Abstract The aim of the study was to describe and understand the self-care of home-dwelling elderly and to produce a model of the phenomenon. In the first phase of the study, a preliminary model for the self-care of home-dwelling elderly was developed inductively. The data were collected by interviewing 40 home-dwelling elderly persons aged 75 or more and analysed using the constant comparative method of the grounded theory approach. In the second phase, the aim was to gain information of individual self-care. The original data were analysed at an individual level using deductive data analysis. The classification frame consisted of the model developed in the first phase. In the third phase, the connections between the functional ability (ADL, IADL), life satisfaction, self-esteem and self-care behaviour styles of home-dwelling elderly persons were studied. In this phase, the deductive content analysis made in the second phase was utilised while elaborating the self-care behaviour styles. The relationships between the variables were analysed by using cross-tabulation. In the fourth phase of the study, the point of interest was to describe and understand the self-care of elderly persons from a life-history point of view. New data were collected. They consisted of the oral biographies of five elderly persons aged 75 years or more. The data were analysed by using the method of inductive content analysis. In the first phase of the study, four types of self-care were constructed. Each type consists of a specific combination self-care behaviour styles, life experiences and orientations towards the future. In the next phase, six new self-care types emerged, the self-care styles being the same as in the original types, but the past experiences and/or orientations towards the future differing from the original. Functional ability, life satisfaction and self-esteem vary between persons whose self-care behaviour styles are different. The best functional ability is connected to an individual self-care behaviour style and the worst to an abandoned style. Those with an abandoned self-care behaviour style have the lowest life satisfaction and self-esteem. The highest life satisfaction is connected with formally guided self-care and the highest self-esteem with responsible behaviour. The life history study showed that individual factors, such as the turning points of life, the habitual ways to react, the resources, the meanings of self-care and the experiences of getting old orient self-care into either an internal or an external direction. This study produces new knowledge of the self-care of home-dwelling elderly, the factors associated with it and the development of self-care. The results of the study can be used to plan and implement the care of home-dwelling elderly as well as to teach geriatric care. In the course of the study, many different approaches and methods have been used and partly developed for the study. These methodological solutions can also be applied in other kinds of nursing research.

Abstract Hip fracture causes substantial burden for individual and society, with increased mortality and loss of function. The purpose of this study was to (1) examine the effects of specialized (physical and geriatric) rehabilitation on home-dwelling hip fracture patients 50 years or older on recovery one year after the fracture, (2) to evaluate the costs and cost-effectiveness of specialized rehabilitation modalities, (3) to study the recovery after hip fracture between home-dwelling male and female patients and (4) to determine recommendations for hip fracture rehabilitation concerning the general rehabilitation practices in Finland. A total of 538 consecutively, independently living patients with non-pathological hip fracture treated in Oulu University hospital, were randomized to one of the three rehabilitation modalities: privately-based rehabilitation unit (physical rehabilitation), geriatric department (geriatric rehabilitation) and healthcare centre hospital (control group). Patients were evaluated on admission, at 4 and 12 months for social status, residential status, walking ability, use of walking aids, pain in the hip, activities of daily living and mortality. Costs were evaluated by recording the use of healthcare service and the prices were obtained from Diagnosis Related Group (DRG) price list for the hospital and from a publication of the National Research and Development Centre for Welfare and Health. Mortality was lower in the physical rehabilitation group 4 and 12 months after the fracture compared to geriatric and the control rehabilitation group. Physical and geriatric rehabilitation improved the ability of independent living after 4 months, but this effect could not be seen after 12 months. The rehabilitation costs were higher in the physical rehabilitation than in the control group, but the total healthcare-related costs one year after the fracture were lower in the physical rehabilitation group than in the control. Male and female patients recovered similarly after hip fracture. Age, poor functional status before the fracture and high ASA-score increased the mortality risk. This thesis suggests that intensive mobilization and rehabilitation is a recommended practice after the hip fracture, resulting in better functional recovery, survival and lower economic costs compared to routine treatment. Poor recovery was predicted not by sex, but by prefracture function and morbidity. / Tiivistelmä Lonkkamurtuma on yksi merkittävimmistä toimintakyvyn laskua ja kuolleisuutta aiheuttavista vammoista. Tämän väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena oli (1) tutkia tehostetun (fysikaalisen ja geriatrisen) kuntoutuksen vaikutusta itsenäisesti asuvien, vähintään 50-vuotiaiden lonkkamurtumapotilaiden kuntoutumiseen murtumaa seuraavan vuoden aikana, (2) arvioida lonkkamurtuman hoidon kustannuksia ja kustannusvaikuttavuutta tehostetussa kuntoutusyksikössä, (3) tutkia lonkkamurtuman kuntoutumisen eroja mies- ja naispotilaiden välillä sekä (4) tarkentaa lonkkamurtuman hoitoketjun yleisiä suosituksia Suomessa. Tutkimuksessa seurattiin 538 lonkkamurtumapotilasta, jotka hoidettiin kirurgisesti Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Valintakriteereihin kuului vähintään 50 vuoden ikä sekä kyky itsenäiseen asumiseen joko omassa kodissa tai kodinomaisessa ympäristössä ennen murtumaa. Lonkkaleikkauksen jälkeen potilaat satunnaistettiin yhteen kolmesta kuntoutusryhmästä: fysikaaliseen kuntoutusryhmään (Oulun Diakonissalaitos), geriatriseen kuntoutusryhmään (Oulun kaupunginsairaalan kuntoutusosasto) sekä kontrolliryhmään (terveyskeskussairaalassa tapahtuva kuntoutus). Seuranta-aika oli yksi vuosi. Potilaat haastateltiin ennen kuntoutusta, sekä neljän ja 12 kuukauden kuluttua murtumasta, joiden yhteydessä aineisto kerättiin koskien yleistä terveydentilaa, toiminta- ja kävelykykyä, asumismuotoa ja kuolleisuutta. Kustannukset arvioitiin terveyspalveluiden käytöstä ja näiden hintoina käytettiin sairaalan yksikköhintoja (DRG) ja sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (STAKES) yksikköhintoja. Fysikaalinen kuntoutus vähensi merkittävästi potilaiden kuolleisuutta neljän ja 12 kuukauden seurannoissa verrattuna geriatriseen kuntoutukseen sekä kontrolliryhmään. Lisäksi fysikaalinen ja geriatrinen kuntoutus lisäsivät lyhytaikaisesti potilaiden kykyä itsenäiseen asumiseen verrattuna kontrolliryhmään. Taloudellisten vaikutusten osalta fysikaalinen kuntoutusjakso oli huomattavasti tavanomaista kuntoutusta kalliimpi, mutta fysikaalisen kuntoutusryhmän kokonaiskustannukset vuoden aikana olivat pienemmät kuin kontrolliryhmän potilailla. Sukupuolella ei ollut vaikutusta potilaiden toimintakykyyn, laitostumiseen tai kuolleisuusriskiin murtuman jälkeen. Merkittäviksi kuolleisuutta ennustaviksi tekijöiksi osoittautuivat ikä, toimintakyky ennen murtumaa sekä leikkauskelpoisuusluokitus. Tulokset puoltavat tehostetun, erikoistuneessa kuntoutusyksikössä suoritetun hoidon käyttöä lonkkamurtumapotilailla sekä terveydellisten että taloudellisten syiden osalta.

Abstract The first objective of the study was to describe the changes in the psychic state and functioning of two groups of patients' suffering from severe acute mental disorders. The experimental group (n = 40) was treated in a psychosis team and the control group (a historical control group: n = 40) in conventional psychiatric special care (hospital and non-institutional) before the beginning of the work of the psychosis team. Another objective was to describe the patients' use of services, especially psychiatric hospital treatment during the two-year follow-up. The third objective was to examine the changes in family burden and expressed emotion (EE) and the differences between the experimental group and the control group both on an individual and on a family level. The last objectives were to describe how the functioning of each patients' family was reflected on an individual level and in the use of psychiatric hospital treatment, and how the psychosis team and conventional psychiatric special care differ in structure and contents as regards clinical work in practice. The study was conducted in Kainuu in 1992-1996. On an individual level, there was positive development in both groups between 0-9 months. After that the positive development continued in the experimental group, stopping in the control group. During the follow-up the experimental group used psychiatric hospital treatment less than the control group: between 0-2 years there were 713 days of treatment (17.8 days per person) in the experimental group and 2759 days (68.9 days per person) in the control group. The number of patients using hospital treatment was 12 (30%) in the experimental group and 30 (75%) in the control group. There was no difference between the groups in the number of non-institutional psychiatric special care meetings. During the follow up the expenses caused by psychiatric special care were 1.572.000 marks in the experimental group and 3.175.200 marks in the control group. In both groups the burden of the families sank in the time period of 0-9 months. After that, the positive development continued in the experimental group, stopping in the control group. The number of families with a high EE-index at the beginning of the treatment was 18 (75%) in the experimental group and 13 (72%) in the control group, after two years the figures being 15 (62%) and 10 (56%) respectively. Cases with a high or low family EE-index did not differ from each other in the amount of psychiatric hospital treatment. The positive development in psychic state and functioning was related to the better functioning of the family. During the first month of treatment, therapy meetings were held more often for the experimental group (experimental group: n = 202; control group: n = 147), and family members or other close people participated in the meetings more often in the experimental group (experimental group: n = 370; control group: n = 122). Working in the psychosis team was on an individual level at least as profitable as conventional psychiatric special treatment. Family burden decreased in both groups between 0-9 months and continued to decrease in the experimental group between 9 months-2 years, but stopped in the control group. Treatment in the psychosis team was cheaper than conventional treatment. As a whole, the work of the psychosis team was more profitable and economical than conventional psychiatric special treatment. / Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata psykoosityöryhmässä hoidettujen (koeryhmä: n = 40) ja ennen psykoosityöryhmän toiminnan alkamista tavanomaiseen tapaan psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa sekä sairaala- että avohoidossa hoidettujen (historiallinen kontrolliryhmä: n = 40) äkillisistä vaikeista mielenterveyshäiriöistä kärsivien potilaiden psyykkisen tilan ja toimintakyvyn muutoksia ja palveluiden, erityisesti psykiatrisen sairaalahoidon käyttöä noin kahden vuoden seuranta-aikana. Tarkoituksena oli myös seurata lähiomaisten kuormittuneisuuden (family burden) ja perheen tunneilmapiirin (expressed emotion; EE) muutoksia ja koe- ja kontrolliryhmien välisiä eroja sekä yksilö- että perhetason ominaisuuksien suhteen. Tarkoituksena oli edelleen kuvata kunkin potilaan perheen toimintakyvyn heijastumista yksilötasolla ja psykiatrisen sairaalahoidon käytössä ja kuvata psykoosityöryhmätyyppisen ja tavanomaisen psykiatrisen erikoissairaanhoidon rakenteellisia ja sisällöllisiä eroja käytännön kliinisessä työssä. Tutkimus toteutui Kainuussa vuosina 1992-1996. Yksilötasolla molemmissa ryhmissä tapahtui myönteistä kehitystä psyykkisessä tilassa ja toimintakyvyssä aikavälillä 0-9 kuukautta. Aikavälillä 9 kuukautta-9 vuotta myönteinen kehitys jatkui koeryhmässä, mutta pysähtyi kontrolliryhmässä. Koeryhmä käytti psykiatrista sairaalahoitoa seuranta-aikana huomattavasti kontrolliryhmää vähemän: hoitopäiviä aikavälillä 0-2 vuotta oli koeryhmässä 713 (17.8 päivää henkilöä kohti) ja kontrolliryhmässä 2759 (68.9 päivää henkilöä kohti). Sairaalahoitoa käyttäneitä potilaita oli koeryhmässä 12 (30 %) ja kontrolliryhmässä 30 (75 %). Psykiatrisen erikoissairaanhoidon avohoitokäyntien määrässä ei ryhmien välillä ollut eroa. Psykiatrisen erikoissairaanhoidon kustannukset seuranta-aikana olivat koeryhmässä 1.572.000 markkaa ja kontrolliryhmässä 3.175.200 markkaa. Lähiomaisten subjektiivinen ja objektiivinen kuormittuneisuus laskivat molemmissa ryhmissä aikavälillä 0-9 kk. Tämän jälkeen myönteinen kehitys jatkui koeryhmässä, mutta pysähtyi kontrolliryhmässä. Korkean EE-indeksin saaneita perheitä oli koeryhmässä hoidon alussa 18 (75 %) ja kontrolliryhmässä 13 (72 %) ja kahden vuoden kuluttua koeryhmässä 15 (62 %) ja kontrolliryhmässä 10 (56 %). Tapaukset, joissa oli mitattu perheen korkea tai matala EE- indeksi eivät eronneet psykiatrisen sairaalahoidon määrän suhteen toisistaan. Psyykkisen tilan ja toimintakyvyn myönteinen kehitys liittyi perheen parempaan toimintakykyyn. Hoitokokousten ja yksilötapaamisten kokonaismäärässä ei ryhmien välillä ollut eroa. Ensimmäisen kuukauden aikana hoitokokouksia järjestettiin koeryhmässä enemmän kuin kontrolliryhmässä (koeryhmä: n = 202; kontrolliryhmä: n = 147) ja omaisten tai läheisten osallistuminen hoitokokouksiin oli koeryhmässä tavallisempaa (koeryhmä: n = 370; kontrolliryhmä: n = 122). Saatujen tulosten perusteella psykoosityöryhmätyöskentely oli vaikeissa mielenterveyshäiriöissä yksilötasolla vähintäänkin yhtä tuloksellista kuin tavanomainen psykiatrinen erikoissairaanhoito. Etenkin aikavälillä 9 kuukautta-2 vuotta psykoositöryhmässä hoidetut selviytyivät tavanomaista hoitoa saaneita paremmin. Perheen kuormittuneisuus laski molemmissa ryhmissä aikavälillä 0-9 kuukautta ja lasku jatkui koeryhmässä aikavälillä 9 kuukautta-2 vuotta, mutta pysähtyi kontrolliryhmässä. Hoito psykoosityöryhmässä oli tavanomaista hoitoa halvempaa. Kokonaisuutena psykoosityöryhmän työskentely oli tavanomaista psykiatrista erikoissairaanhoitoa tuloksellisempaa ja taloudellisempaa.

Abstract Multiple sclerosis (MS) is the most frequent chronic inflammatory demyelinating disease of the central nervous system leading to neurological disability in young adults. Finland belongs to the high-risk areas of MS with continuously increasing of prevalence rates. In comparison to the general population, patients with MS have an increased risk of premature mortality. The extent of comorbidity rates and their role in the outcomes of MS have not been fully investigated. The aim of this thesis was to evaluate the epidemiology and survival of MS in Northern Ostrobothnia. The neurological comorbidity and frequency of fractures in patients with MS were also investigated. All MS patients diagnosed in Oulu University Hospital during 1990–2010 were included in this study. The prevalence of MS was 103/105; the mean overall incidence was 6.3/105. Women had a 2.3-fold higher MS incidence than men. The overall incidence figures were clearly affected by a pronounced increase among females. Neurological comorbidities were common in MS patients with 17.1 % of patients suffering from some other neurological diseases in addition with MS. The most common diseases were migraine (10.4 %) and epilepsy (4.7 %).The prevalence of stroke was similar in MS patients compared to the general population, but the 21-year survival rate was significantly lower in MS patients who had suffered a stroke compared with those MS patients without stroke. MS patients experienced a high risk for fragility fractures especially vertebral fractures. The possibility of osteoporosis had been examined only 26 % patients with fragility fractures and osteoporosis was detected in the majority. The prevalence of MS in our cohort was similar to the Finnish average, but in the Seinäjoki area, the prevalence was double the national average. Although the increasing incidence of female MS has been confirmed also in other studies, the reasons for this phenomenon are unknown. The increased risk for fragility fractures may be associated with low D vitamin levels or pathogenesis of MS. These findings emphasize the role of comorbid diseases in disability and survival of MS patients and attention should be paid to these conditions also in clinical practice. / Tiivistelmä MS-tauti on nuorten aikuisten yleisin etenevä ja usein työkyvyttömyyteen johtava neuroimmunologinen sairaus. Suomi kuuluu korkean riskin alueeseen ja maassamme on havaittu alueellisia eroja MS-taudin esiintyvyydessä. MS-taudin ennusteeseen vaikuttavia tekijöitä ei täysin tunneta, mutta luonnollisen kulun tutkimuksissa on havaittu, että MS-tauti lyhentää eliniän ennustetta useita vuosia muuhun väestöön verrattuna. MS-tautia sairastavien potilaiden toimintakyvyn ja eliniän ennusteeseen vaikuttavista liitännäissairauksista on hyvin vähän tietoa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää MS-taudin epidemiologiaa sekä eliniän ennustetta Pohjois-Pohjanmaalla. Lisäksi tutkittiin MS-tautia sairastavien muuta neurologista sairastavuutta sekä luun murtumien esiintyvyyttä. Aineistona oli Oulun yliopistollisessa sairaalassa MS-taudin diagnoosin saaneet potilaat vuosilta 1990–2010. MS-taudin esiintyvyys oli 103/105 ja ilmaantuvuus keskimäärin 6.3/105. Naisilla MS-taudin ilmaantuvuus oli 2,3-kertainen miehiin verrattuna. MS-taudin ilmaantuvuus lisääntyi 15 vuoden seurannassa, mikä selittyi MS-taudin ilmaantuvuuden kasvulla naisten keskuudessa. MS-taudin lisäksi 17,1 %:lla potilaista oli jokin muu neurologinen sairaus. Yleisimmät sairaudet olivat migreeni (10,4 %) ja epilepsia (4,7 %). Neurologisista liitännäissairauksista aivoverenkiertohäiriöiden esiintyvyys oli yhtä suuri kuin väestössä yleensä, mutta sairastettu aivoverenkiertohäiriö lisäsi merkittävästi MS-potilaiden kuolleisuutta. MS-tautia sairastavilla havaittiin kohonnut riski etenkin matalaenergisiin murtumiin, joista merkittävä osuus oli selkärangan nikamamurtumia. Matalaenergisen murtuman saaneista potilaista luuntiheyden mittaus oli tehty vain 26 %:lle, joista suurimalla osalla todettiin osteoporoosi. Tutkimuksen perusteella MS-taudin esiintyvyys vastaa Suomen keskimääräistä esiintyvyyttä ja on noin puolet pienempi kuin Seinäjoen alueella, missä MS-taudin esiintyvyys on Suomen korkein. MS-taudin ilmaantuvuuden lisääntyminen naisten keskuudessa on havaittu myös muissa tutkimuksissa, mutta syy tähän ilmiöön on epäselvä. MS-tautia sairastavilla kohonnut murtumariski saattaa liittyä mataliin D-vitamiinipitoisuuksiin tai MS-taudin patogeneesiin. Koska liitännäissairastavuus sekä luunmurtumat heikentävät MS-tautia sairastavan toimintakykyä ja lisäävät kuolleisuutta, tulisi näihin kiinnittää enemmän huomiota myös kliinisessä työssä.

Abstract Low back pain (LBP) causes enormous costs to society. Certain magnetic resonance imaging (MRI) findings, including disc degeneration and disc herniation, have been associated with LBP in epidemiologic studies. Even though LBP should be considered a biopsychosocial condition, there is a need to define the possible existence of specific pathological conditions beyond LBP. One of these possible conditions is Modic change (MC). Modic changes are subchondral and vertebral bone marrow changes revealed by MRI. Although their association with LBP has been previously studied, some results remain contradictory, and we need to explore MC more thoroughly and to determine whether they are a feature of intervertebral disc degeneration or whether they exist in isolation. Moreover, it is unknown whether heritability is a contributing factor to MC. This study explored the heritability and morphology of MC and their association with severe, prolonged and disabling LBP. The data consisted of two general population samples, TwinsUK from the United Kingdom (mainly female), and the Hong Kong Disc Degeneration Cohort (HKDDC) from Hong Kong, China. The TwinsUK sample included a longitudinal ten-year follow-up, whereas the HKDDC sample was cross-sectional. The heritability of MC was found to be 30%. Modic changes were associated with other MRI findings such as disc degeneration, disc displacement and Schmorl’s nodes. A greater size of MC increased these associations. Type 1 MC were more strongly associated with disc displacement and disc degeneration than Modic type 2 change. Modic changes appeared to be independently associated with disabling LBP; severe, prolonged LBP; and back-related disability. Posterior MC and MC in the whole antero-posterior (AP) length of the vertebral body were more strongly associated with severe, prolonged LBP than other MC. A greater number and size of MC increased this association. In terms of disc degeneration, MC were independently associated with loss of disc height and disc signal intensity. Incident MC were independently associated with loss of disc height and disc bulge in a ten-year follow-up. Modic changes are heritable, and are associated with severe and disabling LBP. The location, size and number of MC affect the association of MC with other MRI findings, LBP and back-related disability. / Tiivistelmä Alaselkäkivusta aiheutuu valtavat kustannukset yhteiskunnalle. Tietyt magneettikuvauslöydökset, kuten välilevyrappeuma ja välilevytyrä, on yhdistetty alaselkäkipuun epidemiologisissa tutkimuksissa. Alaselkäkipua arvioidaan yleensä biopsykososiaalisen mallin avulla, koska sen syytekijät tunnetaan huonosti. Lannerangan Modic-muutoksia pidetään yhtenä mahdollisena alaselkäkivun syytekijänä. Modic-muutokset ovat rustonalaisia, nikaman luuytimen muutoksia, jotka näkyvät magneettikuvantamisella. Tulokset Modic-muutosten ja alaselkäkivun yhteydestä ovat kuitenkin ristiriitaisia. Modic-muutosten sijainnin, koon ja muodon vaikutus alaselkäkipuun tunnetaan edelleen puutteellisesti. Lisäksi niiden perinnöllisyys on epäselvä. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin Modic-muutosten perinnöllisyyttä ja tarkempaa morfologiaa, kuten sijaintia ja kokoa lannerangassa, sekä selvitettiin niiden yhteyttä haittaavaan ja voimakkaaseen alaselkäkipuun. Tutkimus perustui kahteen väestöperäiseen aineistoon: TwinsUK-kaksosaineistoon (pääosin naisia) Yhdistyneistä kuningaskunnista ja Hong Kong Disc Degeneration -kohorttiin Hongkongista, Kiinasta. TwinsUK-aineisto sisälsi seurantatietoja 10 vuoden ajalta, ja Hongkongin aineisto oli kerätty yhdestä aikapisteestä. Modic-muutosten perinnöllisen osuuden todettiin olevan 30 %. Modic-muutokset olivat yhteydessä muihin magneettikuvauslöydöksiin kuten välilevyrappeumaan, välilevypullistumaan ja Schmorlin keräsiin. Tyypin 1 Modic-muutokset olivat voimakkaammin yhteydessä välilevypullistumiin ja -rappeumaan kuin tyypin 2 muutokset. Modic-muutokset olivat yhteydessä toimintakykyä alentavaan ja voimakkaaseen, pitkittyneeseen alaselkäkipuun. Koko nikaman läpimitan käsittävät ja nikaman takaosassa sijaitsevat muutokset olivat voimakkaammin yhteydessä alaselkäkipuun. Muutosten suurempi koko ja yhteislukumäärä lannerangassa voimistivat sen yhteyttä alaselkäkipuun. Modic-muutokset olivat yhteydessä välilevyn madaltumiseen ja signaali-intensiteetin laskuun. Kymmenen vuoden seuranta-aikana ilmaantuneet Modic-muutokset olivat yhteydessä välilevyn madaltumiseen ja välilevypullistumaan. Modic-muutokset ovat perinnöllisiä ja ne ovat yhteydessä voimakkaaseen sekä toimintakykyä heikentävään alaselkäkipuun. Muutosten tyypin lisäksi niiden sijainti, koko ja lukumäärä tulee huomioida alaselkäkipua arvioitaessa.

Abstract Reduced physical function and persistent pain are serious consequences of rheumatoid arthritis (RA). Clinical trials have shown that patients with RA suffer from a poor health-related quality of life (HR-QoL). However, limited information is available on the HR-QoL of patients treated in normal clinical practice. The purpose of the present study was to obtain information of how RA can influence on the patients´ HR-QoL and functional ability in a clinical setting and to investigate the impact of disease-related and demographic factors on the HR-QoL. The theoretical framework of the study was the biopsychosocial concept of health, i.e. the ICF model (International Classification of Functioning, Disability and Health) endorsed by WHO. HR-QoL was measured by the Nottingham Health Profile (NHP) questionnaire and functional ability by the Health Assessment Questionnaire (HAQ). The contents of these instruments and the NHP results were evaluated also within the ICF categories. The study consisted of a cross-sectional series and a longitudinal cohort carried out in two central hospitals in Finland in the late 1990s. The cross-sectional group of 122 consecutive out-patients had a mean disease duration of 11 years. The HR-QoL values of the patients were compared with those of an age and gender matched ”healthy” control group living in the same area. The HR-QoL values of the patients were examined also at different functional ability levels. The longitudinal group of 62 consecutive patients had symptom duration ≤ 24 months and no prior use of antirheumatic drugs or glucocorticosteroids at inclusion. First, the impact of the treatment response assessed by the EULAR (DAS28) criteria on HR-QoL was examined at six months from disease onset. Secondly, the HR-QoL changes and their associations with age and gender and with the changes in disease activity, radiographic assessments of hands and feet and functional ability were examined for ten years after the onset of RA. RA patients had poorer scores than the controls in the NHP in the dimensions measuring mobility, pain and energy. These dimensions, along with sleep, displayed also a significant linear association with poorer HAQ levels (p < 0.001). A better treatment response during the first six months was linearly associated with better HR-QoL with respect to the pain, energy and mobility dimensions (p < 0.001). Those patients exhibiting no response to treatment had already at baseline the poorest HR-QoL in the dimension for pain and emotional reaction compared with those in the moderate and good responders. During the ten years´ follow-up, all NHP dimensions except social isolation displayed significant improvements, these being most marked during the first six months. Changes in disease activity correlated with changes in pain, energy and emotional reaction (p < 0.001). The mean level of the HAQ was well preserved over the ten years of this study and its changes were correlated with changes in pain, mobility and energy (p < 0.001). Women had somewhat poorer NHP improvements in the dimensions assessing energy, emotional reaction and social isolation than males. Disease duration associated strongly with poorer mobility and pain dimensions (p < 0.01). Within the ICF framework, pain, mobility, energy and sleep were identified as being the most important categories from the patient's perspective. The results of the present study demonstrate that RA has a major influence on the patients´ HR-QoL but early and active treatment can improve the situation. In the ICF framework, the NHP covers a broader spectrum of the ICF categories than can be assessed by the HAQ. / Tiivistelmä Alentunut fyysinen toimintakyky ja jatkuva kipu ovat nivelreumaan liittyviä vakavia seurannaisvaikutuksia. Kliiniset tutkimukset ovat osoittaneet, että nivelreumaa sairastavat potilaat kärsivät huonontuneesta terveyteen liittyvästä elämänlaadusta. Normaalista kliinisestä käytännöstä saatava tieto potilaiden terveyteen liittyvästä elämänlaadusta on kuitenkin niukkaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli saada tietoa nivelreuman vaikutuksista potilaiden terveyteen liittyvään elämänlaatuun ja toimintakykyyn kliinisessä asetelmassa ja tutkia sekä tautiin liittyvien että demografisten tekijöiden vaikutusta terveyteen liittyvään elämänlaatuun. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytettiin WHO:n hyväksymää toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kansainvälistä luokitusta (ICF-malli). Terveyteen liittyvää elämänlaatua arvioitiin mittarilla Nottingham Health Profile (NHP) ja toimintakykyä mittarilla Health Assessment Questionnaire (HAQ). Kyseisten mittareiden sisältö samoin kuin NHP- tuloksia arvioitiin käyttämällä myös ICF- luokitusta. Tutkimus käsitti poikkileikkaus- ja pitkittäistutkimuksen, jotka toteutettiin 1990-luvun lopulla kahdessa suomalaisessa keskussairaalassa. Poikkileikkaustutkimukseen osallistui 122 perättäistä polikliinistä potilasta, joilla taudin kesto oli ollut keskimäärin 11 vuotta. Potilaiden terveyteen liittyvää elämänlaatua verrattiin samalla seudulla elävään iän ja sukupuolen suhteen kaltaistettuun verrokkiryhmään. Potilaiden terveyteen liittyvää elämänlaatua arvioitiin myös eri toimintakykytasoilla. Pitkittäistutkimus käsitti 62 perättäistä potilasta, joilla oireet olivat kestäneet ≤ 24 kuukautta ja jotka tutkimuksen alkaessa eivät olleet käyttäneet edeltävästi antireumaatteja tai kortikosteroideja. Näillä potilailla hoitovasteen vaikutusta terveyteen liittyvään elämänlaatuun arvioitiin EULAR DAS28- kriteerein kuuden kuukauden kohdalla taudin alusta. Lisäksi tutkittiin terveyteen liittyvän elämänlaadun muutoksia kymmenen vuoden ajalta nivelreuman alusta ja näiden muutosten yhteyttä ikään ja sukupuoleen, taudin aktiviteetissa ja käsissä ja jalkaterissä todettuihin röntgenmuutoksiin samoin kuin toimintakyvyn muutoksiin. Hoitovasteetta jääneillä potilailla oli jo lähtötilanteessa huonoin terveyteen liittyvä elämänlaatu kipu- ja tunnereaktiot- ulottuvuuksissa verrattuna kohtalaisen ja hyvän hoitovasteen saaneisiin. Kymmenen vuoden seurannassa kaikki NHP- ulottuvuudet sosiaalista eristyneisyyttä lukuun ottamatta osoittivat merkittävää paranemista. Selvintä se oli ensimmäisen kuuden kuukauden aikana. Taudin aktiviteetin muutokset korreloivat kipu-, tarmokkuus- ja tunnereaktiot- ulottuvuuksien muutoksiin (p <  0.001). Keskimääräinen HAQ- taso säilyi hyvänä kymmenen vuoden seurannassa ja HAQ- muutokset korreloivat kipu-, liikkuminen- ja tarmokkuus- ulottuvuuksien muutosten kanssa (p <  0.001). Naisilla oli miehiä jonkin verran huonompi NHP-paraneminen tarmokkuus-, tunnereaktiot- ja sosiaalinen eristyneisyys- ulottuvuuksissa. Taudin kesto oli selvästi yhteydessä huonompiin liikkuminen- ja kipu- ulottuvuuksiin (p <  0.01). ICF- luokitusta käytettäessä potilaiden näkökulmasta kipu, liikkuminen, tarmokkuus ja uni nousivat tärkeimmiksi kategorioiksi. Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että nivelreumalla on huomattava vaikutus potilaiden terveyteen liittyvään elämänlaatuun, jota varhainen ja aktiivinen hoito voi kuitenkin parantaa. ICF- viitekehyksessä NHP kattaa laajemman spektrin ICF- luokista kuin HAQ.

Abstract The purpose of the study was to describe and evaluate the measured and self-reported physical performance of the elderly people who relocated to senior housing and their change 3 and 12 months after the relocation. Besides, the association of self-reported physical performance, social environment and psychological well-being with measured physical performance changes was examined. The objective of the research was to provide information that can be used in the design and management of practices that aim to assess and support the physical performance of those living in senior housing. Data were collected from elderly (n = 81) who moved to senior housing in northern Finland (n = 11) in 2014, and 70% of them were women. The indicators that were used were the Oldwellactive Questionnaire, the Environmental Support instrument and the Short Physical Performance Battery [SPPB]. The data were analyzed with statistical methods. Physical performance of those who relocated to senior housing was weak. Instrumental Activities of Daily Living [IADL], walking speed, right hand grip strength and self-reported IADL significantly decreased during their first year of residence. Besides, self-reported IADL performance became more difficult but muscle strength training, as well as participation in hobby groups increased. Residents estimated that they can do what they want, and they can sufficiently meet their loved ones in the senior housing. Self-reported physical performance was associated with the deterioration of performing IADL and the slowdown of walking speed. Social environment and psychological well-being were associated with the deterioration of performing IADL, the slowdown of walking speed and the weakening of the dominant hand´s grip strength. This research provides more information about the physical performance, the social environment and the psychological well-being of the elderly who relocated to senior housing. Research results will help service providers to improve the procedures that aim to the physical performance assessment and support of the residents, paying attention to the impact of the elderly’s individuality in requirements associated with the realization of the services. Research results show that organizations maintaining senior housing must organize exercise areas suitable for the residents and the means for indoors and outdoors muscle training and balance exercise. Individual factors related to physical performance, social environment and psychological well-being of the residents should be considered in the design, implementation and management of these services. / Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ja selittää palvelutaloon muuttaneiden ikääntyneiden mitattua ja itsearvioitua fyysistä toimintakykyä ja niiden muutosta 3 ja 12 kuukautta muuton jälkeen. Lisäksi kuvattiin itsearvioidun fyysisen toimintakyvyn, sosiaalisen ympäristön ja psyykkisen hyvinvoinnin yhteyttä mitatun fyysisen toimintakyvyn muutoksiin. Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa, jota voidaan hyödyntää palvelutalojen asukkaiden fyysisen toimintakyvyn arvioimiseen ja tukemiseen tähtäävien käytäntöjen suunnittelussa ja johtamisessa. Aineisto kerättiin pohjoissuomalaisessa kaupungissa palvelutaloihin (n = 11) vuonna 2014 muuttaneilta ikääntyneiltä (n=81), joista 70 % oli naisia. Mittareina käytettiin Hyvinvointiprofiili-kyselylomaketta, Ympäristöhyvinvointimittaria ja SPPB- toimintatestiä (Short Physical Performance Battery). Aineisto analysoitiin tilastollisin menetelmin. Palvelutaloon muuttaneiden fyysinen toimintakyky oli heikko. Päivittäisistä toiminnoista suoriutuminen [IADL], kävelynopeus, oikean käden puristusvoima ja itsearvioitu arkiaskareista suoriutuminen heikkenivät ensimmäisen asumisvuoden aikana. Lisäksi itsearvioitu IADL-suoriutuminen vaikeutui mutta lihaskuntoharjoittelu sekä harrastusryhmiin osallistuminen lisääntyivät. Asukkaat arvioivat voivansa tehdä, mitä haluavat ja tapaavansa riittävästi läheisiä ihmisiä palvelutalossa. Itsearvioitu fyysinen toimintakyky oli yhteydessä IADL-suoriutumisen vaikeutumiseen ja kävelynopeuden hidastumiseen. Sosiaalinen ympäristö ja psyykkinen hyvinvointi olivat yhteydessä IADL-suoriutumisen vaikeutumiseen, kävelynopeuden hidastumiseen ja oikean käden puristusvoiman heikkenemiseen. Tämä tutkimus lisää tietoa palvelutaloihin muuttaneiden ikääntyneiden fyysisestä toimintakyvystä, sosiaalisesta ympäristöstä ja psyykkisestä hyvinvoinnista. Tutkimustulokset auttavat ikääntyneiden asumispalveluiden tuottajia kehittämään asukkaiden fyysisen toimintakyvyn arviointiin ja toimintakyvyn ylläpitämiseen tähtääviä toimintamalleja, joissa huomioidaan ikääntyneiden yksilöllisyyden vaikutus palveluiden toteuttamiseen liittyviin vaatimuksiin. Tutkimustulokset osoittavat, että palvelutaloja ylläpitävien organisaatioiden tulee järjestää asukkaille soveltuvat liikuntatilat ja välineet sisä- ja ulkotiloihin lihaskunto- ja tasapainoharjoittelua varten. Asukkaiden yksilölliset fyysiseen toimintakykyyn, sosiaaliseen ympäristöön ja psyykkiseen hyvinvointiin liittyvät tekijät tulee ottaa huomioon palveluiden suunnittelussa, toteutuksessa ja johtamisessa.

Abstract This study is focused on the self-care of home-dwelling elderly people living in Slovenia. The study has two phases. The purpose of the first phase is to describe the self-care of home-dwelling elderly people living in Slovenia and factors connected to self-care. The purpose of the second phase is to describe the experiences of the elderly people's ability to manage at home. The aim of this study was to produce new knowledge about the self-care of home-dwelling elderly people living in Slovenia and the factors connected with it. The knowledge will be used to develop elderly care and support eldery people who live at home. The knowledge can be also used to educate nurses to care for the elderly people. The study was both quantitative and qualitative. In the quantitative study the sample consisted of 302 home-dwelling elderly people who were clients in domiciliary care. The selection criteria was: aged 75 years or over and the ability to communicate, no hearing problems, no severe mental problem/cognitive disability and gave full consent for their participation. The whole instrument consists of 91 items. A instrument covers background data, types of self-care, self-care orientation, life satisfaction, self-esteem and functional ability. In the qualitative study, 20 interviews were carried out and a qualitative analysis obtained. Data collection methods included open-ended questions concerning the following topics: background data, types of self-care, self-care orientation, life satisfaction, self-esteem and functional ability. Based on factor analyses, four factors were found which described the self-care. All other factors describe elderly people's perceptions concerning either the past or the future. The elderly people who are able to manage their daily activities/routines have a good functional capacity, good family relations, live qualitatively, accept the future healthily and clearly and are satisfied with their life because they can take care of themselves, but their self-esteem is not so high. Those elderly people who do not take care of themselves are abandoned; they are not satisfied with their way of life and have low-esteem. The results are going to be the basis for planning care and nursing care for all caregivers, especially community nurses. On the basis of this result the model of nursing and social care for home - dwelling elderly people living in Slovenia could be planned. / Tiivistelmä Tutkimuksessa selvitetään Sloveniassa asuvien ikääntyneiden itsestä huolenpitoa. Tutkimus on kaksivaiheinen. Ensimmäisen vaiheen tarkoituksena oli kuvata slovenialaisten ikääntyneiden itsestä huolenpitoa ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä. Toisen vaiheen tarkoituksena oli kuvailla ikääntyneiden kokemuksia itsestä huolenpidosta. Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa slovenialaisten ikääntyneiden kotona asuvien itsestä huolenpidosta. Tietoa voidaan käyttää tuettaessa ikääntyneitä asumaan kotona. Lisäksi sitä voidaan käyttää hoitotyöntekijöiden koulutuksessa. Tutkimuksessa käytettiin sekä määrällistä että laadullista lähestymistapaa. Määrällisen tutkimuksen otos oli 302 kotona asuvaa slovenialaista ikääntynyttä. Kriteerinä oli vähintään 75 vuoden ikä ja kommunikaatiokyky. Kyselylomake sisälsi 91 väittämää. Siinä oli taustatietokysymyksiä, itsestä huolenpitoon, itsestä huolenpitoon orientoitumiseen, elämään tyytyväisyyteen, itsearvostukseen ja toimintakykyyn liittyviä kysymyksiä. Laadulliseen tutkimukseen osallistui 20 henkilöä. He olivat antaneet suostumuksena haastatteluun tutkimukseen ensimmäisessä vaiheessa. Haastattelut sisälsivät avoimia kysymyksiä koskien itsestä huolenpitoa. Tulosten mukaan neljä faktoria kuvasi itsestä huolenpitoa muut faktorit kuvasivat ikääntyneiden suhdetta menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Niillä ikääntyneillä, jotka hallitsivat päivittäiset toiminnot oli hyvä toimintakyky, hyvät perheenjäsenten väliset suhteet, he olivat elämään tyytyväisiä ja hyväksyivät tulevaisuuden. Heidän itsetuntonsa ei ollut hyvä. Ne ikääntyneet, jotka eivät pitäneet huolta itsestään olivat omapäisesti itsestä huolehtimiseen suhtautuvia. He eivät olleet elämään tyytyväisiä ja heillä oli matala itsetunto. Tutkimus tuloksia tullaan hyödyntämään kehitettäessä ikääntyneiden kotihoitoa. Tulosten perusteella tullaan kehittämään malli miten ikääntyneiden kotona asumista voidaan tukea.

Abstract The purpose of the study was to examine the cold-induced effects on pineal and thyroid hormones, as well as the associations of these hormones with psychological performance and to determine how psychological performance could be affected by demographic, anthropometric, physiological or biochemical measures during cold acclimatisation. The feasibility of urinary melatonin (MT), rather than 6-sulphatoxymelatonin (aMT6s), as an indicator of MT secretion was also examined. In the laboratory study, seasonal cold acclimatisation, its effects on hormones and their associations with mood and cognition were assessed in 15 young urban subjects exposed to cold in winter or summer in bright or dim light. In the field study, the associations of mood and cognition with demographic, anthropometric, physiological and biochemical measures were determined in healthy, euthyroid subjects (n = 133) in Antarctica in the beginning and at the end of summer and winter seasons. In both seasons, simple task performance was consistently impaired in the cold in experimental and field conditions. In complex tasks, negative, positive and mixed effects were observed. In the experimental study, serum MT and thyroid hormone levels were positively associated with mood. MT was negatively associated with simple task performance. Free triiodothyronine (T3) and thyrotropin (TSH) had mixed effects on simple task performance. TSH was positively associated with complex task performance. In the field study, higher age was associated with impaired cognition, especially in complex task performance. Total T3 was positively associated with mood and total thyroxine (T4) with complex task accuracy. Both urinary MT and aMT6s were good indicators of MT secretion, but the variation was smaller for MT. In conclusion, the associations of serum MT, TSH and thyroid hormone levels with mood and cognition found in experimental and field conditions are consistent with the psychological changes associated with the onset and consequent stages of the previously established polar T3 syndrome. In the field study, cognition and mood were associated with subject’s age and gender, which seemed to affect the physiological changes during acclimatisation to cold and darkness in Antarctica. / Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kylmäaltistuksen aiheuttamia muutoksia käpy- ja kilpirauhasen hormonien tasoissa, hormonien yhteyttä psyykkiseen toimintakykyyn sekä demografisten, antropometristen, fysiologisten ja biokemiallisten tekijöiden yhteyttä psyykkiseen toimintakykyyn kylmäakklimatisaation aikana. Lisäksi verrattiin virtsan melatoniinin (MT) ja 6-sulfatoksimelatoniinin (aMT6s) soveltuvuutta MT-erityksen kuvaajina. Laboratoriotutkimuksessa selvitettiin talveen liittyvää kylmäsopeutumista, sen vaikutusta hormonitasoihin ja näiden yhteyttä mielialaan ja älylliseen toimintakykyyn 15 nuorella miehellä, jotka altistettiin kylmälle talvella ja kesällä sekä kirkkaassa että hämärässä valossa. Kenttäkokeessa Antarktiksella selvitettiin mielialan ja älyllisen toimintakyvyn sekä demografisten, antropometristen, fysiologisten ja biokemiallisten tekijöiden välistä yhteyttä terveillä henkilöillä (n =  133) kesä- ja talvikauden alussa ja lopussa. Suoriutuminen yksinkertaisista tehtävistä huononi kylmässä kesällä ja talvella sekä laboratorio- että kenttäoloissa. Kylmä vaikutti monimutkaisista tehtävistä suoriutumiseen vaihtelevasti. Laboratoriotutkimuksessa seerumin MT- ja kilpirauhashormonitasot korreloivat positiivisesti mielialan kanssa. MT korreloi negatiivisesti yksinkertaisista tehtävistä suoriutumisen kanssa. Vapaa trijodotyroniini (T3) ja tyrotropiini (TSH) korreloivat vaihtelevasti yksinkertaisista tehtävistä suoriutumisen kanssa. TSH korreloi positiivisesti monimutkaisista tehtävistä suoriutumisen kanssa. Kenttätutkimuksessa korkeampi ikä oli yhteydessä huonontuneeseeen älylliseen toimintakykyyn erityisesti monimutkaisissa tehtävissä. T3:n kokonaismäärä korreloi positiivisesti mielialan ja tyroksiinin (T4) kokonaismäärä monimutkaisista tehtävistä suoriutumisen kanssa. Sekä virtsan MT että aMT6s olivat hyviä MT-erityksen mittareita, mutta MT:ssa vaihtelu oli pienempää. Laboratorio- ja kenttäolosuhteissa havaitut MT:n, TSH:n ja kilpirauhashormonien yhteydet mielialaan ja älylliseen toimintakykyyn vahvistavat aiemmin havaittuja tuloksia polaarisen T3 -oireyhtymän synnystä ja oireyhtymän eri vaiheisiin liittyvistä psyykkisistä muutoksista. Kenttätutkimuksessa mieliala ja älyllinen toimintakyky olivat yhteydessä koehenkilön ikään ja sukupuoleen, jotka puolestaan voivat vaikuttaa fysiologisiin muutoksiin kylmään ilmastoon ja pimeyteen sopeutumisen aikana.

Abstract Becoming involved in war is an experience that has the potential to shape later-life health. The aim of the present study was to explore Finnish Second World War veterans’ health status and the determinants of self-rated health (SRH) and functional capacity, especially the ability to walk, and to identify risk factors and their combinations that predict late-life mortality among veterans. The study population comprised Finnish Second World War veterans who participated in the Veteran 1992 and Veteran 2004 Project surveys. In 1992, a postal questionnaire was sent to all 242,720 war veterans living in Finland. The follow-up survey, the Veteran 2004 Project, was conducted with a randomized sample of veterans who participated in the Veteran 1992 Project. The total number of participants in the baseline survey was 177,989 men and 48,745 women, and in the follow-up survey, 4,348 men and 651 women. The response rate was high in both surveys: 93% in 1992 and 87% in 2004. All analyses were conducted separately for men without disability, men with disability and women. In a cross-sectional study, SRH and functional capacity was found to be better among 80–84-year-old Finnish war veterans in 2004 compared with 1992, although the prevalence of many diseases increased during the follow-up. Among the 4,999 veterans who participated in both surveys, the majority rated their health as improved or unchanged during the follow-up. Walking difficulties and cardiovascular (CVD), musculoskeletal and neurological diseases were found to be predictors of declined SRH. When exploring functional capacity among veterans, neurological and musculoskeletal diseases, but especially walking difficulties, predicted veterans’ future functional impairment as many as 12 years in advance, and worsening of these conditions was associated with impaired activities of daily living. During an average 9.9-year follow-up, walking difficulties alone or together with multimorbidity and/or with a third risk factor was the most important risk factor for total and for CVD mortality among all veteran groups. In conclusion, the majority of veterans rated their SRH as improved or unchanged during the follow-up. The importance of walking difficulties as a determinant of SRH and functional capacity and as a predictor of mortality was confirmed. / Tiivistelmä Tutkimuksen tarkoituksena oli arvioida suomalaisten toisen maailmansodan veteraanien terveydentilaa ja tutkia, mitkä tekijät vaikuttavat veteraanien itsearvioituun terveyteen ja toimintakykyyn (erityisesti kävelykykyyn) sekä tunnistaa ne riskitekijät ja tekijäyhdistelmät, jotka ennustavat kuolleisuutta. Tutkimuspopulaationa käytettiin Veteraaniprojekti 1992 ja Veteraaniprojekti 2004 -tutkimuksiin osallistuneita veteraaneja. Vuonna 1992 kysely lähetettiin postitse jokaiselle Suomessa tuolloin asuneelle 242 720 veteraanille. Seurantatutkimukseen valittiin 5 750 veteraanin satunnaisotos vuoden 1992 tutkimukseen osallistuneista. Veteraaniprojekti 1992 -tutkimukseen osallistui 177 989 miestä ja 48 745 naista ja seurantatutkimukseen 4 348 miestä ja 651 naista. Osallistumisprosentti oli 93 % (1992) ja 87 % (2004). Analyysit tehtiin erikseen veteraanimiehille joilla ei ollut invaliditeettia, invalidimiehille ja naisille. Poikkileikkaustutkimuksessa tarkasteltiin 80–84-vuotiaiden veteraanien terveyttä ja toimintakykyä vuosina 1992 ja 2004. Vuonna 2004 veteraanit arvioivat terveytensä ja toimintakykynsä paremmiksi kuin samanikäiset veteraanit vuonna 1992, vaikka monet sairaudet yleistyivät seuranta-aikana. Suurin osa molempiin kyselyihin vastanneista 4 999 veteraanista arvioi terveytensä joko parantuneen tai pysyneen ennallaan seuranta-aikana. Veteraanien kokemat kävelyvaikeudet, sydän- ja verisuonisairaudet, tuki-ja liikuntaelinsairaudet sekä neurologiset sairaudet ennustivat itsearvioidun terveyden heikkenemistä. Sydän- ja verisuonisairauksia lukuun ottamatta edellä mainitut tekijät ennustivat myös toimintakyvyn laskua jopa 12 vuotta etukäteen. Myös kävelykyvyn heikkeneminen ja sairauksien paheneminen seuranta-aikana ennustivat toimintakyvyn laskua. Kävelyvaikeudet joko yksin tai yhdessä multimorbiditeetin ja/tai jonkin kolmannen riskitekijän kanssa oli tärkein sekä kokonaiskuolleisuutta että sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta ennustava tekijä kaikissa veteraaniryhmissä keskimäärin 9,9 vuoden seuranta-aikana. Yhteenvetona voidaan todeta, että enemmistö tutkimukseen osallistuneista veteraaneista arvioi terveytensä joko parantuneen tai pysyneen ennallaan seuranta-aikana. Koetut kävelyvaikeudet ovat erittäin tärkeä itsearvioitua terveyttä, toimintakykyä ja kuolleisuutta ennustava tekijä.