Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään, millaista sisäpoliittista keskustelua eduskunnassa käytiin yhteiskuntarauhasta vuoden 1934 valtiopäivillä. Edistyspuolueen Toivo Kivimäen vähemmistöhallitus toi eduskuntaan useita yhteiskuntarauhaa turvaamaan tarkoitettuja lakiesityksiä, joista tässä tutkielmassa käsitellään yhdistyslain muutosta, niin sanottua puserolakia ja kommunistilakien muuttamista ja niiden voimassaolon jatkamista. Näiden kokonaisuuksien avulla tutkielmassa selvitetään, millaisena eduskunnassa toimivat ryhmittymät näkivät yhteiskuntarauhan ja miten sitä mahdollisesti uhkaavaan vaaraan tuli reagoida. Tutkielmassa esitetään ennakko-oletus, jonka mukaan vuonna 1934 yhteiskuntarauhan nähtiin olevan uhattuna ja tämän pohjalta selvitetään, kuka yhteiskuntarauhaa uhkasi ja miten siihen suhtauduttiin. Tutkielman metodina käytetään kriittistä diskurssianalyysiä, jonka avulla selvitetään, millaiset diskurssit olivat yhteiskuntarauhaan liittyvien käsitysten taustalla ja että pääsivätkö jotkut diskurssit hegemoniseen asemaan. Diskurssien selvittämisessä hyödynnetään Carol Bacchin ”What’s the problem represented to be” -lähestymistapaa, johon liittyvän kysymyssarjan avulla voidaan selvittää, mikä esitettiin ongelmana, millaiseksi se kuvattiin, mitä oletuksia siihen liittyi, mitä seurauksia ongelmalla oli ja vaiettiinko joistain ongelmaan liittyvistä seikoista. Asettamani ennakko-oletuksen perusteella tämä ongelma oli yhteiskuntarauhaa kohdannut uhka. Lähteinä tutkielmassa ovat valtiopäiväasiakirjat ja eduskuntaryhmien pöytäkirjat. Tutkimustuloksena selvisi, että valtadiskurssin eli eduskunnan ylivoimaisen enemmistön mukaan pääasiallisen uhan muodosti äärioikeisto eli lähinnä Lapuan liikkeen perillisenä pidetty Isänmaallinen kansanliike (IKL). Poliittisilla tunnusmerkeillä keskustelussa viitattiin enimmäkseen IKL:n käyttämään puolueasuun eli mustaan puseroon ja siniseen solmioon. Myös kansainvälisten sidonnaisuuksien osalta viitattiin IKL:n toiminnan samankaltaisuuksiin suhteessa eurooppalaisiin fasistisiin liikkeisiin, vaikka oman osansa eduskuntakeskustelun huomiosta sai myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) internationaalijäsenyytensä myötä. Kommunistilakien käsittelyssä retoriikassa viitattiin lähinnä kommunismin uhkaan mutta pääministeri Kivimäen puheenvuoroissa oli kuitenkin havaittavissa, että lakimuutokset olivat suunnatut myös äärioikeistoa vastaan. IKL muodosti diskurssin, jonka mukaan yhteiskuntarauhaa järkytti laillisuusrintaman ja sen lehdistön harjoittama yhteiskunnallinen kiihotus, jossa esimerkiksi IKL:n mustat puserot haluttiin nähdä uhkana. IKL myös korosti retoriikassaan vasemmistosta tulevaa uhkaa. Kokoomus muodosti oman diskurssinsa, jonka taustalla olivat puolueen sisäinen tilanne ja haastava suhde IKL:ään. IKL:ää ei ainakaan julkisesti nähty yhteiskuntarauhaa uhkaavana tekijänä mutta sitä ei kuitenkaan myöskään puolustettu. Tutkielmasta käy myös ilmi, että pöytäkirjat omana asiakirjaryhmänään ilmaisevat keskusteluista hahmotettavia eri tasoisia diskursseja. Muistiomaisten eduskuntaryhmien pöytäkirjojen suhteen on kuitenkin huomioitava esimerkiksi hiljaisuuksia, jotka ovat syntyneet, kun asioita on mahdollisesti jätetty kirjoittamatta ylös tai kun keskustelua on lyhennetty ja tiettyjä asioita nostettu esiin. Tällaisia pöytäkirjojen olemukseen liittyviä asioita voi olla syytä ottaa huomioon esimerkiksi arkiston järjestämisen ja kuvailun yhteydessä.

The primary aim of the thesis is to explore American views towards the Far Eastern Commission in issues related to the Japanese re-armament between 1946 and 1951. This is a topic which has been rarely studied in-depth previously. The focus is on views expressed by the United States’ State Department personnel. The study is based on qualitative research. The main primary sources used are “Foreign Relations of the United States” documents between 1946 and 1952 and documents from the “Rearmament of Japan Part 1: 1947–1952” microfilm collection. These collections include documents from the Department of State and other American organizations. The most important research literature used in the work include Eiji Takemae’s “Inside GHQ: The Allied Occupation of Japan and Its Legacy”, Thomas French’s “National Police Reserve: The Origin of Japan’s Self Defense Forces”, Catherine Edwards’s “U.S. Policy towards Japan, 1945–1951: Rejection of Revolution”, Michael Schaller’s “Altered States: The United States and Japan since the Occupation” and John Swenson-Wright’s “Unequal Allies? : United States Security and Alliance Policy toward Japan 1945–1960”. The study shows that there was a definite change in American State Department’s views towards the Far Eastern Commission during the period under study and the State Department’s initially cooperative attitude gradually changed into increasing skepticism. This work also shows that the Far Eastern Commission had a more significant role in the American decision-making towards Japan during the occupation period than has been previously thought. Even when Americans hoped to increase Japan’s defence capabilities, they had to consider a possible reaction from the Far Eastern Commission. There were two main reasons behind this. The first one was the Cold War. This forced American to avoid actions which could benefit the Soviet propaganda. The second was the American Pacific allies who still distrusted Japan. The State Department hoped to secure other countries’ acceptance for a peace agreement with Japan and was unwilling to take too controversial actions before the peace treaty was secured. This meant that the Far Eastern Commission was able to influence American attitudes towards the re-armament indirectly. / Työn päätarkoitus on käsitellä Yhdysvaltain näkemyksiä Far Eastern Commissionia koskien Japanin uudelleenaseistautumiseen liittyvissä kysymyksissä vuosina 1946–1951. Tätä aihetta on harvoin käsitelty kattavasti aiemmin. Työn päähuomio on Yhdysvaltain ulkoasianhallinnon henkilöstön esittämissä näkemyksissä. Työ perustuu kvalitatiiviseen tutkimukseen. Päälähteinä työssä käytetään ”Foreign Relations of the United States” -asiakirjakokoelmia vuosien 1946 ja 1952 väliltä sekä ”Rearmament of Japan. Part 1. 1947–1952” mikrofilmikokoelmaa. Nämä kokoelmat sisältävät sekä Yhdysvaltain ulkoasianhallinnon, että myös muiden amerikkalaisten toimijoiden tuottamia dokumentteja. Tutkimuskirjallisuutena työssä käytetään Eiji Takemaen teosta “Inside GHQ: The Allied Occupation of Japan and Its Legacy”, Thomas Frenchin teosta “National Police Reserve: The Origin of Japan’s Self Defense Forces”, Catherine Edwardsin väitöskirjaa “U.S. Policy towards Japan, 1945–1951: Rejection of Revolution”, Michael Schallerin teosta “Altered States: The United States and Japan since the Occupation” and John Swenson-Wrightin teosta “Unequal Allies? : United States Security and Alliance Policy toward Japan 1945–1960”. Työssä näytetään, että Yhdysvaltain ulkoasianhallinnon mielipiteissä tapahtui selvä muutos Far Eastern Commissionia kohtaan tutkittavina vuosina ja ulkoasiainhallinnon alun perin yhteistyöhön perustuvat näkemykset korvautuivat kasvavalla skeptismillä. Tämän työn on tarkoitus osoittaa, että Far Eastern Commissionilla oli merkittävämpi rooli Yhdysvaltalaisessa päätöksenteossa koskien Japania miehityskauden aikana kuin on aikaisemmin ajateltu. Yhdysvaltalaisten piti ottaa huomioon Far Eastern Commissionin reaktio, kun he pyrkivät lisäämään Japanin puolustuskykyä. Tähän oli kaksi syytä. Ensimmäinen oli kylmä sota, joka pakotti Yhdysvallat välttämäät liikkeitä, joita Neuvostoliitto olisi voinut hyödyntää propagandassaan. Toiseksi, Yhdysvaltain liittolaiset Tyynenmeren alueella eivät edelleenkään luottaneet Japaniin. Yhdysvaltain ulkoasianhallinto halusi varmistaa, että rauhanneuvottelut Japanin kanssa sujuisivat hyvin ja halusi välttää toimia, jotka voisivat vaarantaa Yhdysvaltain tavoitteet neuvotteluissa. Tämän ansiosta Far Eastern Commissionin kykeni epäsuorasti vaikuttamaan yhdysvaltalaisten asenteisiin uudelleenaseistautumista koskien.

Tässä pro gradu -tutkielmassa pohdin suomalaisten maanpuolustustahdon muutoksia 1950–1990-luvuilla. Tutkielmassa käsittelen erityisesti sitä, miten kansalaisten käsitys maanpuolustustahdosta muodostui maanpuolustuslehtien välittämänä. Tutkimukseni ajalliseen rajaukseen liittyy Suomen ja Neuvostoliiton välinen yya-sopimus ja useimpien maanpuolustuslehtien toiminnan käynnistyminen sekä aiemmin ilmestyneiden lehtien linjan muutokset. Tutkimukseen valitut keskeiset maanpuolustuslehdet olivat aikakauslehtiä ja myös järjestölehtiä, joita toimitettiin järjestöjen ja eri kiltojen jäsenten äänitorvina. Aikakauden ilmiöiden peilaajina maanpuolustuslehdet kertovat sen, miten maanpuolustustahto oli esillä keskusteluissa ja mitkä seikat niihin vaikuttivat. Lehdistä käy myös ilmi mitä ja miten asiat kerrottiin, ja mitkä maanpuolustukseen liittyvät asiat jätettiin kertomatta. Maanpuolustustahtoon liittyy olennaisesti henkinen maanpuolustus, joka 1950-luvulta alkaen nousi mukaan maanpuolustuskeskusteluihin. Henkinen maanpuolustus nostettiin 1950-luvun lopulla virallisesti mukaan kokonaismaanpuolustukseen aseellisen maanpuolustuksen rinnalle. Suomen ja Neuvostoliiton välinen yya-sopimus määritteli pitkälti Suomen puolustuspolitiikan ja Puolustusvoimien uskottavuus oli keskeinen teema aina 1990-luvulle saakka. Maanpuolustuslehtien missioksi muodostui sekä henkisen maanpuolustuksen kehittäminen ja Puolustusvoimien uskottavuuden vakuuttelu. Maanpuolustukseen kuului tutkimuksen ajanjaksona oleellisena osana myös maanpuolustuskoulutus, joka pohjautui kaaderijärjestelmään eli asevelvollisuuteen ja reserviin. Vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen kontolle tuli kriisien varalle valmentava kansalaiskasvatus, jota pyrittiin kohdistamaan varusmieskoulutuksen ulkopuolella jääviin naisiin ja armeijaa käymättömiin nuoriin. Tässä työssä maanpuolustuslehdille sälyttyi keskeinen maanpuolustustiedottaminen ja maanpuolustustahdon luominen. Maanpuolustuslehtien välittämä kuva maanpuolustustahdosta vaihteli eri vuosina ja reagoi niin maailmanpoliittisiin tapahtumiin ja kriiseihin kuin Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin. Maanpuolustustahdolle loi Jaakko Valtanen kasvot jo vuonna1954 sotakorkeakoulun tutkimuksessaan. Myöhemmät maanpuolustuslehtien kirjoitukset nojaisivat tähän määritelmään sen enempää asiaan perehtymättä. Maanpuolustustahtoa mitattiin tämän tutkimuksen vuosikymmenien aikana useissa kyselytutkimuksissa, mutta varsinaista maanpuolustuskäsitteen määrittelyä ei lehdissä suoranaisesti tehty. Kyselytutkimukset eivät myöskään puuttuneet uhrautumisen kysymykseen eli olisiko kansalainen valmis myös uhraamaan terveytensä tai henkensä isänmaan puolesta?

Selvitin tutkielmassani Oulun yliopiston akateemisten, lyhyemmin OYA:n historiaa. Yhdistys perustettiin alun perin nimellä Oulun yliopiston assistenttiyhdistys. Myöhemmin yhdistys on toiminut opetus- ja tutkimushenkilöstön edunvalvojana. Tarkemmin selvitin assistenttien ammatillista järjestäytymistä, yhdistyksen jäsenkehitystä ja -etuja sekä edunvalvonnassa korostuneita teemoja ja järjestön merkitystä. Tutkimuksen tarkoitus oli laajentaa kuvaa Oulun yliopistolla vaikuttavasta ammattiyhdistysliikkeestä ja Tieteentekijöiden liiton paikallistason toiminnasta. Lähteinäni olivat OYA:n asiakirjat, tekemäni haastattelut, kirjoituskutsuun saamani vastaukset, lehdistö, Oulun yliopiston toimintakertomukset sekä liiton ja sen jäsenjärjestöjen jäsenmäärien kehitystä valottavat asiakirjat. Metodejani olivat kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen analyysi. Assistenttien ammatilliseen järjestäytymiseen vaikuttivat järjestäytymiselle suosiollisiksi muotoutuneet olosuhteet, assistenttien lukumäärän kasvu, paikallisten aktiivisuus sekä epäkohdat assistenttien palkkauksessa ja asemassa. Yhdistyksen olemassaolo on riippunut sen menestyksestä jäsenistönsä edunvalvojana ja jäsenistön uusiutumisesta sekä sitoutumisesta yhdistykseen. OYA:n jäsenmäärä moninkertaistui vuosien aikana. Huippulukemistaan jäsenmäärä on kuitenkin laskenut. Jäsenkehitykseen ovat vaikuttaneet yhdistyksen toiminnan lisäksi jäsenhankinta, jäsenedut, organisaatioilmapiirin muutokset, jäsenistä kilpailevien järjestöjen olemassaolo ja yhdistyksen identiteetti. Vakaan taloutensa ansiosta yhdistys on tarjonnut jäsenetuina muun muassa vuokra-asuntoja ja matka-apurahoja. Edunvalvonnan teemat olivat kytköksissä yhdistystä ympäröiviin aatteellisiin, poliittisiin ja taloudellisiin muutoksiin. 1960–1980-luvuilla tärkeimmät teemat, joiden parissa yhdistys työskenteli olivat assistenttien palkkauksen kohentaminen, assistenttien ja tuntiopettajien aseman parantaminen sekä yliopiston hallinnonuudistus. Yhdistys vaikutti uudistuksiin osana vaikuttajien verkostoa. Palkkausta lukuun ottamatta uudistukset olivat pitkälti yhdistyksen tavoitteiden mukaisia. Kansainvälistymisen seurauksena edunvalvonnan teemat muuttuivat selvästi 1990-luvun alussa. Sittemmin yhdistystoimintaa määrittivät henkilöstön asemaa heikentävien reformien torjunta. Erityisesti korostuivat pyrkimykset estää yliopiston suunnittelemat henkilöstösäästöt sekä vaikuttaminen virkarakenne- ja johtosääntöuudistuksiin siten, etteivät ne olisi heikentäneet henkilöstön asemaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Henkilöstösäästöjen torjunnassa yhdistys onnistui etenkin 1990-luvulla. Jälkimmäisissä uudistuksissa se ei onnistunut vaikuttamaan yhtä menestyksekkäästi. Yhdistys on tuonut jäsenille turvaa eri tilanteissa. Yliopistolla yhdistys käynnisti osaltaan ammattiyhdistystoiminnan ja oli sitä kautta rakentamassa puitteita opetus- ja tutkimushenkilöstön aiempaa paremmalle kohtelulle. Valtakunnallisesti yhdistys saavutti merkittävyyttä vaikuttamalla keskusjärjestöjen kautta. OYA oli alusta alkaen merkittävä henkilöstön edunvalvoja, puolustaja, vallankäytön väylä ja vuorovaikutussuhteiden rakentaja. Yliopiston ammattiyhdistysliikkeen historiaa olisi tarpeen selvittää laajemminkin.

Työni käsittelee Saksan kolmen suurimman oppositiopuolueen näkemyksiä yhteiskunnallisen kriisin ratkaisemiseksi syksyllä 1932. Kolme suurinta oppositiopuoluetta Saksassa kyseisenä aikana olivat kansallissosialistit, sosiaalidemokraatit ja kommunistit. Tutkimukseni aineistona olen käyttänyt Saksan valtiopäiväasiakirjoja. Tutkimuksessani olen hyödyntänyt historiallisen lähdekritiikin, viestintätaktiikan, retoriikan analyysin ja propagandan tutkimuksen metodeja. Työssäni mielenkiintoinen piirre oli se, että jokainen tutkimani puolue hahmotti alunperinkin Saksan tilanteen täysin eri näkökulmasta, joten puolueiden näkemykset yhteiskunnallisen kriisin ratkaisemisesta erosivat hyvin voimakkaasti toisistaan. Puolueiden omat poliittiset sitoumukset ja näkemykset vaikuttivat myös tilanteen ratkaisemiseen merkittävästi. Saksan kansallissosialistisen puolueen näkemykset Saksan yhteiskunnallisen kriisin ratkaisemisesta perustuivat voimakkaaseen nationalismiin. Kansallissosialistit halusivat perustaa kaikille saksalaisille yhteisen valtion, jonka jokaisella kansalaisella olisi oikeus tehdä työtä. Saksan kansan pelastajaksi puolue nimesi johtajansa Adolf Hitlerin. Puolue korosti lisäksi voimakkaasti laillisuuden merkitystä omissa valtapyrkimyksissään. Saksan sosiaalidemokraattinen puolue yritti puheenvuoroissaan edistää ja ylläpitää kaikin tavoin Saksan demokratiaa. Sosiaalidemokraatit näkivät kommunistit ja kansallissosialistit uhkana saksalaisen demokratian kehitykselle, joten kahden muun oppositiopuolueen valtapyrkimysten estäminen oli puolueelle tärkeä asia. Puolue halusi lisäksi parantaa työväestön asemaa Saksassa. Saksan kommunistisen puolueen pyrkimyksenä oli proletariaatin vallankumous, jonka esikuvana puolue näki Neuvostoliitossa tapahtuneen vallankumouksen. Proletariaatin vallankumouksen tärkein ajatus oli luokkataistelun lopettaminen. Yhteiskunnallisen kriisin ratkaisuna proletariaatin vallankumous tarjoaisi erityisesti työväestölle paremman elämän.

Tutkielma käsittelee oululaista parkkilaiva Heliosta vuosina 1856–1888 eli sinä aikana, kun se oli rakennuttajansa Snellmanin kauppahuoneen omistuksessa. Tuona aikana merenkulussa tapahtui suuri murros, kun perinteiset puiset purjelaivat menettivät entisen kilpailuasemansa rahtimarkkinoilla uutta tekniikkaa edustaneille höyrylaivoille sekä rauta- ja teräsrunkoisille purjelaivoille. Parkkilaiva Helios kuului kilpailun häviäjiin. Sen vaiheet kuvaavat hyvin murrosta, jonka seurauksena Oulun ja koko Suomen merenkulku taantui ja marginalisoitui. Helioksen vaiheita tarkastellaan kahdella tasolla: sen elämänkaaresta luodaan kokonaiskuva rakentamisesta myyntiin asti ja lisäksi sen kolmea elämänkaarensa eri vaiheissa tekemää rahtimatkaa seurataan konkreettisesti mikrotasolta katsoen. Aineistona on pääasiassa Oulun maakunta-arkistossa säilytettävät Kauppahuone J. W. Snellman G:sonin arkiston kirjeenvaihto sekä laivoja koskevat asiakirjat. Varsinainen päälähde on Helioksen varustajan ja kapteenien välinen kirjeenvaihto. Helioksen elämänkaari vuosina 1856–1888 käsittää muutoksen suuresta, hyvin rakennetusta ja uudenaikaisesta rahtilaivasta vanhaksi ja pieneksi toisarvoisten lastien kuljettajaksi. Tekninen murros ja merenkulun kova kilpailu pakottivat sekä höyry- että purjelaivat kehittymään yhä tehokkaammiksi, minkä seurauksena Helios ja muut sen kaltaiset puurakenteiset laivat kävivät vanhanaikaisiksi. Helioksen asemaan rahtimarkkinoilla vaikuttivat myös taloudellisten suhdanteiden vaihtelut ja maailmanpoliittisista tapahtumista erityisesti ne, joissa Venäjä oli osallisena. Helioksen matkojen tutkimus mikrotasolta osoittaa, että niiden kulkuun ja onnistumiseen vaikuttivat monet muutkin tekijät kuin laivan asema rahtimarkkinoilla ja suhdanteet. Nämä seikat vaikuttivat laivalle maksettuihin rahtihintoihin, mutta matkan taloudellisen onnistumisen kannalta suuri merkitys oli myös sillä, että kustannukset saatiin pidettyä mahdollisimman alhaalla. Kustannusten syntymiseen vaikuttivat ratkaisevasti onni ja olosuhteet. Helios kohtasi matkoillaan paljon erilaisia vastoinkäymisiä, jotka tarkoittivat ajanhukkaa ja rahanmenoa. Pitkät ja vaikeat merimatkat vaativissa olosuhteissa, eri syistä pitkittyneet satama-ajat sekä onnettomuudet pienensivät usein sen voittoja. Parhaat voitot edellyttivät hyvien rahtisopimusten lisäksi nopeasti ja turvallisesti sujuneita matkoja. Aineisto tarjoaa tietoa myös elämästä laivalla. Miehistön asema oli koko tutkimusjakson ajan huono. Merimiesten karkaamiset ja eronpyynnöt voidaan tulkita merkeiksi tyytymättömyydestä huonoa palkkatasoa ja vuosien pituisia matkoja kohtaan.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Vienan Karjalasta Suomeen jatkosodan lopulla vuonna 1944 Suomeen lähteneiden pakolaisten vaiheet vuoteen 1951 saakka. Kyseisellä aikavälillä osa heistä palasi Neuvostoliittoon sekä vapaaehtoisesti että viranomaisten palauttamina. Muutamat Suomeen jääneet pakenivat vuodesta 1948 alkaen Ruotsiin Valtiollisen poliisin painostuksen vuoksi. Tutkin vienankarjalaisten pakolaisten vaiheita vuosina 1944–1951 käyttäen aineistona haastatteluja, muistelmia sekä Karjalan Heimo -lehdessä olevia pakolaisten kirjoituksia kokemuksistaan. Pakolaisten näkökulman lisäksi käytän Sisäasiainministeriön Jatkosodan aikaiset väestönsiirtoasiakirjat -arkistoa, johon on koottu kaikki tiedot Vienan pakolaisista heidän saapuessaan Suomeen. Vienan pakolaisista on tehty hyvin vähän tutkimusta, joten tutkielmani tuo uutta tietoa heidän vaiheistaan pakolaisuuden aikana. Käytän tutkielmassani tutkimusmenetelminä muistitietohistorian metodeja haastatteluja ja muistelmia analysoidessani, sekä kvantitatiivisia menetelmiä laskiessani muun muassa pakolaisten määriä, ammatteja sekä sijoituspaikkakuntia Suomessa. Aineiston perusteella Suomeen lähdettiin sekavin tuntein, sillä oma ja kotikylään jääneiden omaisten tulevaisuus oli tuntematon. Suomeen sopeutuivat parhaiten ne pakolaiset, joilla oli aiemmin maahan tulleita sukulaisia, jotka auttoivat Vienan pakolaisia elämän alkuun tarjoamalla majapaikan. Neuvostoliittoon lähtivät puolestaan ne, joilla ei useimmiten ollut sukulaisia Suomessa eivätkä he löytäneet majapaikkaa, työstä puhumattakaan. Osan sopeutumista Suomeen varjostivat huhut Neuvostoliittoon palauttamisesta ja Valtiollisen poliisin tarkkailu. Valtiollinen poliisi käski myös monia pakolaisia kuulusteluihin, joissa kysyttiin yhä uudelleen halukkuutta palata takaisin Neuvostoliittoon. Elämän käydessä tarkkailun vuoksi yhä ahdistavammaksi, päätti muutama kymmenen Vienan pakolaista paeta Ruotsin puolelle. Vienan pakolaisilla oli erilaisia kokemuksia Suomessa oleskelustaan. Osa pääsi sopeutumaan maahan oikein hyvin, ja he saivat työpaikan sekä asunnon ja Valtiollinen poliisi antoi heidän olla rauhassa. Toisaalta loput kokivat Suomessa oleskelun hyvin toisenlaisena, ja halusivat palata pian takaisin Neuvostoliittoon ja osa koki tarpeelliseksi paeta Ruotsiin. Tutkielmassani olen käyttänyt vain muutamia haastatteluja, muistelmia sekä kirjoituksia, joten muilla Vienan pakolaisilla voi olla hyvin erilaisia kokemuksia. Lisäksi olisi mielenkiintoista selvittää Vienan Karjalaan jääneiden pakolaisten omaisten kokemuksia samalta ajalta.

Suomi ja suomalainen yhteiskunta kokivat 1960- ja 1970-luvuilla suuren ja kokonaisvaltaisen muutoksen josta käytetään usein nimitystä murros. Murrokseen liittynyt yhteiskunnallisen paradigman muutos kohti hyvinvointivaltiota ja sosiologista ajattelutapaa näkyi selvästi myös liikunta- ja urheilukulttuurissa. Samoihin aikoihin kuntoliikunta alkoi yleistyä eikä kilpaurheilu ollut enää ainoa liikkumaan motivoinut tekijä tai huomiota osakseen saanut liikunnan muoto. Kunnallinen liikuntatoimi oli monella tapaa keskiössä aiemmin vallinneen urheilupolitiikan muuttuessa koko kansan liikkumista ja kuntoliikuntaa korostavaksi ja edistäväksi liikuntapolitiikaksi. Tässä Pro gradu-tutkielmassa tutkin 1970-luvun liikuntapolitiikan murroksen näkymistä ja vaikutuksia Oulun kaupungin urheilutoimeen joka lopulta muuttui 1981 liikuntatoimeksi. Nimenmuutokseen tiivistyy vuosikymmenen kehitys kunnallisen liikuntatoimen toiminnan sisällöissä ja laadussa. Perinteisestä kilpaurheiluolosuhteiden järjestäjästä ja urheiluseuratyön tukijasta tuli kaupunkilaisten kuntoliikuntaa aktiivisesti edistänyt monipuolinen toimija. Paitsi toimintakentän laajenemista ja monimuotoistumista, merkitsi 1970-luku myös Oulun kaupungin urheilutoimen resurssien huimaa kasvua. Alle vuosikymmenessä kaupungin urheilutoimen käyttöönsä saamat taloudelliset resurssit jopa seitsenkertaistuivat. Niin uusia valtakunnallisen tason urheilulaitoksia, kuten jäähalli, uimahalli ja urheilustadion, kuin kasvavan kaupungin esikaupunkialueiden kaipaamia lähiliikuntapaikkoja rakennettiin paljon. Myös liikuntapaikkojen laatu ja taso nousivat uudelle tasolle ja liikunnanohjaustyö lisääntyi. Kehitykseen vaikutti paitsi ylhäältä valtiovallan puolesta tullut ohjaus, myös alhaalta päin kaupunkilaisilta tulleet uudenlaiset odotukset ja vaatimukset kaupungin roolista liikuntapalveluiden järjestäjänä, tukijana ja tuottajana. Kasvaneesta roolistaan liikuntapalveluissa huolimatta Oulun kaupungilla oli vaikeuksia pysyä kasvunsa ja yleisen liikuntakulttuurin kehityksen aikaansaaman kysynnän lisääntymisen mukana. Tämä korostui etenkin uusien esikaupunkialueiden lähiliikuntapalveluiden kohdalla. Liikunnan edistäminen ja tukeminen sopivat hyvin ajalle tyypilliseen hyvinvointivaltioajattelun nousuun ja 1981 voimaanastunut ensimmäinen liikuntalaki kertoo osaltaan tästä. Kuntien tehtävien nopea kasvu, talouden nousukausi, lisääntynyt vapaa-aika ja työn yleinen fyysisyyden väheneminen lisäsivät paineita liikunnan roolin lisäämiseen kuntien terveyttä ja hyvinvointia edistävässä strategisessa työssä. Liikunta oli saanut yhteiskunnallisen merkityksen ja sitä kautta lisäresursseja ja tehtäviä osakseen, siinä missä kasvaneita odotuksiakin. Oulun kaupunki oli jonkin verran samankokoisia Etelä-Suomen kaupunkeja jäljessä tässä kehityksessä, mutta 1970-luvun puolivälin suuret panostukset urheiluun kuroivat tätä eroa kiinni. Oulun kaupungin urheilutoimi muuttui työn otsikon osoittamalla tavalla liikuntatoimeksi vuosien 1969–1981 kehityksen päätteeksi. Kaupunki vastasi lopulta myös työn otsikossa siteeratun sanomalehti Kalevan vuonna 1972 uutisotsikossaan heittämään haasteeseen vastuunkantajan löytämisestä kaupunkilaisten kuntokipinän vaalimisessa.

The present thesis examines the power structures of the royal forests of medieval England. The royal forests were vast geographic entities that sheltered a variety of resources. Some of these resources were mundane, like timber and land, and some were more symbolic, like the deer and the right to hunt, but all were highly valued in the medieval world. This research analyzes the role of the forester as a guardian of such resources and how the forester functioned within the local power structures of the forest as well as in the realm on a more general level. Traditional historiography has tended to gloss over the significance of the forester. Typically he appears as a stock character, as an evil local tyrant with no discernible redeeming qualities. Research emphasis has traditionally been placed on the forest laws and on royal hunting, with the forester appearing only as an addendum. More recent research, while addressing other important aspects of the forest, such as the symbolic nature of hunting, has also generally perpetuated a stereotypical image of the forester. One aim of the present research is to examine the forester more closely to see if this reputation is duly earned. A secondary aim of the thesis focuses on examining the general position of the forester within the power structures of medieval England. The forester naturally had an important role in local power structures, but these would have been intrinsically connected to wider power structures as well. This thesis aims to examine the forester’s position within both power contexts. Additionally, the tools and means by which a forester might contest power will also be examined. The analysis is effected primarily by examining feudal ties of fealty and land tenancy as well as how power structures were negotiated and contested. An accessory aim of the research is to understand why (and how) power roles changed in the forest. Foresters were often stripped of their offices, seemingly due to malfeasance, and the forest officialdom seems to have been ever fluctuating. In general, the locals who resided in the forests commonly complained of the foresters’ corruption and abuse. In this light, this thesis aims to examine the possible reasons why this was the case. Was the forester’s position a tenuous one? Were his actions the result of a wider political/power calculus or were they simply inane as historians have been apt to interpret them? The research focuses on the cases of two foresters in particular, which I take to be generally indicative. The careers of both foresters are examined closely and contextualized to better understand their actions and the environment that engendered them. The foresters are examined primarily by using the forest court records, as well as other traditional sources of historiography. A general sketch of the forester’s place within the power structures is offered, as well as a detailed analysis of the power roles of the two foresters examined in the research. The results imply that the forester, and the entire forest system by extension, has generally been misinterpreted by previous research traditions.

Tutkielma käsittelee kirjoittajien tapaa kuvata muslimeita kolmannen ristiretken (1187–1192) silminnäkijälähteissä. Menestykseltään kiistanalainen kolmas ristiretki järjestettiin seurauksena kristittyjen Pyhällä maalla kokemista katastrofeista, sillä muslimijohtaja Saladin oli voittanut Jerusalemin kuningaskunnan armeijan sekä valloittanut suuren osan kaupungeista Jerusalemia myöten. Tutkielman kohteena ovat tapahtumia läheltä seuranneet eurooppalaiset, ristiretkelle osallistuneet kirjoittajat, sekä Jerusalemin kuningaskunnassa asuneet kirjoittajat. Lähdeaineistoksi on otettu mahdollisimman kattavasti ne tunnetut lähteet, joita pidetään tutkimuksessa silminnäkijälähteinä tietyin varauksin. Päälähteinä toimivat seitsemän pidempää kuvausta ristiretkestä ja sen taustatapahtumista, kun taas täydentävinä lähteinä on Pyhältä maalta lähetettyjä kirjeitä, runoelmia ja lyhyempiä kuvauksia. Päälähteet jakautuvat etupäässä Rikhard I Leijonamielen hallintoa tukeviin anglo-normannilaisiin lähteisiin, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Fredrik I Barbarossan ristiretkestä kertoviin sekä Pyhällä maalla syntyneisiin lähteisiin. Muslimikuvausta tarkastellaan kokonaisuudessaan niin käytettyjen termien ja muslimeita koskevan tiedon, kuin näiden tapojen ja tekojen kuvauksen pohjalta. Lähteitä analysoidaan vertailemalla niiden muslimikuvausta, asettamalla lähteet aikansa kontekstiin ja tarkastelemalla kunkin lähteen taustatekijöitä ja kirjoitustarkoitusta. Historiallisen kuvatutkimuksen avulla käsitellään syvään juurtuneiden mielikuvien vaikutusta kuvaukseen erityisesti siitä näkökulmasta, miten mielikuvat muodostivat voimakkaan esteen uuden tiedon omaksumiselle. Negatiivisen muslimikuvauksen piirteitä eritellään universaalin viholliskuvan kautta. Hakemalla vertailunäkökulmaa ensimmäisen ristiretken ajan muslimikuvaukseen havaitaan, millä tavoin kuvaus oli muuttunut 1100-luvun kuluessa. Selkein piirre muslimikuvauksessa on vihamielisen kuvauksen voimakas ilmeneminen ristiretkiliikettä tukevissa lähteissä. Kolmannen ristiretken aikaan tarpeellinen ja voimistuva uuden ristiretken motivointi, kuten myös kristittyjen johtajien glorifioiminen, hyötyivät muslimivihollisen esittämisestä mahdollisimman negatiivisin termein. Ristiretkipropagandaan kietoutuu vahva viholliskuva, ristiretken motivointi esittämällä muslimit kaiken pyhän saastuttajina ja muslimien asettaminen Jumalan välineeksi, jolloin muslimien menestys oli mahdollista nähdä ennalta määrättynä, vain ohimenevänä kristittyjä koettelevana rankaisuna. Muista lähteistä poikkeavan, positiivisemman kuvan muslimeista välittää Pyhällä maalla asuneen kirjoittajan kuvaus, sillä siinä ei muslimeita juurikaan herjata tai tuomita. Poikkeava kuvaus selittyy etupäässä sekä ristiretkipropagandan että uskonkiihkon puuttumisella, sillä teksti on lähtökohtaisesti poliittinen propagandaesitys Jerusalemin kuningaskunnan vaiheista, että mahdollisesti myös kirjoittajan henkilökohtaisilla kokemuksilla. Verrattuna ensimmäisen ristiretken muslimikuvaukseen, on tutkimuksen lähteissä toisaalta räikeimmän virheellisen tiedon määrä vähentynyt, ja vastaavasti oikean tiedon määrä hiukan lisääntynyt. Oikean tiedon esiintyminen on kuitenkin hyvin vaihtelevaa esiintyen rinnakkain väärän tiedon kanssa, mikä kertoo osaltaan mielikuvien pysyvyydestä ja tiedon omaksumisen hitaudesta. Tutkielma osoittaa, miten muslimikuvauksen taustalla vaikuttivat pitkäkestoiset mielikuvat vihollisesta, kirjoittajan subjektiiviset näkemykset ja valinnat sekä ennen kaikkea kirjoittamisen tarkoitus, joka hyvin pitkälti saneli sen, millaisina muslimit haluttiin yleisölle esittää.