Abstract The purpose of this study was to compare the effectiveness, costs and benefits of screening for diabetic retinopathy with retinal photography and with ophthalmoscopic examination in health care centres by primary care physicians, and also to study the quality of life and mortality of visually impaired diabetics. There are about 150 000 diabetics in Finland. There were 881 visually impaired persons due to diabetic retinopathy in the Finnish Register of Visually Impaired Patients in 1994 (1122 in 1997). Laser photocoagulation has proved to be an effective treatment in diabetic retinopathy preventing visual loss. The screening methods are ophthalmoscopic examination and retinal photography. The incidence of retinopathy was calculated from the photogaphy screening in the Oulu Health Care Centre in 1987 (N = 1015), in 1991–92 (N = 1844) and in 1993–94 (N = 1484). The ophthalmoscopy screening was studied from patients' records (N = 242) in the Raahe Health Care Centre. Out of 120 visually impaired persons with diabetic retinopathy in the province of Pohjois-Pohjanmaa, 50 were interviewed by the health care secretary. The study included cost-benefit analysis for the costs of screening and treatment of diabetic retinopathy compared with the costs of visual impairment. Furthermore the quality of life of patients with visual impairment due to diabetic retinopathy was studied using the Nottingham Health Profile questionaire (NHP) and compared with diabetic patients without visual impairment. The mortality rate of visually impaired patients was compared to that of diabetic retinopathy patients who had been treated with laser photocoagulation. The incidence of all diabetic retinopathy was 9.4 per cent per year and 2.8 per cent per year for moderate to severe retinopathy, and in patients with no insulin in their treatment the incidence of all retinopathy was 3.0 and 1.2 per cent per year respectively. The screening costs per diabetic person screened were 148 Finnish marks (FIM) in the photographic method and 68 FIM in the ophthalmoscopic method. It was calculated that 156 visual impairment cases could be prevented per year in Finland with the photographic method. The screening and treating costs in finding one preventable case of visual impairment were 185 000 FIM. The costs of visual impairment were 594 000 FIM per patient. So retinal photography screening and treatment of diabetic retinopathy could lead to savings of 63.9 million FIM per yearly screening in Finland. The quality of life of visually impaired persons was worse than that of other diabetics in two dimensions of the NHP, Energy and Mobility. In the second part of the NHP, the quality of life of visually impaired persons was worse than that of other diabetics in all questions except working. The mortality rate of visually impaired persons, 14.5 per cent per year was twice as high as that of diabetic patients treated with laser photocoagulation. The incidence of diabetic retinopathy in Finland was about the same as in other industrialized countries. Retinal photography seemed to be a cost-effective screening method for preventing visual impairment and the cost benefit ratio of screening and treating diabetic retinopathy was 3.2. The quality of life of visually impaired patients was worse and mortality risk higher than that of other diabetics. / Tiivistelmä Tarkoituksena oli tutkia perusterveydenhuollossa silmänpohjakuvauksella tai oftalmoskopialla tehdyn diabeettisen retinopatian seulonnan vaikuttavuutta, kustannuksia ja hyötyjä näkövammaisuuden ehkäisyssä sekä diabeettisen retinopatian ilmaantuvuutta, ja sen vuoksi näkövammaisten elämänlaatua ja kuolleisuutta. Suomessa on noin 150 000 diabeetikkoa. Diabeettisen retinopatian aiheuttama näkövamma oli Näkövammarekisterin mukaan vuoden 1994 alussa 881:lla suomalaisella (vuoden 1997 lopussa 1122:lla suomalaisella). Diabeettisen retinopatian aiheuttamaa näkövammaisuutta voidaan ehkäistä ajoissa toteutetulla silmänpohjan laser-fotokoagulaatiohoidolla. Uusien tautitapausten löytämiseksi käytetään oftalmoskopiaa ja silmänpohjakuvausta. Diabeettisen retinopatian ilmaantuvuus laskettiin Oulussa vuosina 1987 (N = 1015), 1991–92 (N = 1844) ja 1993–95 (N = 1484) toteutettujen silmänpohjakuvausten perusteella. Diabeettisen retinopatian oftalmoskooppista toteamista tutkittiin Raahen seudun terveyskeskuksen diabetesvastaanoton potilaiden sairauskertomuksista (N = 242). Seulontamenetelmien tehokkuutta arvioitiin kustannusvaikuttavuusanalyysillä ja diabeettisen retinopatian seulonnan ja hoidon hyötyä näkövammaisuuden ehkäisyssä kustannus-hyötyanalyysillä. Pohjois-Pohjanmaalta diabeettisen retinopatian johdosta näkövammarekisteriin ilmoitetuista (N = 120) haastateltiin tavoitetut 50 henkilöä. Haastatelluilla näkövammaisille sekä Oulussa vuosina 1991–92 silmänpohjakuvaukseen osallistuneille tehtiin elämänlaatukysely NHP-mittarilla. Elämänlaatua ja kuolleisuutta tutkittiin tapaus-verrokki asetelmalla. Tutkimuksen mukaan Diabeettisen retinopatian koko ilmaantuvuus oli 9,4 % vuodessa ja diabeetikoilla, joiden hoidossa ei käytetty insuliinia, ilmaantuvuus oli 3,0 % vuodessa. Vaikean tausta- ja proliferatiivisen retinopatian ilmaantuvuus oli vastaavasti 2,8 % ja 1,2 % vuodessa. Silmänpohjakuvaukseen perustuvan seulonnan ja laserhoidon kustannukset olivat 192 mk seulottua kohti. Silmänpohjakuvausseulonnalla olisi tämän tutkimuksen mukaan mahdollista estää Suomessa vuosittain 156 näkövammaa kustannusten ollessa noin 185 000 mk estettyä näkövammaa kohti. Yhden näkövamman kustannukset olivat yhteensä 594 000 mk. Silmänpohjakuvaukseen perustuvalla seulonnalla olisi mahdollista säästää noin 63,9 milj. mk vuodessa edellyttäen, että tulokset ovat yleistettävissä koko maahan. Diabeettisen retinopatian johdosta näkövammaisten elämänlaatu oli selvästi muita diabeetikkoja huonompi NHP-mittarin ulottuvuuksilla tarmokkuus ja liikkuminen sekä useilla keskeisillä elämänalueilla. Näkövammaisten diabeetikkojen kuolemanriski oli yli kaksinkertainen laserhoidettuhin näkönsä säilyttäneiisiin diabeettista retinopatiaa sairastaviin verrattuna. Tutkimuksen mukaan diabeettisen retinopatian ilmaantuvuus oli Suomessa samalla tasolla kuin muissa teollistuneissa maissa. Silmänpohjakuvaussseulonta osoittautui taloudellisesti kannattavaksinäkövammojen ehkäisyssä. Näkövammaisuus heikensi diabeetikkojen elämänlaatua ja lisäsi kuolemanriskiä.

Abstract Hip fracture causes substantial burden for individual and society, with increased mortality and loss of function. The purpose of this study was to (1) examine the effects of specialized (physical and geriatric) rehabilitation on home-dwelling hip fracture patients 50 years or older on recovery one year after the fracture, (2) to evaluate the costs and cost-effectiveness of specialized rehabilitation modalities, (3) to study the recovery after hip fracture between home-dwelling male and female patients and (4) to determine recommendations for hip fracture rehabilitation concerning the general rehabilitation practices in Finland. A total of 538 consecutively, independently living patients with non-pathological hip fracture treated in Oulu University hospital, were randomized to one of the three rehabilitation modalities: privately-based rehabilitation unit (physical rehabilitation), geriatric department (geriatric rehabilitation) and healthcare centre hospital (control group). Patients were evaluated on admission, at 4 and 12 months for social status, residential status, walking ability, use of walking aids, pain in the hip, activities of daily living and mortality. Costs were evaluated by recording the use of healthcare service and the prices were obtained from Diagnosis Related Group (DRG) price list for the hospital and from a publication of the National Research and Development Centre for Welfare and Health. Mortality was lower in the physical rehabilitation group 4 and 12 months after the fracture compared to geriatric and the control rehabilitation group. Physical and geriatric rehabilitation improved the ability of independent living after 4 months, but this effect could not be seen after 12 months. The rehabilitation costs were higher in the physical rehabilitation than in the control group, but the total healthcare-related costs one year after the fracture were lower in the physical rehabilitation group than in the control. Male and female patients recovered similarly after hip fracture. Age, poor functional status before the fracture and high ASA-score increased the mortality risk. This thesis suggests that intensive mobilization and rehabilitation is a recommended practice after the hip fracture, resulting in better functional recovery, survival and lower economic costs compared to routine treatment. Poor recovery was predicted not by sex, but by prefracture function and morbidity. / Tiivistelmä Lonkkamurtuma on yksi merkittävimmistä toimintakyvyn laskua ja kuolleisuutta aiheuttavista vammoista. Tämän väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena oli (1) tutkia tehostetun (fysikaalisen ja geriatrisen) kuntoutuksen vaikutusta itsenäisesti asuvien, vähintään 50-vuotiaiden lonkkamurtumapotilaiden kuntoutumiseen murtumaa seuraavan vuoden aikana, (2) arvioida lonkkamurtuman hoidon kustannuksia ja kustannusvaikuttavuutta tehostetussa kuntoutusyksikössä, (3) tutkia lonkkamurtuman kuntoutumisen eroja mies- ja naispotilaiden välillä sekä (4) tarkentaa lonkkamurtuman hoitoketjun yleisiä suosituksia Suomessa. Tutkimuksessa seurattiin 538 lonkkamurtumapotilasta, jotka hoidettiin kirurgisesti Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Valintakriteereihin kuului vähintään 50 vuoden ikä sekä kyky itsenäiseen asumiseen joko omassa kodissa tai kodinomaisessa ympäristössä ennen murtumaa. Lonkkaleikkauksen jälkeen potilaat satunnaistettiin yhteen kolmesta kuntoutusryhmästä: fysikaaliseen kuntoutusryhmään (Oulun Diakonissalaitos), geriatriseen kuntoutusryhmään (Oulun kaupunginsairaalan kuntoutusosasto) sekä kontrolliryhmään (terveyskeskussairaalassa tapahtuva kuntoutus). Seuranta-aika oli yksi vuosi. Potilaat haastateltiin ennen kuntoutusta, sekä neljän ja 12 kuukauden kuluttua murtumasta, joiden yhteydessä aineisto kerättiin koskien yleistä terveydentilaa, toiminta- ja kävelykykyä, asumismuotoa ja kuolleisuutta. Kustannukset arvioitiin terveyspalveluiden käytöstä ja näiden hintoina käytettiin sairaalan yksikköhintoja (DRG) ja sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (STAKES) yksikköhintoja. Fysikaalinen kuntoutus vähensi merkittävästi potilaiden kuolleisuutta neljän ja 12 kuukauden seurannoissa verrattuna geriatriseen kuntoutukseen sekä kontrolliryhmään. Lisäksi fysikaalinen ja geriatrinen kuntoutus lisäsivät lyhytaikaisesti potilaiden kykyä itsenäiseen asumiseen verrattuna kontrolliryhmään. Taloudellisten vaikutusten osalta fysikaalinen kuntoutusjakso oli huomattavasti tavanomaista kuntoutusta kalliimpi, mutta fysikaalisen kuntoutusryhmän kokonaiskustannukset vuoden aikana olivat pienemmät kuin kontrolliryhmän potilailla. Sukupuolella ei ollut vaikutusta potilaiden toimintakykyyn, laitostumiseen tai kuolleisuusriskiin murtuman jälkeen. Merkittäviksi kuolleisuutta ennustaviksi tekijöiksi osoittautuivat ikä, toimintakyky ennen murtumaa sekä leikkauskelpoisuusluokitus. Tulokset puoltavat tehostetun, erikoistuneessa kuntoutusyksikössä suoritetun hoidon käyttöä lonkkamurtumapotilailla sekä terveydellisten että taloudellisten syiden osalta.

Abstract Knee osteoarthritis (OA) is one of the main causes of chronic disability in elderly people. In end-stage knee OA, patients experience both short- and long-term benefits from total knee arthroplasty (TKA). All the significant deficiencies in functional capacity and health-related quality of life (HRQOL) are not spontaneously resolved after surgery. Therefore, it is essential that patients receive effective rehabilitation. So far, there are no gold standards in terms of outcome measurements of TKA and rehabilitation in connection with surgery. The present series of studies was designed for the purpose of examining the effectiveness and cost-effectiveness of a multidisciplinary rehabilitation program compared with conventional orthopedic care, the attributes of disability in elderly knee OA patients waiting for primary TKA, and the impact of patient-relevant factors on the outcome of TKA one year after surgery. Special emphasis was placed on self-reported functional capacity, HRQOL, and objectively measured functional capacity. Objective and subjective physical function and HRQOL were investigated with a battery of physical function tests and questionnaires (WOMAC, 15D, and RAND-36) during a one-year follow-up. Pain, body mass index (BMI), and antero-posterior laxity of the affected knee were the main attributes of self-reported disability in the patients waiting for primary TKA. The multidisciplinary rehabilitation program did not yield faster attainment of recovery than did conventional orthopedic care. Equal, significant improvement in HRQOL and functional capacity was found in both groups, but conventional care was clearly cost-saving. A preoperative score below the general population level on the 15D, the presence of pain, higher age, and the presence of pulmonary disease preoperatively decreased the possibility of reaching the HRQOL level of the general population. More severe pain preoperatively was associated with a higher degree of functional recovery. The presence of osteoporosis, male gender, impaired function of the opposite knee, and higher age were associated with a lower degree of improvement in self-reported function. The results highlight the multifactorial nature of health status in TKA. Further intervention studies are needed to identify patients who would benefit most from intensive rehabilitation interventions after TKA and to create standards for outcome tools after joint replacement surgery and rehabilitation interventions. / Tiivistelmä Polvinivelrikko on merkittävimpiä niistä sairauksista, jotka rajoittavat ikääntyneiden toimintakykyä. Vaikka tekonivelleikkauksella voidaan sekä välittömästi että pidemmän ajan kuluessa kohentaa merkittävästi polvinivelrikosta kärsivien elämänlaatua ja toimintakykyä, osa potilaista ei leikkauksen jälkeenkään selviydy hyvin arjestaan. Siksi on tärkeää, että potilasta kuntoutetaan tekonivelleikkauksen jälkeen asianmukaisesti ja tehokkaasti. Leikkauksen ja kuntoutuksen tuloksellisuutta arvioivien mittareiden käytöstä ei ole olemassa standardoituja suosituksia. Tämän väitöskirjan päätavoitteena oli selvittää 2–4 kuukautta leikkauksen jälkeen toteutetun, moniammatillisen, polikliinisen kuntoutuksen kustannustehokkuutta sekä sen vaikuttavuutta elämänlaatuun ja toimintakykyyn verrattuna perinteiseen ortopediseen hoitokäytäntöön. Lisäksi selvitettiin tekijöitä, jotka heikentävät potilaan toimintakykyä pitkälle edenneessä polvinivelrikossa, sekä potilaslähtöisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat leikkaustulokseen vuosi leikkauksen jälkeen. Itsearvioitua toimintakykyä sekä elämänlaatua arvioitiin kyselykaavakkeiden (WOMAC, 15D ja RAND-36) avulla ja fyysistä toimintakykyä mitattiin testipatteristolla. Tutkimuksen seuranta-aika oli yksi vuosi. Painoindeksi, kipu ja leikattavan polven etu-takasuuntainen väljyys selittivät eniten tekonivelleikkausta odottavien potilaiden toimintakyvyn rajoitteita. Potilaiden elämänlaatu ja toimintakyky kohenivat merkittävästi tekonivelleikkauksen jälkeen. Moniammatillisesti toteutettu kuntoutus ei tehostanut leikkauksesta toipumista verrattaessa sitä perinteiseen ortopediseen hoitokäytäntöön, joka vertailussa myös säästi selkeästi kustannuksia. Väestökeskiarvoa huonommaksi koettu elämänlaatu jo ennen leikkausta, kivuliaisuus, korkea ikä ja keuhkosairaudet heikensivät mahdollisuutta saavuttaa väestökeskiarvon tasoinen koettu elämänlaatu vuosi leikkauksen jälkeen. Leikkausta edeltävä vaikea-asteinen kivuliaisuus assosioitui merkittävään toimintakyvyn parantumiseen. Osteoporoosi, miessukupuoli, vastakkaisen polvinivelen epänormaali toiminta ja korkea ikä taas liittyivät vaatimattomampana koettuun toimintakyvyn parantumiseen. Tekonivelleikattujen potilaiden terveydentilan monitekijäisyys heijastuu tutkimustuloksiin. Jatkossa tarvitaan interventiotutkimuksia, jotta voitaisiin paremmin tunnistaa ne potilaat, jotka hyötyisivät eniten tehostetusta leikkauksen jälkeisestä kuntoutuksesta. Lisäksi olisi tärkeää tutkia, miten kuntoutuksen tuloksellisuutta arvioivia mittareita voitaisiin yhtenäistää.