Abstract Hip fracture causes substantial burden for individual and society, with increased mortality and loss of function. The purpose of this study was to (1) examine the effects of specialized (physical and geriatric) rehabilitation on home-dwelling hip fracture patients 50 years or older on recovery one year after the fracture, (2) to evaluate the costs and cost-effectiveness of specialized rehabilitation modalities, (3) to study the recovery after hip fracture between home-dwelling male and female patients and (4) to determine recommendations for hip fracture rehabilitation concerning the general rehabilitation practices in Finland. A total of 538 consecutively, independently living patients with non-pathological hip fracture treated in Oulu University hospital, were randomized to one of the three rehabilitation modalities: privately-based rehabilitation unit (physical rehabilitation), geriatric department (geriatric rehabilitation) and healthcare centre hospital (control group). Patients were evaluated on admission, at 4 and 12 months for social status, residential status, walking ability, use of walking aids, pain in the hip, activities of daily living and mortality. Costs were evaluated by recording the use of healthcare service and the prices were obtained from Diagnosis Related Group (DRG) price list for the hospital and from a publication of the National Research and Development Centre for Welfare and Health. Mortality was lower in the physical rehabilitation group 4 and 12 months after the fracture compared to geriatric and the control rehabilitation group. Physical and geriatric rehabilitation improved the ability of independent living after 4 months, but this effect could not be seen after 12 months. The rehabilitation costs were higher in the physical rehabilitation than in the control group, but the total healthcare-related costs one year after the fracture were lower in the physical rehabilitation group than in the control. Male and female patients recovered similarly after hip fracture. Age, poor functional status before the fracture and high ASA-score increased the mortality risk. This thesis suggests that intensive mobilization and rehabilitation is a recommended practice after the hip fracture, resulting in better functional recovery, survival and lower economic costs compared to routine treatment. Poor recovery was predicted not by sex, but by prefracture function and morbidity. / Tiivistelmä Lonkkamurtuma on yksi merkittävimmistä toimintakyvyn laskua ja kuolleisuutta aiheuttavista vammoista. Tämän väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena oli (1) tutkia tehostetun (fysikaalisen ja geriatrisen) kuntoutuksen vaikutusta itsenäisesti asuvien, vähintään 50-vuotiaiden lonkkamurtumapotilaiden kuntoutumiseen murtumaa seuraavan vuoden aikana, (2) arvioida lonkkamurtuman hoidon kustannuksia ja kustannusvaikuttavuutta tehostetussa kuntoutusyksikössä, (3) tutkia lonkkamurtuman kuntoutumisen eroja mies- ja naispotilaiden välillä sekä (4) tarkentaa lonkkamurtuman hoitoketjun yleisiä suosituksia Suomessa. Tutkimuksessa seurattiin 538 lonkkamurtumapotilasta, jotka hoidettiin kirurgisesti Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Valintakriteereihin kuului vähintään 50 vuoden ikä sekä kyky itsenäiseen asumiseen joko omassa kodissa tai kodinomaisessa ympäristössä ennen murtumaa. Lonkkaleikkauksen jälkeen potilaat satunnaistettiin yhteen kolmesta kuntoutusryhmästä: fysikaaliseen kuntoutusryhmään (Oulun Diakonissalaitos), geriatriseen kuntoutusryhmään (Oulun kaupunginsairaalan kuntoutusosasto) sekä kontrolliryhmään (terveyskeskussairaalassa tapahtuva kuntoutus). Seuranta-aika oli yksi vuosi. Potilaat haastateltiin ennen kuntoutusta, sekä neljän ja 12 kuukauden kuluttua murtumasta, joiden yhteydessä aineisto kerättiin koskien yleistä terveydentilaa, toiminta- ja kävelykykyä, asumismuotoa ja kuolleisuutta. Kustannukset arvioitiin terveyspalveluiden käytöstä ja näiden hintoina käytettiin sairaalan yksikköhintoja (DRG) ja sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (STAKES) yksikköhintoja. Fysikaalinen kuntoutus vähensi merkittävästi potilaiden kuolleisuutta neljän ja 12 kuukauden seurannoissa verrattuna geriatriseen kuntoutukseen sekä kontrolliryhmään. Lisäksi fysikaalinen ja geriatrinen kuntoutus lisäsivät lyhytaikaisesti potilaiden kykyä itsenäiseen asumiseen verrattuna kontrolliryhmään. Taloudellisten vaikutusten osalta fysikaalinen kuntoutusjakso oli huomattavasti tavanomaista kuntoutusta kalliimpi, mutta fysikaalisen kuntoutusryhmän kokonaiskustannukset vuoden aikana olivat pienemmät kuin kontrolliryhmän potilailla. Sukupuolella ei ollut vaikutusta potilaiden toimintakykyyn, laitostumiseen tai kuolleisuusriskiin murtuman jälkeen. Merkittäviksi kuolleisuutta ennustaviksi tekijöiksi osoittautuivat ikä, toimintakyky ennen murtumaa sekä leikkauskelpoisuusluokitus. Tulokset puoltavat tehostetun, erikoistuneessa kuntoutusyksikössä suoritetun hoidon käyttöä lonkkamurtumapotilailla sekä terveydellisten että taloudellisten syiden osalta.