyksenäni on selvittää, millaisia maskuliinisuuksia Poliisiopisto-elokuvat tuottavat, miten maskuliinisuutta vahvistetaan, millaisia historiallisia taustoja maskuliinisuuden käsitteillä on ja miten komedia käyttää maskuliinisuutta työkalunaan näissä elokuvissa. Tutkimukseni maskuliinisuuden käsitteitä ovat muun muassa valta, homofobia, patriarkalismi, hegemoninen maskuliinisuus ja toiseus. Komedian kohdalla analysoin tutkimuskohdettani taas erilaisten teorioiden kautta, jotka ovat muun muassa, C. Wilsonin inkongruenssiteoria sekä T. Hobbesin ylemmyysteoria. Näissä elokuvissa maskuliinisuutta vahvistetaan aseilla, autoilla ja naisilla. Väkivallalla provosoidaan ja päästään sisään marginaaliryhmiin. Patriarkaalisuus ilmenee kolmella eri tavalla: Vanhemman polven perinteisempää patriarkaalisuutta edustaa Mr. Kirkland, mutta Tackleberry taas murtaa tätä perinteistä patriarkalismia ja on vaimonsa kanssa tasa-arvoinen. Mr. Fackler joutuu puolustamaan omaa patriarkaalista asemaansa vaimon halutessa työelämään, kuitenkaan onnistumatta siinä. Poliisiopisto-elokuvat tuottavat erilaisia maskuliinisuuksia, joista komisario Hurst ja Mauserin johtaman poliisikoulun oppilaat edustavat hegemonista maskuliinisuutta, kun taas maskuliinisuudet Zed, Sweetchuck ja Leslie Barbara ovat marginaalissa, mutta onnistuvat siirtymään lähemmäs kohti hegemonista maskuliinisuutta. Nämä elokuvat tuottavat myös säröileviä maskuliinisuuksia, jotka jostakin syystä eivät täytä hegemonisen maskuliinisuuden kriteereitä. Säröilevät maskuliinisuudet tuottavat inkongruenttista komediaa. Näistä maskuliinisuuksista Hightower edustaa perinteistä pohjoisamerikkalaista sankarihahmoa. Auktoriteettimaskuliinisuudet käyttävät valtaansa alaisiinsa ja nauravat ylemmyysnaurua. Sijaisuhreina auktoriteeteilla toimivat Mahoney tai muut Lassardin läheisyydessä toimivat hahmot. Alaiset alentavat auktoriteettien valtaa ja maskuliinisuutta erilaisin piloin sekä homososiaalisen verbaalisuuden avulla. Teoreettisen naurun lisäksi tulkitsen, että nauru on vallankäyttöä. Homoseksuaalisuus ja ulkomaalaisuus (venäläiset ja japanilainen vaihto-oppilas) koetaan sekä maskuliinisena että komediallisena toiseutena. Taustalla ovat rasismi, Amerikka-keskeisyys ja kylmän sodan jättämä epäluuloisuus venäläisiä kohtaan. Herekin määrittelemien homofobioiden ilmenemismuotojen (puolustus-ekspressiivinen, yhteiskunnallis-ekspressiivinen ja arvo-ekspressiivinen) perusteella Harris on homofobinen sekä yksilönä että yhteisönsä jäsenenä. Sovellan Evanthiuksen komediarakennemääritelmiä, joita ovat johdanto, selkkaus ja ratkaisu. Tulkitsen selkkauksen tarkoittamaan Aristoteleen määrittelemää peripeteiaa eli käännettä. Sovellan tätä käännettä hahmojen kokemaan miehuuskokeeseen. Ennen tätä käännettä hahmojen maskuliinisuus kriisiytyy. Kapinallisten loppu on hyvä, konservatiiviselle, ilkeälle auktoriteettihahmolle taas huono. Tutkimuskohteeni tuottama komedia käyttää maskuliinisuutta luomaan paljon komiikkaa. Ulkomaalaisuus ja homoseksuaalisuus toiseutetaan, mutta elokuvat kyseenalaistavat yhteiskunnan valtarakenteita ja sen, millaista on "oikeanlainen" maskuliinisuus. Myös hegemonisen maskuliinisuuden ulkopuolelle jäävät voivat toimia yhteiskunnassa täysimääräisinä jäseninä.

Tässä tutkielmassa tutkimusaiheena on taiteilijakuvat sekä taiteen kuvaaminen Dan Simmonsin tieteisromaanissa Hyperion. Teoreettisena viitekehyksenä on intertekstuaalisuus ja metodina vertaileva lukeminen. Taiteilijakuvia ja taiteen kuvaamista tarkastellaan suhteessa romantiikan ihanteisiin ja näkemyksiin taiteista. Erityisesti Hyperionin taiteilijakuvia peilataan vasten John Keatsin elämää, runoutta ja taidekäsityksiä. John Keatsin elämä ja runous ovat tutkielmassa tärkeä subteksti. Toinen subteksti, jota vasten Hyperionia peilataan, on Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinat. Dan Simmonsin Hyperion lainaa rakenteensa Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoilta. Canterburyn tarinoiden tapaan Hyperion muodostuu kehyskertomuksesta ja pyhiinvaellusmatkalaisten kertomista sisäkertomuksista, joiden kerrontavuoro määrätään arvalla. Canterburyn tarinat oli oman aikansa intertekstuaalinen iloittelu, mitä Hyperion edelleen toisintaa. Olen tarkastellut Hyperionin kehyskertomusta ja sisäkertomuksia suhteessa Canterburyn tarinoiden kehyskertomukseen ja sisäkertomuksiin ja löytänyt joitakin vastaavuuksia henkilöhahmojen kuvausten sekä tarinoiden tematiikan suhteen. John Keatsin runous muodostaa myös olennaisen subtekstin Hyperionissa. Olen tarkastellut Hyperion-romaania erityisesti suhteessa Keatsin runoihin ”Hyperion”, ”The Fall of Hyperion” ja ”Lamia”. Dan Simmonsin romaanit Hyperion ja The Fall of Hyperion käsittelevät samoja aiheita kuin John Keatsin runot ”Hyperion” ja ”The Fall of Hyperion”. Sekä Simmonsin romaanit että Keatsin runot kuvaavat eri valtaryhmittymien välistä sotaa ja sodan seurauksia. Olen yrittänyt myös tavoittaa vastaavuuksia runoissa esiintyvien ja romaanissa esiintyvien tahojen välillä. Tulokset ovat kuitenkin erilaiset ”Hyperion” ja ”The Fall of Hyperion” runojen pohjalta. Olen myös suhteuttanut John Keatsin runoa ”Lamia” Hyperion-romaanin ”Etsivän tarinaan”. Hyperion-romaanissa piirtyy esiin kaksi erilaista taiteilijakuvausta: unelmoijan ja runoilijan. Jaottelu unelmoijaan ja runoilijaan perustuu John Keatsin runossaan ”The Fall of Hyperion” tekemään jakoon. Unelmoijaa edustaa ”Etsivän tarinassa” esiintyvä kybridi Johnny ja runoilijaa edustaa ”Runoilijan tarinan” kertoja Martin Silenus. John Keats -kybridi Johnny on taiteilijana vasta nupullaan, potentiaalia, joka ei ole vielä toteutunut. Johnny on hauras ja herkkä. Kuitenkin Johnny uneksuu Hyperionin mysteeristä tavalla, joka lähenee olemukseltaan taiteilijuutta. Runoilija Martin Silenus puolestaan on jo juhlittu runoilija. Hän suhtautuu runouteensa vakavasti, jopa pakkomielteisesti. Siinä missä Johnny näkee unia, Silenus kirjoittaa todellisuutta toimien jumalallisen ilmoituksen välikappaleena. Molemmat, unelmoija ja runoilija, heijastavat romantiikan ihanteita, vaikka ovat monessa mielessä toistensa vastakohtia: toinen on potentiaalia — toinen aktualisoitumista, toinen herkkä — toinen rietas. Keskeneräisten ”Hyperion-laulujensa” kautta Silenus vertautuu historialliseen John Keatsiin ja tämän keskeneräisiin runoihin. Molemmat jakavat romantiikan taidekäsitykset ja epäonnistumisen kultin.

No description available.

In this thesis, I study the themes of identity and memory in Isaac Marion’s Warm Bodies. Marion’s 2011 novel is an example of the paranormal romance genre: the novel’s plotline revolves around a romantic affair between a human and a paranormal being, a zombie. However, the story also illustrates its zombie protagonist’s quest for a lost personhood. The author explores issues of identity and memory through the macabre metaphor of death, which, however, is seen as a psychological rather than a physiological state. The zombie mythos has developed alongside western popular culture for the past century. The living dead have been used to illustrate various prominent issues in the public sphere, and their iterations have changed in response to globally remerkable events. Thus, the study of the zombie mythos is also study of contemporary culture. It is, however, unconventional that Marion’s novel is narrated from the point of view of a zombie. This inspired me to ask what is so special about the zombie mythos that makes readers wish to identify with the monstrous. The aim of this thesis is therefore to find meanings for the imagery of zombiedom in Warm Bodies and relate these to popular culture. The central research questions in this thesis are how identities are constructed in Warm Bodies and how memory contributes to the construction of identities. Moreover, I ask what, in the novel’s reality, defines zombiedom compared to humanness, or what traits are required for a character to classify as a living person. I approach the subject through the theoretical framework of memory studies, a multidisciplinary field of study that deals with various memory phenomena. I will use Paul Ricoeur’s phenomenology of memory as the basis of my classification, with some terminology from the realm of psychology. In my analysis, I move from the level of individual memory to the collective. My methods, on the other hand, rely on phenomenological analysis of the novel’s characters. Identities in Warm Bodies are constructed synchronically, diachronically and socially. The author challenges the synchronicity of identity by presenting a dualism of the body and the soul. However the mind-body problem is also issued on a more corporeal level, as consciousness and memory can be transmitted through corporeal means. The diachronic aspect of identity manifests as the characters use autobiographical reasoning to mend their broken identities and personal timelines. In the case of the zombies, their permanent amnesia has lead to a loss of identity. The zombies consume brains in order to acquire their victims’ personal memories and thus simulate forming social connections through cannibalism. However, the novel also presents less destructive ways of developing social bonds: collective memory can be formed through various media, such as text or music. Personhood in the novel is a matter of conscious effort: the past must be deliberately organized into meaningful wholes. Language, on the other hand, is an important signifier of personhood as it enables persons to form social bonds. The final person-making characteristic presented in the novel is imputability: the characters must assume responsibility of their past deeds in order to be forgiven. Forgiveness, on the other hand, is essential to leading a life as a person. One of the central functions of zombie imagery in Warm Bodies is therefore to illustrate the issues of changing identities in social contexts. / Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen identiteetin ja muistin teemoja Isaac Marionin teoksessa Warm Bodies. Marionin 2011 ilmestynyt romaani edustaa paranormaalin romanssin lajityyppiä: sen keskiössä on romanttinen suhde ihmisen ja yliluonnollisen olennon, zombin, välillä. Romaani kuitenkin kuvaa laajasti myös päähenkilön identiteettityötä. Marion tutkii muistin ja identiteetin ongelmia kuoleman metaforan kautta. Kuolema nähdään romaanissa kuitenkin enemmän psyykkisenä kuin fyysisenä tilana. Zombimyytti on kehittynyt länsimaisen kulttuurin rinnalla lähes sata vuotta. Eläviä kuolleita on käytetty kuvittamaan mitä erilaisimpia aiheita kulttuurin saralla, ja zombimyytin muoto on muuttunut globaalisti merkittävien tapahtumien seurauksena. Zombimyytin tutkimus on siis yhtä lailla nykykulttuurin tutkimusta. Silti on poikkeuksellista, että Marionin teoksessa kerronta tapahtuu zombin näkökulmasta. Tämä inspiroi minua tutkimaan, mikä zombimyytissä saa lukijan haluamaan samaistua hirviöön. Tutkimukseni tarkoituksena onkin löytää merkityksiä zombikuvaston käytölle romaanissa sekä rinnastaa näitä populaarikulttuuriin. Tutkielmassa kysyn, miten identiteetti rakentuu Warm Bodies -teoksessa ja mikä on muistin funktio identiteettityössä. Lisäksi kysyn, mikä romaanin maailmassa määrittää zombin ihmiseen verrattuna, tai minkälaisia ominaisuuksia vaaditaan, jotta henkilöhahmo voidaan luokitella ihmiseksi. Lähestyn aihettani muistintutkimuksen (memory studies) näkökulmasta. Muistintutkimus on monitieteinen tutkimusala, joka tutkii monenlaisia muistin ilmiöitä. Pohjana työlleni käytön Paul Ricoeurin muistin fenomenologiaa, mutta hyödynnän myös psykologian termistöä. Analyysissäni siirryn yksilön tasolta kohti kollektiivista muistia. Tutkimusmetodini on henkilöhahmojen fenomenologinen analyysi. Marionin romaanissa identiteetit ovat synkronisia, diakronisia ja sosiaalisia. Teoksessa kehon ja mielen dualismi haastaa identiteetin synkronisuutta. Toisaalta kehon ja mielen ongelmaa tarkastellaan myös korporeaalisemmalla tasolla, sillä tietoisuutta ja muistia voidaan teoksessa välittää myös ruumiillisesti. Identiteetin diakroninen puoli ilmenee, kun teoksen henkilöhahmot rakentavat identiteettejään narratiivin kautta. Zombien tapauksessa muistinmenetys on johtanut myös identiteetin menetykseen. Zombit syövät aivoja saadakseen itselleen uhriensa muistot ja käyttääkseen niitä omien identiteettiensä rakentamisessa. Toisaalta kannibalismin kautta pyritään simuloimaan kommunikaatiota ja sosiaalisia suhteita. Romaanissa kuitenkin esitetään myös rakentavampia tapoja muodostaa suhteita: muistia voidaan välittää myös esimerkiksi tekstin tai musiikin kautta. Identiteetti romaanissa vaatii tietoista yritystä: menneisyys täytyy järjestää merkityksellisiksi kokonaisuuksiksi. Kieli puolestaan määrittelee henkilöyttä, koska se mahdollistaa toimimisen sosiaalisissa konteksteissa. Kenties keskeisin henkilön ominaisuus teoksessa on vastuun ottaminen menneisyydestä ja omista toimista, sillä se mahdollistaa anteeksiannon. Anteeksianto puolestaan on välttämätön ehto ihmisyydelle. Yksi zombikuvaston keskeisistä funktioista teoksessa onkin kuvittaa muuttuvan identiteetin ongelmaa sosiaalisissa konteksteissa.

abstract: The most horrific, darkest, and powerful forms of the sublime take place inside the enclosure of the human psyche; the interior of the mind is the playground for the sublime--not the crag and canyon filled natural world. For Immanuel Kant and Edmund Burke, the driving force of the power of the sublime stems from the feelings of pain and fear: where is that more manifested than in the mind? Unlike the common, traditional, and overwhelmed discussion of Percy Shelley and his contemporaries and the power of the sublime in nature, I will argue that in The Cenci, Shelley, through well-chosen diction and precise composition of terrifying images, fashions characters and scenes in an emotion-driven play that elevates the mind of the reader to a transcendent sublime experience. Through a discussion of the theories of the aesthetic of the sublime laid out by Longinus, Burke, and Kant, I will provide a foundation for the later discussion of the rhetorical sublime evoked by Shelley in the ardent and horrifying play that is The Cenci. Looking at the conventional application of the theories of the sublime to romantic writing will make evident the holes in the discussion of the sublime and romantic writings that have almost forgotten the powerful and psychological rhetorical aspect of the sublime that is emphasized in the theoretical writings of both Burke and Kant. To clarify what is traditionally associated with Shelley and the sublime, a brief analysis of the Shelleyean sublime and Shelley's 1816 poem "Mont Blanc" will prepare the reader for an unconventional, but every bit important and powerful, function of the sublime in the 1819 play The Cenci based on the horrific happenings of a historical 16th century Italian noble family. / Dissertation/Thesis / M.A. English 2011

abstract: ABSTRACT As a writer and a journalist, I have always been interested in narrative. When I moved to the small town of Wickenburg, Arizona in 2003, and began to get acquainted, a friend said to me, "The only way you leave Wickenburg is in a box." The town of Wickenburg places much importance on its history, a focus that led me to explore its related literature of the U.S. West, moving from there to think about evocative objects, collections, and to Material Culture Theory. This thesis considers three objects as springboards for exploring identity, sense of place, memory, and the narrative threads that bring these together. Two of these objects are specific to local history. The first is one of the leather badges worn by the women of Las Damas, a Wickenburg horse riding association. The second is a bronze sculpture, "Fatal Dismount," created by local rancher Mary Cooper Hamill, in which the artist depicts a moment, highly significant to her family, that also speaks to and from local history. The third object is a gold bead heirloom necklace that was handed down to me, the fifth-generation recipient. I conclude with a discussion of how evocative objects, handed down across generations, shape two memoirs by Isabel Allende, Paula, and My Invented Country. In the case of each object, the study of material culture provides a framework for understanding how women have created spaces for themselves, both now and in the past by interacting with objects, articulating identities, making meaning and re-creating history through memories and storytelling. / Dissertation/Thesis / M.A. English 2011