Pro gradu -tutkielmani aihe on Pohjoiskalotti-komitean tekemä työ matkailun edistämiseksi Pohjoiskalotin alueella vuosina 1967–1995. Keskityn työssäni komitean alaiseen matkailutoimintaan, jota vertaan Pohjoismaiden matkailun kehitykseen sekä muuhun matkailun edistämistyöhön Lapin läänissä. Lähteinäni ovat Pohjoiskalotin neuvoston säilynyt asiakirja-aineisto Oulun maakunta-arkistossa ja Pohjoiskalotti-komitean tiedotuslehti Pohjoiskalotti-Uutiset. Saadakseni kokonaiskuvan matkailun kehittämisestä Lapissa, käytän lähteenäni myös Lapin matkailun markkinointimateriaalia sekä kehittämissuunnitelmia, joita vertailen komitean tekemään matkailutyöhön. Tutkimuksessani hyödynnän niin kvalitatiivisia että kvantitatiivia tutkimusmenetelmiä sekä vertailua. Tämän tutkimuksen perusteella matkailun merkitys niin alueen elinkeinoelämässä että Pohjoiskalotti-komitean kokonaistoiminnassa voimistui tutkimusajanjaksolla. Matkailusta tuli jopa aluekehityksen väline Pohjoiskalotilla. Komitea perusti matkailualalle alaisuuteensa kaksi pysyvää matkailutoimielintä, joista ensimmäinen, matkailutyöryhmä, toimi vuosina 1977–1987 ja jälkimmäinen, matkailuneuvosto, vuosina 1987–1997. Pohjoiskalotti-komitea teki läheistä yhteistyötä alueen läänien kanssa, minkä seurauksena niiden matkailun kehittämissuunnitelmat sekä -kohteet olivat suurilta osin yhteneväisiä komitean vastaaviin. Komitean tekemä matkailutyö keskittyi vahvasti erilaisiin markkinointikampanjoihin ja matkailujulkaisuihin. Matkakohteena Pohjoiskalotti pysyi pääosin muuttumattomana 1960–1990-luvuilla, ja sen tärkeimpinä matkailun vetovoimatekijöitä olivat Pohjoiskalotti-komitean mielestä luonto ja kulttuuri. Yhteiskunnalliset ja kansainväliset muutokset kuitenkin vaikuttivat Pohjoiskalotin matkailun kehittämiseen tutkimusajanjaksona. Alueen matkailu kansainvälistyi 1990-luvulle tultaessa ja sen matkailumarkkinoinnin kohdealueeksi profiloitui yhä vahvemmin Eurooppa. Tämän seurauksena komitea pyrki yhdistämään matkailutoimintaansa niin Euroopan ja Venäjän kanssa. Lopulta Pohjoiskalotti-komitean matkailutyö integroitui Euroopan unionin matkailuohjelmiin komitean jäädessä lähinnä hankkeiden toteuttamisen alueelliseksi valvojaksi.

Pro graduni käsittelee The New York Times -sanomalehteä Paavo Nurmen Pohjois-Amerikan kilpailukiertueiden kuvaajana 1924–1929. Tutkielmassani tarkastelen minkälainen kuva Nurmesta annettiin sanomalehdessä. Mitkä olivat ne tekijät, jotka loivat tietynlaisen kuvan Nurmesta ja miksi? Lisäksi selvitän tutkielmassa annetun kuvan muutoksia. Tutkielman päälähteenä toimivat The New York Times -sanomalehden vuosikerrat 1924–1929. The New York Times oli 1920-luvun merkittävimpiä sanomalehtiä Yhdysvalloissa. Sanomalehden valintaan työn päälähteeksi vaikuttivat kilpailujen suuri määrä New Yorkin metropolialueella sekä Nurmen asuminen kaupungissa kilpailukiertueiden ajan. Tutkimuksessa käytän historiallisen kuvatutkimuksen metodeja, joiden lisäksi myös kvantitatiivista metodia. Ensimmäiselle kilpailukiertueelle 1924–1925 The New York Times rakensi kuvaa yli-inhimillisestä juoksijasta, joka voitti kaikki kilpailut helposti. Uutisointi oli kilpailukiertueen ajan säännöllistä. Kuvan muodostumiseen vaikuttivat Nurmen voitot ja suuret määrät rikottuja ennätyksiä. Nurmen poikkeava käyttäytyminen kasvatti hänen mainettaan ja kiinnosti amerikkalaisia. The New York Timesin uutisointi ei kuitenkaan aina vastannut todellisuutta, vaan lehti sortui usein liioitteluun ja vääriin päätelmiin. Tähän vaikuttivat suuresti Nurmen luonne ja kielitaito. Suomalainen ei ollut aktiivinen antamaan haastatteluja, eikä hänen englannin kielen taitonsa ollut hyvää. Kuva Nurmesta alkoi kuitenkin muuttua inhimillisempään suuntaan vauhdin hiljennettyä. Nurmi sai kilpailukiertueen aikana myös negatiivista julkisuutta. Kilpailujen kulukorvauksiin liittyvät epäselvyydet tuotiin esille Nurmea syyllistämättä, joten kuva suomalaisesta pysyi positiivisena. Toisen kilpailukiertueen (1928–1929) alkaessa The New York Times alkoi herätellä neljän vuoden takaista mielikuvaa Paavo Nurmesta. Nopeasti ensimmäisten kilpailujen jälkeen kuva suomalaisesta alkoi muuttua. Suomalaisen rinnalle nostettiin muitakin juoksijoita. Uutisointi oli kuitenkin vilkasta, vaikka juoksuvauhti olikin hiljentynyt. The New York Timesin peruslinja Nurmen uutisoinnissa oli positiivista tulosten heikentymisestä huolimatta. Kaikki toimittajat eivät kuitenkaan olleet samalla linjalla, vaan osa heistä alkoi kuvata suomalaista yhä kriittisemmin.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee lähetystyöntekijä Karl Emil Liljebladia (1876–1937) esineellisen ambokulttuurin kerääjänä hänen 407 esinettä ja 219 luonnontieteellistä näytettä sisältävän etnografisen kokoelmansa kautta, jonka Liljeblad kokosi nykyisen Pohjois-Namibian Ambomaalta lähetyskausinaan vuosina 1900–1907 ja 19012–1919 sekä tutkimusmatkallaan vuosina 1930–1932. Päälähteenäni toimivat Oulun maakunta-arkistossa sijaitsevien Emil Liljebladin arkiston ja Aune Liljebladin kokoelman esinekokoelmaan ja Emil Liljebladin ambokäsityksiin liittyvä asiakirja-aineisto sekä Kansallisarkistossa sijaitsevan Suomen Lähetysseuran arkiston Emil Liljebladin lähetysjohtajalle lähettämät kirjeet. Täydentävinä lähteinä käytän Risto ja Helmi Liljebladin hallussa olevaa Emil Liljebladin asiakirja-aineistoa, Suomen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkiston Kaarle Krohnin arkiston Liljebladin kirjeitä ja Oulun Yliopiston Liljeblad kokoelman valokuvia. Näitä lähteitä analysoimalla selvitän, millaisia esineitä Emil Liljeblad on kerännyt ja miksi kokoelman sisällöstä on muodostunut sellainen kuin se on. Määritän myös kokoelman paikkaa suhteessa aikaansa vertaamalla Liljebladin keräystapoja, kokoelman sisältöä ja esinemääriä pääasiassa länsimaalaisten lähetystyöntekijöiden esinekeruuseen ja kokoelmiin. Tässä päävertailukohteenani ovat Suomen osalta Kansallismuseon Martti Rautasen Ambomaan kokoelma ja Suomen Lähetysseuran museo Kumbu-kumbun kokoelma. Vertailun laajempaan länsimaalaiseen kontekstiin suoritan siitä julkaistun tutkimuksen avulla. Tutkimukseni tuloksena on, että Emil Liljeblad vastasi sekä keräystavoiltaan että kokoelmansa sisällöltä tyypillistä länsimaalaista etnografisen esineistön kerääjää erityisesti kulttuurintutkimuksesta kiinnostuneiden lähetystyöntekijöiden osalta. Hänen päämääränään oli kerätä autenttista ambokulttuuria kuvaava kokoelma. Kokoelmaan kuului tämän päämäärän mukaisesti laajasti ambojen kulttuurin eri piirteisiin liittyneitä esineitä: taikavälineitä, pukeutumiseen liittyneitä esineitä, aseita, astioita, käsitöitä ja elinkeinoihin liittyneitä työkaluja ja tarve-esineitä. Liljebladin keräyksessä korostui erityisesti uskontoon ja pukeutumiseen liittynyt esineistö, mikä selittyy sekä Liljebladin lähetystaustastaan nousevilla käsityksillä kulttuurin keskeisistä piirteistä että tutkijan roolilla ja tutkimusmatkan painotuksilla kerätä länsimaalaisen vaikutuksen vuoksi pian katoavaksi ajateltua esineistöä. Myös keräyksen kohteena olleiden ambojen motiivit kaupankäynnissä ja lahjojen vaihdossa vaikuttivat merkittävästi kokoelman sisällön muotoutumiseen kaikkien esineryhmien osalta. Liljebladin aikainen kokoelma loi varsin yleisen stereotypian mukaisen tulkinnan amboista afrikkalaisena kansana. Kokoelma näyttäisi vastaavan siirtomaavaltojen tapaa esittää alusmaidensa kohdekansoja materiaalisen kulttuurin avulla ja kokoelma voidaankin nähdä konkreettisena todisteena vieraan kulttuurin piirissä toimimisesta ja haltuunotosta.

Pro-gradu -tutkielmani aiheena on Oulun vapaaehtoinen palokunta vuosina 1939—2014. Tutkimukseni tarkoituksena on tuoda esille Oulun VPK:n toimintaa kyseisellä aikavälillä. Olennaista on ollut selvittää, mistä toiminnan mahdolliset muutokset ovat johtuneet, kuitenkin siten, että 2000-luvun puolella keskitytään lähinnä toiminnan pääpiirteisiin. Tutkimukseni pääulottuvuuksina ovat olleet muutoksien tutkiminen niin toiminnan kuin jäsenistön sekä taloudellisen tilanteen kautta. Pro-gradu -tutkielmani kattaa pitkän aikavälin, mutta Oulun VPK:n historian kokoaminen yhteen on ollut tärkeää, sillä Oulun vapaaehtoisen palokunnan historiaa on aikaisemmin tutkittu vain sen perustamisvuodesta 1874 vuoteen 1939 saakka. Tutkielmani päälähteinä ovat olleet alkuperäiset arkistomateriaalit, joita säilytetään sekä Oulun maakunta-arkistossa että Oulun vapaaehtoisen palokunnan omissa tiloissa. Päälähteiden rinnalla olen käyttänyt tutkimuskirjallisuutta tutkimukseni tukemiseksi. Tutkimusmenetelmiäni ovat olleet aineiston kvalitatiivinen sekä kvantitatiivinen käsittely tilastollisin keinoin. Tämän lisäksi olen tehnyt vertailua sekä Oulun kaupungin palokuntaan että Kemin vapaaehtoiseen palokuntaan. Vuosien 1939—2014 välisenä aikana maailma on muuttunut valtavasti. Tutkimukseni alkuvuosina käytiin toinen maailmansota, jolla oli paljon vaikutuksia myös Oulun vapaaehtoisen palokunnan toimintaan. Oulun VPK toimi vaativissa kotirintaman suojelutöissä Oulun alueella. Vapaaehtoinen palokunta joutui toimimaan vajaalla miehistöllä, sillä suurin osa sammutusmiehistöstä oli palvelemassa sotarintamalla. Tämän vuoksi Oulun VPK:n toimintaan ottivat osaa sekä naiset että nuoret pojat. Sota-ajan jälkeen koko Suomi eli jälleenrakentamisen aikaa, ja kehitys oli samanlaista myös Oulun VPK:n piirissä. Vähin varoin palokunnan toiminta saatiin jälleen pyörimään entiseen tapaan, ja tilanne kohentui pikkuhiljaa myös taloudellisesti. Sotien aiheuttamat traumat kuitenkin jättivät jälkensä myös Oulun VPK:n jäseniin, joka ilmeni osallistumishaluttomuutena sekä häiritsevänä käyttäytymisenä. Taloutensa turvaksi Oulun VPK perusti VPK-säätiön 1950-luvun lopussa. Säätiöiden perustaminen oli yleistä myös muissa maan vapaaehtoisissa palokunnissa. Suomalaisen yhteiskunnan suuren murroksen ohessa palo- ja pelastusalalla tehtiin paljon uudistuksia 1960- ja 1970-luvuilla. Nämä luonnollisesti vaikuttivat Oulun VPK:n toimintaan. Palo- ja pelastuslakeihin tehdyt muutokset, sekä aikaisempaa organisoidumpi alan järjestötoiminta toi vakautta ja järjestelmällisyyttä Oulun VPK:n toimintaan. Oulun VPK:n jäsenet olivat aktiivisesti mukana maan- ja lääninlaajuisissa palo- ja pelastusalan järjestöissä. Oulun vapaaehtoinen palokunta rakennutti 1970-luvulla Koskelan kaupunginosaan uuden paloaseman, jossa VPK toimii edelleen. 1980-luvulta lähtien palo- ja pelastusalan sekä teknologian kehittyminen on luonut uusia tarpeita miehistön kouluttamiselle, ja Oulun VPK on pysynyt mukana tässä kehityksessä. Oulun vapaaehtoisen palokunnan rooli Oulun seudun palo- ja pelastustoimessa on ollut tärkeä, ja toiminnassa näkyy edelleen vahva VPK-aatteen vapaaehtoisuuden periaate.

Tarkastelen historian pro gradussani Työterveyslaitoksen julkaiseman Työ Terveys Turvallisuus -lehden sisällön kautta sen tuottamaa ja välittämää työsuojelutietoutta ja työoloja koskevaa asiantuntijakeskustelua lehden ilmestymisestä vuodesta 1971 vuoteen 1994. Lähdeaineistona ovat TTT-lehtien vuosikerrat, joita olen tarkastellut sisällönanalyysin avulla. Tutkimusasetelman yhtenä näkökulmana ovat lehden sisällölliset teemat: mitä työsuojeluun, työterveyteen ja työkykyyn liittyviä teemoja ja kenen yksilöiden tai ryhmien asioita lehti käsitteli? Toiseksi tarkastellaan toimijoita: keitä kirjoittajia lehdessä oli ja ketkä asettuivat sen kautta asiantuntija-asemaan? Käsittelyluvut pitävät sisällään viisi keskeistä lehden sisällöstä rakennettua aihekokonaisuutta. Ensimmäisessä luvussa esillä on työsuojelun laajentuminen organisaationa ja työelämän eri aloille valtiollisen sääntelyn tukemana, jolloin myös työterveyshuolto kehittyi ja laajeni. Poliittiset päätökset, lainsäädännön kehitys sekä alueellistaminen muovasivat Työterveyslaitosta ajanjaksolla. Toinen käsittelyluku pitää sisällään työsuojelun perinteisen kentän eli teollisuuden työt. Työsuojelun kohteena olivat työolot esimerkiksi tehtaissa ja rakennuksilla, niihin liittyvät kemialliset ja fysiologiset haitat ja uhat sekä niiltä suojautuminen. Samalla kun Suomi teollistui nopeasti ja hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin aktiivisesti, lehden huomio oli myös muuttuvan maaseudun alkutuotannon työoloissa. Kolmas teema käsittelee työn psykologisoitumista, henkisen työsuojelun esilletuloa ja työelämän yksilöitymistä. Lehdessä ne näkyivät esimerkiksi mielenterveyteen liittyvien artikkelien määrän kasvuna. Automatisaatio ja tietoteknistyminen yhtäältä helpottivat työtä monilla aloilla, mutta toivat samalla työsuojelun kannalta uudenlaisia haasteita työn suorittajille. Neljäntenä pohditaan työtä ja työsuojelua sukupuolinäkökulmasta, jota lehti käsitteli säännöllisesti myös yhtenä työsuojelukysymyksenä. Lehden päätoimittaja Thelma Aro toi esiin naisten työelämässä toimijuuden sekä työsuojelun kontekstissa että koko työmarkkinoiden toimivuuden ja tasa-arvon toteutumisen kannalta tärkeänä kehittämiskohteena, mutta myös naisten oman toiminnan kautta. Viidenneksi keskeinen aihepiiri liittyy 1990-luvun taitteen murroksiin: lama ja EU:n aikakaudelle siirtyminen uusine näkymättömine riskeineen vaikuttivat myös työsuojeluun vahvasti. Tarkastelu päättyy Suomen Euroopan Unioniin liittymiseen, mikä toi keskusteluun työsuojelua koskevien direktiivien huomioon ottamisen ja yleisemmin työsuojelun asemoinnin ja suuntaamiseen kohti Eurooppaa. Tutkimuksen tulokset osoittavat TTT-lehden olleen tarkasteluajanjaksolla sekä tärkeä tiedon välittämisen kanava työsuojelun toimijoiden ja laajemman yleisön tavoittamisessa että osaltaan myös informaation tuottaja. Lehden pyrkimys oli tehdä työsuojelua näkyvämmäksi ja koskemaan kaikkia työelämään osallistuvia, ei pelkästään työsuojelun parissa toimivia tahoja, vaan myös työntekijöitä, työnantajia ja koko yhteiskuntaa. Kehykset lehdelle loi Työterveyslaitos, jonka osastona lehti toimi. Lehdessä oli läsnä tieteen ja tutkimuksen kielen ohella myös journalistinen, lainsäädännöllinen ja viranomaiskieli.

Tutkielma on palanen jatkosodan ja Sallan historiaa, missä kuvataan suomalaisen siviilin ja saksan sotavoimien edustajien elämää jatkosodan Sallassa. Tutkimuksen kohteena ovat saksalaisten lisäksi myös työvelvolliset, jotka olivat rakentamassa Kemijärvi-Salla rautatietä. Työvelvollisten jättäminen ulos tutkimuksesta ei olisi ollut mahdollista, koska juuri heidän kanssaan saksalaiset olivat usein tekemisissä. Arkistolähteinä käytin enimmäkseen rikosasian pöytäkirjoja, joista löytyi mainintoja saksalaisista ja työvelvollisista. Tutkimuksessa käytin kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusmenetelmää. Käytin enimmäkseen kvalitatiivisista metodia, ja kvantitatiivinen metodi jäi vähemmälle käytölle aineiston luonteen takia. Suomalaisten ja saksalaisten arki Sallassa sujui suhteellisen vaivattomasti. Rikosasian pöytäkirjoissa ei ilmennyt tapauksia, joissa saksalaisista olisi mainittu negatiiviseen sävyyn. Suomalaiset ilmeisesti hyväksyivät saksalaisten sotilaiden läsnäolon ja arki normalisoitui aika nopeasti. Alkuun saksalaiset ottivat omavaltaisesti maanviljelijöiden pihamailta vartioimattomia tarvikkeita. Ongelmia aiheuttivat myös saksalaisten harjoittama porojen salametsästys. Suomalaiset taas olivat saksalaisten kiusana, kun nämä varastelivat saksalaisilta. Tarvikkeiden varastaminen tapahtui yleensä saksalaisten huoltokuljetuksista. Huoltokuljetukset tapahtuivat suurelta osin rautateitse. Syypäinä varasteluun olivat usein rautatieläiset. Saksalaiset toivat mukanaan runsaasti alkoholia Sallaan, mistä on mainintoja rikosasian pöytäkirjoissa. Väkivallantekoja tapahtui vähän Sallassa. Muutamassa ampumavälikohtauksessa, saksalaiset vartiomiehet ampuivat suomalaisia siviileitä, koska heitä luultiin venäläisiksi. Suuremmilta konflikteilta kuitenkin vältyttiin. Suomalaiset olivat kiinnostuneita käymään kauppaa saksalaisten kanssa. Alkoholi oli halutuinta kauppatavaraa, jota saksalaisilla oli. Myös elintarvikkeet, joista Suomessa oli pula, kiinnostivat suomalaisia. Kahvi, säilykkeet ja tupakka olivat alkoholin lisäksi haluttua kauppatavaraa. Saksalaiset kaipasivat taas partateriä, kirjepapereita, radioita ja postikortteja. Naisten tekosilkkisukilla käytiin useaan otteeseen kauppaa Sallassa. Rautatieläiset toivat usein kauppatavaraa Sallaan muualta Suomesta. Liikenneonnettomuuksia saksalaiset aiheuttivat jonkin verran Sallan teillä, mutta onnettomuudet jäivät vähäisiksi, koska saksalaisten huolto tapahtui rautateitse. Liikenneonnettomuuksien syinä olivat yleensä hurjastelevat saksalaiset. Onnettomuuksissa saksalaiset usein auttoivat suomalaisia siviileitä. Saksalaiset toivat mukanaan terveydenhuoltotoimet, joista hyötyivät myös suomalaiset siviilit. Suomalaiset ja saksalaisten yhteiselo näyttää sujuneen ilman suurempia ongelmia. Kanssakäyminen saksalaisten kanssakäynnin motiivina olivat yleensä kaupankäynti, huvittelu ja avunanto. Näyttää myös siltä, että suomalaisten ja saksalaisten välille olisi syntynyt myös jonkin tasoisia ystävyyssuhteita.

Tutkin työssäni Oulun maakunta-arkistossa säilytettävää Calamnius-suvun arkistokokoelmaa. Kokoelma koostuu viidestätoista suvun eri jäsenen arkistosta. Calamniukset olivat pappissukua, joka eli pääosin Pohjois-Suomessa. Näin ollen se voidaan nähdä tärkeänä alueen historialle. Tutkimuksessani on kaksi näkökulmaa, arkistollinen ja historiallinen. Tarkastelen ensin sitä, minkälaisia arkistoja Calamniusten arkistot ovat. Sen jälkeen tutkin arkistoista esiin nousseita keskeisiä teemoja, tässä tapauksessa ihmissuhteita ja yhteiskunnallisia asioita arkielämässä, joita lähestyn tunteiden kautta. Keskeistä on siis se, minkälaisia tunteita elämän eri tapahtumat ja ihmissuhteet saivat aikaan. Päälähteinä käytän kirjeitä, jotka muodostavat suurimman osan arkistojen materiaalista, sekä päiväkirjoja. Tällaisia lähteitä käytettäessä tulee ottaa huomioon muutamia seikkoja. Kirjeet ovat aikaan ja paikkaan sidottuja, ja ne syntyvät jonkin tarpeen seurauksena. Ne edustavat aina kirjoittajan näkökulmaa. Lisäksi on muistettava, että kirjeiden kirjoitusta säätelevät erilaiset konventiot eli esimerkiksi kirjeen vastaanottaja vaikuttaa kirjeen kirjoitustyyliin. Päiväkirjat ovat kirjeiden sukulaisia. Päiväkirjan tarkoituksena voi olla esimerkiksi ajatuksien jäsentäminen tai tapahtumien kirjaaminen tulevaisuutta varten. Yleensä päiväkirjaa ei ole tarkoitettu muiden luettavaksi. Ensimmäisessä luvussa käsittelin arkistoja arkistollisesta näkökulmasta. Kävin läpi arkistojen sisällön ja otin sen jälkeen kirjeet tarkempaan tarkasteluun. Suurin osa kirjeistä, joita oli noin 700 kappaletta, oli suvun jäsenten toisilleen lähettämiä. Kirjeenvaihtoa, jossa molempien osapuolten lähettämät kirjeet olisivat säilyneet, ei yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta ollut. Kirjeissä oli nähtävillä erilaisia tyylejä, erityisesti aloitustervehdyksessä, riippuen siitä, kenelle kirje oli tarkoitettu. Kirjeiden tulkinnassa haasteena oli muun muassa se, ettei kirjeitä ollut aina allekirjoitettu, tai oli käytetty lempinimeä. Lisäksi käsiala teki kirjeiden lukemisesta ajoittain hankalaa. Arkistoja tutkiessa tulee aina ottaa huomioon se, että lähes aina jotakin puuttuu. Asiakirjoja on joko hävinnyt tai hävitetty. Tulee myös pohtia sitä, onko arkistoja pyritty järjestelmällisesti säilyttämään. Calamniusten kohdalla näytti siltä, että lukuun ottamatta Atte Kalajoen arkistoa, asiakirjoja ei ole pyritty järjestelmällisesti säilyttämään, mutta niitä ei ole järjestelmällisesti hävittykään. Kirjeet paljastavat monenlaisia asioita ihmisten elämästä ja ajatuksista. Kirjeissä kuvataan muun muassa arkielämän tapahtumia, kommentoidaan politiikkaa, kerrotaan työelämästä ja koulunkäynnistä. Luvun 2 teemana ovat ihmissuhteet. Ilmari Kiannolla oli kirjeiden valossa huonot välit muihin sisaruksiinsa. Erilaisista maailmankatsomuksista huolimatta oltiin kuitenkin loppujen lopuksi samaa perhettä. Wäinön ensimmäinen avioliitto oli täynnä erimielisyyksiä ja lopulta pari muutti erilleen. Lopullisesti liitto päättyi vaimon itsemurhaan. Avioliiton aikana syntyi neljä lasta, mutta arkistot eivät paljasta miten vanhempien ero vaikutti lapsiin. Toinen avioliitto oli säilyneiden kirjeiden perusteella hyvin onnellinen. Romanttinen rakkaus nousi myös esiin kirjeistä. Calamniukset kokivat rakkaudessa sekä pettymyksiä että onnistumisia. Luvussa 3 tarkastelen yhteiskunnallisten asioiden näkymistä arkielämässä. Kieliasia näkyi kirjeissä konkreettisestikin, sillä vähitellen suomi vei tilaa ruotsilta kommunikointikielenä. Suku oli kuitenkin koko ajan kaksikielinen. Monet suvun jäsenet halusivat edistää suomen kielen asemaa, mutta he eivät kuitenkaan olleet varsinaisia kielitaistelijoita. Koulunkäynti oli tärkeää suvun vanhemmille ja nämä kannustivatkin lapsiaan menestymään opinnoissa. Ajan kuluessa myös tytöt alkoivat opiskella ja hankkivat itselleen ammatin. Sota-aika (1939–1945) oli vaikea ja sodan loppumista toivottiin, kuin myös sitä, että miehet selviäisivät vahingoittumattomina takaisin kotiin. Kaiken kaikkiaan sodasta kirjoitettiin kuitenkin hyvin vähän. Useimmiten keskityttiin kuulumisten vaihtoon ja arkielämän tapahtumiin. Sodasta vaikeneminen oli tavallista sota-ajan kirjeissä. Kotirintamalla haluttiin antaa toivoa ja lohdutusta sotilaille kirjoittamalla tavallisista asioista. Rintamalla olevat sotilaat eivät puolestaan halunneet kertoa sodan kauhuista niistä tietämättömälle kotiväelle.

Tutkimukseni käsittelee Suomessa vuosina 1880–1910 käytyä julkista keskustelua kansallispuistojen perustamisesta. Tutkimuksen päälähteinä olen käyttänyt kyseisenä aikana Suomessa ilmestyneitä sanoma- ja aikakauslehtiä. Muita lähteitä ovat erilaisten tieteellisten seurojen julkaisemat lehdet sekä yksi komiteanmietintö. Lähteitä olen tarkastellut historiallisen analyysin ja vaikutemallin menetelmin. Historiallisen analyysin avulla tarkastellaan kaikkia menneisyyden jättämiä jälkiä. Jälki käsitetään historiallisessa analyysissa kaikeksi, mitä ihmiset ovat jättäneet jälkeensä. Tässä tutkimuksessa jälkinä ovat julkiset sanoma- ja aikakauslehdissä sekä kirjoissa julkaistut kirjoitukset. Päähuomio kohdistuu aineistossa havaittaviin muutoksiin ja toisaalta pysyviin teemoihin. Näitä teemoja olen etsinyt luokittelemalla aineistoa kronologisesti ja julkisesta kansallispuistokeskustelusta löytyneiden erilaisten teemojen perusteella. Vaikutemallissa vaikute ymmärretään joltakin tai jostakin omaksutuksi käsitykseksi. Vaikutemallia olen käyttänyt analysoidessani, mistä Suomessa käyty julkinen kansallispuistokeskustelu sai vaikutteita ja mistä siinä näkyneet ajatukset olivat omaksuttu. Tutkimustehtävänäni on ollut tarkastella minkälaisia arvoja, asenteita, aatteita ja ajatuksia kansallispuistojen perustamisprosessissa esiintyi vuosina 1880–1910. Tutkimukseni rajautuu kansallispuistoinstituution muotoutumiseen ja puistojen perustamisesta käytyyn keskusteluun, koska konkreettisia kansallispuistoja ei Suomessa vielä tutkimuksen kattamalla ajanjaksolla ollut. Näin tutkimukseni käsittelee myös kansallispuistosuhteen muotoutumista Suomessa. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentuu ympäristöhistoriasta ja kansallispuistohistoriasta. Ympäristöhistorian tutkimuskohteena on ihmisen ja luonnon vuorovaikutus. Omassa tutkimuksessani näkökulmina ovat ympäristöhistorian tutkimuskentästä erityisesti ympäristönsuojelun historia ja ympäristötietoisuuden aatehistoria. Osana ympäristötietoisuuden aatehistoriaa työni kiinnittyy myös mentaliteettien historian tutkimukseen. Kansallispuistohistorian näkökulmasta tarkastelen, miten kansallispuistoiksi ehdotetut alueet ovat tulleet valituiksi ja minkälainen luonto on nähty sopivaksi kansallispuiston perustamiselle. Lähestyn kansallispuiston käsitettä maltillisen konstruktionismin kautta. Tässä näkökulmassa kansallispuisto käsitetään kulttuuriseksi ilmiöksi, mutta luonnon olemassa olo myönnetään ihmisen tulkinnoista riippumatta. Tutkimus osoittaa, että Suomessa käyty kansallispuistokeskustelu sai runsaasti kansainvälisiä vaikutteita ja sytykkeitä. Kansallispuistokeskustelun alkuvaiheessa mallia otettiin etenkin Yhdysvalloista, mutta myöhemmin Euroopan viitekehys alkoi korostua. Keskeisimmiksi vaikuttajiksi Suomen kansallispuistokeskustelussa nousivat lopulta Ruotsi ja Saksa. Suomessa muotoutuneeseen kansallispuistokäsitykseen vaikuttivat siten niin amerikkalainen kuin eurooppalainen kansallispuistomalli. Kansallispuistokeskustelusta nousivat esille myös erilaisten teemojen hallitsemat periodit. Vuosina 1880–1898 julkista kansallispuistokeskustelua hallitsivat kansallispuistoa tieteen ja talouden näkökulmasta hahmottavat tulkinnat. Matkailu- ja kansallismaisema nousivat puolestaan keskeisiksi teemoiksi vuosina 1899–1905. Vuonna 1905 kansallispuistokeskustelussa tapahtui kuitenkin luonnonmuistomerkkiajattelun aiheuttama käänne ja luonnonmuistomerkkiajatteluun liittyneet luonnon luettelointi ja inventointi hallitsivatkin keskustelua vuosia 1905–1910. Lopulta kaikki Suomen julkisessa kansallispuistokeskustelussa vuosina 1880–1910 näkyneet teemat vaikuttivat siihen, millainen varhainen kansallispuistokäsitys Suomessa syntyi.

Aiheenani pro gradussani on Yhdysvaltojen sisällissodan (1861–1865) ajan etelävaltioiden yläluokan naisten elämä, naisten suhtautuminen sisällissotaan ja sodan herättämät tunteet naisissa. Lähteenäni käytän kymmentä Pohjois- Carolinan Yliopiston digitoimaa etelävaltioiden yläluokan naisten kirjoittamaa päiväkirjaa ja muistelmaa. Näiden tekstien pohjalta yritän selvittää millaista yläluokan naisten elämä oli etelävaltioissa sisällissodan aikana, miten sota vaikutti heidän elämiinsä. Yritän myös selvittää mitä nämä naiset ajattelivat sisällissodasta ja miten se heihin henkisesti vaikutti. Käytettäessä päiväkirjoja ja muistelmia lähteinä on muistettava ottaa huomioon tiettyjä lähdekriittisiä seikkoja tulkintoja tehdessä. Kirjoittamiseen on saattanut vaikuttaa naisten ikä, siviilisääty ja mahdollisen lukijakunnan ajatteleminen. Tekstejä on saatettu myös jälkeenpäin editoida. Myös yhteiskunnan naisille asettamat säännöt ja toimintaohjeet ovat saattaneet vaikuttaa näiden naisten kirjoituksiin. Kirjoittaja itse päättää, mitä hän päiväkirjassaan tai muistelmissaan kertoo ja mitä hän jättää kertomatta. Kun kirjoitetaan omasta elämästä ja omista kokemuksista on yleistä, että omasta toiminnasta ja ympärillä olevasta maailmasta tehdään järkeenkäyvää ja selkeää, mikä vaikuttaa myös kirjoitusten sisältöön. Muistelmissa aika on voinut tehdä tehtävänsä ja osa asioista on saattanut unohtua ja muuttua mielessä mielekkäämpään suuntaan. Vertaamalla lähteiden antamia tietoja jo olemassa olevaan tutkimukseen pyrin löytämään vastauksia tutkimuskysymyksiini. Sisällissota vaikutti näiden naisten elämiin, mutta sen aiheuttamat kärsimykset ja puutteet olivat hyvin suhteellisia, sillä nämä naiset olivat hyvin varakkaita ja yhteiskunnan eliittiä. Näiden naisten sodan aikaiset kokemukset ja tunteet erosivat kuitenkin sotaa edeltäneen ajan elämästä niin paljon, että niistä kirjoitettiin vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Suhtautuminen sotaan oli hyvin kannustavaa ja sota-asiaa tuettiin loppuun asti. Tunteiden kirjo oli laaja ja sodan henkiset vaikutukset olivat suuria. Sodan seurauksena naisten elämät ja jopa itsensä kokeminen todennäköisesti muuttuivat, kun orjuus lakkautettiin eikä orjia omistaneen yläluokan yhtenä määrittävänä tekijänä enää ollut sen omistamat orjat.

No description available.