Tässä Pro gradu -tutkielmassa tutkin islantilaisen 1200-luvun alussa kirjoitetun saagakokoelman Heimskringlan kristillistämisen ja pakanuuden kuvauksia ja näiden propagandistisuutta. Lähdeaineistoni kirjoittaja Snorri Sturluson oli merkittävä päällikkö ja poliitikko, ja kertoi Heimskringlassa Norjan kuninkaiden historian muinaisista ajoista vuoteen 1177. Käytän ensisijaisesti työssäni kokoelman suomennettua laitosta, mutta ohessa myös englanninkielistä ja muinaisislanninkielistä, eli alkukielistä, versiota. Tutkielmassa kysyn millaista kuvaa kirjoittaja on luonut Skandinavian kristillistämisestä ja pakanuudesta, ja ovatko nämä kuvat propagandaa? Miksi Snorri on kuvannut nämä asiat tietyllä tavalla? Mitä propagandan keinoja hän on käyttänyt? Mihin hän on propagandallaan mahdollisesti pyrkinyt? Propaganda-analyysini on metodologisesti historiallis-kvalitatiivista tutkimusta, ja olen tulkinnut tekstejä diskurssianalyysin ja historiallisen mielikuvatutkimuksen periaatteita hyödyntäen. Saagoissa on korostettu varsinkin kahden käännyttäjäkuninkaan, Olavi Trygvenpojan ja Olavi Pyhän, saavutuksia Norjan käännyttämisessä. Kristillistäminen kuvataan osana kuninkaiden valtapolitiikkaa, jossa he valloittavat alueita, ja suostuttelemalla tai väkivaltaisesti pakottamalla saavat alamaisensa hylkäämään vanhan uskonnon ja ottamaan kasteen. Islannin käännytystarinan Snorri lyhentää ja yksinkertaistaa todellisuutta ristiriidattomammaksi. Olavi Pyhän tarinassa Snorri vahvistaa päähenkilön suuruutta ja pyhyyttä kuvaamalla Olavin mahtavaksi soturiksi ja ihmeitä tekeväksi Jumalan lähettilääksi. Pakanuutta kuvatessaan Snorri on päätynyt monitahoiseen kuvailuun. Osalle pakana-ajan suurmiehistä hän on luonut kristillisiä piirteitä, osaa arvostanut saavutustensa perusteella ja osan tuominnut pahoina vääräuskoisina. Tavallinen pakanallinen kansa kuvataan usein vihamielisenä, kristillistämistä vastustavana ja pelkuruuteen sortuvana massana. Ei-skandinaaviset pakanat kuten finnit tai bjarmit taas ovat usein pahoja, pelottavia, taikuutta käyttäviä tai jopa epäinhimillistettyjä hahmoja. Pakanauskonnon Snorri on kuvannut pahana, osin toimimattomana ja valitettavana erehdyksenä, jonka vastakohdaksi nousee ”pyhä usko ja oikeat tavat” eli kristinusko hyvine voimineen. Snorri on näitä kristillisiä asenteita vahvistavia kuvauksia luodessaan käyttänyt lukuisia propagandatekniikoita kuten nimeämistä, todellisuuden yksinkertaistamista, toistoa, liioittelua, stereotypisointia, viholliskuvien luontia ja valikointia. Propaganda selittyy osin Snorrin käyttämillä lähteillä ja omilla mielikuvilla, mutta Snorri on taitavana poliitikkona myös todennäköisesti käyttänyt saagoja omia tarkoitusperiänsä ajaakseen. Hän on luultavasti halunnut luoda ja vahvistaa saagoillaan sekä islantilaista, että kristillistä skandinaavista identiteettiä ja näin edistänyt yhteiskuntansa yhtenäisyyttä. Hän on toisaalta myös ylistänyt saagoissaan norjalaisen kuningasdynastian mahtia, joten hän on voinut tarkoittaa saagat myös eräänlaisena lahjana, joka taas olisi voinut edesauttaa Snorrin omia valtapoliittisia kunnianhimojansa norjalaisten liittolaisena ja tavoitettaan nousta Islannin mahtavimmaksi mieheksi.

Pro gradu -tutkielmani aihe on Oulun ortodoksinen seurakunta vuosina 1950–1990. Talvi- ja jatkosodan alueluovutusten seurauksena kaksi kolmasosaa Suomen ortodoksisen kirkkokunnan jäsenistä joutui jättämään kotinsa. Rajan taakse jääneiden seurakuntien tilalle perustettiin 14 uutta seurakuntaa vuonna 1950. Oulun ortodoksinen seurakunta oli yksi näistä seurakunnista, jotka perustettiin uuden seurakuntajaon myötä. Oulun ortodoksinen seurakunta perustettiin lähes luterilaiselle alueelle, josta puuttuivat tarvittavat jumalanpalvelustilat. Oulun seurakunnan toiminta lähti liikkeelle seurakunnan rakentamisen merkeissä. Vuosien saatossa seurakunta loi kestävän pohjan seurakuntaelämälle ja ortodoksiselle uskolle. Tutkimuksellani olen selvittänyt Oulun ortodoksisen seurakunnan kehityksen sen perustamisesta toiminnan vakiintumiseen asti. Päälähteenäni ovat Oulun ortodoksisen seurakunnan arkiston pöytäkirjat ja vuosikertomukset. Näiden lisäksi käytin apunani ortodoksista lehdistöä Aamun Koittoa ja Paimen Sanomia. Seurakunnan työntekijöiden ja seurakuntalaisten haastattelut myös syvensivät käsiteltävää aihetta. Keskeisenä menetelmänä olen käyttänyt lähdekritiikkiä sekä kvalitatiivista tutkimusotetta. Olen pyrkinyt ymmärtämään tutkimuskohdettani ja muodostamaan kokonaisvaltaisen kuvan Oulun ortodoksisesta seurakunnasta. Oulun seurakunnan on toiminnallaan pyrkinyt vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla seurakuntalaisen tarpeisiin. Vaikka seurakunnan sielunhoito kohtasi ajoittain ongelmia, pidettiin seurakuntaelämää yllä monin tavoin. Juhlat, retket, kuorotoiminta ja tiistaiseurat vahvistivat ortodoksista uskontoa ja ylläpitivät perinteitä. Karjalaisuus näkyi myös vahvasti seurakunnan toiminnassa, sillä suurin osa seurakunnan jäsenistöstä alun perin siirtoväkeä. Karjalaisen perinteen mukaiset juhlat ja yhteydet paikallisiin karjalaisliittoihin muistuttivat seurakuntalaisia omista juuristaan. Sotien jälkeen ortodoksit kohtasivat monin paikoin vieroksuntaa eikä ortodoksisuutta haluttu tuoda esille. Sopeutuminen paikallisväestöön näkyi ortodoksisten tapojen luopumisena ja kirkosta eroamisena. Vaikka Oulussa ortodoksit otettiin vastaan suhteellisen hyvin, paine sopeutumiseen oli kova. Erityisesti kirkosta eroaminen rasitti pitkään Oulun seurakuntaa. Ortodoksien yhteenkuuluvuutta vahvistettiin seurakunnan yhteisissä tapahtumissa. Myös ortodoksisten perinteiden vaaliminen paransi ortodoksien itsetuntoa. Ortodoksisuuden arvostuksen noustessa ortodoksista kulttuuria tuotiin entistä rohkeammin esille. Oulun seurakunnan ekumeeniset tilaisuudet edistivät ortodoksisuuden näkyvyyttä Pohjois-Suomessa. Seurakunnasta tuli ajan myötä aktiivinen toimija oululaisessa yhteiskunnassa.

Tutkielma käsittelee Oulun Tuiran kaupunginosan saneerausprosessia vuosina 1960–1976. Saneerausprosessilla tarkoitetaan prosessia, joka johti Tuiran puutalokannan purkamiseen ja korvaamiseen kerrostaloilla. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääosin arkistolähteistä ja sanomalehdistä. Arkistolähteistä keskeisimmän aineiston muodostavat Oulun kaupungin kunnalliskertomusten sisältämä aineisto, Tuiran vuokra-alueiden järjestelyä koskevat asiakirjat ja Tuiran Talonomistajayhdistys ry:n arkisto. Sanomalehdistä lähdeaineistona on käytetty Kalevaa, Kansan Tahtoa, Liittoa, Pohjolan Työtä ja Oulu-lehteä. Menetelmänä tutkielmassa on käytetty historiallis-kvalitatiivista päättelyä. Työssä on tutkittu, miten Tuiran saneeraukseen johtanut prosessi eteni, millaisia näkemyksiä Tuiran kehittämisestä esitettiin, ja mitkä olivat Tuiran saneeraukseen johtaneet syyt ja saneerausprosessin taustalla vaikuttaneet tekijät. Tutkielmassa on selvitetty, miten Oulun kaupungin 1960-luvun alussa vireille panema Tuiran asemakaavan tarkistamisprosessi eteni, ja mikä oli vuoden 1962 vuokra-alueiden järjestelylain ja vuonna 1969 vahvistetun uuden asemakaavan merkitys Tuiran saneerauksen kannalta. Koska Tuiran saneeraus eteni pitkälle jo 1960-luvulla, on työssä myös selvitetty, mikä mahdollisti saneerauksen etenemisen ja mitkä motiivit vaikuttivat tämän kehityksen taustalla. Tutkielmassa tarkastelun alla olevana ajanjaksona saneerauksia toteutettiin tai suunniteltiin monissa Suomen kaupungeissa. Tuiran saneerausprosessi on tutkimuskirjallisuuden avulla asetettu osaksi kehityskulkua, jonka seurauksena merkittävä osa Suomen kaupunkien puutalokannasta purettiin uuden rakennuskannan tieltä. Tuiran asemakaavan tarkistamistyön vireillepanosta Puu-Tuiran saneerauksen aloittamiseen johtanut prosessi kesti kaiken kaikkiaan noin 15 vuotta. Vuonna 1969 vahvistettu uusi asemakaava mahdollisti Tuiran vuokratonttien lunastamisen kaupungin hallintaan, mikä oli edellytyksenä Puu-Tuiran purkamiselle ja Tuiran rakentamiselle kerrostaloalueeksi. Vuoteen 1976 mennessä lunastusprosessi oli edennyt niin pitkälle, että kerrostalojen rakentaminen oli voitu aloittaa. Kyse ei ollut enää kuitenkaan yhtenäisenä säilyneen puutaloalueen saneerauksesta. Tuiraa oli jo 1960-luvulla saneerattu merkittävästi, ja 1960-luvun lopussa jo enemmistö tuiralaisista asui kerrostaloissa. Tuiran saneeraukseen johtanut kehityskulku oli kaiken kaikkiaan hyvin monisyinen prosessi, jonka taustalla vaikuttivat muun muassa 1960-luvun nopea kaupungistuminen, edistysusko, tehokkuutta painottanut kaupunkisuunnittelu ja puutaloalueiden vähäinen arvostus. 1960-luvulla tapahtunutta saneerausta edistivät myös rakennusliikkeiden ja tuiralaisten talonomistajien intressit.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tutkin taistolaisen liikkeen kannanottoja ja vaatimuksia opetuksen sisällöstä vuosien 1968–1975 välillä. Ensisijaisena lähdeaineistona käytin nuortaistolaisen Sosialistisen opiskelijaliiton ja Suomen Teiniliiton julkaisuja, mutta myös SKP:n taistolaisen vähemmistön kannattajalehden Tiedonantajan uutisointia. Tutkielmassa keskityin pääasiassa nuortaistolaisten kannanottoihin ja vaatimuksiin kyseisten järjestöjen kautta, Tiedonantajan uutisoinnin tarjotessa näkökulmaa yleisemmästä taistolaisesta näkemyksestä opetuksen suhteen. Sosialistisen opiskelijaliiton julkaisemien dokumenttien avulla saatoin tarkastella nuortaistolaisen liikkeen näkökulmaa korkeakouluopetuksesta ja tieteestä Suomessa 1970-luvulla. Sen sijaan Teiniliiton ensimmäisen ja toisen asteen yhteiskuntaopetuksen uudistamista varten laaditun muistion avulla tarkastelin nuortaistolaista kuvaa muun muassa oppi- ja kansakoulujen opetuksesta. Taistolaisten näkemykset suomalaisesta opetuksesta olivat moniaineksisia. Sosialistinen opiskelijaliitto korosti voimakkaasti sanomaa, että opiskelu oli yleisesti heikossa tilanteessa. Opiskelijan elämää ja opiskelua kerrottiin haittaavan monet sosioekonomiset ongelmat, ja korkeakouluopetuksen sisältöä pidettiin sekä rajoittuneena että vääristyneenä. Monien eri ongelmien katsottiin johtuvan korkeakoulujen professorivaltaisuudesta, joka toimi esteenä opetuksen uudistamiselle. Toisena syynä nähtiin oikeistovoimien ja suurpääoman vaikutusvalta korkeakoulujen taustalla. Opetuksen kerrottiin keskittyvän asioihin liian irrallisesti, ja ne esitettiin muun muassa yhteiskunnan kaltaisista kokonaisuuksista erillisinä asioina. Teiniliiton muistiossa tämä näkemys myös toistui. Samalla Teiniliitto painotti sitäkin, että toisen ja ensimmäisen asteen opetuksen todettiin olevan liian yksilö- ja yrittäjäkeskeistä. Nuortaistolaiset järjestöt ottivat voimakkaasti kantaa myös siihen, kuinka opetus sisälsi todellisuudessa porvarillisia arvoja. Erityisen paljon puhuttiin opetuksen ja tieteen moniarvoisuudesta tai arvovapaudesta, jotka molemmat käsitteinä saivat nuortaistolaisilta ehdottoman torjunnan. Moniarvoisen ja arvovapaan opetuksen ja tieteen nähtiin olevan kuin ”savuverho”, minkä tarkoitus oli kätkeä niissä piilevä porvarillinen arvomaailma. ”Savuverhon” aikaan saaman rajoittuneisuuden lisäksi opetus ja tiede sisälsivät runsaasti jopa negatiivisia arvoja, kuten imperialismin ja militarismin ihannointia, rasismia ja fasismia. Samalla painotettiin myös sosialististen maiden vastaisen propagandan olemassa oloa opetuksessa ja tieteessä, mitä nimitettiin yleisesti ”antikommunismiksi” tai ”neuvostovastaisuudeksi”. Taistolaisten vaatimuksissa korostettiin voimakkaasti tällaisen aineksen puhdistamista opetuksesta, minkä lisäksi opetuksen ja tieteen tuli ankkuroitua ”moraalisesti oikeille” arvoille. Toisaalta myös vaadittiin opetuksen päällimmäiseksi tavoitteeksi nuorten kasvattamista ”demokraattisiksi” kansalaisiksi, jotka olisivat tietoisia ympäröivästä luokkayhteiskunnasta ja omasta asemastaan sen sisällä.

Matkailuelinkeinon merkitys osana suomalaista talouselämää on vahvistunut kansainvälisen ja kotimaisen matkailun kasvun johdosta. Matkailun taloudellisen merkityksen lisääntyminen ei ole kuitenkaan samassa suhteessa vahvistanut elinkeinon saamaa julkisuuskuvaa. Pro gradu -tutkielmassani käsittelin talousjournalismin välittämää kuvaa suomalaisesta matkailuelinkeinosta 1930–1970-luvuilla. Lähdeaineisto koostui Talouselämä -lehden matkailuaiheisista kirjoituksista, joista etsin vastausta kysymykseen mitä oli suomalainen matkailuelinkeino lehden matkailuaiheisten kirjoitusten esittämien sisältöjen pohjalta. Lisäksi hain vastauksia siihen, millä tavoin matkailua ja matkailuelinkeinoa tuotiin lehdessä esille, millaisiin asiayhteyksiin matkailu kirjoituksissa liitettiin sekä millaisena matkailun asema ja tehtävä nähtiin osana suomalaista talouselämää. Lisäksi selvitin, sisältyikö kirjoituksiin mahdollisesti erityisiä tavoitteita, asenteita tai käsityksiä matkailuelinkeinoa kohtaan ja tapahtuiko niissä muutoksia tarkastelujakson aikana. Työn tutkimusmenetelminä käytin laadullista sisällönanalyysia sekä retorista diskurssianalyysiä. Keskeisenä tutkimustuloksena nousi esiin matkailuelinkeinon jäsentymättömyys omana selkeänä toimialana, mikä on ollut vaikuttamassa alan heikkoon arvostukseen ja julkisuuskuvaan. Matkailua on totuttu tarkastelemaan matkailijan näkökulmasta ja matkailupalveluja tuottavien näkökulma on jäänyt vähäiseksi, mikä ei ole edesauttanut matkailuelinkeinon kokonaisuuden hahmottamista. Lisäksi matkailuelinkeino on koostunut useista eri palvelusisällöistä, jotka ovat määrittyneet matkailijan näkökulmasta. Tämä on ollut omiaan lisäämään erillisyyden mielikuvaa. Vaikka matkailuelinkeinon kokonaisuus oli heikosti hahmotettu, nähtiin matkailu siitä huolimatta positiivisena, mahdollisuuksia täynnä olevana tulevaisuuden toimialana. Matkailua arvostettiin ja sen mahdollisuuksiin uskottiin sen tuoman taloudellisen merkityksen vuoksi. Matkailuelinkeinoon kohdistetut kriittiset puheenvuorot liittyivät sen saamaan julkiseen tukeen ja niiden käyttötarkoituksiin. Matkailuinvestointien suuruus ja niiden mielekkyys herättivät keskustelua, samoin kuin niiden alueellinen kohdentuminen. 1970-luvulta lähtien matkailuelinkeinoon liittyvä kirjoittelu sai osakseen myös sensaatiohakuisia, matkailuelinkeinon merkitystä kärjekkäästi kyseenalaistavia kirjoituksia.

Käsitys menneestä eli historiakuva rakentuu arjessa erilaisista lähteistä kuten lehdistä, elokuvista, kirjoista ja suvun tarinoista. Historiakuvaa ohjaa historiaesitysten lisäksi yhteisömme historiakulttuuri eli tapa katsoa menneisyyttä. Antamalla menneelle merkityksiä rakennamme historiallista identiteettiämme. Median esitykset menneestä pyrkivät vaikuttamaan identiteettiimme. Tässä tutkimuksessa tarkastelin suomalaisille usein merkittävää historiallisen identiteetin osaa, talvisotaa. Analysoin suomalaisten sanomalehtien harjoittamaa historiapolitiikkaa ja lehtien historiaesityksiä eli representaatioita talvisodasta. Tutkimukseni tavoitteena oli selvittää, millaisia talvisodan representaatioita suomalaiset sanomalehdet tarjosivat 2000-luvulla, mitä tavoitteita lehdillä oli historiaesityksissään ja tapahtuiko 2000-luvulla ajallista muutosta esityksissä. Aineistona tutkimuksessani oli Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa, Vasemmistoliiton pää-äänenkannattaja Kansan Uutiset ja puoluepoliittisesti sitoutumaton Helsingin Sanomat. Valitsin aineiston siten, että se edustaisi mahdollisesti erilaisia tulkintoja sodasta. Ajallinen rajaus tutkimuksessani tapahtui otannalla, joka keskittyi talvisodan alkamis- ja päättymispäivän 60- ja 70-vuotispäivien lähiviikoille. Kustakin lehdestä oli aineistoa vuosilta 1999–2000 ja 2009–2010. Tutkimukseni sijoittuu historian- ja viestinnäntutkimuksen rajapintaan; mediahistorian, kulttuurisen muistin, historiakulttuurin ja uuden sotahistorian tutkimuskentille. Tarkastelin aineistoa metodisesti sisällönanalyysin ja Norman Faircloughin edustaman kriittisen diskurssianalyysin teorioiden avulla. Faircloughin teorian mukaan mediaesitykset luovat representaatioita menneestä ja rakentavat rooleja ja identiteettejä eri ryhmille. Diskurssit ovat sosiaalisia käytäntöjä, jotka määrittävät tapaa puhua menneestä ja siihen liittyviä merkityksiä. Diskurssien esittäminen on valtakamppailua oikeudesta määrittää historiallista identiteettiä. Tutkimuksessani nousi esiin kolme tapaa tulkita talvisotaa; itsenäisyystaisteluna, tragediana ja osana kansainvälistä politiikkaa. Hallitsevin tapa vuosina 1999–2000 oli 1990-luvun uuspatrioottisen ilmapiirin mukainen nationalistinen tulkinta. Siinä talvisota nähtiin Suomen sankarillisena itsenäisyystaisteluna. Sodan näkeminen globaalina tragediana sai enemmän sijaa vuosina 2009–2010, mikä voi kertoa diskursiivisesta ja kulttuurisesta muutoksesta. Tämä muutos olisi merkittävä jatkotutkimusaihe. Kolmas pienempään rooliin jäänyt tapa oli tulkita sotaa kansainvälisenä politiikkana. Talvisodan historiakuva riippui lehtien ideologisista taustoista ja historiakulttuurista. Tutkimuksessani selvisi, että sanomalehdet käyttivät menneisyyttä vaikuttaakseen ajankohtaiseen politiikkaan. Menneisyyden merkitykset olivat riippuvaisia nykyisyyden tavoitteista ja tulevaisuuden odotuksista. Talvisodan ”totuudesta” kiisteltiin vielä 2000-luvullakin.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Oulun keskustaopiskelijat (OKO) ry:n toiminta vuosina 1959–1981. Keskustan opiskelijaliitto (KOL) oli aloittanut toimintansa jo vuonna 1937, mutta sen toiminta keskittyi pitkään vain Helsinkiin. Yhteiskunnallinen murros ja heräilevä opiskelija-aktiivisuus kannustivat myös keskustalaisen opiskelijaliikkeen levittäytymään useimpiin opiskelijakaupunkeihin. Oulun osaston syntysanat lausuttiin keväällä 1959. Järjestön toiminnan tarkoituksena oli toimia yhdyssiteenä maaseudulta kaupunkiin muuttaneille opiskelijoille ja kannustaa nuoria yhteiskunnallisten asioiden äärelle. Myös keskustan aatteen edistäminen nähtiin tärkeäksi tehtäväksi. Tutkimuksellani olen halunnut selvittää, miten yhdistys toimi Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa, ja miten järjestö näkyi opiskelijaliikkeessä. Tutkimuksessa selvitän myös, miksi järjestö on alun perin perustettu, millaista toimintaa sillä oli, miten toiminta kehittyi, minkälaisia poliittisia linjoja se kannatta ja miten se toimi osana Suomen Keskusta -puoluetta. Päälähteeni on Oulun keskustaopiskelijat ry:n arkisto, joka on yhdistyksen hallussa. Arkisto on järjestelemätön. Täydentävänä lähteenä on Oulun ylioppilaslehden vuosikerrat vuosilta 1961–1981. Lähdekriittisen tarkastelun avulla rakennan lähteiden pohjalta kokonaiskuvan Oulun keskustaopiskelijoiden toiminnasta reilun vuosikymmenen ajalta. Laadullisen analyysin kautta olen hahmottanut lähteistä selvästi esiin nousevia teemoja, ja pyrkinyt selvittämään OKO:n suhdetta niihin. Tärkeänä metodina on toiminut myös vertailu Turun keskustaopiskelijat ry:n toimintaan. Tähän olen käyttänyt Niklas Holmbergin kirjoittamaa teosta Opiskelijat Kekkosen jäljissä. Turun keskustaopiskelijat 1958–2008. Vertailua olen tehnyt myös Jyväskylän keskustaopiskelijoiden toimintaan. Tähän olen käyttänyt Marko Lambergin toimittamaa teosta Nuoruus ja toivo. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta 1934–2003, jossa pääpiirteissään kerrotaan Jyväskylän keskustaopiskelijoiden historiasta ja toiminnasta. OKO:n toiminta ja vaikuttamistyö oli koko 1970-luvun ajan todella aktiivista ja näkyvää Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa. Järjestö saavutti vakaan aseman ja suosion oululaisessa opiskelijayhteisössä. OKO toimi tiiviisti osana Keskustan opiskelijaliiton toimintaa, ja toi paikallisella tasolla näkyvästi esiin keskustalaisia näkemyksiä ja poliittisia linjoja. Toiminnassa näkyi selvästi kehitys ihmisiä yhdistävästä harrastejärjestöstä tavoitteellisesti vaikuttavaksi edunvalvojaksi.

This thesis examines Henry Morgenthau’s image of Germany and Germans as expressed in his memoirs titled Ambassador Morgenthau’s story, published in October 1918. Henry Morgenthau was the American Ambassador to the Ottoman Empire in 1913–16, and witnessed the start of the Armenian genocide in the Ottoman Empire. According to Morgenthau himself, informing the American and larger public about the genocide was the primary reason for Morgenthau to write the story. Ottoman Empire’s ally Germany did not try to stop the genocide, in order not to lose its valuable ally in the First World War. Morgenthau accused Germany for the massacres, and claimed that Germany could have easily prevented them. Morgenthau also puts forth claims that Germany, with its autocratic administration, was to held solely guilty for starting the war. Morgenthau’s memoirs have been used as an important source to study the Armenian genocide, but the book’s veracity as such has been questioned or even discredited by some, usually politically motivated, scholars, as modern Turkey still officially denies the Armenian genocide was truly a genocide. Morgenthau’s story’s description of the genocide has been found to be accurate by vast majority of scholars, but his claim about the secret German conspiracy to start The World War I has been rightly questioned, and his story’s anti-German tone has been noted. In this thesis, Morgenthau’s image of Germany and his story’s allegedly propagandistic, and even fictitious, elements are examined with the methods of historical image research and rhetorical analysis, and compared to the image of Germany and Germans in the American and British war propaganda during the World War I. Morgenthau’s image of Germany and his rhetorical style were found to correspond closely to the general anti-German propagandistic style and image in the United States and in The United Kingdom. It should be noted propaganda term as used in this this thesis doesn’t have strong negative connotations, but it just denotes a strong form of organized persuasion, and it doesn’t necessarily imply that outright fictitious claims are used. However, it was found that Morgenthau wrote, in all probability, the claim about the secret German conspiracy on purpose, knowing it to be a lie, in order to strengthen his story’s anti-German message. But by contextualizing and analyzing Morgenthau’s image of Germany, results of this thesis imply that Morgenthau’s anti-German propaganda included in his story can be seen in context of Morgenthau trying to influence the American President Woodrow Wilson to punish Germany in the coming peace talks in Paris, 1919. Also, Morgenthau’s negative image of Germany can be seen as the motive for him to want to punish Germany. Morgenthau was born in Germany, and moved to the US with his family in his early teens, and witnessing his country of his birth’s inaction in the face of a genocide would have fundamentally changed his image of Germany. So, Morgenthau’s strong anti-German attitude can be explained by his moral outrage against supposedly civilized Germany’s inaction during the Armenian genocide, additionally fueled by his personal inexperience in how cynically world politics really worked. All in all, Morgenthau undermined his story’s objective in the long run by diluting his story’s message by using overtly propagandistic tone, and by resorting to outright lies. / Tämän tutkielman aiheena on selvittää Henry Morgenthaun muistelmien, Ambassador Morgenthau’s storyn, mielikuvaa Saksasta ja saksalaisista. Morgenthau oli Amerikan suurlähettiläänä Osmanien valtakunnassa vuosina 1913–1916, ja todisti näin Armenialaisten kansanmurhan alkuvuodet. Morgenthau kirjoitti omien sanojensa mukaan muistelmansa juuri kertoakseen kansamurhasta laajalle lukijakunnalle Yhdysvalloissa, kuten myös maailmalla laajemminkin. Saksan keisarikunta, joka oli Osmanien valtakunnan tärkeä liittolainen Ensimmäisessä Maailmasodassa, ei puuttunut kansanmurhaan, jotta ei olisi vaarantanut suhteitaan Osmanien valtakuntaan. Morgenthau väittää muistelmissaan, että Saksa olisi voinut helposti estää kansanmurhan, kuten myöskin että autoritaarinen Saksa aloitti Ensimmäisen Maailmansodan salaliitollaan ja oli näin yksin syyllinen sodan syttymiseen. Morgenthaun muistelmia on käytetty tärkeänä lähteenä Armenianlaisten kansanmurhan tutkimuksessa, mutta kirjan väitteiden ja kuvausten totuudenmukaisuus on kyseenalaistettu, jopa voimakkaasti, joidenkin tutkijoiden toimesta. Taustalla on usein ollut poliittisia tarkoitusperiä, koska moderni Turkki yhä kieltää Armenialaisten massateloitusten ja pakkosiirtojen olleen kansanmurha. Suurin osa tutkijoista on kuitenkin yhtä mieltä siitä että kyseessä on kansamurha, mutta Morgenthaun väitteitä Saksan salaliitosta suursodan aloittamiseksi on kyseenalaistettu voimakkaastikin. Lisäksi teoksessa on havaittu olevan vahva saksalaisvastainen, jopa propagandistinen sävy. Tässä tutkielmassa Morgenthaun mielikuvaa Saksasta ja saksalaista, sekä hänen muistelmiensa propagandistitisia ja saksalaisvastaisia väitteitä tutkitaan historiallisen mielikuvatutkimuksen ja rhetorisen analyysin metodeilla. Kun näitä amerikkalaisen ja brittiläisen sotapropagandan sävyyn sekä mielikuvaan Saksasta ja saksalaista, havaittiin että Morgenthaun mielikuva Saksasta sekä retorinen tyyli vastavasivat läheisesti virallisen sotapropagandan mielikuvaa ja retorista tyyliä. On kuitenkin huomioitava, ettei propaganda käsitteellä ole tässä yhteydessä negatiivisia konnotaatioita, vaan sillä tarkoitetaan voimakasta järjestäytynyttä mielipiteenmuokkausta, johon ei välttämättä sisälly sinällään tietoisesti valheellisen tiedon levittämistä. Huomioitavaa on kuitenkin, että Morgenthaun muistelmista havaittiin ainakin yksi mitä ilmeisemmin tietoisesti valheellinen väite Saksan salaisesta Potsdamin konferenssista. Morgenthau sisällytti tämän väitteen muistelmiinsa vahvistaakseen teoksensa Saksan vastaista sanomaa ja korostaakseen Saksan sotasyyllisyyttä. Tutkielman havaintojen perusteella Morgenthau yritti vaikuttaa teoksellaan erityisesti Yhdysvaltain Presidentti Woodrow Wilsoniin, saadakseen tämän hyväksymään ajatuksen, että Saksaa tuli rangaista voimakkaasti tulevissa rauhanneuvotteluissa Pariisissa 1919. Morgenthaun voimakkaan negatiinen mielikuva Saksasta voidaan nähdä selittävänä tekijänä sille, että Morgenthau halusi Saksaa voimakkaasti rangaistavan rauhanteossa. Morgenthau oli syntynyt Saksassa, ja kun hän todisti synnyinmaansa liittolaisen tekemää kansanmurhaa Saksan sitä estämättä, myös hänen mielikuvansa Saksasta muuttui ilmeisen nopeasti ja voimakkaasti. Kaiken lisäksi Morgenthau oli kokematon diplomatian alalla, jolloin hänen oli vaikeampi asettaa Saksan toimettomuus Armenialaisten kansamurhan suhteen reaalipoliittikan kyyniseen viitekehykseen. Kaiken kaikkiaan Morgenthau horjutti kuitenkin pitkällä tähtäimellä muistelmiensa päätarkoituksen propagandistisella tyylillään, sekä turvautumalla suoranaisiin valheisiin.

Sibeliuksen musiikkia käytettiin Suomen maakuvan edistämiseksi Hitlerin Saksassa, mitä auttoi säveltäjän suuri suosio maassa tuona aikana. Tutkin kandidaatintyössäni ennen kaikkea Berliinin suurlähetystön roolia tässä kulttuuridiplomaattisessa työssä. Lähetystön merkitys oli suuri. Se toimi hierarkiassa ulkoasianministeriön ja konsulinvirastojen välissä, kantaen suurta vastuuta Sibelius-tietoisuuden levittämisestä. Kohokohtina tässä työssä olivat Sibeliuksen 70- ja 75-vuotissyntymäpäivät, joihin tutkimukseni keskittyykin.

No description available.