Tutkimus käsittelee Helsingin Sanomien, Kalevan ja Rovaniemi-lehden Petsamo-aiheista kirjoittelua vuosien 1921–1923 aikana. Päälähteinä ovat HS:n, Kalevan ja Rovaniemi-lehden mikrofilmatut vuosikerrat vuosilta 1921–23. Tutkimuksen metodi on historiallis-kvalitatiivinen lehdistöhistorian tutkimusmetodi. Tutkimus käsittelee lehtien kirjoittelun kääntymistä epämääräisistä haaveista realistisiin ehdotuksiin ja toisena pääkysymyksenä alueellisia painotuseroja. Toiveella omasta Jäämerenrannikosta oli Suomessa pitkä historia ja varsinkin Suomen itsenäistyttyä suomalaisessa lehdistössä esitettiin vuosina 1917–20 paljon optimistisia haaveita alueen suurista taloudellisista mahdollisuuksista. Suomen hallinnan alettua Petsamossa vuonna 1921 alueelle virtasi suomalaisia virkamiehiä ja sen mahdollisuuksia alettiin kartoittaa realistisesti. Aiempien vuosien epämääräisistä taloudellisista odotuksista lehtien kirjoittelu kääntyi petsamolaisten olojen kohottamiseen. Kolme keskeisintä kysymystä olivat rautatien rakentaminen, kalastusolojen järjestäminen ja suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen juurruttaminen. Kaikkien lehtien kuvauksissa päähuomio oli suomalaisessa väestössä, joiden alapuolelle lehdet sijoittivat karjalaiset ja venäläiset. Alkuperäisasukkaat kolttasaamelaiset nähtiin vain kansatieteellisenä kuriositeettina. Kaiken kirjoittelun keskiössä oli Petsamon yhdistäminen muuhun Suomeen mieluiten rautatiellä. Lehdissä ymmärrettiin ratahanke kalliiksi, mutta sitä pidettiin välttämättömänä. Lehdissä Jäämeren rata kytkeytyi Pohjois-Suomen ratkaisemattomaan ratakysymykseen. Asiasta laadittu virallinen komiteamietintö suhtautui radan kannattavuuteen pessimistisesti ja sen tarkat perustelut lopettivat ratakeskustelun lehdissä. Rata-asian ohella kalastusolot muodostivat toisen suuren aihekokonaisuuden lehtien Petsamo-kirjoittelussa. Tutkimusajankohtana lehtien usko kalarikkauksiin ei horjunut, mutta kritiikkiä herätti valtion toimesta perustetut kalastusyhtiö Oy Petsamo Ab:n toiminta. Yhtiön toimintaa haittasivat väärinkäytökset ja ristiriita kahtalaisen toimenkuvan, väestöä avustavan ja liikevoittoa tuottavan välillä. Lehdissä yhtiön skandaali nähtiin kansallisena epäonnistumisena. Lehtien kirjoittelun selkein ero liittyi alueellisuuteen. Helsingin sanomien ja Kalevan oli keskittynyt valtakunnallisesti kiinnostaviin aiheisiin. Kalevan pohjois-suomalaisten aiheiden painottaminen näkyi läänijakoa ja kalastusmahdollisuuksia käsittelevissä kirjoituksissa. Rovaniemi-lehden kirjoittelu erosi selvästi kahdesta muusta lehdestä alueellisten näkökulmien osalta. Rovaniemi-lehti oli perustettu puolustamaan pohjoisia ylimaita ja Karl Mannelin lehden päätoimittajana sitoutui tähän päämäärään voimakkaasti. Jo se, että lehdessä oli oma ”Petsamon osasto” mahdollisti sen, että lehdessä tuotiin esiin paljon muita lehtiä monipuolisempi kuva Petsamosta. Kaikissa kysymyksissä lehti painotti Petsamon ja petsamolaisten etuja.

<p> The intersection of hardcore punk and New York City during the 1980s compels a long-overlooked investigation. Unlike the subculture&rsquo;s scene in any other city, New York hardcore regularly transformed itself to combat the changing social structures that surrounded it. At the start of the 1980s, New York City&rsquo;s economic failure, subsequent decline in infrastructure, and increase in crime and drug abuse directly influenced a bourgeoning hardcore scene. Hardcore sought to create an inclusive alternative to New York&rsquo;s deteriorating streets and the dangers they presented. However, white, hypermasculine idolization flowed throughout hardcore punk as an often-unrecognized challenge to the scene&rsquo;s inclusivity. The scene&rsquo;s glaring white, male homogeneity symbolizes New York hardcore&rsquo;s most engrained paradox. Thus, investigation of hardcore&rsquo;s incongruities urges examination of both the subculture as a mental space, in which inclusive objectives led members&rsquo; ideals, and its physical space, in which white masculinity condoned exclusion. Exploring how an evolving mental space, from creation to reformation, materialized into a constant masculine physical space reveals that throughout the decade hardcore succumbed to the social and cultural influences it intended to defy.</p><p>

abstract: This paper contains a cultural history of the band movement in territorial Phoenix, Arizona, from about 1885-1915. I discuss how bands formed, performed, and fundraised; and how their audiences supported them. Cultural historians have conducted studies of the band movement on a national scale or within a specific context, such as music in the Indian Schools. Music historians have published studies of the structure of band music, their repertoire, and the conductors who composed that music and led professional bands of the day. My study looks at the role of bands in supporting the development of nationalism in a particular region. Phoenix, between 1885 and 1915 was the capital city of a region transitioning from a dusty, relatively isolated western territory to an economically profitable state, connected to the greater nation by railroads and canals. The activities of bands in Phoenix illustrate Arizonans’ drive to be included in the American national community. I utilize the theories of several cultural historians and one economic historian. Jürgen Habermas, Benedict Anderson, and Maurice Halbwachs all look at how people see themselves as part of a nation, and the manners in which they communicate and socialize with each other. I assert that the development of the band movement in Phoenix parallels the stages of musical development that Jacques Attali, a French economist and historian, has established. Attali writes that music is tied to the mode of production of a society; as Arizona strengthened its economic, political, and social forms of production, bands reflected, and often heralded, those changes. Despite their remote location and lack of professional musicians, Phoenicians were enthusiastic supporters of the band movement. They were eager to jump on the bandwagon, not because they viewed brass and wind band music as an elite, virtuosic art form, but because bands allowed them a public forum in which to collectively celebrate their American nationalism and advocate their case for statehood on a national level. / Dissertation/Thesis / Masters Thesis History 2016

Tutkimukseni tavoitteena oli selvittää kansanvalistaja ja sanomalehtimies Johan Rännäriä vuosien 1854–1884 yhteiskunnallista taustaa vasten. Ajanjaksolle tyypillisiä olivat keisari Aleksanteri II: n mukanaan tuomat muutokset Suomessa, lehdistön politisoituminen ja fennomaanisen liikkeen jakautuminen. Suomessa tapahtui sekä kansallinen että kansalaisyhteiskunnan herääminen ja yhteiskunnallinen murros alkoi. Tutkimustehtävinä olivat miten yhteiskunnallinen ja taloudellinen muutos muokkasivat tehtävää, jota Rännäri koki tekevänsä, mitkä teemat nousivat esiin Rännärin tuotannosta, miten sensuuri vaikutti ja mitkä asiat innostivat kypsään ikään ehtineen miehen lähtemään Amerikkaan. Näkökulma tutkimuksessani on temaattinen. Pyrkimyksenäni on nostaa esiin Rännärin ideologia ja sen muutokset. Tästä syystä päädyin kronologisiin alalukuihin. Tarkoituksenani oli saada selville mahdollisimman totuudenmukainen kuva Rännärin kirjoittelusta kytkemällä se oman aikansa tapahtumataustaa vasten. Kvantitatiivista metodia en käyttänyt, koska se ei olisi vaikuttanut tutkimustuloksiin. Johan Rännäri oli renkimies ja itseoppinut kansankirjoittaja, joka omaksui fennomaanisen liikkeen omaksi aatetaustakseen. Hän koki tehtäväkseen toimia sivistyksen valona kansalle. Rännäri aloitti julkisen kirjallisen toimintansa arkkiveisuista sotilasuransa alussa ja tuli niistä tunnetuksi. Merkityksellisintä aineistoa yhteiskunnallisten kysymysten kannalta olivat Rännärin sanomalehtikirjoitukset. Sanomalehtiurallaan hän eteni maalaiskirjeiden lähettäjästä palkatuksi toimittajaksi. Tärkeimmiksi asioiksi Johan Rännäri nosti suomen kielen aseman parantamisen, kunnallishallitusten asettamisen ja suomenkielisten kansakoulujen perustamisen. Hän otti voimakkaasti kantaa ja esitti omia ratkaisuehdotuksiaan, mutta oli monessa asiassa liiaksi edellä aikaansa. Vallitsevia epäkohtia hän arvosteli häikäilemättä ja ojensi niin säätyläisiä kuin tavallista kansaa. Häntä pidettiin kiihkoilijana ja varoiteltiin liiasta ylpeydestä. Sensuurin hampaisiin Rännäri ei kuitenkaan joutunut, koska oli kaikessa uudistusmielisyydessään aina uskollinen ihailemalleen keisarille. Yhteiskunnallisesti Rännäri oli aktiivinen paitsi kynänkäyttäjänä myös toiminnan miehenä. Hän oli perustamassa asuinpaikkakunnilleen uudentyyppisiä yhdistyksiä ja toimi työhuoneen johtajana sekä opettajana. Rännäri hyödynsi sääty-yhteiskunnan murtumisen ja toimi perinteisesti säätyläisille kuuluneissa tehtävissä. Paitsi suomenmielisten ohjelma Johan Rännärin kaikkeen toimintaan vaikutti myös kristillinen maailmankuva. Kypsällä iällä hän kääntyi lestadiolaiseksi ja lopetti julkisen kirjallisen toiminnan joksikin aikaa. Ilmeisesti juuri lestadiolaisista yhteyksistä johtuen hän lähti huonosta terveydestään huolimatta toimittajaksi Yhdysvaltoihin, missä alkoi uudella innolla kirjoitella sanomalehteen ja kannustaa amerikansuomalaisia koulupuuhaan. Kuolema keskeytti uudet hankkeet.

Pro-gradu tutkielmassani tutkin kahden sanomalehden johtavia teemoja ja niihin liittyvien historiallisten ulottuvuuksien merkityksiä ”Ukrainan kriisin” uutisoinneissa. Tutkimukseni rajoittuu kriisin alkukuukausiin 1.1.–30.4.2014, jolloin tapahtuivat: — Presidentti Janukovytšin ero ja Maidanin vallankumous 21.2., — Krimin vallankaappaus 27.2. ja liittäminen Venäjään 21.3. ja — Itä-Ukrainan separatististen kansantasavaltojen itsenäisyysjulistukset; Donetsk 7.4. ja Luhanski 27.4. Pääaineiston muodostavat lehtien kriisiä käsittelevät autenttiset uutiset. Kalevalla oli näitä yhteensä 417, joista pääkirjoituksia 37, kolumneja 54 ja muita uutisia 326 kappaletta. Ilta-Sanomilla oli yhteensä 122, pääkirjoituksia kahdeksan, kolumneja 12 ja muita uutisia 102 kappaletta. Yhteensä tutkin 539 uutista, joista pääkirjoituksia 45, kolumneja 66 ja muita uutisia 428 kappaletta. Tutkimukseni päätarkoitus oli löytää uutisoinneista käsitellyt pääteemat ja niihin liitetyt viittaukset historiaan ja turvallisuuspoliittiset aspektit. Tulkinnassani halusin löytää ne merkitykset, joiden takia lehdet esittivät historiaa: olivatko ne vahvistamassa lehden kantaa ja/tai helpottamassa lukijan omaa analyysia. Turvallisuuden sektoreista etsin eniten uutisissa vaikuttanutta aspektia. Pääteemat otin Kalevasta, koska Ilta-Sanomien uutisointi oli alle kolmannes Kalevan vastaavasta. Uutisten tulkinnassa käytin kvalitatiivista menetelmää. Tutkimustapana käytin diskurssianalyysiä, koska se tarkastelee kaikkea kielenkäyttöä tekemisenä. Tämän avulla ymmärrän uutisen ”jollakin tavalla” ja se on peruslähtökohtana, kun tulkintani perusteella määritin pääteemat. Historiallisen viitteen sisältävistä uutisista sain myös tilastollista tietoa kvantitatiivisella menetelmällä. Työssä nousi esille kolme tutkimustulosta. Yksi: Lehtien pääteemat olivat hyvin lukijan havaittavissa. Aihepiiri oli molemmilla lehdillä Ukraina, Venäjä, Krim, länsi ja Suomi. Venäjä oli keskiön suvereeni hallitsija ja sai Ukrainan ja lännen epävarmuuden tilaan ja piti aloitteet käsissään. Kriisin seurauksena lehdet käynnistivät keskustelun Suomen turvallisuuspoliittisesta tilanteesta epäillen perustellusti kykyämme puolustaa koko aluetta sotilaallisessa konfliktissa. Kaksi: Historialliset ulottuvuudet olivat aina mukana pääkirjoituksissa ja kolumneissa. Tulkitsin historian runsaan käytön perussyiksi: — Historiallinen viite taustoitti ja vahvisti lehden kantaa ja — Historia helpotti kannan esittelyä lukijalle ymmärrettävässä muodossa. Historian käyttö oli jopa välttämätöntä lukijan ahaa-elämysten mahdollistamiseksi. Kolme: Lännessä laajan turvallisuuden sektoreista oli poliittis-yhteiskunnallinen aina ensin ja se vei aikaa ennen muiden alojen aloittamista. Venäjän toiminta oli ainakin ulkopuolelta nähtynä selkeää presidenttivaltaisuutta. Lehtien uutisointi oli hyvää arkikieltä. Kalevan uutisointi oli rauhallista, kun taas Ilta- Sanomien vastaava oli usein ”lööppimäistä”, jolla haettiin myynnin volyymin nostamista. Uutisoinnin kuvat tarjoavat mielenkiintoisen jatkotutkimuksen kuvatutkimuksena.

Tässä opinnäytteessä tarkastellaan Ruukin sahayhtiötä vuosina 1900–1912 eli osakeyhtiö G. & C. Bergbom A/B:n aikana yrityksen liiketoiminnan, työtehtävien ja palkkauksen, työyhteisön arkielämän ja työläisyyden muodostumisen näkökulmista. Pruukin Saha Yhtiö oli tutkimusajanjakson aikana monialayritys, jonka toimialaan kuuluivat puutavaranjalostuksen ohella tiilenvalmistus sekä maa- ja karjatalouden harjoittaminen. Pääosan tutkielman arkistolähteistä muodostavat Ruukinsahan kassakirjat vuosilta 1901–1905 ja 1905–1907 sekä työlistakirjat vuosilta 1905–1907 ja 1909–1913. Toinen merkittävä osa tutkimuksen lähteistä koostuu tutkimusajanjakson aikana ilmestyneiden sanomalehtien Ruukin sahaa koskevasta uutisoinnista. Näistä keskeisimpiä ovat Kansan Tahto, Kaiku, Kaleva ja Raahen Sanomat. Tutkimusta täydentävinä lähteinä käytetään kolmea muistelmaluontoista kirjallista teosta. Tätä tutkimusta tehtäessä on käytetty kolmea erilaista tutkimusmenetelmää: historiantutkimukselle tyypillistä lähdekriittistä menetelmää, lähteiden lähilukua ja tilastollisia menetelmiä kassa- ja työlistakirjojen numeraalista materiaalia hyödyntäen. Maaseutumainen rauha rikkoutui Ruukissa viimeistään vuoden 1905 suurlakosta alkunsa saaneen työläisten järjestäytymisen myötä. Joukkovoima mursi paikkakunnalla siihen saakka vallinneen yksinapaisen paternalistisen järjestyksen ja tehdastyöväestö muodosti hyvin aktiivisen ja näkyvän, varteenotettavan voimatekijän kylän sosiaalisessa järjestyksessä. Tehdastyöläisiä yhdisti toisiinsa sosialismiaatteeseen nojautuva työväenyhdistys, jonka jäseninä kilpailevien yritysten työläiset pääsivät yhdessä osoittamaan joukkovoiman mahtia työnantajiaan kohtaan. Ruukin sahayhtiön tehdasyhdyskunnan elämää leimasi arkinen työ ja jatkuva muutos. Työntekijöiden oli sopeuduttava paitsi luonnonolosuhteiden vaihtelun tuomiin haasteisiin myös kahden eri tehtaan teknisten muutosten vaatimiin lukuisiin erilaisiin työtehtäviin — unohtamatta henkistä sopeutumista vuosisadan uusiin aatevirtauksiin ja nopeasti kasvavan tehdaskylään elämänrytmiin. Raahen sahayhtiön rakennuttaessa Ruukkiin suuren sahalaitoksen vuosisadan alussa, jäi ”Vanha Saha” toimialallaan kilpailijaansa huomattavasti pienemmäksi toimijaksi. Sahan työntekijät saivat opetella kokonaan uuden teollisen prosessin (tiilitehtaan) työvaiheet, heti kun olivat saaneet rakennettua tehdasrakennuksen valmiiksi. Sosiaalisia epäkohtia vuosisadan alun Ruukissa kuvastavat aikakaudelle melko tyypilliset piirteet, kuten naisten alempi palkkaustaso, tehdastyön vaarallisuus ja heikko oikeudellinen asema irtisanottaessa niin vuokra- kuin työsuhteestakin. Leimaa-antavana piirteenä koko tutkimusajanjakson aikana oli oululaisten Bergbom-sukuisten omistajien fyysinen poissaolo tehdasalueelta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Oulun ensi- ja turvakodin turvakotiasiakkaita vuosien 1979–1999 välisenä aikana. Tutkimus keskittyy selvittämään millaiset ihmiset hakivat apua väkivaltaiseen suhteeseen turvakodista, millaista heidän kokemansa väkivalta kuvattiin olevan, miten turvakotiasiakkaiden lapset näkyvät aineistossa ja millaiset asenteet lähisuhdeväkivaltaan sekä sen ympärille kietoutuvat tutkimusjakson aikana. Aineistona on käytetty Oulun ensi- ja turvakodin arkistosta turvakotiasiakkaiden asiakaslomakkeita vuosilta 1979, 1984, 1989, 1994 ja 1999 sekä kolmen turvakodin työntekijän haastattelua. Tämän aineiston tutkimisella saadaan tietoa lähisuhdeväkivallasta ja sen moninaisuudesta sekä turvakodeista ja siitä, millaiset ihmiset hakevat turvakodeista apua. Tutkimuksen avulla voidaan myös kartoittaa, millaisessa väkivaltakulttuurissa turvakotiasiakkaat elivät lähihistoriassa ja millaiset asenteet ilmiöön kiinnittyivät. Turvakotiasiakkaiden historiantutkimuksen avulla saadaan tietoa vaikeasta ja yhteiskunnallisesti monilla tasoilla vaietusta ja häpeän tunteita synnyttävästä ongelmasta. Tutkimus on empiirinen ja siinä on käytetty sekä määrällisiä että laadullisia tutkimusmenetelmiä. Määrällisillä ja tilastollisilla tutkimusmenetelmillä havainnoidaan asiakkaiden demografisia piirteitä sekä väkivallan moninaisuutta. Laadullisina menetelminä käytän lähdekriittistä tutkimustapaa sekä lähteideni lähilukua. Lähdekriittisyyteen on tutkimuksessa kiinnitetty erityistä huomiota, sillä aineisto on turvakodin työntekijöiden eikä väkivallan uhrien itsensä tuottamaa. Tutkimuksessa on myös kiinnitetty erityistä huomiota tutkimuseettisiin kysymyksiin, sillä aihe on erittäin arkaluontoinen ja asiakkaiden anonymiteetti on pitänyt taata tutkimuksenteossa. Aineisto laajeni tutkimusjakson edetessä, kun asiakkaiden ja heidän elämänhistoriansa sekä väkivallan historiansa kuvaukset kehittyivät tarkemmiksi ja moninaisemmiksi. Koko tutkimusjakson ajan aineistossa kuvataan vakavaa ja osittain raakaa väkivaltaa ja väkivallan eri muodoista on nimetysti kuvattu ruumiillista, henkistä ja seksuaalista väkivaltaa. Kuvaukset muuttuvat niin, että väkivaltaa kuvataan tutkimusjakson loppupuolella moninaisempana ilmiönä, mikä näkyy esimerkiksi useampien väkivallan muotojen erotteluna. Ilmiön tabumaisuutta kuvaa esimerkiksi erittäin niukat kuvaukset asiakkaiden kokemasta seksuaalisesta väkivallasta. Aineistossa ei ole varsinaisesti nimetty taloudellista ja hengellistä väkivaltaa, mutta ne ovat aineistosta luettavissa, mikä kertoo myös siitä, että turvakodissa myös nämä väkivallan muodot on mielletty väkivallaksi. Asiakkaiden lapsia kohtaan harjoitetun väkivallan kuvaus kehittyy aineistossa samalla tavalla kuin asiakkaita kohtaan harjoitetun väkivallan kuvaukset. Aineistossa on selvästi nähtävissä 1990-luvun loppupuolella tapahtuneet merkittävät muutokset turvakotityöskentelyssä. Muutoksen yksiä keskeisimpiä asioita olivat traumaviitekehyksen tulo lähtökohtaiseksi työskentelytavaksi turvakotiin, henkilökunnan koulutus ja huomion kiinnittyminen enemmän turvakotiasiakkaiden lapsiin, heidän kohtaamaansa väkivaltaa sekä heidän väkivallalle altistumiseensa.

Suojeluskuntien perustaminen Keski-Pohjanmaalla oli alkanut kesällä 1917 ruotsinkielisillä alueilla ja rannikkopitäjissä. Ullavan suojeluskunta perustettiin syyskuussa tai 7.10.1917. Lähteiden suhteen on ristiriitaa milloin perustaminen tapahtui, mutta lokakuun seitsemäs päivä mainitaan useimmissa lähteissä perustamispäiväksi. Osa läheisten pitäjien suojeluskunnista oli perustettu aikaisemmin, mutta monet perustettiin vasta Ullavaa myöhemmin. Ullavan suojeluskunnan perustajana toimi kansakoulun opettaja Pietari Päivärinta, joka oli muuttanut Ullavaan Ylivieskasta. Päivärinta oli mahdollisesti saanut perustamiselle vaikutteita tai jopa kehotteita Keski-Pohjanmaalla liikkuvilta itsenäisyysaktivisteilta. Perustavassa kokouksessa Päivärinta puhui paikalle saapuneille suojeluskunnan perustamisen tarpeellisuudesta. Syiksi perustamiselle hän kertoi venäläisten sotilaiden aiheuttaman ilkivallan torjumisen ja yleisen järjestyksen pidon. Tämän lisäksi syynä oli itsenäistyminen Venäjästä ja itsenäistymisen turvaaminen tarpeen vaatiessa asevoimin. Perustavassa kokouksessa liittyi mukaan 10–20 miestä, joista valtaosa oli talonpoikia. Sukulaisuussuhteet näyttäytyivät vahvoina jo ensimmäisillä jäsenillä. Ullavan suojeluskunnan alkuajan toiminta koostui jäsenten harjoittamisesta ja erityisesti jäsenten keräämisestä. Toimintaa vaikeutti aseiden puute, aseita saatiin vasta vuoden 1918 puolella. Tämän lisäksi jotkin muistelmalähteet mainitsevat paikallisten punaisten uhkailujen vaikeuttaneen alkuajan toimintaa, mutta osa lähteistä ei anna uhkailuille juuri painoarvoa. Sisällissodan sytyttyä ja Pohjanmaan venäläisten sekä punaisten onnistuneen aseistariisunnan jälkeen Ullavan suojeluskuntaan liittyi yhä enemmän jäseniä. Tuolloin suojeluskuntaan liittyi myös naisia, joiden tehtäväksi tuli erilaiset tukitoimet, kuten varusteiden valmistus ja keräys suojeluskuntalaisille. Naisten toiminta oli samankaltaista muuallakin. Naisten, kuten suojeluskuntaan liittyneiden miestenkään kokonaismäärä ei lähteistä selviä. Ullavalaisia osallistui vapaaehtoisesti sotatoimiin helmikuusta 1918 lähtien. Helmikuussa liittyneet uudet jäsenet olivat usein keskenään sukua, tai heillä oli sukulainen, joka oli liittynyt jo aikaisemmin. Sosiaalinen verkosto oli siis sukulaisuuden kautta vahva. Koska mukaan liityttiin kyläkunnittain, on sosiaalinen verkosto muutenkin pienessä kunnassa ollut tiivis, koska kaikki ovat suurin piirtein tunteneet toisensa. Maaliskuussa 1918 pidettiin asevelvollisuuskutsunnat, jolloin jäsenyys ei enää ollut vapaaehtoista. Asevelvolliset lähetettiin joukkoyksikköihinsä ja sitä kautta rintamille. Pitäjään jäi paljon väkeä, ja moni sai vapautuksen muun muassa perheolojen ja epäluottamuksen vuoksi. Pitäjässä suojelukunnan työ jatkui valkoisen armeijan tukemisena ja paikallinen esikunta hoiti juoksevia asioita järjestäen vartioita pitäjään ja lähettäen paikallisia suojeluskuntalaisia vartiopalvelukseen Kokkolaan. Sisällissodan jälkeen suojeluskuntatoiminta hiljeni kauttaaltaan Keski-Pohjanmaalla ja Ullavassa näyttää toimineen ainoastaan esikunta. Valtakunnallinen suojeluskunta järjestö perustettiin elokuussa 1918. Ullavassa toimintaa yritettiin käynnistää uudelleen syksyllä 1918, mutta tässä ei onnistuttu. Suojeluskunnan toiminta saatiin käynnistettyä uudelleen vasta toukokuussa 1919, hieman sen jälkeen kun oma Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiiri oli perustettu. Sekavat piirirajat ennen omaa piiriä olivat vaikeuttaneet suojeluskuntatoimintaa kaikissa Keski-Pohjanmaan suojeluskunnissa. Uusia jäseniä Ullavan suojeluskuntaan liittyi vuoden 1919 puolella. Vuosina 1919–1920 toiminta näyttää olleen suuressa suosiossa, jäseniä oli 70–80, joka oli prosentuaalisesti pitäjän väkilukuun nähden hyvin paljon. Edelleen uusilla jäsenillä oli vahvat sukulaisuuden tuomat siteet muihin jäseniin. Vuosina 1919–1920 liittyneet uudet jäsenet myös osoittivat, ettei paikallisesta suojeluskunnasta tullut pelkästään vapaussoturien asevelikerhoa, vaikka mukana oli edelleen useita vapaussotureitakin. Valtaosa uusista liittyneistä oli talonpoikia, joka selittyy pitäjän elinkeinorakenteella. Mukana oli kuitenkin maalaistyöväkeä, eli he eivät arkaillet liittyä mukaan. Keskiluokan osuus jäi huomattavan pieneksi, joka selittyy myös pitäjän elinkeinorakenteella. Myöhemmin vuonna 1933 suoritetun suojeluskuntalaisten ammattitaustaselvityksen perusteella ullavalaisten suojeluskuntalaisten ammattitausta oli 100 % maanviljelijöistä koostuva. Suojeluskunnan toiminnan suosio alkoi laskea rajusti 1920-luvun alkupuolella, syynä tähän oli puutteet paikallisessa johdossa ja toiminnan organisoimisessa. Jäsenluku alkoi laskemaan huomattavasti. Toiminnan kannalta oli kuitenkin merkittävää oman toimitilojen saaminen, kun yhdessä paikallisen raittiusseuran ja nuorisoseuran kanssa rakennettiin yhteinen toimitalo 1923. Suojeluskunnan suhteet edellä mainittuihin järjestöön olivat läheiset, ja monet keskeiset jäsenet olivat samoja järjestöissä. Läheiset suhteet korostuivat yhteisten tilaisuuksien järjestämisenä. Suojeluskunnan uusi nousukausi alkoi 1924. Tämä johtui alipäällystön koulutustason noususta ja uudesta aluejärjestelmästä, jonka myötä vastuu sotilaallisesta koulutuksesta siirtyi paikallispäälliköltä ammattisotilaan haltuun. Kehitys oli samansuuntainen muissakin piirin suojeluskunnissa, eli aluejärjestelmän myötä kehitys muuttui myönteiseksi, kun harjoitustoiminnasta vastasi pääasiassa ulkopuolinen ammattitaitoinen taho. Toiminta aktivoitui aluejärjestelmän myötä huomattavasti ja harjoitukset muuttuivat säännölliseksi ja järkiperäisemmäksi. Tästä huolimatta jäsenluku väheni edelleen. Ullavan suojeluskunnan johto oli hyvin vakiintunutta koko sen toiminnan ajan. Lukuun ottamatta vuosina 1918–1920 tapahtuneita muutamia lyhyt aikaisia päällikkyyksiä, toimi vuosina 1920–1944 paikallisosastossa ainoastaan kolme eri henkilöä suojeluskunnan paikallispäällikkönä, ja he kaikki olivat Ullavasta kotoisin olevia maanviljelijöitä. Ullavan Lotta Svärd paikallisosasto perustettiin piirin paikallisosastoista viimeisimpien joukossa vuonna 1926. Syynä myöhäiselle perustamiselle oli suojeluskunnan vähäinen toiminta. Lottien toiminnan käynnisti piirijohtokunnasta pitäjässä vieraillut lotta. Ensimmäisenä vuonna ei liittynyt montaa jäsentä, syynä olivat muun muassa pitäjän vähäinen väkiluku ja etäisyydet. Paikallisosaston puheenjohtajaksi nousi kansakoulun opettaja, joka oli erittäin tyypillistä paikallisosastoille. Kuitenkin jo perustamisvuonna johtaja vaihtui, jolloin puheenjohtajaksi tuli ompelijatar Martta Saari, joka toimi puheenjohtajana paikallisosaston loppuun saakka. Martta Saaren sisko toimi paikallisosaston sihteerinä myös pitkään, aina vuoteen 1942 saakka. Näin vakiintunut johto oli harvinainen. Ensimmäisenä vuonna oli perustettu lottaosasto myös Haapalaan, mutta toiminta lakkasi jo vuoden kuluessa, sillä Haapalassa ei ilmeisesti ollut suojeluskunta- ja lottatyölle myötämielistä väestöä tarpeeksi. Lottien toiminta ensimmäisinä vuosina oli vähäistä, lähinnä suojeluskunnan muonittamista ja tarjoilun järjestämistä suojeluskunnan tilaisuuksissa. Toiminnan vähäisyyteen nähtiin syynä erityisesti paikallisosaston vähävaraisuus. Toiminta virkistyi vuonna 1929, kun Kirkonkylän kyläosasto perustettiin. Uuden kyläosaston perustaja oli pitäjään muuttanut kansakoulun opettaja Ilmi Suvanto, jolla oli kokemusta lottatyöstä, hän oli pitkään myös pitäjän ainut kurssin käynyt lotta. Ilmi Suvannon myötä jäsenmäärä kasvoi huomattavasti ja toiminta tuli koskemaan laajemmin pitäjää, kun se aikaisemmin oli keskittynyt vain Alikylälle, jossa paikallisosasto oli. Toiminta alkoi organisoitua paremmin kun jaostojako tehtiin 1930-luvun alussa. Jaostojako näkyi kuitenkin vain paperilla, sillä lotat yhdessä toimivat kaikissa vaadituissa tehtävissä jaostoista huolimatta. Pula-aika 1930 luvun alussa vaikeutti toimintaa, sillä iltamat eivät enää muodostuneet kannattavaksi toiminnaksi ja kannattavia jäseniä jouduttiin erottamaan ilmeisesti siksi, että he eivät maksaneet jäsenmaksua. Pula-aika kuitenkin aikaansai yleishyödyllistä toimintaa pitäjässä, kun kerättiin ruokaa ja muita tarpeita hätää kärsiville. Lottien toiminta pitäjässä laajeni, kun Haapalan kyläosasto perustettiin uudelleen vuonna 1934. Ilmapiirin Haapalassa kerrottiin edelleen olevan lotta- ja suojeluskuntavastainen, ja toimintaa vaikeutti myös lottapukujen puute, sillä jäsenillä ei ollut varaa hankkia vaadittavia varusteita. Haapalassakin kyläosaston johtoon astuivat kansakoulun opettajat, jotka olivat muuttaneet Ullavaan muualta. Toiminta oli edelleen lähinnä suojeluskunnan avustamista, mutta mukaan tuli lottien urheilutoiminta prosenttikilpailujen muodossa. Vuonna 1935 perustettiin lottien tyttöosastot Alikylälle ja Kirkonkylälle. Tyttöosastojen johdossa toimi opettajia aina järjestön lakkauttamiseen saakka. Tyttöosastoon liittyi jäseniä heti huomattavan paljon. Keski-Pohjanmaalla tyttöosastot vetivät mukaan 1930-luvulla muutenkin suhteellisesti enemmän jäseniä kuin yleensä muissa piireissä. Vuosina 1936–1938 Ullavan lottien toiminta oli vähistä ja toimintatavat vakiintuneita, koostuen enimmäkseen suojeluskunnan tukemisesta ja omien työiltojen, myyjäisten ja iltamien järjestämisestä. Koulutettujen lottien määrä pysyi edelleen alhaisena, syynä tähän oli, ettei paikallisosastolla ollut varoja järjestää pitäjässä kursseja, eikä lähettää lottia muihin pitäjiin kursseille. Jäsenmäärissä ei tapahtunut suuria muutoksia vuosina 1936–1938, sillä uusia jäseniä liittyi vuosittain enää vähän, ja vanhojakaan ei eronnut paljoa. Lottatoiminta oli ilmeisesti saavuttanut valtaosan potentiaalisista jäsenistään pitäjässä. Liittyneille uusille jäsenille oli yhteistä nuori ikä ja edelleen sukulaisuussuhteet. Lotissa oli jäseninä jo toisen polven lottia, joiden äidit olivat olleet mukana aikaisemmin tai isät olivat olleet suojeluskunnassa. Vaikka lottien johto pysyi vakiintuneena, huomattavaa on että paikallisen suojeluskunnan johtoon nousi lottien paikallisosaston puheenjohtajan ja sihteerin veli. Sukulaisuussuhteet olivat paikallisosastojen johdon suhteen tiiviit. Vuonna 1939 syttynyt talvisota mullisti Ullavan lottien toiminnan, sillä toiminasta tuli monimuotoisempaa ja huomattavasti aktiivisempaa. Tukitoiminnan kohteeksi tuli sodan myötä suojeluskuntien sijaan puolustusvoimat. Vuonna 1939 ei sodasta huolimatta liittynyt huomattavaa määrää uusia jäseniä. Varsinainen jäsenryntäys tapahtui kuitenkin talvisodan myötä, mutta vasta vuoden 1940 puolella, jolloin jäseniä liittyi enemmän kuin yhtenäkään vuonna aikaisemmin tai jälkeen vuoden 1940. Sodan tuoma uusi toiminnan muoto oli komennukset, joita tapahtui kotipitäjissä ja sen ulkopuolella. Vielä talvisodan aikana komennukselle ei lähtenyt suuria määriä lottia, vaikka suhteutettuna pitäjän väkilukuun ja muista piirin paikallisosastoista lähteneisiin, heitä oli kohtuullisen paljon. Toiminta talvisodan aikana koostui lähinnä varusteiden valmistamisesta armeijalle, sekä hieman sodan jälkeen järjestettävistä sankarihautajaisista. Toiminnan laajenemisen suhteen merkittävä tapahtuma oli hieman talvisodan jälkeen perustettu Rahkosen kyläosasto. Toiminta oli laajentunut nyt huomattavasti, koskien paremmin koko pitäjää. Talvisodan jälkeen toiminta hiljalleen väheni. Jatkosodan alkaminen 1941 aktivoi lottien toiminnan uudelleen. Armeijan tukeminen muodostui jälleen sodan myötä lottien keskeiseksi tehtäväksi. Armeijan tukeminen koostui varusteiden valmistamisesta ja sotilasleivän leipomisesta, sekä muonituksen järjestämisestä. Tämän lisäksi tehtävänä oli siirtolaisten tukitoiminta ja sotainvalidien tukemien, molempia näitä oli tosin tehty jo talvisodan aikana. Komennuksien määrä jatkosodan aikana kasvoi, mutta tarkkoja lukuja rintamalla komennuksella olleista ei lähteissä ole. Jäseniä liittyi vuonna 1941 sodan lisää, mutta ei niin paljoa kuin vuonna 1940. Seuraavan kerran määrä jäseniä liittyi vuonna 1943, vuoden 1944 liittyneistä ei ole tietoa. Jatkosodan aikana paikallisosaston jäsenmäärä joka tapauksessa nousi huippuunsa, hieman yli 70:neen. Tämä oli koko piirin suhteen huomattavan paljon, kun määrä suhteutetaan pitäjän väkiluukuun. Sukulaisuussuhteet olivat edelleen leimallisia uusille jäsenille, kuten ne olivat olleet koko paikallisosaston toiminnan ajan. Jatkosodan aikana sukulaisuussuhteet kuitenkin korostuivat entisestään, sillä mukana saattoi yhdestä perheestä olla kaikki naispuoliset sisarukset, jotka ikänsä puolesta pystyivät liittymään. Jatkosodan aikana yhteinen toiminta suojeluskunnan kanssa kasvoi, kun perustettiin yhteinen valistustoimikunta. Tyttöosaston toiminta jatkui sodan aikana, mutta se koostui nyt lähinnä aikuisten lottien auttamisesta, eli armeijan tukitoiminnasta. Ongelmana tyttöosaston toiminnalle vuonna 1943 mainitaan kunnollisen johdon puute, kun pitkäaikainen tyttötyön johtaja oli muuttanut pitäjästä. Mahdollisuudet tyttötyölle kuitenkin nähtiin hyväksi, sillä pitäjässä nähtiin olevan paljon potentiaalisia jäseniä. Toiminta päättyi syksyllä 1944 Ullavan suojeluskunnan ja lottien osalta järjestön lakkauttamiseen. Ennen lakkauttamista oli ilmeisesti saatu tieto toiminnan lopettamisesta, sillä järjestön omaisuutta oli alettu lahjoittamaan muille tahoille. Ullavan suojeluskunnille ja lotille oli koko niiden toimikauden leimallista jäsenistön väliset sukulaisuussuhteet. Taustaltaan useimmat jäsenistä olivat molemmissa paikallisosastoissa kotoisin maanviljelijäperheistä, jonka selittää pitäjän elinkeinorakenne. Lottiin liittyneille oli ominaista nuori ikä, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lottien toiminnalle antoi leimansa vähävaraisuus ja koulutuksen puute, joka hankaloitti toimintaa. Paikalliselle suojeluskunnalle ja lottatoiminnalle oli yhteistä se, että se oli riippuvainen pitäjään ulkoapäin muuttavista henkilöistä tai henkilöistä, jotka muuten vaikuttivat ulkoapäin. Suojeluskunnan paikallispäälliköt olivat paikallisia, mutta aluejärjestelmän aluepäälliköt, jotka vastasivat sotilaallisesta koulutuksesta, eivät olleet paikallisia. Lottien paikallisosaston johto säilyi kokoajan syntyperäisillä ullavalaisilla, mutta kyläosastojen johtajat olivat Rahkosta lukuun ottamatta pitäjään muuttaneiden kansakoulunopettajien käsissä, jotka olivat toiminnan suhteen kantavana voimana. Suojeluskunnan suosio pitäjässä oli voimakasta vapaussodan huumassa 1919–1920 luvun vaihteessa, mutta laski pian tämän jälkeen, toiminnan keskittyessä pääasiassa Alikylälle. Toiminta näki uuden kukoistuksen 1920-luvun puolivälistä alkaen. Lähteiden vähyyden vuoksi toiminnasta on vaikea tehdä suurempia johtopäätöksiä, mutta lottien lähteisiin tukeutuen, toiminta on 1930-luvun lopulla ollut vähäistä. Lottien toiminta alkoi vähäisenä, mutta aktivoitui pula-ajasta huolimatta 1930 luvun alkupuolella. Kolmekymmentä luvun loppua kohden lottien toiminta näyttää olleen vähäistä, mutta sodan sytyttyä toiminta aktivoitui vetäen puoleensa huomattavasti uusia jäseniä. Alueellisesti lottien toiminta oli suosittua Alikylällä, josta se vähitellen 1929 levisi Kirkonkylälle, 1934 Haapalaan ja 1940 Rahkoseen. Ullavan lotat näkivät toimintansa koko toimikautensa ajan pienenä ja vähäisenä sekä yksipuolisena, mutta kuitenkin tärkeänä osana suurta kokonaisuutta. Edellytykset toiminnalle nähtiin periaatteessa olleen hyvät, sillä paikallisessa väestössä nähtiin paljon potentiaalia, mutta mukaan ei saatu niin paljon jäseniä kuin toivottiin.

Tässä opinnäytteessä tarkastellaan Limingan kirkkoherra Lauri Oravaista Limingan yhteiskoulun perustajana ja kehittäjänä vuosina 1956–1964. Käsittelen Oravaisen toimintaa oppikoulun perustajana, sen rehtorina ja kunnallispoliitikkona. Tarkastelen koulun merkitystä kasvatushistoriallisesti ja paikkakunnan kannalta. Tutkimukseni sisältää konkreettisen kuvauksen Limingan yhteiskoulun vaiheista ajanjaksolla. Limingan yhteiskoulu oli vuonna 1957 perustettu kunnan omistama yksityisoppikoulu, jonka rakennukset valmistuivat vuosina 1959, 1961 ja 1962. Lähdeaineistoa olen lähestynyt historiatieteen menetelmin, joilla tarkoitan lähdekritiikkiä ja kontekstualisointia. Työni on kohdehenkilöä käsittelevä toimintaelämäkerta, jossa lähdeaineiston kaksi pääryhmää ovat arkistolähteet ja haastattelut. Lisäksi olen hyödyntänyt muistelmateoksia ja lehtiä Kaleva ja Rauhan Tervehdys. Tutkielmani rajauksen ja lähdeaineiston perusteella olen ottanut huomioon biografisen tutkimuksen, mikrohistorian ja muistitietotutkimuksen erityiskysymykset. Pian paikkakunnalle kotiuduttuaan Oravainen otti roolin oppikoulutoimikunnan johdossa. Kesti vain noin vuoden ajan, kunnes koulu oli toiminnassa syksyllä 1957. Hänellä oli tarvittavat taidot ja tiedot sekä halu käyttää niitä. Koulun luonne oli alusta asti koulutuksellista tasa-arvoa edistävä, sillä se kokosi oppilaita lähikunnista ja myöhemmin Oulusta. Siinä näkyivät silti rinnakkaiskoulujärjestelmän puutteet, kuten lukukausimaksut ja pääsykokeet, mutta myös yksityiskoulun positiiviset puolet: aktiivisuus varainhankinnassa ja innostunut ilmapiiri. Kirkkoherra Oravainen ei rehtorina pyrkinyt tekemään koulusta erityisen uskonnollista, mihin osaltaan vaikutti koulujärjestelmän ”luontainen” uskonnollisuus vielä tuolloin. Persoonana hän oli huumorintajuinen ja innostava, mutta hänellä oli myös jyrkkää auktoriteettia, joka tosin harvoin tuli esiin. Tutkittavalla ajanjaksolla vuodet 1956–1960 olivat aikaa, jolloin koulu ei vielä toiminut täysimääräisenä. Lukio-oikeuden saaminen oli tärkeää kirkkoherra-rehtorin suunnitelman kannalta. Kunnan päätöksentekoelimissä, kouluhallituksessa sekä rahoituslaitoksissa käytyjen neuvottelujen jälkeen koulu sai lukioluokat ja koulurakennukset saatiin valmiiksi. Tarvittiin hänen henkilökohtaista panostaan ja henkilökeskeistä tapaa hoitaa asioita. Huolimatta Oravaisen suureellisista suunnitelmista kunnan luottamushenkilöiden koululle osoittama kannatus alkoi hiipua kolmannen rakennusvaiheen valmistuttua syksyllä 1962. Viimeisinä vuosina Oravainen ajautui kiistoihin koulussa, kunnallispolitiikassa ja seurakunnassa. Keväällä 1964 valmistuivat koulun ensimmäiset ylioppilaat ja samalla rehtori jätti luomuksensa. Limingan yhteiskoulu kuvasti monia muutoksia sisältänyttä aikaansa ja loi uskoa tulevaan vanhassa maalaispitäjässä. Koulu oli syntyajankohtanaan uudistushenkinen, mutta peruskouluun siirryttäessä jäänne vanhasta epätasa-arvoisena pidetystä rinnakkaiskoulujärjestelmästä.

Tässä pro gradu-tutkielmassa tutkitaan tieto- ja viestintätekniikan roolia Euroopan unionin koulutuspoliittisissa julkaisuissa ja ohjelmissa vuosien 1995–2001 välisenä aikana. Pääaineisto koostuu Euroopan komission, Eurooppa-neuvoston ja Euroopan unionin neuvoston julkaisuista. Lisäksi pääaineistoon kuuluivat eri koulutusohjelmat kuten Leonardo da Vinci- ja Sokrates-ohjelmien toiset vaiheet. 1990-luvun alussa Euroopan unioni oli uusien haasteiden edessä. Kehittyvä teknologia, työttömyys, vanheneva väestönrakenne, globaalit markkinat ja kilpailu saivat Euroopan unionin päättäjät etsimään haasteisiin uusia ratkaisuja. Euroopan unionissa oli kasvanut näkemys, että oltiin siirtymässä tai oltiin jo siirrytty tietoyhteiskuntaan, yhteiskuntaan joka perustui tietoihin, taitoihin ja uuteen teknologiaan. Sen vuoksi koulutuspolitiikka nousikin unionin uudeksi välineeksi vastata näihin haasteisiin. Erityisesti elinikäinen oppiminen ja sitä kautta tieto- ja viestintätekniikka nostettiin keskeiseen asemaan eurooppalaisten koulutusjärjestelmien uudistuksessa. Vuonna 1995 komissio julkaisi yhden historiansa vaikuttavimmista koulutuspoliittisista julkaisuista. Tämä julkaisu oli valkoinen kirja Opettaminen ja oppiminen kohti kognitiivista yhteiskuntaa, jossa hahmoteltiin tulevaisuuden yhteiskuntaa ja koulutusta. Valkoisen kirjan perusteella analyysissä muodostettiin viisi Euroopan unionin koulutuspolitiikkaan sisältöön liittyvää tieto- ja viestintätekniikka (TVT)-teemaa. Teemat olivat 1) TVT:n kehitys opetuskäyttöön, 2) opettajien TVT koulutuksen lisääminen, 3) TVT:n käyttömahdollisuuksista tiedottaminen, 4) julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyön lisääminen ja 5) oppilaitoksien varustaminen uudella tekniikalla. Nämä samat TVT-teemat toistuivat myös muissa Euroopan unionin julkaisuissa vuosien 1995–2001 välisenä aikana. Vuoteen 2000 mennessä tieto- ja viestintätekniikka oli jo keskeisessä asemassa Euroopan unionin eri julkaisuissa. Tieto- ja viestintätekniikan roolin kasvaminen alkoi myös näkyä selkeämmin EU:n koulutuspoliittisissa ohjelmissa ja toimissa. Vuosina 1995–2001 koko EU:n koulutuspolitiikka eli muutoksien aikaa. Lissabonin strategian myötä EU:n koulutuspoliittinen asema vahvistui, minkä vuoksi myös tieto- ja viestintätekniikan asema vahvistui. Toukokuussa vuonna 2000 komissio julkaisi eLearning-aloitteen ja maaliskuussa vuonna 2001 eLearning-toimintasuunnitelman, jotka molemmat olivat osa Lissabonin strategiaa. Nämä julkaisut kokosivat yhteen tarkasteluajanjakson tieto- ja viestintätekniikan koulutuspoliittisen sisällön. Julkaisujen tarkoituksena oli korjata EU:n jäsenvaltioiden koulutusjärjestelmien puutteet tieto- ja viestintätekniikassa. eLearning-asiakirjojen lopputuloksena Tieto- ja viestintätekniikasta oli tullut koulutuspolitiikan keskeinen osa ja siihen panostettiinkin EU:ssa massiivisesti. TVT-teemat olivat selkeä osa tieto- ja viestintätekniikkaan liittyvää koulutuspolitiikkaa tarkasteluajanjaksoni aikana.