No description available.

No description available.

Tutkin työssäni, mitä muinaiskreikaksi kirjoitettu Hippiatrika-teos kertoo myöhäisantiikin hevoslääketieteestä ja sen harjoittajista. Hippiatrikan lähdeteoksina ovat seitsemän hevoslääkinnässä mukana olleen henkilön kirjeet tai muut aiheesta kirjoitetut tekstit. Nämä henkilöt ovat eläneet 200–400-luvuilla jKr. Vähän myöhemmin tuntematon taho on kerännyt näiden hevoslääkäreiden tai asiasta kiinnostuneiden amatöörien tekstit yhteen ja tätä koostetta on alettu kopioida ja tehdä siitä eri versioita sydänkeskiaikana. Hippiatrikaa on tutkittu varsin vähän. Aihe ei ole ollut laajoja piirejä kiinnostava, mutta suurena syynä tutkimuksen vähäisyyteen on teoksen kieli; muinaiskreikan osaaminen ei ole yleistä, ja koska teoksesta ei ole englannin- tai saksankielistä käännöstä, on se jäänyt marginaaliin. Hippiatrikan lähdemiehistä yksi kohoaa ylitse muiden merkittävyydessään: Vähä-Aasiasta kotoisin oleva Rooman armeijan hevoslääkäri Apsyrtos. Hänen kirjeensä muodostavat valtaosan koko Hippiatrikan sisällöstä, ja hänen asemansa johtavana asiantuntijana tulee ilmeiseksi muiden hevostietäjien vedotessa usein häneen. Kaikilla Hippiatrikan kirjoittajilla oli oman kokemus- tai koulutusperäisen tietonsa lisäksi esikuvia varhaisemmassa antiikissa, kuten Kreikan klassiselta ajalta hevostietäjä Simon ja hevosten kasvatuksen ja koulutuksen asiantuntija Ksenofon. Muita esikuvia olivat esimerkiksi maatalousaiheisten käsikirjojen kirjoittajat karthagolainen Mago ja roomalainen Columella. Tausta-aineistona olen katsonut tarpeelliseksi käsitellä melko laajasti antiikin yleistä aatteellista ilmapiiriä, mitä tulee eläinten oikeuksiin ja niiden kohteluun. Esittelen kreikkalaisen ja roomalaisen katsantokannan eroja, ja kristinuskon voiton mukanaan tuomia muutoksia eläinten asemaan. Oma tutkimukseni keskittyy Apsyrtoksen kirjeiden analysointiin ja työssäni olen pyrkinyt löytämään — mikäli mahdollista — selittäviä tekijöitä hänen näkemyksiinsä hevosten vaivojen syistä ja niiden hoidosta. Hevoslääketiede näyttäytyy paljon käytännöllisemmältä ja vähemmän teorioihin sitoutuneelta kuin hippokraattisessa humoraaliopissa vahvasti pitäytynyt ihmislääketiede. Antiikin eläinlääketiede otti kuitenkin ideoita ja toimintamalleja ihmislääkäreiltä, ja sillä oli tärkeä asema tuon ajan keskeisen ”sotakoneen”, kilpaeläimen ja postin nopean kulkemisen takaajan, hevosen, toimintakykyisenä pitämisessä vähäisinekin mahdollisuuksineen.

Pro gradu.-tutkielmani aiheena oli tutkia, millaisia näkemyksiä Viron Suomen-suurlähettiläät esittivät suomalaisesta poliittisesta elämästä Konstantin Pätsin valtionhoitajakaudella vuosina 1934–39. Keskeistä työssäni oli myös selvittää, tapahtuiko näkemyksissä muutoksia Pätsin valtionhoitajakauden aikana. Tutkimuksen lähdemateriaalina olen käyttänyt Viron valtionarkistossa sijaitsevia Viron Suomen-suurlähettiläiden raportteja. Aineisto on nähtävillä Viron valtionarkiston internet-sivuilla digitoidussa muodossa. Työssäni olen tutkinut kyseistä aineistoa tutkimuskirjallisuudessa esiintyneen historiallisen kontekstin kautta. Tutkimusmenetelmissä olen käyttänyt hyväkseni vertailua. Työni sivuaa myös historiallista mielikuvatutkimusta. Tutkielmani kannalta merkittävin tutkimustulos on se, että raporteissa tapahtui huomattava muutos Kyösti Kallion presidenttikauden alussa maaliskuussa 1937, jolloin suurlähettiläs Rebasen raporttien sävy muuttui myönteisemmäksi. Aiemmin äärioikeisto oli aiheuttanut enemmän ongelmia maiden suhteille. Lisäksi Suomen Pohjoismaiseen suuntaukseen keskittynyt ulkopolitiikka alkoi monipuolistua. Toinen merkittävä tutkimustulos on suurlähettiläs Möllersonin näkemys Saksan vaikutusvallasta Suomen 1930-luvun lopun politiikkaan. Möllersonin mukaan Saksa vaikutti jopa Suomen hallituksen kokoonpanoon. Suurlähettiläiden näkemysten mukaan Suomi oli Virolle ainoa mahdollinen poliittinen liittolainen Pätsin valtionhoitajakaudella. Viro halusi Suomelta poliittista liittolaisuutta ja turvatakeita.

Tutkin tässä pro gradu -tutkielmassa Oulun Työväen Palloilijoiden (OTP) toimintaa vuosina 1946–1991. OTP oli yksi niistä uusista oululaisista palloiluseuroista, joita perustettiin sotien jälkeen joukkueurheilun suosion kasvun myötä. Alun perin palloiluseuraksi perustettu, mutta myöhemmin vain jalkapalloon keskittynyt OTP on eniten jalkapallon pääsarjakausia edustustasolla pelannut oululainen jalkapalloseura. Tutkimukseni päälähteenä olen käyttänyt Oulun Työväen Palloilijoiden arkistoa, joka sijaitsee Oulun maakunta-arkistossa. Sen lisäksi olen täydentänyt aineistoa sanomalehtiaineistolla, Oulun kaupungin kunnalliskertomuksilla sekä seuran 30-vuotishistoriikkiin tallennetulla muistitiedolla. Tutkimukseni keskeinen teema on seuran urheilullinen menestys ja siihen vaikuttaneet tekijät. Selvitän työssäni seuran perustamisen taustat, OTP:n kehityksen useiden eri lajien palloiluseurasta jalkapalloilun erikoisseuraksi sekä edustusjoukkueen lopettamiseen johtaneet syyt. Kuvaan työssäni eri lajien asemaa seurassa, taloudellisia toimintaedellytyksiä, olosuhteiden kehitystä, seuran jäsenistön määrää ja nostan esiin seuran keskeisiä toimijoita. Urheilu on osa yhteiskuntaa ja sosiaalista toimintaa, joten esitän käsiteltävät asiat suhteessa yhteiskunnalliseen ja urheilupoliittiseen tilanteeseen. Menetelmänä olen käyttänyt vertailua muihin palloiluseuroihin ja vertaan OTP:n toimintaa yleiseen työväenliikkeen sekä sarjajalkapalloilun kehitykseen. Tutkimukseni perusteella on selvää, että Oulun Työväen Palloilijat toimi monella tavalla tienraivaajana oululaiselle palloilulle ja erityisesti jalkapallolle. Seura perustettiin Oulun sosialidemokraattien toimesta vastaamaan siihen kasvavaan palloiluinnostukseen, joka oli sotien jälkeen jääpallon johdolla syntynyt. OTP:n edustusjoukkue nousi ensimmäisenä oululaisena joukkueena ensin jalkapallon toiselle sarjatasolle Suomen sarjaan ja sitten Mestaruussarjaan. OTP pyrki rakentamaan toimintansa heti alusta alkaen laajan juniorityön pohjalle ja seura nousikin yhdeksi maan suurimmista junioriseuroista. OTP:n noustua kansalliselle huipulle 1970-luvun alussa jalkapallo nousi sen ansiosta Oulun ykköslajiksi ja kaupungissa pelattujen sarjaotteluiden yleisöennätykset ovat yhä OTP:n nimissä. Urheilun ulkopuolisen liiketoiminnan ansiosta seura näkyi kaupunkikuvassa myös otteluiden ulkopuolella ja OTP oli kehittämässä vahvasti oululaisen jalkapalloilun olosuhteita. Urheilupolitiikan muutokset, jääkiekon nousu maan ykköslajiksi niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin ja yleiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset muutokset ajoivat kuitenkin seuran etsimään 1980- ja 1990-luvun vaiheessa uusia toimintamalleja. Edustusjoukkuetoiminta yhdistettiin Oulun Luistinseuran kanssa ja kausi 1991 jäi näin ollen eniten jalkapalloilun pääsarjakausia pelanneen oululaisjoukkueen viimeiseksi edustustasolla.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Pohjois-Pohjanmaan eteläisten jokilaaksojen, Pyhäjoen ja Kalajoen puun uittoa vuosina 1925–1953. Puuta uitettiin tänä aikana lääninhallituksen säätelemänä yhteisuittona uittoyhdistysten toimittamana. Pyhäjokilaaksossa toiminnasta vastasi Pyhäjoen Uittoyhdistys ja Kalajokilaaksossa vastaavasti Kalajoen Uittoyhdistys. Kalajoessa uitettiin viimeisen kerran vuonna 1952 ja Pyhäjoessa 1953, jonka jälkeen uittotoiminta lakkasi ja puutavaran kuljetus siirtyi Pyhä- ja Kalajokilaaksoissa lähes kokonaan maanteille. Päälähteinäni ovat Pyhäjoen ja Kalajoen uittoyhdistysten asiakirjat, joiden säilytyspaikka on Oulun maakunta-arkisto. Arkistot ovat osa omistusjärjestelyjen kautta siirtyneet Iijoen uittoyhdistyksen arkistoon ja edelleen osaksi Kemijoen uittoyhdistyksen arkistoa. Lisäksi käytän lähteinäni Pyhäjoen Uittoyhdistyksen perustaman Pyhäjoen uittokalusto Oy:n arkistoa sekä uittotoiminnan loppuvaiheessa perustetun Siika- Pyhä- ja Kalajoen uittoyhdistysten yhteisjohtokunnan arkistoa. Täydentävinä lähteinä olen käyttänyt Kalajoki- ja Pyhäjokialueella ilmestynyttä Kalajokilaakso-sanomalehteä sekä vuonna 1954 perustettua Pyhäjokiseutu-lehteä. Tutkimukseni kohteina ovat Pyhäjoen ja Kalajoen uitot, sekä niitä hoitaneiden uittoyhdistysten toiminta. Selvitän, millaisia yhdistyksiä olivat uittoyhdistykset ja millaisena Pyhäjoen ja Kalajoen uittoyhdistysten toiminta alkoi. Tutkin uittoyhdistysten vaikutusta tutkimusalueen työllisyyteen sekä tarkastelen uittomäärien ja uiton kustannusten kehitystä koko tarkasteluajanjaksona sekä etsin syitä muutoksiin. Etsin tässä tutkimuksessa myös syitä siihen, miksi Pyhäjoen uitto lopetettiin vuonna 1953 ja Kalajoen uitto lopetettiin jo vuonna 1952, kun Oulun läänin pohjoisosan Iijoella uitto loppui vasta vuonna 1988, ja Lapin läänissä Kemijoella vasta vuonna 1991. Kuvaan työssäni eri teemoja kuten konflikteja, joissa osapuolena on joko uittoyhdistys tai uittotyöläinen. Tutkimukseni perusteella uittoyhdistykset olivat merkittäviä vesistön käyttäjiä alueellaan ja ajoivat etujaan voimakkaasti. Uittoyhdistyksissä valtaa käyttivät suurimpia määriä uittavat yhtiöt. Uittoyhdistykset myös muodostivat alueillaan palkkakartellin. Uittoyhdistykset olivat myös tärkeitä työllistäjiä. Työn kausiluontoisuuden vuoksi työvoiman järjestäytymisaste ei ollut korkea. Sota-aika keskeytti tieverkon ja autokannan kehityksen, ja uitto nousi jälleen tärkeäksi puunkuljetuksen muodoksi, työvoiman koostuessa naisista, lapsista ja vanhemmasta väestä. Sotien jälkeen suuri raaka-ainepula kasvatti uittomääriä. Kapeat, vaikeauittoiset ja vähävetiset uittoväylät, tihentyvä tieverkko ja kasvava autokanta siirsivät puukuljetukset 1940-luvun lopulta lähtien maanteille, mikä johti lopulta uittojen lopettamiseen.

Tutkielmani tutkii, miten maahanmuuttopolitiikkaa arvioineet ja kehittäneet maahanmuuttohallinnon neuvottelukunnat näkivät maahanmuuttajanaisten kysymykset vuosina 1988–2005. Lähdeaineistoni koostui maahanmuuttohallinnon neuvottelukuntien julkaisuista. Koska maahanmuuttajanaisten kysymyksiä käsiteltiin neuvottelukunnissa ongelmalähtöisesti, käyttämällä Carole Bacchin WPR-metodia (What’s the problem represented to be?) tutkin, miksi ja miten maahanmuuttajanaisten kysymykset neuvottelukunnissa ovat syntyneet, mihin näkökulmiin ne ovat perustuneet ja miksi ne ovat muuttuneet tai kadonneet. Tutkimustulosteni mukaan maahanmuuttajanaisten käsittely 1980-luvun lopussa ja 1990-luvulla olivat vielä vain yksittäisiä mainintoja ja viittauksia sukupuolten tasa-arvoa edistävään maahanmuuttopolitiikkaan. 1990-luvun alussa alkanut kiire reagoida maahanmuuttopolitiikkaa sitoviin kansainvälisiin velvoitteisiin toi maahanmuuttajanaisten kysymykset asialistoille ensisijaisesti ihmisoikeuskysymyksinä. 1990-luvun lama nosti neuvottelukunnissa esille työllisyyskysymyksen, joka perustui maahanmuuttajanaisten heikkoon työllisyysasteeseen. Tiettyjen maahanmuuttajanaisten katsottiin islamin vaikutuksen tai perheen takia olevan heikossa työmarkkina-asemassa. Islaminuskon muodostama uskontokysymys pysyi neuvottelukuntien asialistoilla ja vaikutti myös työllisyyskysymykseen ja sen syntyyn. Maahanmuuttopolitiikan sukupuolittuneisiin vaikutuksiin herättiin 1990-luvun aikana. Vaikutukset otettiin huomioon ja niiden valvonta synnytti neuvottelukuntiin organisaatiotason muutoksia.

Hadashi no Gen -sarjakuvan välittämä mielikuva Hiroshiman atomipommin uhreista ja näiden sortajista on ajankohtainen tutkimuskohde sarjakuvan kotimaassa Japanissa aiheesta viime aikoina käydyn keskustelun vuoksi. Lähteen luoja Nakazawa Keiji itse koki Hiroshiman atomipommin ja sitä seuranneet uhrien vaikeat ajat kuusivuotiaana. Kymmenosainen Hadashi no Gen perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa. Ajankohtaisuutensa lisäksi Hadashi no Gen on perusteltu historiallisen tutkimuksen lähdeaineisto myös siksi, että japanilaisten koulukirjastojen kautta Nakazawa on saavuttanut sarjakuvansa yleisöksi laajan joukon lapsia ja nuoria. Mielikuvien muotoutuminen on hidas prosessi, joka kuitenkin on herkimmillään juuri kouluikäisenä. Atomipommin uhreista, hibakushasta, välittyvä kuva on kaksitasoinen. Toisaalta se esittää kaikki atomipommin vaikutukset kokeneet yhtäläisesti uhreina, mutta toisaalta tekee myös selkeitä arvotuksia sen suhteen, ketkä ansaitsevat uhriasemansa. Nakazawalle kaikkein tärkein uhrien ryhmä ovat viattomat siviilit, erityisesti lapset ja naiset. Aikuiset japanilaismiehet esitetään erityisesti sotilaiden kautta atomipommin uhreina, mutta samalla miessukupuoli on se, joka japanilaisten keskuudessa on vastuussa sodan alkamisesta sekä Japanin kannalta tuhoisasta lopusta. Uhrikuvan kaksitasoisuus ulottuu toisaalta myös lasten ja naisten välille siten, että naisten jäädessä yksiulotteiseen uhrin rooliin esiintyvät etenkin poikalapset aktiivisina toimijoina läpi sarjakuvan. Samoin on laita lähteessä esiin nousevien korealaisuhrien kohdalla. Lasten asema Hadashi no Genissä on tärkein ja sen kautta välittyy Nakazawan toive ydinaseettomasta ja sodista vapaasta maailmasta. Sortajina Nakazawa Keiji esittää sekä Japanin että Yhdysvallat. Hän näkee molemmat osapuolet vastuullisina sodan alkamiseen, mutta suurin kritiikki läpi sarjakuvan kohdistuu Japanin sodanaikeiseen keisariin Hirohitoon. Yhdysvaltain kritiikki kovenee lähteen edetessä ja on terävimmillään sarjan viimeisten osien aikana. Syitä välittyvän uhri- ja sortajakuvan taustalta kannattaa historiallisen mielikuvatutkimuksen metodin mukaisesti etsiä lähteen luojasta ja ajasta, jolloin lähde on luotu. Nakazawan ja muiden uhrien kokemusten lisäksi välittyvän kuvan takaa voidaan hahmottaa lähteen syntyvuosina 1973–1987 sekä edeltäneinä vuosina japanilaisessa yhteiskunnassa esillä olleita seikkoja. Esimerkiksi pettymys Hirohiton asemassa pysymiseen myös sodan jälkeisinä vuosikymmeninä näkyy lähteessä. Yksi tärkeimmistä syistä uhrikuvalle ja sen esillä ololle on sodan jälkeisessä Japanissa esiintynyt syrjintä hibakushaa kohtaan. Samoin vasemmistolaisen ja pasifistisen Nakazawa Keijin isän samansuuntainen ideologia on ollut esimerkkinä pojan myöhemmin esittämälle kritiikille. Uhrikuvan kaksitasoisuuteen taas tärkeimpänä syynä ovat lähteen ensimmäinen julkaisukanava ja lasten suuri rooli sarjakuvassa. Viikoittain julkaistu nuorille pojille suunnattu sarjakuvalehti muovasi sitä tapaa, jolla Nakazawa pystyi sarjakuvansa hahmot esittämään. Mahdollisen jatkotutkimuksen kannalta propagandan tutkimuksen näkökulma voisi tarjota uutta näkökulmaa aiheeseen. Samoin Nakazawan tuotannon laajempi tarkastelu voisi avartaa käsitystä siitä, mitä asioita tekijän välittämän kuvan taustalla piilee.

Tutkimukseni aiheena on ”Meillä on juuret”: Karjalainen identiteetti Karjalainen Kansa lehden valossa vuosina 1945–1958. Karjalainen Kansa on kyseisinä vuosina ilmestynyt lehti, joka oli tarkoitettu jatkosodan seurauksena kotiseutunsa menettäneelle Karjalan siirtoväelle. Tutkimukseni kohteena ja päälähteenä ovat kaikki vuosina 1945–1958 ilmestyneet Karjalainen Kansa -lehdet. Tutkimuksessani selvitän, miten karjalainen identiteetti lehdissä näkyi ja miten sitä tuotiin niissä esille. Systemaattisesti etenevän tutkimukseni menetelmät ovat kvalitatiivisia. Tutkin tarkasti Karjalaisessa Kansassa olleita asioita ja luokittelin niitä asiakokonaisuuksien mukaan. Samalla pohdin, miten asiat liittyvät karjalaiseen identiteettiin. Tärkeää taustatietoa työhöni olen saanut Karjalaa tai karjalaisuutta käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta. Tutkimukseni kannalta keskeisimpiä teoksia on ollut PIRKKO SALLINEN-GIMPL:N vuonna 1994 ilmestynyt tutkimus Siirtokarjalainen identiteetti ja kulttuurien kohtaaminen. Identiteettianalyyseissäni olen käyttänyt Sallinen-Gimpl:n tekemää identiteettijaottelua ryhmä-, etniseen- ja kulttuuri-identiteettiin. Tutkimukseni perusteella Karjalaisesta Kansasta oli havaittavissa ryhmäidentiteettiä esimerkiksi tilanteissa, joissa Karjalainen Kansa ajoi karjalaisen viljelijäväestön etuja, jotta se saisi itselleen mahdollisimman hyvän maatilan. Ryhmäidentiteettiä oli muutoinkin näkyvissä kaikissa karjalaisten edunvalvontaan liittyneissä asioissa. Etnistä identiteettiä ilmeni Karjalaisessa Kansassa etenkin kieleen ja uskontoon liittyvissä kysymyksissä. Lehdessä puolustettiin voimakkaasti karjalaisen siirtoväen oikeutta asettua ruotsinkielisille alueille, siitäkin huolimatta, että näiden alueiden kielisuhde olisi saattanut muuttua. Samoin lehdessä tuettiin ortodoksisen siirtoväen mahdollisuutta oman uskontonsa harjoittamiseen ja sen esille tuomiseen. Karjalaisen Kansan kulttuuri-identiteetti näkyi erityisesti 1950-luvun lehdissä, jolloin lehdissä ilmaistiin huolta karjalaisuuden säilymisestä. Näissä tilanteissa lehdissä kehotettiin siirtoväkeä pysymään rohkeasti karjalaisena ja vaalimaan erilaisia karjalaisia tapoja ja perinteitä, jotta heidän karjalaisuutensa tulisi Kanta-Suomessa esille. Karjalainen Kansa oli karjalaista identiteettiä täynnä ja identiteetti näkyi sekä ryhmä-, etnisellä- että kulttuuritasolla. Se halusi taistella sen puolesta eri tavoin, kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Tässä pro gradu -työssä on tutkittu kahden Rastor Oy:n useampaan kertaan nimeään muuttaneen julkaisun Tehostaja/Yritystalous/Tehokas Yritys/Yritystalous ja Kehittyvä Liikkeenjohto/Kehittyvä Yritysjohto/Kehittyvä Yritys kirjoituksia suomalaisesta yritysjohtamisesta ja johtamisopeista vuosina 1963–2000. Tutkimustehtävänä oli selvittää, mitä julkaisut ovat kirjoittaneet johtamisesta, ketkä kirjoituksia ovat laatineet, miten kirjoitukset suhteutuvat samanaikaiseen yhteiskunnalliseen ja työmarkkinapoliittiseen ja viiteen merkittävimpään johtamisparadigmaan. Tutkimusjakson aikana suomalainen yhteiskunta muuttui erittäin paljon. 1960-luvun alussa elettiin vielä agraariyhteiskunnassa, mutta nopea muutos teolliseen ja palveluyhteiskuntaan oli alkamassa. Muutoksen myötä yritysten määrä ja samalla yritysjohtajien tarve kasvoivat nopeasti. Varsinaista johtamiskoulutusta Suomessa annettiin tuohon aikaan vain hyvin vähän. Tilanne näkyy hyvin Rastor-julkaisujen kirjoituksista. Lehdet kertovat hyvin opettajamaisesti siitä, miten yrityksiä tulisi johtaa, miten työntekijöitä on kohdeltava ja mitä hyvältä yritysjohtajalta vaaditaan. 1970-luvulla Suomeen ruvettiin maailmalta tuomaan yhä enemmän erilaisia johtamisoppeja ja pääpaino Rastor-julkaisujen johtamiskirjoituksissa siirtyi näiden oppien esittelemiseen. Samalla kirjoitusten sävy muuttui, opettajasta tuli enemmänkin tuote-esittelijä. Sama tyyli jatkui tutkimuskauden loppuun asti. Rastorin lehdet eivät pyrkineet minkäänlaiseen keskusteluun lukijoidensa kanssa. Johtamiseen liittyviä asioita esiteltiin hyvinkin selkeästi, mutta keskusteluihin tai syvällisempiin pohdintoihin lehdet eivät lähteneet. Ne välttivät hyvin tarkasti myös ottamasta suoraan kantaa mihinkään yhteiskunnallisiin tai työmarkkinapoliittisiin kysymyksiin. Kuitenkin kirjoitukset myötäilevät hyvin selvästi samanaikaista teknistä ja talouspoliittista kehitystä maailmalla ja Suomessa. Maailmalla vallinneita viittä merkittävintä johtamisparadigmaa, taylorismia, ihmissuhdeparadigmaa, rakenneanalyyttistä paradigmaa, organisaatiokulttuuriteorioita ja innovaatioparadigmaa on kaikkia sovellettu myös Suomeen. Tutkimusjakson aikana Rastor-julkaisujen esittelemät johtamismenetelmät voidaan johtaa kaikkiin muihin paradigmoihin paitsi taylorismiin. Johtavana ajatuksena koko tutkimusjakson ajan kaikissa Rastor-julkaisujen johtamiskirjoituksissa oli työntekijöiden huomioon ottaminen ja arvostaminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteivätkö lehdet olisi pitäneet hyvin selvästi yrityksen päätehtävänä tuottaa voittoa. Voitto vain piti saavuttaa hyvässä hengessä koko henkilöstön kanssa.