Tutkin pro gradu -tutkielmassani Tove Janssonin Muumi-kirjoja Taikatalvi (Trollvinter, 1957) ja Muumilaakson marraskuu (Sent i november, 1970). Tarkastelen teoksista vuodenaikojen merkitystä, hahmojen luontosuhdetta ja luontokuvausta. Teorianani käytän ekokritiikkiä ja metodinani lähilukua. Vuodenajoilla on sekä juonellinen että symbolinen merkitys teoksissa. Taikatalvessa talvi symboloi Muumipeikon muutosta. Muumilaakson marraskuussa syksyn symbolinen merkitys ei ole niin merkittävä. Taikatalvessa ja Muumilaakson marraskuussa talvi ja syksy ovat vastakohta kesälle, ensimmäisten Muumi-kirjojen vuodenajalle. Lapsuuden kesästä siirrytään aikuistumiseen, aikuisuuteen ja vanhuuteen talven ja syksyn avulla. Kirjojen hahmojen luontosuhteissa on erilaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Osa hahmoista arvostaa luontoa, osa nauttii siitä, osa käyttää siitä hyödykseen ihmiskeksinnöin, ja osa ei suuremmin välitä siitä. Ongelmallinen luontosuhde on monien hahmojen kohdalla yhteydessä hahmon identiteettikriisiin. Luontokuvaus on molemmissa teoksissa realistista. Tosin Taikatalvessa luonnossa esiintyy vielä myyttisiä piirteitä toisin kuin Muumilaakson marraskuussa. Sekä Taikatalvessa että Muumilaakson marraskuussa tärkein luontoelementti on meri. Molemmissa teoksissa luontokuvaus rakentaa teokseen sopivan tunnelman.

Pro graduni käsittelee musiikin merkitystä henkilöhahmojen identiteetin rakentumiselle Juha Itkosen romaanissa Anna minun rakastaa enemmän (2005). Populaarimusiikki on romaanissa hyvin keskeisessä roolissa, ja tutkin, miten musiikki näkyy henkilöhahmojen elämässä ja minkälaisiin tarkoituksiin sitä käytetään. Romaanissa kuvataan suomalaista rocktähteä, Summer Maplea, jota tutkimuksessani tarkastelen erityisesti rocktähteyden näkökulmasta. Pohdin, minkälainen kuva rocktähdestä muodostuu ja miten naiseus vaikuttaa rocktähteyteen. Tarkastelen, miten rocktähden imagoa luodaan ja miten se eroaa tähden yksityisestä identiteetistä. Identiteettiä voidaan ajatella kertomuksena, ja pohdin myös kertomuksen ja identiteetin välistä suhdetta. Tutkimukseni liittyy henkilöhahmotutkimukseen, mutta sen teoriapohja tulee vahvasti kulttuurintutkimuksesta. Hyödynnän Stuart Hallin ajatuksia identiteetistä sekä Lawrence Grossbergin ja Simon Frithin kirjoituksia populaarimusiikin ja identiteetin välisestä suhteesta. Hallin mukaan ihmisellä ei ole pysyvää identiteettiä, vaan sitä rakennetaan aktiivisesti. Grossberg on tutkimuksessaan tarkastellut rockfaneja ja pohtinut, miten musiikista tehdään tärkeää siihen panostamalla. Rocktähteyttä tarkastelen Laura Ahosen ja Janne Mäkelän tutkimusten pohjalta. Ahonen on erotellut artistin imagosta kolme kategoriaa, joita hyödynnän tutkimuksessani. Kertomuksen ja identiteetin välisen suhteen tarkastelussa käytän narratologian piirissä tehtyä tutkimusta. Henkilöhahmot käyttävät romaanissa musiikkia moniin eri tarkoituksiin. Populaarikulttuuri ja siihen olennaisesti kuuluva musiikki muodostaa henkilöhahmoille tärkeän paikan identiteetin rakentamiselle. Erityisesti toinen kertoja, Antti, käyttää musiikkia tietoisesti identiteettinsä luomiseen. Hänelle musiikki toimii myös eräänlaisena todellisuuspakona vankilaksi muodostuneesta elämästä. Romaanissa kuvataan kahta sukupolvea, joiden välille musiikki luo yhteyden mutta joita musiikki toisaalta myös erottaa. Rocktähden imagon luominen on teoksessa hyvin tietoista ja harkittua, ja rocktähden imago ja toisaalta yksityinen identiteetti erottuivat toisistaan selvästi. Rockmaailman miehisyys näkyy naisrokkarin kuvauksessa, mutta perinteisiä naisille varattuja rooleja myös rikotaan romaanissa.

Pro gradu -työssäni tarkastelen suomalaisen kirjallisuuden peikkohahmojen ja "peikkokirjallisuuden" merkityksiä suulliseen kerrontaperinteeseen pohjautuvista kansansaduista nykykirjallisuuteen saakka. Poimin lähiluvun kohteeksi kultakin kirjallisuuden aikakaudelta tai tyylisuunnasta parhaiten peikkouden eri muotoja esitteleviä tekstejä ja pohdin, mitä peikkous niissä merkitsee tai mitä halutaan sanoa teksteillä, joissa peikko on yksi tarinan toimijoista. Pyrin peilaamaan tekstejä kirjoittamisajankohtansa yhteiskunnallisiin ja aatteellisiin oloihin. Samalla teen huomioita siitä, mitä ominaisuuksia kaunokirjallisuus kantaa mukanaan kansanperinteen peikkotarinoiden asetelmista. Kaunokirjallisina lähteinäni käytän Eero Salmelaisen toimittamaa, ensimmäistä suomenkielistä kansansatukokoelmaa Suomen kansan satuja ja tarinoita (1852–1866), ensimmäisen varsinaisen suomalaisen taidesadun kirjoittajan Sakari Topeliuksen sekä erään suomalaisen modernismin kehittäjän Anni Swanin satuja. Esimerkkinä nykykirjallisuudesta käytän muun muassa Johanna Sinisalon teosta Ennen päivänlaskua ei voi (2000). Sovellan työssäni satututkijoiden käyttämiä teorioita mutta myös sosiaali- ja aatehistoriallista tutkimusta. Ensin mainittu tutkii historiallisia mentaliteetteja ja ajattelutapoja sekä ryhmien, säätyjen, sosiaalisten kerrostumien ja luokkien kehitystä menneisyydessä. Aatehistoriallisen kirjallisuudentutkimuksen mukaan kirjallisuuden ja ajattelun historia ovat rinnakkaisia ja vuorovaikutteisia, joten kirjallisuutta voidaan käsitellä myös aatehistoriallisena ja filosofisena dokumenttina. Tärkeimpien teorialähteideni, Satu Apon ja Camilla Aspelund Ingemarkin teosten kautta sovellan käyttööni myös folkloristista tutkimusotetta. Peikon alkumuoto on esikristilliseltä ajalta peräisin olevissa, suullisen kerrontaperinteen piruhahmoissa. Suullisessa perinteessä ja vielä varhaisessa kirjallisuudessakin piru tai peikko voi toimia varsin neutraalina hahmona, mutta pian sen merkitys muuttuu negatiiviseksi. Silloin kun peikko esiintyy kirjallisuudessa, kuvaa se lähes poikkeuksetta jotain epätoivottua tilaa tai asiaa, ihmismielen varjopuolta, toiseutta tai salaisuuksia. Peikko tai tarinat, joissa peikko esiintyy, puhuvat siitä, mitä ei saisi olla tai mikä on vierasta ja pelottavaa. Peikko on muodostunut vieraan ja pelottavan metaforaksi, jollaisena se tunnetaan yhä nykyäänkin niin kirjallisuudessa kuin kielenkäytössämme koko kulttuuripiirissämme. Siitä huolimatta, että peikon hahmon voi tavata kaikilla kulttuurin kentillä ja kaikissa kirjallisuudenlajeissa, sen kaunokirjallisia merkityksiä on eritelty yllättävän vähän. Pro gradu -työni tarkoituksena on paikata tätä puutetta ja esitellä peikkouden merkityksiä ja perinteen heijastumia käytännössä koko siltä ajalta, jolloin suomalaista kirjallisuutta on ollut olemassa.

Pro gradu-tutkielmani aiheena on lapsen kokemus uusperheen muodostumisesta Hannu Mäkelän teoksessa Miisan uusi Perhe (2005). Mäkelän teos kuvaa uusperheen muodostumista alle kouluikäisen Miisan näkökulmasta. Teoksen juoni koostuu tajunnanvirtaa mukailevasta kerronnasta, jossa Miisa kertoo arjestaan kahden kodin välillä. Tarinan tapahtumat etenevät Miisan arjen muutoskohdissa, joista vahvimmin Miisaan vaikuttavat vanhempien uudet kumppanit, jotka muuttavat perheen toimintaa merkittävästi. Tutkimuksessa tarkastelen teoksen päähenkilön kokemuksia uusperheen muodostumisesta sekä millaisia representaatioita teos välittää uusperheen arjesta. Lisäksi tutkin teoksen tarjoamia terapeuttisia mahdollisuuksia, jotka antavat lapsilukijalle välineitä omien kokemustensa käsittelyyn. Tutkimusmenetelmäni koostuvat teoreettisista käsitteistä, joiden avulla määrittelen miten päähenkilön kokemus teoksessa muodostuu, sekä teorioista, joiden avulla tutkin millaisia kokemuksia sekä representaatioita teos esittää uusperheistä ja millaisia terapeuttisia välineitä teos tarjoaa lapsilukijoilleen. Tärkeimpiä käyttämiäni käsitteitä ovat Gerard Geneten autodiegeettinen kertoja, Robert Humphreyn tajunnankuvauksen tekniikoihin kuuluva yksinpuhelu (soliloquy), tarinan ajankulua määrittelevä Hannah Courtneyn käsite hidastetut kohtaukset (slowed scene) ja Geneten kuvaileva tauko sekä Maria Drukerin naiivi katse. Uusperheiden representaatioiden määrittelyn sekä päähenkilön kokemuksen tutkimiseen käytän apuna fenomenologiaa, positioteoriaa, Alan Palmerin upotettuja narratiiveja sekä Aino Ritala-Koskisen tutkimusta Mikä on lapsen perhe?: tulkintoja lasten uusperhesuhteista. Teoksen tarjoamia terapeuttisia mahdollisuuksia tutkin kirjallisuusterapian teorioiden avulla. Päähenkilön kokemuksista erottuu lapsen kokemus, jossa tuntemuksien erottaminen ja ymmärtäminen on välillä vaikeaa. Tarinassa päähenkilön kokemat kriisitilanteet liittyvät uusperheen muodostumiseen, jossa lapsi on tekemisissä monien aikuisten maailmaan liittyvien asioiden kanssa, kuten vanhempien uudet ihmissuhteet ja niistä eroamiset. Teoksessa korostuu lapsen qualia eli se miltä tuntuu olla lapsi. Miisan kokemukset uusperheen muodostumisesta rakentuvat teoksessa murtumakohdista, jotka vaikuttavat vahvasti kertojaan sekä vievät tarinan juonta eteenpäin. Murtumakohdat kuvataan usein aistillisten kokemusten kautta, joissa Miisan tunteet kuvataan ulkopuolelta tulevina luonnonvoimina. Uusperhe esitetään teoksessa pääosin positiivisena perhemuotona, jonka muodostumisen prosessiin kuuluu kuitenkin lapselle vaikeita asioita, kuten avioero ja uudet perheenjäsenet, jotka kuitenkin mahdollistavat lapselle uusia turvallisia ja läheisiä ihmissuhteita. Teoksessa uusperheitä ei verrata ydinperhemalliin ja Miisa suhtautuminen kahteen kotiinsa sekä vanhempien avioeroon on neutraalia, joka näkyy arkisena perheen kuvauksena, jossa vuoroasumisen järjestelyt ovat tavallinen osa perheen elämää. Teoksella on mahdollisia terapeuttisia vaikutuksia. Teos mahdollistaa lapsilukijalle samaistumisen kokemuksen, koska aihetta käsitellään lapsen näkökulmasta. Minämuotoisen kerronnan avulla lukijan on mahdollisuus eläytyä tarinaan sellaisena kuin se päähenkilölle näkyy. Teos mahdollistaa lapsilukijan projektion kuvaamalla uusperheen muodostumisen aiheuttamia tuntemuksia lapsen silmin, tarjoten samalla lapsilukijalle kohteen, jonka avulla hän voi purkaa omia tunteitaan, toiveitaan tai turhautumiaan. Miisan kipuilut asioiden kanssa kuvataan suoraan, mutta niiden syitä ei lähdetä analysoimaan vaan asiat välitetään siten kun ne Miisalle näyttäytyvät.

Pro graduni aihe on Antti-Jussi Annilan vuonna 2006 valmistunut Jadesoturi-elokuva, jossa yhdistellään eri lajityyppejä ja kulttuurisia aineksia keskenään. Jadesoturin tarina on muokattu Kalevalasta, mutta Sammon taonta on yhdistetty kiinalaiseen kansanperinteeseen. Jadesoturi on suomalainen elokuva, mutta tuotannoltaan kansainvälinen. Tutkielmassani tarkastelen miten Jadesoturi rakentuu transnationaaliksi genrehybridiksi, eli miten siitä syntyy eri lajityyppien ja eri kansallisten kulttuurien aineksia sekoittamalla oma kokonaisuutensa. Teoria ja analyysi limittyvät työssäni: analysoin Jadesoturia sitä mukaa kun teorian käsittely etenee. Esittelen työssäni Jadesoturi-elokuvan juonen ja sen ohjaajan AJ Annilan sekä käsittelen elokuvan tuotantoprosessia ja sen vastaanottoa niin Suomessa kuin Kiinassakin. Käytän analyysini pohjana Pietari Käävän ja Guan Wenbon tutkimusta Jadesoturin vastaanotosta kummassakin maassa. Analysoin Jadesoturia genreteorian avulla ja selvitän miten ja miksi Jadesoturi kuuluu wu xia-genreen mutta jatkaa myös suomalaisen elokuvan perinteitä, eli sitä, miten Jadesoturista muodostuu genrehybridi. Tärkeimpänä teorialähteenäni käytän Rick Altmanin Elokuva ja genre -teosta. Aasialaista elokuvaa ja wu xiaa käsitellessäni otan analysoitavaksi myös toisen elokuvan, Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme, jonka genrehybridiyteen vertaan Jadesoturia. Koska Jadesoturi on yksi versio Kalevalan tarinoista, käyn läpi myös sitä, miten Kalevalaa on vuosien saatossa elokuvan keinoin käsitelty ja miten Jadesoturi liittyy tähän jatkumoon. Selvittelen opinnäytteessäni myös transnationaalin käsitettä ja sitä, mikä tekee Jadesoturista transnationaalin elokuvan. Tutkielmassani keskityn lähinnä transnationaalisuuden rajoja ylittävään luonteeseen. Teoriapohja transnationaalille on melko laaja, eri tieteenalat ja tutkijat näkevät sen eri tavalla ja erilaisena: esittelenkin useita eri transnationaalisuuden teorioita eri tutkijoilta mutta keskeiset käyttämäni käsitteet ovat Käävän ja Seppälän sekä Higbeen ja Limin ajatuksiin perustuvia. Otan mukaan myös tutkijoiden esille tuomia kriittisiä näkökulmia transnationaalin käsitteeseen. Käsittelen työssäni niin aasialaisen kuin suomalaisenkin elokuvan transnationaalisuutta ja analysoin miksi Jadesoturissa on nähtävissä aineksia kummastakin elokuvakulttuurista. Jadesoturin transnationaali genrehybridiys näkyy joka tutkittavalla saralla. Se ravistelee suomalaista identiteettiä ja suomalaista elokuvatuotantoa: kansainvälisyys vietiin uudelle tasolle yhdistämällä Kalevalan tarinat kiinalaiseen kansanperinteeseen ja tekemällä yhteistyötä kiinalaisten elokuvantekijöiden kanssa. Sisältö, tuotanto, levitys, markkinointi ja vastaanotto, kaikki oli yhtä aikaa suomalaista ja kansainvälistä, siis transnationaalia.

Mark Twain (Samuel Clemens, 1835–1910) is the primary figure of American satire, and his works have influenced the humor of his country enormously. This thesis examines the satire in Twain’s two manuscripts, The Chronicle of Young Satan and Nr. 44, The Mysterious Stranger. These manuscripts represent Twain’s later, more serious works, in which the humor is clearly more challenging compared to his earlier stories. The goal of this thesis is to study the hidden humor in the texts by handling their narratives and characters through various sub-genres of satire. The most important theoretical constructs are satire on religion, moral satire and Menippean satire — the terms carnivalism and serious smiling being of particular importance to the latter. The Mysterious Stranger Manuscripts consist of three incomplete texts, from which I have omitted the middle one, Schoolhouse Hill. This approach makes it easier to perceive the continuum between the first and last manuscript: since Twain worked on these manuscripts for ten years, the starting and ending point of his thought processes when it comes to the story, characters and themes can be more easily understood. The changes in Twain’s satire throughout these two texts and his pursuit of a satisfying ending are an important part of the research. The main character of the Manuscripts is the Stranger, a classic figure in satire, whom Twain uses to place the reader outside where emotional affairs can be seen from a logical and neutral point of view. At the same time the Stranger can be seen as a jester whose mission is to mock everyone equally and thus bring about total humility. This humility invites reader to internalize even the darkest humor. Other terms relating to this research are romance and fantasy. Fantastical elements, which are mixed into a typical romance plot, make it possible for the author to create extraordinary circumstances to prove his own points. Harsh juxtaposition enables the usage of characters as "mouthpieces" of the ideas they represent — although eventually even the mocker himself is being mocked. This is the core feature of Menippean satire and carnivalistic laughter, and this new perspective found through these methods reveals many comical and even hopeful elements from Twain’s satire. It was concluded that instead of cynicism and determinism, the Manuscripts are full of discreet humor, which creates an inner logic for the story and prepares the reader for the final revelation. Thus, a new light is cast upon the ending of the third manuscript: the mixture of cold truth and satire takes the reader to a crossroads. One route is the familiar dream world whereas the other is a world where humor leads to total humility, forcing the dreamer to take responsibility for the nightmare that he himself has created. / Mark Twain (Samuel Clemens, 1835–1910) on amerikkalaisen satiirin keskushahmo, jonka teokset ovat merkittävästi muovanneet maan huumoria. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan satiiria Twainin kahdessa käsikirjoituksessa The Chronicle of Young Satan ja Nr. 44, The Mysterious Stranger. Käsikirjoitukset edustavat Twainin myöhäistä, vakavampaa tuotantoa, jonka huumori on selkeästi kirjailijan aikaisempia teoksia haastavampaa. Tutkielman tavoitteena on tuoda esille käsikirjoituksien piilotettu huumori käsittelemällä sen kerrontaa ja henkilöhahmoja muutaman satiirin alalajin kautta. Keskeisimmän teoriapohjan muodostavat uskontokritiikki, moraalisatiiri ja Menippolainen satiiri, sekä viimeisimpään läheisesti liittyvät käsitteet karnevalismi ja vakavakoominen nauru. The Mysterious Stranger Manuscripts -kokonaisuuden alle kootusta kolmesta käsikirjoituksesta olen rajannut pois keskimmäisen Schoolhouse Hill -käsikirjoituksen. Rajaus helpottaa hahmottamaan ensimmäisen ja viimeisen käsikirjoituksen muodostaman jatkumon, jossa näkyy Twainin kymmenen vuotta kestäneen kirjoittamisprosessin alku ja päätepiste niin tarinan, hahmojen kuin teemojenkin kannalta. Tutkimuksessa on otettu huomioon myös se, miten Twainin satiiri muuttuu käsikirjoituksien välillä ja miten Twain etsii tarinalleen sopivaa lopetusta. Käsikirjoituksien päähahmona toimii muukalainen, klassinen satiirin hahmo, jonka kautta Twain asettaa lukijansa ulkopuolelle — paikkaan, jossa tunteita herättävät asiat on mahdollista nähdä loogisesta ja neutraalista näkökulmasta. Samalla muukalainen toimii eräänlaisena narrina, jonka tehtävänä on tehdä pilkkaa kaikista tasapuolisesti täydellisen nöyryyden luomiseksi. Tämä nöyryys kutsuu lukijan sisäistämään mustimmankin huumorin. Muita tutkimukseen liittyviä käsitteitä ovat romanssi ja fantasia. Romanssille tyypilliseen juoneen sekoittuneet fantasiaelementit tekevät kirjailijalle mahdolliseksi luoda epätavallisia tilanteita oman mielipiteensä esilletuomiseksi. Rankat vastakkainasettelut sen sijaan mahdollistavat hahmojen käyttämisen kirjailijan ”suukapulana”, vaikkakin lopulta myös itse pilkkaaja, kirjailijaa myöten, joutuu pilkan kohteeksi. Tässä piirteessä kiteytyy Menippolaisen satiirin ja karnevalistisen naurun syvin olemus, ja uuden näkökulman avulla Twainin synkältä vaikuttavasta tekstistä löytyi runsaasti humoristisia ja keveitä piirteitä. Tutkimuksen perusteella kyynisyyden ja determinismin sijaan käsikirjoituksista löytyy hienovaraista huumoria, joka luo tarinan sisäisen logiikan valmistellen lukijaa päähahmon loppupaljastusta varten. Näin ollen tutkimus toi uutta valoa myös kiistellylle kolmannen käsikirjoituksen lopulle: synkän totuuden ja satiirin sekoitus vie lukijan tienhaaraan. Toinen reitti on turvallinen unimaailma, kun taas toinen reitti johtaa huumorin avulla todelliseen nöyryyteen, joka pakottaa uneksijan ottamaan vastuun luomastaan painajaisesta.

Pro gradu -työssäni tutkin taistolaisuuden representaatioita suomalaisessa 1990−2000-lukujen nykyromaanissa. Tutkielmassani käyn läpi tapoja joilla taistolaisuutta suomalaisessa romaanitraditiossa muistetaan ja kuvataan ja miten nämä taistolaisrepresentaatiot liittyvät laajemmin taistolaisuuden merkityksestä käytäviin neuvotteluihin. Tutkin työssäni myös taistolaisrepresentaatioihin liittyvää valtaa ja niiden suhteita taistolaisdiskurssien syntyyn ja säilyttämiseen. Tutkielmani nimi ”Olen minä kyseenalaistanut” — suomalainen nykyromaani ja taistolaisuuden merkityskamppailut viittaa kolmeen eri merkitykseen. Se sisältää ensinnäkin suoran lainauksen Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun -romaanin päähenkilö Nellin (SLEOS, 293) suusta. Lainauksen kontekstissa Nelli toteaa, ettei hänen uskonsa vasemmiston aatteisiin palaudu vanhempien taistolaisuuteen. Toinen merkitys liittyy yleisemmin käsittelemääni taistolaiskeskusteluun ja kuvaa sen eri positioita. Kolmanneksi nimi kytkeytyy myös diskurssilla operoivan tutkijan positioon: piilevien valtasuhteiden ja luonnollistuneiden diskurssien paljastaminen vaatii tutkijalta jatkuvaa luonnollistuneen ”terveen järjen” kyseenalaistamista. Tutkielmassani esitän, että nykyisessä taistolaiskeskustelussa elää tällä hetkellä useita yhtäaikaisia käsityksiä taistolaisuuden merkityksestä, sen synnystä ja seurauksista. Nämä erilaiset taistolaisuustulkinnat elävät jännitteisessä kilpailutilanteessa, jossa tavoitteena olisi muodostaa lopullinen, ”totuudellinen” kuva taistolaisuudesta. Tästä johtuen tietyt puhetavat ovat jo vakiintuneet taistolaisuudesta puhuttaessa sallituimmaksi kuin toiset, eli ovat saavuttaneet valtadiskurssin aseman. Lähestyn kysymystä diskurssin, representaation, ideologian ja hegemonian käsitteen kautta. Primääriteoksinani ovat Anja Snellmanin "Paratiisin kartta" (1999/2001), Laura Honkasalon "Sinun lapsesi eivät ole sinun" (2001/2003) ja Pirkko Saision "Punainen erokirja" (2003). Tutkimuksessani hahmottelen kolme erilaista taistolaisdiskurssia (taistolaisuus uskonnollisena hurmosliikkeenä, taistolaisuus väärinymmärrettynä yhteiskunnallisena liikkeenä ja taistolaisuus henkilökohtaisena pettymyksenä) ja niiden välisiä valtasuhteita. Nämä diskurssit sisältävät oman retoriikkansa, jolla diskurssi operoi ja tekee itsensä näkyväksi, ja ne tuottavat kolme hyvin erilaista tulkintaa aiheesta jonka tunnemme nimellä "taistolaisuus". Tutkielmani tuloksena hahmottelin keskeisten teosteni suhdetta valta- ja vastadiskursseihin. Tutkimuksessani argumentoin Anja Snellmanin "Paratiisin kartan" artikuloivan valtadiskurssin mukaista kuvaa. Tunnustukselle rakentuva taistolaiskuva vastaa valtadiskurssin pyyntöön tunnustamalla taistolaisuuden — vaikkei aivan selvää olekaan, mitä pitäisi tunnustaa. Sen sijaan "Sinun lapsesi eivät ole sinun" asettuu selkeästi vallitsevaa valtadiskurssia vastaan palauttamalla taistolaisrepresentaation takaisin poliittiselle kehystykselle uskonnollisesta tai hurmoksellisesta kehystyksestä. Honkasalon romaani asettuu taistolaisuutta puolustavaan subjektipositioon: se antaa tilaa taistolaisuuden muistamiselle myös muuna kuin nostalgiana tai kyvyttömyytenä ymmärtää ”nykypäivän realismia”, ts. hyväksyä uusliberalismin hegemonia. Punaisen erokirjan taistolaisrepresentaatio on muita kuvauksia kompleksisempi. Teos representoi taistolaisuutta, jota ei kuvata niin tunnustamisen kuin poliittisenkaan kehystyksen kautta, eikä se vastaa valtadiskurssin tunnustamista vaativaan kutsuun. Teos ei myöskään anna selkeästi yhteiskunnallisesti tai uskonnollisesti motivoitunutta syytä taistolaisuudelle. Punainen erokirja taistelee yhtenäistä, menneestä taaksepäin kulkevaa tulkintaa vastaan. Se kieltäytyy ottamasta sille tarjottua subjektipositiota koko liikkeen olemuksen selittäjänä. Punainen erokirja onkin selvärajaisuutta vastustavalla taistolaisrepresentaatiolla hyvä osoitus siitä miten valtadiskurssin vahvasta voimasta huolimatta voi ennakkoluulottomalla ja kekseliäällä sanataiteella olla ainutlaatuinen mahdollisuus toistaa todellisuutta toisin.

Tutkielma tarkastelee A. W. Yrjänän Angelus-runoteoksen maailmankuvan, maailmanmetaforan ja jungilaisen individuaatioprosessin muodostumista. Keskeisenä tutkimusongelmana on tutkia maailmankuvallisen hahmottamisen merkityksiä siirryttäessä kohti individuaatiota. C. G. Jungin mukaan individuaation kautta ihminen kokee syvemmän tavan olla maailmassa. Individuaatiossa ihmisen eri puolet, kuten tietoisuus ja tiedostumaton, yhdistyvät ja ihminen saavuttaa kosketuksen oman psyykensä keskukseen. Maailmasta johdetut metaforiset käsitykset toimivat tutkimuksen sitovana teoriana koska individuaatio itsessään on jo metaforisesti tulkittava. Maailmankuva ja individuaatio ovatkin tietyllä tapaa toistensa vastakohtia. Teoksessa maailma jakaantuu ehdottoman ja mahdollisen välille. Tärkeimpiä lähdeteoksia tutkielman analyysin kannalta ovat C. G. Jungin Symbolit (Piilotajunan kieli), Jari Pettersonin Shamaaneja, sankareita ja arkkityyppejä (Myyteistä C. G Jungiin ja poikkeaviin tajunnantiloihin), A. W. Yrjänän Päiväkirja 1995–2008 (Taiteesta ja elämästä), Olli Heikkosen ja Mikko Rimmisen toimittama MotMot (Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja) ja Roland Barthesin Mytologioita. Teoreettista pohjaa tutkimukselle luovat muun muassa Markku Envallin, Seppo Knuuttilan ja Juha Mannisen toimittama Maailmankuva kulttuurin kokonaisuudessa, Matti Kuusen, Risto Alapuron ja Matti Klingen toimittama Maailmankuvan muutos tutkimuskohteena, C. G. Jungin Kohti totuutta (Poleemisia esseitä) sekä Kai Noschisin Carl Gustav Jung (Elämä ja psykologia). Tutkielma käsittelee myös Angeluksen ja Pentti Saarikosken Hämärän tanssit -teoksen intertekstuaalisuutta. Angelus toistaa individuaation keskeisiä käsityksiä. Runoteoksen puhuja on elämänkaarensa jälkimmäisellä puoliskolla jolloin ihmisen tarkoitus on kääntyä sisäänpäin. Runoteoksessa käsitellään myös paljon miehen ja naisen välistä kohtaamisen symboliikkaa, tämä näkyy erityisesti kohdeteoksen unen kuvastossa. Nämä arkkityyppiset unet alleviivaavat miehen ja naisen olemuksia ja rooleja ja heijastavat puhujan individuaatioprosessia. Puhuja yhdistää matkan ja elämän metaforiseksi kokonaisuudeksi, jossa pohditaan myös ihmisen sijoittumista maailmaan. Vastakohtana tälle yksilöitymisen ihanteelle teos luo mielikuvia kansasta ja yhteiskunnasta joka voi pahoin. Kuitenkin, kansakaan ei ole täysin yhtenäinen käsite, vaan osittain Barthesilainen myytti, johon puhuja heijastaa omat subjektiiviset näkemyksensä. Teos tuo myös esille historiallisen näkökulman ja yhteyden muinaiseen Sumerin aikakauteen.

Pro gradu -työssäni tutkin ironiaa poliittisen pilapiirroksen näkökulmasta. Lähestyn ironiaa sosiaalisena, yhteisöllisenä ja yhteiskunnallisena ilmiönä, en niinkään retorisena tehokeinona. Poliittista pilapiirrosta tutkin sekä journalistisena käytänteenä että sarjakuvaa lähellä olevana taiteenlajina. Pyrkimyksenäni on löytää selkeä ja havainnollinen tapa tulkita ja kuvata ironian ilmenemismuotoja erityisesti sosiaalisena kanssakäymisenä ja keskustelun muotona sekä tuoda esiin laajempi näkemys niistä ironian keinoista ja strategioista, joilla pilapiirros operoi ja joilla se viestiänsä välittää. Tutkimuskohteenani ovat Ville Rannan Kirkko ja kaupunki -lehdessä vuosina 2009–2012 julkaistut poliittiset pilapiirrokset sekä erityisesti niistä koostettu teos ”Joku raja” (2012). Olen valikoinut teoksesta tutkimukseeni seitsemän piirrosta lähempää tarkastelua varten. Näiden esimerkkien kautta pyrin löytämään niitä tapoja ja strategioita, joilla Ranta käyttää ironiaa pilapiirroksissaan ja joilla hänen mahdollinen kohdeyleisönsä on määriteltävissä. Lähestyn aihetta niin sarjakuvaa, pilapiirrosta, kirjallisuutta kuin filosofiaakin käsittelevien tutkimusten kautta, joiden avulla kartoitan erilaisia lähestymistapoja sekä ironiaan että pilapiirrokseen. Erityisesti keskityn ironian sosiaaliseen aspektiin, jonka käsittelyssä tärkeimmät teoreettiset lähdeteokseni ovat yhteiskunnallisen keskustelun näkökulmasta ironiaa lähestyvä R. Jay Magillin ”Chic Ironic Bitterness” (2007) sekä Linda Hutcheonin ”Irony’s Edge” (1994), jonka osalta keskityn erityisesti diskursiivisen yhteisön käsitteeseen. Muita merkittäviä lähdeteoksia ovat Merja Ylösen ”Pilahistoria” (2001), Kai Mikkosen ”Kuva ja sana” (2005), Sari Kivistön ”Satiiri: johdatus lajin historiaan ja teoriaan” (2007), Linda Hutcheonin ”Theory of Parody” (1985) sekä Stanley Fishin ”Is There A Text In This Class?” (1980). Tutkimukseni lopputuloksena voidaan tiivistettynä sanoa, että poliittinen pilapiirros on sosiaalisen aspektin sisältävä, ajankohtaisia ja yleisiä aiheita moraalisesta ja eettisestä näkökulmasta kommentoiva taiteen laji, joka käyttää ironiaa monipuolisesti sanomansa esille tuomiseen. Tutkimuksen myötä vahvistuu myös käsitys siitä, että ironia on moraalisesti ja eettisesti merkittävä yhteiskunnallisen keskustelun väline, joka ei edellytä niinkään älyllistä ylivertaisuutta kuin tiedollisen, taidollisen, historiallisen ja kulttuurisen kokemuksen jakamista piirtäjän ja lukijan välillä.

Tutkimukseni tarkoitus oli selvittää, mitä Philip Pullmanin His Dark Materials -trilogian daimoni symboloi ja merkitsee päähenkilön Lyran individuaatio- eli yksilöitymisprosessin osana. Analyysini pohjalla käytin C. G. Jungin analyyttisen psykologian käsitteitä piilotajuinen, tietoinen, symboli ja arkkityyppi. Analyysini rakenne pohjautuu Sisko Ylimartimon tutkimuksessaan käyttämään jungilaiseen kolmivaiheeseen individuaatioprosessin tulkintamalliin. Sisko Ylimartimon väitöskirjatutkimus Lumikuningattaren valtakunta. H. C. Andersenin satu sisäisen kasvun kuvauksena (2002) on Jungin ajatuksen rinnalla perustelemassa omia tulkintojani, sillä Ylimartimo tutkii Andersenin sadussa tapahtuvaa yksilöitymisprosessia. Suomessa Pullmanin trilogiaa on tutkinut vain Maria Ihonen lisensiaatintyössään Philip Pullmanin His Dark Materials fantastisena, mahdollisena ja intertekstuaalisena maailmana (2009), joten suomalaista tutkimusta trilogiasta on tarpeellista tehdä. Vertasin analyysissäni Pullmanin trilogian päähenkilön yksilöitymisprosessissa ilmeneviä tapahtumia ja arkkityyppien kohtaamisia Ylimartimon tulkintaan Andersenin sadun päähenkilöiden tekemään yksilöitymisprosessiin ja arkkityyppien kohtaamiseen. Lisäksi pohdin arkkityyppisten symbolien merkityksiä Lyran yksilöitymisprosessin osana. Oletuksena oli, että daimoni ilmentää Lyran piilotajuista, ja yksilöitymisprosessin aikana Lyra alkaa tiedostaa daimoninsa ilmentämät piilotajuiset viestit arkkityyppien kohtaamisen kautta. Analyysissä selvisi, että daimoni ilmentää jungilaista piilotajuntaa ja sielun ideaa. Daimonin rooli näyttäytyi oletusteni mukaan merkittäväksi Lyran yksilöitymisprosessissa. Daimonin kautta toteutuivat Ylimartimon tulkintamallin kaikki kolme vaihetta. Tästä päättelin, että daimonin rooli Lyran prosessissa on tärkein, mutta ilman arkkityyppejä Lyra ei tunnistaisi piilotajunnan viestejä. Lisäksi tutkimus osoitti, että trilogian toinen päähenkilö Will toteuttaa Lyran kanssa trilogian etsintämatkan langettaman syntiinlankeemuskohtalon parin rakastuessa toisiinsa. Syntiinlankeemuksen tapahtuminen toteuttaa prosessin viimeisen vaiheen, jossa Lyra löytää piilotajuntaa ilmentävän daimoninsa uudelleen. Viimeisen vaiheen toteutumiseen vaikuttivat selvästi Maria Ihosen tutkimuksessaan esittelemät neljä seksuaalisen tiedon porrasta. Tämän olen tulkinnut merkitsevän Lyran kasvaneen piilotajuntaansa tiedostamattomasta lapsesta piilotajuntansa selvemmin näkeväksi nuoreksi aikuiseksi.